Jokainen nivel ja luu tuntui särkevän. Silmäluomiakin kivisti ja kurkunpäässä tuntui epämiellyttävä möykky. Päätä huimasi ja sappinesteen häivähdys tuntui suussa. - Puolitoista vuotta Intiaan tulon jälkeen sain vihdoin (!) vatsataudin. Olen ollut suurimman osan ajasta varsinainen "huldahuoleton": pessyt vihannekseni ja hedelmäni kraanavedellä, syönyt salaattia ja muita kypsentämättömiä vihanneksia enkä tusannut käsidesi-litkun kanssa joka mutkassa.
Kaivauduin peiton alle seuranani naapurin Sarilta saatuja Suomi-lehtiä, Apua, Eevaa ja Gloriaa. Lukeminen ei luonnistunut: rivit hypähtelivät silmissä ja joka paikkaan kropassa sattui. Löysin kuumemittarin ja hämmästyksekseni lukema ampaisi nopeasti lähes 39 asteeseen. Minä siis olin sairas! Ilta meni oksennellessa mutta yötä myöten otettu burana, jotakuinkin ainoa lääke minkä jemmoistani löysin, auttoi saamaan unen. Aamulla olo oli parempi, mutta päätin silti käydä varmentamassa sairauteni perimmäistä syytä.
Soitin ajanvaraukseen ja painelin yksityiseen Apollo -sairaalaan, joka on profiloitunut myös ulkomaalaisten potilaiden hoitamiseen. Aulassa olikin heti eri vastaanottohuone "International Patients" ja siellä oli väkeä tupa täynnä. Eniten ihmetytti se, että minkäänlaista yksityisyyttä ei ollut vaan ihmisiä tungeksi olkapään yli kuuntelemassa toisten vaivoja ja tuijottamassa toisten passeja. Huomautin asiasta hoitajalle, joka hiukan hätääntyneen näköisenä pyyteli anteeksi ja kehoitti antamaan palautetta.
Minun piti rekisteröityä Apollon potilaaksi ja täyttelin lomaketta hiukan suurpiirteisesti: intialaisissa lomakkeissa kysellään paljon paitsi typeriä asioita niin myös seikkoja jotka mielestäni eivät kuulu muille. Jätin tyynesti täyttämättä vuosituloni, hääpäiväni ja siviilisäätyni.
Jätin tyhjäksi myös etu- ja sukunimen jälkeen olevan kentän, jossa paikalliseen tapaan naiselta kysyltään aviomiehen tai isän nimeä. - Hoitaja lähti paperinippuni kanssa mutta palasi hetken kuluttua tivaamaan aviomiehen tai isän nimeä. Ilmoitin ykskantaan etten näe tarpeelliseksi ilmoittaa isävainaani tai entisen aviomieheni nimeä vaan toivon riittäväni sairaalalle ihan omana itsenäni. Hoitaja lähti takaisin mutta palasi entistä hämmentyneempänä: madam, rekisteröintiä ei voi tehdä ellei ilmoita jompaa kumpaa: järjestelemä ei salli jättää kenttää tyhjäksi.
Siitäkös minä kuumehoureisena riemastuin ja käskin kirjoittaa siihen kenttään vaikka joulupukin nimen! Intialaiset eivät tunnetusti ole sarkasmin mestareita eikä nuorta hoitajaaa varmaankaan ole koulutettua kohtaamaan hankalaa valkoista asiakasta. - Niin hän minua puoliääänen kuvasi soittaessaan vielä jonnekin rettelöstäni; kuulin kuinka hän kuiskasi luuriin " a white patient"...
Valkoinen potilas hävisi tapauksen ja kirjoitti tyynesti isävainaansa nimen paperiin. Hetken kuluttua sain potilaskansioni johon minusta oli tehty kunniallinen nainen: olin Mrs S Paananen. Isä saa nyt esittää jotain stunttia tämän elämän toiselta puolen ja minä sain antibioottini.
Intiassa nainen yhä määritetään jonkun miehen kautta, isän, aviomiehen tai jopa oman pojan.
Kyllä naisen elämässä on vuoden 2010 kynnyksellä monessa maassa vielä työsarkaa... ja tämä valkoinen potilas aikoo antaa Apolloon palautetta moisesta diskriminoivasta käytännöstä!
- Intialaisen sairaalan miljöö on kuin Intia pienoiskoossa: sekä odotushuoneessa että lääkäreiden vastaanottohuoneessa on järjettömästi ihmisiä. Ketään ei voi lähettää lääkäriin yksin vaan koko suku seuraa mukana ja huutoa ja konsultointia riittää. Ällistelinkin, ettei ikinä voi tulla minun vuoroni kun kahden lääkärinoven takana oli varmaan 30 ihmistä mutta jokaisen sisäänmenijän mukana todella liikahti 4-6 perheenjäsentä. Minua varmaan taas pidettiin säälittävän yksinäisenä ihmisenä kun olin itsekseni liikkeellä. - Mietin tykönäni minkämoisia sairaalabakteereita mahtaa jyllätä kun väkeä on tolkuton määrä ja osa henkilökunnastakin hiippailee maan tavan mukaan avojaloin. Ehkäpä on parempi olla ajattelematta ja syödä kyselemättä antibiootit joista maksoin 40 senttiä!
tiistai 29. joulukuuta 2009
lauantai 12. joulukuuta 2009
Perhe myyty 5000 eurolla...
Intian bruttokansantuote kasvaa kuuden prosentin vuosivauhtia - kasvuluku joka tämänhetkisessä globaalissa tilanteessa on ällistyttävän korkea. Intiaan virtaa kansainvälisiä suoria investointeja ja länsimaiset yritykset siirtävät tuotantoaan tänne säilyttääkseen kilpailukykynsä. Intian 300 yliopistoa ja niiden alaisuuteen kuuluvat 18 000 collegea suoltavat vuosittain satoja tuhansia yliopistotutkinnon suorittaneita. Intian varustautuu pärjäämään globaalissa talouksissa ja kalistelee henkisesti sapeleita Kiinan kanssa, joka ei aio päästää Intiaa helpolla.
Voi hyvällä syyllä kysyä, miksi Intian isot kasvuluvut eivät saa aikaan kehitystä? Kehitystä, joka hyödyttäisi tämän valtavan kansan heikoimpia. Intiassa on aamun lehden mukaan ainakin 30 miljoonaa lapsityöntekijää. Intiassa on yhä se surullisenkuuluisa 700 miljoonan kansalaisen lauma joka elää alle kahdella jenkkidollarilla per päivä. Ruoan hinta nousee vauhdilla ja intialaisten perusruoka, linssit, ovat kallistuneet niin paljon että niiden hinta hätyyttelee ennen kuulumattomasti kanan hintaa. - Markkinatalouden lainalaisuuksien mukaisesti vauraus ei jakaudu kansalle vaan osakkeenomistajille - vaikka Intiassa yrityksillä onkin tapana sitoutua erilaisiin Social Responsibility -ohjelmiin joilla jaetaan hyvää vähäosaisille.
Poliitikoilla on sormensa myös pelissä - heidän agendallaan köyhyyden ja eriarvoisuuden poistaminen toki on, mutta heidän omia etujaan ei välttämättä palvelu poistaa köyhyyttä tehokkaasti. Yksi pieni syy voi olla siinäkin, että vauraat tai edes keskiluokkaiset intialaiset eivät tulisi toimeen ilman lukuisia palvelijoitaan. Varakkaammat intialaiset eivät todella sijaa itse vuoteitaan, pese astioitaan, tee pihatöitään, silitä vaatteitaan eivätkä vie roskiaan. Heidän infrastruktuurinsa romahtaisi perusteellisesti jos kotiavulle yhtäkkiä määriteltäisiin minimipalkka. Heidän intresseissään on tukea järjestelmää joka mahdollistaa toisen ihmisen palkkaamisen 20 eurolla kuussa jopa seitsemäksi päiväksi viikossa...- Meitä länsimaalaisia intialaiset ystävät hiukan moitiskelevat: totutamme apulaiset ja palvelijat liian hyvällä maksamalla heille jopa 50 euroa kuussa! Intialaisten onneksi meitä on niin vähän ettemme ihan pilaa piikamarkkinoita - muuten he joutuisivat itse pesemään vessansa...Intian keskushallitus hyväksyi vähän aikaa sitten yleistä oppivelvollisuutta ja koulutusta säätelevän uudistetun lain. Sen mukaan kaikkien Intian osavaltioiden on kahden vuoden sisällä taattava kaikille lapsille mahdollisuus samanarvoiseen ja - laatuiseen koulutukseen. Yksityiskoulutkin pakotetaan ottamaan kiintiö vähävaraisia lapsia omasta koulupiiristään. Samaan aikaan on kuitenkin voimassa työlaki, joka sallii lasten työskentelevän sekä maataloudessa että perheyrityksissä. Kansalaisjärjestöt taistelevat nyt työlainsäädännön muuttamiseksi: yli 30 miljoonaa alle 14-vuotista intialaislasta raataa töissä, usein vielä vaarallisissa ja kemikaaleille ja jopa räjähteille alttiissa pajoissa. Heidän pukemisekseen koulupukuun Intialla on vielä pitkä tie.
Eriarvoisuuden poistamisen tiellä on myös kastilaitos, joka on kyllä virallisesti purettu mutta joka jatkaa sitkeästi elämäänsä intialaisessa elämässä. Aamun lehti kertoi seitsemänhenkisestä kastittomasta perheestä, joka oli ollut rikkaan intialaisen palveluksessa. Tämä äkkinäisessä rahapulassaan oli myynyt isän, äidin ja viisi lasta työskentelemään naapurivaltiossa sijaitsevassa sulattamossa. Perhe oli lehden mukaan onnistunut pakenemaan takaisin kotikyläänsä orjatyöstä: lapsia myöden heidät oli pakotettu työskentelemään terässulattamossa jopa 16 tunnin päiviä huonolla ruolla ja palkatta. Tehtaan johtaja oli kuitannut palkkojen peräämisen toteamalla "johan minä teistä maksoin".
Tämä rajasthanilainen viiden hengen perhe oli myyty orjiksi 4 500 eurolla. - Joulun alla vuonna 2009 minä pohdin elämää Suomessa ja elämää Intiassa. Suomessakin on köyhyyttä, vähäosaisuutta, valtavasti masennusta ja apatiaa. Katseltuani elämää pian puolitoista vuotta Intian perspektiivistä toivoisin joskus että Suomessa osattaisiin arvostaa sitä hienoa turvaverkkoa jonka olemme sinne rakentaneet. Intiassa on paljon mittaamatonta köyhyyttä ja kurjuutta mutta olisin silti taipuvainen väittämään, että Intiassa osataan myös olla vähempään tyytyväisiä. Intialaisten suuri massa ei vielä osaa "haluta-ihan-kaikkea-nyt-heti - siinä meillä suomalaisilla olisi oppimista.
Joulu näillä leveyksillä on kovin erilainen kuin kotona. Aurinko ja valo antavat energiaa ja toivoa - suomalainen talvihämärä tuikkuineen ja lumihiutaleineen on kaukainen. Näitä molempia kannan itsessäni ja näin on hyvä. Elämä on nyt täällä.
tiistai 17. marraskuuta 2009
Pitelen sitä käsissäni hellästi. Katselen tuttua hahmoa. En malttanut odottaa vaan jo autossa matkalla kotiin koskettelin sitä ja hiukan kurkinkin. Kotona ryntään sen kimppuun ja antaudun nautinnolle. - Päivän kuriiriposti toi Kodin Kuvalehden. Sen saapuminen on juhlapäivä. Sitä selaillessani ja lukiessani en ole enää Intiassa vaan Suomen marraskuussa. Ulkona räyhäävät katupiskit ja myyntipuheitaan ulisevat banaaninmyyjät - niidenkin ääni vaimenee kun uppoudun katselemaan kuvia. Kuvia ihmisistä, kaltaisistani. Kuvia kodeista, oman Suomen kotini kaltaisista. Kuvia ruoasta ja elintarvikkeista, niistä joiden maku on mielen makunystyröissä niin elävänä.
Katselin haikeana piparkakkutiramisun kuvaa ja tavasin reseptiä. Rahkaa - rommirusinarahkaa! Tuli taas iso ikävä suomalaiseen herkkuja notkuvaan maitohyllyyn: voisin lähestulkoon antaa taivasosuuteni rahkapurkista! - Hetkeä aiemmin olin kiukutellut intialaiskeittiössäni: tee siinä salaattia nahkeanuupuneesta salaatinkerästä ja monsuunisateiden piiskaamista rupisista tomaateista! Olin panostanut keltaiseen kesäkurpitsaan ja pilkoin sitä pannulla freesattavaksi: kurpitsanpiru lensi kaaressa roskikseen kun sen sisältä paljastui kihisevä punertavankellertävä matolauma! Monsuunisateiden myötä keittiöön pesiytyneen muurahaisarmeijan minä kestän mutta madot ovat liikaa... En vain millään muista sulkea jokaista pussia kunnolla tai siirtää niiden sisältöä muovipurkkeihin: lauantaina ostamani ruokosokeripussi kuhisi muurahaisia ja pussi teki seuraa kesäkurpitsamadoille.
Kodinkuvalehdestä luin kuinka suomalaisnainen, perheenäiti ja professori, julistaa ettei häpeä palkata kotiapua. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi moista pitäisi hävetä. Häpeän koodi on kaiverrettu meihin luterilaisnaisiin ällistyttävän lujasti monenkin asian suhteen - taivaan tähden että vielä avun ostamistakin pitäisi ymmärtää hävetä! Paremminkin pitäisi ajatella että niin tekemällä työllistetään toisia, usein vielä naisia ja mahdollistetaan pienyrittäjyyttä. - Toki tiedostan tulleeni Intiassa hemmotelluksi: mustalettinen Poornima -apulaiseni petaa vuoteeni, vaihtaa lakanani, tiskaa tiskini, silittää vaatteeni ja lakanani, moppaa lattiani, pesee jääkaappini ja karkottaa muurahaiset keittiöstäni. Minä en osaa sitä hävetä, sillä tämä maa on täynnä mustalettisiä poornimoita, jotka tarvitsevat työpaikan. Minä tiedän ja Poornima tietää - tämä on hyvä järjestely kummallekin, sillä hänen työtaakkansa on varsin kevyt kun madame vielä itse käy enimmäkseen kaupassa, lajittelee pyykkinsä ja järjestää vaatteensa kaappeihin. Ja maksammehan me ulkomaalaiset apulaisillemme usein tuplapalkkaa paikallisten maksamiin palkkoihin verrattuna ja silti jaksamme ihmetellä kuinka saamme kuukauden työpanoksen summalla jolla Helsingissä saa ostaa kaksi tuntia siivouspalvelua...
Kodin Kuvalehti vei minut tunniksi aikamatkalle Suomeen. Ihailin talvimuotia ja kaipasin saapikkaitani ja turkkiani. Luin joulua enteileviä reseptejä ja muistelin lapsuuden jouluja tuoksuineen. Luin tarinaa isästä ja pojasta, kahdesta aikuisesta äijästä, jotka kertoivat yhteistä tarinaansa ja muistelin omaa isääni joka lähti maaliskuussa tästä elämästä. Katselin kuvia kuulaista aikuisista suomalaisnaisista, kaltaisistani, jotka kuvissa valmistautuivat juhlaan pukeutumalla yhdessä. Tunsin lujaa yhteenkuuluvuutta: täällä minä asun oudolla mutta kiehtovalla planeetalla ja siskoina on tummia tamilinaisia ja välillä on kova ikävä istumaan iltaa suomalaisystävättärien kanssa - puhumaan omaa kieltä ja kertoa tarinoita tietäen kuulijan ymmärtävän mieleni liikkeet. - Onneksi jouluna tulee suomalainen ystävätär ja koemme erilaisen joulun ihmeellisessä Intiassa...
maanantai 9. marraskuuta 2009
No kiwi ma'am - rain problem!
Kyselen tutulta hedelmämyyjältä kiivejä. "No kiwi ma'am - niitä ei nyt sateiden takia saa. Kyselen tutulta vihannesmyyjältä pinaattia. "No spinach ma'am - sitäkään ei saa sateiden takia. Saman vastauksen sain salaatinkyselylleni. Lähden hakemaan loistavaa tandoorikalaa lähiravintolasta. Kalaakaan ei ole koska sateiden ja kovan merenkäynnin takia kalastajat ovat maissa. - Sunnuntain kick boxing -tuntikin oli peruttu. Sateiden takia. Tänään koulutkin olivat kiinni. Sateiden takia jälleen.
Monsuunisateet ovat väkevä asia. Ne puurouttavat liikenteen. Tavarantoimitukset eivät onnistu. Koulumatkat käyvät vaikeiksi lainehtivilla teillä. Rikshat, moottoripyörät, polkupyörät ja junat jumittuvat liikenteeseen. Vähän sama kuin Suomessa tapahtuu pahojen lumimyräköiden ja pakkaspiikkien aikana.
Monsuunit tuovat paitsi kaivatun sateen niin valtavan tautien kirjon. Voimalla taivaasta tulevat vesimassat jäävät monin paikoin lillumaan ja ne saastuvat herkästi. Lehdissä varoitetaan meillekin tutun sikaflunssan lisäksi kolerasta, malariasta, kurkkumädästä, lavantaudista, punataudista. Kaikki juomavesi kehotetaan keittämään. Lisäksi kehotetaan välttämään maan päällä kasvavien kasvien syömistä koska niihin jää saastuneen monsuuniveden jäämiä. - Intian hengissäpysymissäännöt ovat omanlaisensa!
Kosteus ja märkyys ovat riesana arjessa. Kotona pyykit eivät tahdo kuivua. Vielä toisen päivän iltana froteepyyhkeet ovat kosteita ja niisä on tunkkainen haju. Pidän vaatekaappeja auki ja laitan illaksi ilmastointilaitteet päälle, etteivät vaatteet homehdu. Niinimäiseen kaitaliinaan oli pesiytynyt hometta ja jynssäsin sitä tiskiharjalla. Vuodevaatteet ja pyyhkeet tuoksuvat nihkeältä. - Nahkaiset designer-lenkkarini kokivat kovan kohtalon: jätin ne apulaisen putsattavaksi apukeittiöön ja hänpä ohjeiden puuttuessa päätti pestä ne. - Niissä on nyt kolmatta vuorokautta sanomalehtimyttyjä sisällä jotta ne kuivuisivat... Taas kerran opin: on syytä antaa täsmälliset ohjeet...
Vettä on joka paikassa. Kotitaloni sisäportaikko on märkä ja saan kipitellä päkiöillä, etten vetäisi lippoja. Kirjakaupan lattialle oli levitetty kymmeniä juuttisäkkejä imemään kaatosaateiden sisään kippaamaa vettä. Tänään toimiston seinänkokoisesta ikkunasta alkoi sataa sisään. Pohjakerroksessa olevan kuntosalin ulko-oven vedessä on valtaisa lammikko jota siivoojapojat yrittävät niistää likaisenharmailla lankamopeilla. Ruokakaupan ovella apupoika hätyyttelee lastalla vesimassoja portaita pitkin alas kadulle. Ja silti elämä menee eteenpäin. Hidastettuun tahtiin mutta sen intialaiset ottavat vastaan tyynesti: monsuunit tulevat joka vuosi.
Minä nautin sateiden tuomasta hienoisesta viilentymisestä. Ihoni nauttii myös: marraskuisen Suomen suosikkkituote apteekin paksu Apobase-voide on muisto - kosteudessa ihoni säteilee ja voi hyvin.
Monsuunisateet ovat väkevä asia. Ne puurouttavat liikenteen. Tavarantoimitukset eivät onnistu. Koulumatkat käyvät vaikeiksi lainehtivilla teillä. Rikshat, moottoripyörät, polkupyörät ja junat jumittuvat liikenteeseen. Vähän sama kuin Suomessa tapahtuu pahojen lumimyräköiden ja pakkaspiikkien aikana.
Monsuunit tuovat paitsi kaivatun sateen niin valtavan tautien kirjon. Voimalla taivaasta tulevat vesimassat jäävät monin paikoin lillumaan ja ne saastuvat herkästi. Lehdissä varoitetaan meillekin tutun sikaflunssan lisäksi kolerasta, malariasta, kurkkumädästä, lavantaudista, punataudista. Kaikki juomavesi kehotetaan keittämään. Lisäksi kehotetaan välttämään maan päällä kasvavien kasvien syömistä koska niihin jää saastuneen monsuuniveden jäämiä. - Intian hengissäpysymissäännöt ovat omanlaisensa!
Kosteus ja märkyys ovat riesana arjessa. Kotona pyykit eivät tahdo kuivua. Vielä toisen päivän iltana froteepyyhkeet ovat kosteita ja niisä on tunkkainen haju. Pidän vaatekaappeja auki ja laitan illaksi ilmastointilaitteet päälle, etteivät vaatteet homehdu. Niinimäiseen kaitaliinaan oli pesiytynyt hometta ja jynssäsin sitä tiskiharjalla. Vuodevaatteet ja pyyhkeet tuoksuvat nihkeältä. - Nahkaiset designer-lenkkarini kokivat kovan kohtalon: jätin ne apulaisen putsattavaksi apukeittiöön ja hänpä ohjeiden puuttuessa päätti pestä ne. - Niissä on nyt kolmatta vuorokautta sanomalehtimyttyjä sisällä jotta ne kuivuisivat... Taas kerran opin: on syytä antaa täsmälliset ohjeet...
Vettä on joka paikassa. Kotitaloni sisäportaikko on märkä ja saan kipitellä päkiöillä, etten vetäisi lippoja. Kirjakaupan lattialle oli levitetty kymmeniä juuttisäkkejä imemään kaatosaateiden sisään kippaamaa vettä. Tänään toimiston seinänkokoisesta ikkunasta alkoi sataa sisään. Pohjakerroksessa olevan kuntosalin ulko-oven vedessä on valtaisa lammikko jota siivoojapojat yrittävät niistää likaisenharmailla lankamopeilla. Ruokakaupan ovella apupoika hätyyttelee lastalla vesimassoja portaita pitkin alas kadulle. Ja silti elämä menee eteenpäin. Hidastettuun tahtiin mutta sen intialaiset ottavat vastaan tyynesti: monsuunit tulevat joka vuosi.
Minä nautin sateiden tuomasta hienoisesta viilentymisestä. Ihoni nauttii myös: marraskuisen Suomen suosikkkituote apteekin paksu Apobase-voide on muisto - kosteudessa ihoni säteilee ja voi hyvin.
lauantai 7. marraskuuta 2009
Tamilien taivas vuotaa...
Niiden piti alkaa 20.10. Lehdessäkin kirjoitettiin niin. Mutta niin ei tapahtunut. Piti odottaa vielä kaksi viikkoa. -Tsunamin jälkeen moni asia ei ole enää ollut ennallaan. Eivät edes monsuunisateet. - Tiistaina tamilien taivas alkoi vuotaa. Ensin aamuöisin - heräsin viideltä rankkasateen ääniin. Kuudelta moppasinkeittiössäni ainehtivaa lattiaa - täällä ei taloja turhan takia rakenneta tiiviiksi ja vettä oli tullut ankarasti kaappien päällä olevien ikkunoiden karmeista. Moppasin ja samalla ärhentelin apulaista joka oli saanut sinipiikani puristusmekanismin hajotettua - kuitenkin sain ämpäriin muutaman litran punaisenruskeaa monsuunisadevettä ja pääsin kaurapuuronkeittoon.
Tällä viikolla sateet ovat yltyneet. Varhaisaamun kuurojen lisäksi satelee aamupäivällä ja uudestaan iltapäivällä. Eilen perjantaina satoi jo illankin. Ja satoi koko yön. Lauantaiaamunakin satoi ja nyt lauantai-iltanakin sataa. Taukoamatta. Tamilien taivas vuotaa. Tiet lainehtivat ja teiden reunoille muodostuu valtavia mutaisia lätäköitä.
Intialaisten sadekäyttäytyminen on erilaista. Täällä valtaosa köyhistä kävelee aina avojaloin ja sateen sattuessa loputkin ottavat kengät pois. Monella on muovikassi tai muovipussi päässä. Muuten kastumisesta ei niin tunnuta piittaavaan. - Autot kaahaavat kaduilla, joilla vesi lainehtii pahimmillaan puoleen sääreen. Monet työntävät moottoripyöriään ja pienemmät autot kyntävät vettä pelottavan näköisesti - sähköviat jättävät monia ajoneuvoja tien poskeen. - Minä herätin tänään huomiota iloisen pilkullisilla suomalaisilla kumisaappailla. Niille hihitellään ja niitä osoitellaan. Ainakaan täällä Etelä-Intiassa niitä ei selvästi tunneta. Monelle kadulla kulkevalle noin euron maksavat muoviset varvastossutkin ovat liian kallis hankinta - ei heidän käsityskykyynsä voisi mennä, kuinka paljon madame on pulittanut designerkumppareistaan !
Minä läiskyttelin kotikulmillani kumisaappaissani ja nautin sateesta. Sadetakki oli hiostava, vaikka paikallisten mielestä nyt on kylmä: lämpötila voi sateessa jäädä + 25 C asteeseen. Lehdissäkin varoitellaan paitsi normaaleista monsuuniajan taudeista kuten malariasta niin myös vilustumisesta: äkillinen ilman kylmentyminen voi aiheuttaa vilustumista ja kurkkukipua. Katumyyjien kojuihin olikin ilmaantunut jo minussa hilpeyttä herättäviä kommandopipoja - siinäpä oivallinen talventorjuntapäähine tropiikkiin!
Monsuunit toistuvat joka vuosi ja ne ovat toisaalta elämänlanka: ne turvaavat sadon ja vedensaannin. Silti Intian kadut ja maantiet tulvivat ja sotkevat liikenteen ja joka vuosi ilmiötä noidutaan lehdissä. Ihmiset marmattavat huonoa viemäröintiä ja keskeneräisiä tietöitä, jotka aiheuttavat monsuunisateiden aikana monia tapaturmaisia kuolemia. Sateen sumentamien tuulilasien tai kypärän visiirin läpi on vaikea huomata teissä usein olevia valtavia kaivantoja ja kuoppia ja motoristeja kuolee melkoisia määriä. Yhtälailla jalankulkijoita vaanivat kaivannot, joissa usein on avoimia sähkökaapeleita. Vetiseen kuoppaan lankeava kuolee valtavaan sähköiskuun. Electrocution. Lehti raportoi lähes päivittäin: "Man electrocuted in Kottivakkam".
On helppo arvostella, miksi teitä ei kunnosteta ja viemäröintejä laiteta monsuuninkestäviksi. Yli vuosi Intiassa on vähentänyt arvostelunhalua: täällä tekemistä ei kovinkaan usein ohjaa rationalisuus. Asioita tehdään yhä niin kuin niitä on aina tehty. Tienpätkää ei rakenneta koneilla vaan rakentajina ovat ihmiset. Saripukuiset naiset ja dhotipukuiset miehet kyyhöttävät kuokkien kanssa moottoritietyömaalla ja etenevät tamilien maan punasavisessa povessa hidasta tahtia. Aika ei ole mikään erityinen tekijä. Aikaa on ja sitä tulee lisää. Aika ei lopu. Eikä tamilien aikaa pilkota pieniin yksiköhin tästä hetkestä eteenpäin. Vain se on varmaa mitä on tapahtunut. Tien valmistuminen ei ole varmaa. Silti sitä rakennetaan. Pienin askelein. Pienin kuokaniskuin. Tien valmistumispäivä ei ole niin merkityksellinen. Kuten ei sekään, kestääkö se monsuunisateen piiskausta ja valtavalla voimalla taivaasta tulevia vesimassoja.
Ja tummahipiäiset pölyisiin sareihin sonnustautuneet naiset kantavat käsipelillä tasoitetulle tienpätkälle kivenmurikoita. Niitä kannetaan siksi, että kukaan ei alkaisi käyttää keskeneräistä tietä. Kukaan ei kysy, onko toimintamalli järkevä. Kukaan ei kysele tamilinaisten työergonomian perään. Kukaan ei kysele, eikö voisi käyttää varoituskaiteita. Kukaan tietä kuokkiva ei varmaan myöskään kysele kestääkö tie monsuunit - sitä eivät taida kysellä edes poliitikot jotka vehtaavat ja vitkuttelevat infrarakentamishankkeidensa kanssa.
Minä nautin sadekaudesta. Siinä on makua Suomen kaamoksesta. Sielu kaipaa välillä muuta kuin polttavaa auringonpaistetta ja huikaisevaa valoa. Suomalainen sielu huokaisee huojentuneena, kun monsuunipilvinen taivas tummentaa maiseman ja lämpömittari laskee alle 30 Celsius -asteen. Kotona ei tarvitse ilmastointilaitetta ja hämärissä voi sytyttää tuikkukynttilöitä ja pukeutua monsuunikaamoksen huppuun.
Tällä viikolla sateet ovat yltyneet. Varhaisaamun kuurojen lisäksi satelee aamupäivällä ja uudestaan iltapäivällä. Eilen perjantaina satoi jo illankin. Ja satoi koko yön. Lauantaiaamunakin satoi ja nyt lauantai-iltanakin sataa. Taukoamatta. Tamilien taivas vuotaa. Tiet lainehtivat ja teiden reunoille muodostuu valtavia mutaisia lätäköitä.
Intialaisten sadekäyttäytyminen on erilaista. Täällä valtaosa köyhistä kävelee aina avojaloin ja sateen sattuessa loputkin ottavat kengät pois. Monella on muovikassi tai muovipussi päässä. Muuten kastumisesta ei niin tunnuta piittaavaan. - Autot kaahaavat kaduilla, joilla vesi lainehtii pahimmillaan puoleen sääreen. Monet työntävät moottoripyöriään ja pienemmät autot kyntävät vettä pelottavan näköisesti - sähköviat jättävät monia ajoneuvoja tien poskeen. - Minä herätin tänään huomiota iloisen pilkullisilla suomalaisilla kumisaappailla. Niille hihitellään ja niitä osoitellaan. Ainakaan täällä Etelä-Intiassa niitä ei selvästi tunneta. Monelle kadulla kulkevalle noin euron maksavat muoviset varvastossutkin ovat liian kallis hankinta - ei heidän käsityskykyynsä voisi mennä, kuinka paljon madame on pulittanut designerkumppareistaan !
Minä läiskyttelin kotikulmillani kumisaappaissani ja nautin sateesta. Sadetakki oli hiostava, vaikka paikallisten mielestä nyt on kylmä: lämpötila voi sateessa jäädä + 25 C asteeseen. Lehdissäkin varoitellaan paitsi normaaleista monsuuniajan taudeista kuten malariasta niin myös vilustumisesta: äkillinen ilman kylmentyminen voi aiheuttaa vilustumista ja kurkkukipua. Katumyyjien kojuihin olikin ilmaantunut jo minussa hilpeyttä herättäviä kommandopipoja - siinäpä oivallinen talventorjuntapäähine tropiikkiin!
Monsuunit toistuvat joka vuosi ja ne ovat toisaalta elämänlanka: ne turvaavat sadon ja vedensaannin. Silti Intian kadut ja maantiet tulvivat ja sotkevat liikenteen ja joka vuosi ilmiötä noidutaan lehdissä. Ihmiset marmattavat huonoa viemäröintiä ja keskeneräisiä tietöitä, jotka aiheuttavat monsuunisateiden aikana monia tapaturmaisia kuolemia. Sateen sumentamien tuulilasien tai kypärän visiirin läpi on vaikea huomata teissä usein olevia valtavia kaivantoja ja kuoppia ja motoristeja kuolee melkoisia määriä. Yhtälailla jalankulkijoita vaanivat kaivannot, joissa usein on avoimia sähkökaapeleita. Vetiseen kuoppaan lankeava kuolee valtavaan sähköiskuun. Electrocution. Lehti raportoi lähes päivittäin: "Man electrocuted in Kottivakkam".
On helppo arvostella, miksi teitä ei kunnosteta ja viemäröintejä laiteta monsuuninkestäviksi. Yli vuosi Intiassa on vähentänyt arvostelunhalua: täällä tekemistä ei kovinkaan usein ohjaa rationalisuus. Asioita tehdään yhä niin kuin niitä on aina tehty. Tienpätkää ei rakenneta koneilla vaan rakentajina ovat ihmiset. Saripukuiset naiset ja dhotipukuiset miehet kyyhöttävät kuokkien kanssa moottoritietyömaalla ja etenevät tamilien maan punasavisessa povessa hidasta tahtia. Aika ei ole mikään erityinen tekijä. Aikaa on ja sitä tulee lisää. Aika ei lopu. Eikä tamilien aikaa pilkota pieniin yksiköhin tästä hetkestä eteenpäin. Vain se on varmaa mitä on tapahtunut. Tien valmistuminen ei ole varmaa. Silti sitä rakennetaan. Pienin askelein. Pienin kuokaniskuin. Tien valmistumispäivä ei ole niin merkityksellinen. Kuten ei sekään, kestääkö se monsuunisateen piiskausta ja valtavalla voimalla taivaasta tulevia vesimassoja.
Ja tummahipiäiset pölyisiin sareihin sonnustautuneet naiset kantavat käsipelillä tasoitetulle tienpätkälle kivenmurikoita. Niitä kannetaan siksi, että kukaan ei alkaisi käyttää keskeneräistä tietä. Kukaan ei kysy, onko toimintamalli järkevä. Kukaan ei kysele tamilinaisten työergonomian perään. Kukaan ei kysele, eikö voisi käyttää varoituskaiteita. Kukaan tietä kuokkiva ei varmaan myöskään kysele kestääkö tie monsuunit - sitä eivät taida kysellä edes poliitikot jotka vehtaavat ja vitkuttelevat infrarakentamishankkeidensa kanssa.
Minä nautin sadekaudesta. Siinä on makua Suomen kaamoksesta. Sielu kaipaa välillä muuta kuin polttavaa auringonpaistetta ja huikaisevaa valoa. Suomalainen sielu huokaisee huojentuneena, kun monsuunipilvinen taivas tummentaa maiseman ja lämpömittari laskee alle 30 Celsius -asteen. Kotona ei tarvitse ilmastointilaitetta ja hämärissä voi sytyttää tuikkukynttilöitä ja pukeutua monsuunikaamoksen huppuun.
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Sillanrakennus
Kauniit tummanruskeat silmät katsoivat minua kiinteästi. Yritin hengittää tasaisesti ja luottaa mieheen silmäparin takana. Hän tuli lähemmäksi ja kosketti huuliani. - Minä rentouduin ja avasin suuni: olin päättänyt luottaa tähän suklaasilmäiseen hammaslääkäri Subramaniamiin!
Olin lukenut paljon intialaisesta terveydenhuollosta ja oppinut, että erityisesti hammashoidossa Intia on kirimässä yhdeksi globaaliksi terveysturismin kohdemaaksi. Intialaiset hammaslääkärit ovat erittäin ammattitaitoisia ja moni heistä on hankkinut koulutuksensa USA:ssa tai Britanniassa. Vähän ennen Intiaan muuttoani helsinkiläinen hammaslääkärini tempaisi minulta yhden poskihampaan pois ja ilmoitti aika yksikantaan, että siihen väliin on äärimmäisen hankala saada korvaavaa implanttia tai siltaa tehtyä. Vuoden verran kärsin poskihampaan puutteesta kunnes Chennain Apollo Dental Clinic sai suomalaistuttavilta kehuja. Ilokseni minulle kerrottiin, että sillan tekeminen onnistuu kahdella istunnolla ja samalla voidaan pariin muuhun hampaaseen laittaa uudet keraamiset kruunut. Kävi kuitenkin ilmi, että tarvitsin myös juurihoidon sillan viereiseen hampaaseen. - Pelkkä sana "juurihoito" saa minut lähestulkoon hyperventiloimaan ja kerroin kammostani - onhan minun kropassani muistijälki vuosikymmenten takaisesta juurihoidosta jolloin eräs puhelias hammaslääkäri Suomessa pisti puudutuspiikin väärään leukaperään ja survaisi poransa puuduttamattomaan juurikanavaan...
Tummasilmäinen pitkä hammaslääkärinuorukainen rauhoitti minua: minuun ei sattuisi. Ja siinä hän oli oikeassa - kertaakaan minuun ei sattunut ja nyt minulla on kaunis silta paljon häirinneen kolon tilalla. Lisäksi valkaisutin hampaani ja katselen iloisena hymyäni, jossa on paljon heleämpi sävy.
Kokemukseni intialaisesta hammashoidosta on erinomainen: täällä tehdään nopeasti, kivuttomasti ja ammattitaidolla nekin toimenpiteet, joita hiukan kärttyisenpuoleinen helsinkiläishammaslääkärini ounasteli mahdottomiksi. Hammaslääkäriin pääsee lisäksi vaikka samana päivänä ja hinta loistavasta palvelusta on noin kolmasosa suomalaisesta.
Eikä sekään haittaa, että kirkkaan lampun loisteessa minua katsovat tohtori Subramaniamin pitkien ripsien varjostamat syvänruskeat silmät...
Olin lukenut paljon intialaisesta terveydenhuollosta ja oppinut, että erityisesti hammashoidossa Intia on kirimässä yhdeksi globaaliksi terveysturismin kohdemaaksi. Intialaiset hammaslääkärit ovat erittäin ammattitaitoisia ja moni heistä on hankkinut koulutuksensa USA:ssa tai Britanniassa. Vähän ennen Intiaan muuttoani helsinkiläinen hammaslääkärini tempaisi minulta yhden poskihampaan pois ja ilmoitti aika yksikantaan, että siihen väliin on äärimmäisen hankala saada korvaavaa implanttia tai siltaa tehtyä. Vuoden verran kärsin poskihampaan puutteesta kunnes Chennain Apollo Dental Clinic sai suomalaistuttavilta kehuja. Ilokseni minulle kerrottiin, että sillan tekeminen onnistuu kahdella istunnolla ja samalla voidaan pariin muuhun hampaaseen laittaa uudet keraamiset kruunut. Kävi kuitenkin ilmi, että tarvitsin myös juurihoidon sillan viereiseen hampaaseen. - Pelkkä sana "juurihoito" saa minut lähestulkoon hyperventiloimaan ja kerroin kammostani - onhan minun kropassani muistijälki vuosikymmenten takaisesta juurihoidosta jolloin eräs puhelias hammaslääkäri Suomessa pisti puudutuspiikin väärään leukaperään ja survaisi poransa puuduttamattomaan juurikanavaan...
Tummasilmäinen pitkä hammaslääkärinuorukainen rauhoitti minua: minuun ei sattuisi. Ja siinä hän oli oikeassa - kertaakaan minuun ei sattunut ja nyt minulla on kaunis silta paljon häirinneen kolon tilalla. Lisäksi valkaisutin hampaani ja katselen iloisena hymyäni, jossa on paljon heleämpi sävy.
Kokemukseni intialaisesta hammashoidosta on erinomainen: täällä tehdään nopeasti, kivuttomasti ja ammattitaidolla nekin toimenpiteet, joita hiukan kärttyisenpuoleinen helsinkiläishammaslääkärini ounasteli mahdottomiksi. Hammaslääkäriin pääsee lisäksi vaikka samana päivänä ja hinta loistavasta palvelusta on noin kolmasosa suomalaisesta.
Eikä sekään haittaa, että kirkkaan lampun loisteessa minua katsovat tohtori Subramaniamin pitkien ripsien varjostamat syvänruskeat silmät...
maanantai 26. lokakuuta 2009
Ruskeita, valkoisia, harmaankirjavia...
Niitä tuli monenkirjavia. Ruskeita, valkoisia, harmaankirjavia. Pieniä, suuria. Takkuisia ja sileäkarvaisia. Yritin laskea niitä mutta sekosin jossain kahdenkymmenen jälkeen. - Seisoin joogamatto kainalossa joogakoulun edessä ja laskin vuohia. Joogakoulu on sentään ihan keskeisessä kaupunginosassa ja niin vain vastapäisen varsin modernin kerrostalon pihasta lappaa kadulle valtava vuohilauma. Monenkirjava. Niitä tuli ja tuli ja ne piirittivät Peten auton jolla olimme aamukuudelta ajelleet joogaamaan. Katu vilisi vuohia ja me katselimme niiden menoa.
Intia on siitä ihmeellinen, että vielä vuodenkin jälkeen ällisteltävää riittää. Chennai on Intian viiden suurimman kaupungin joukossa noin kuudella miljoonalla asukkaallaan- ja silti on ihan normaalia, että kerrostalon pihasta sinkoaa aamulla kadulle vuohilauma.
Yhtälailla olen lähikadulla nähnyt aitaan kytketyn lehmän, jota tamilimies lypsää aamutuimaan. Missä mies ja lehmä asuvat, sitä en tiedä. Navettaa se lehmä ei ole nähnyt. Mutta oman kortensa se kantaa maailman suurimman maidontuottajamaan Intian valtavaan maitovarantoon!
Autokoulua käydessäni opin luonnikkaasti väistelemään härkävankkureita, joita kaupungilla näkee tämän tästä. Kaduilla kävelee ihmisten seassa lehmiä vasikoineen. - Iltahämärissä kotipihalla vilistele häijynkokoisia rottia. Kaduilla vaeltelee käsittämätön määrä kaikenkarvaisia kulkukoiria. Varikset hakkaavaat jätekasoja ja roskapusseja ja levittävät törkyä kaduille ja pientareille. Eläimiä on. Elämää on. Hindulaisuudessa jokaisella elämällä on arvo - katua tallaava takkuinen vuohi voi olla seuraavassa inkarnaatiossaan ihan jotain muuta. Sen elämä kulkee karman lain viitoittamaa tietä.
Intian käsittämättömään kuhinaan kuuluvat saumattomasti kaikki ne lajit mitä jumala on viisaudessaan luonut. Intiassa risteyksessä voi tuliterän järjettömän kalliin bemarin vieressä olla härkävankkurit - molemmat matkalla elämässä eteenpäin.
Intia on siitä ihmeellinen, että vielä vuodenkin jälkeen ällisteltävää riittää. Chennai on Intian viiden suurimman kaupungin joukossa noin kuudella miljoonalla asukkaallaan- ja silti on ihan normaalia, että kerrostalon pihasta sinkoaa aamulla kadulle vuohilauma.
Yhtälailla olen lähikadulla nähnyt aitaan kytketyn lehmän, jota tamilimies lypsää aamutuimaan. Missä mies ja lehmä asuvat, sitä en tiedä. Navettaa se lehmä ei ole nähnyt. Mutta oman kortensa se kantaa maailman suurimman maidontuottajamaan Intian valtavaan maitovarantoon!
Autokoulua käydessäni opin luonnikkaasti väistelemään härkävankkureita, joita kaupungilla näkee tämän tästä. Kaduilla kävelee ihmisten seassa lehmiä vasikoineen. - Iltahämärissä kotipihalla vilistele häijynkokoisia rottia. Kaduilla vaeltelee käsittämätön määrä kaikenkarvaisia kulkukoiria. Varikset hakkaavaat jätekasoja ja roskapusseja ja levittävät törkyä kaduille ja pientareille. Eläimiä on. Elämää on. Hindulaisuudessa jokaisella elämällä on arvo - katua tallaava takkuinen vuohi voi olla seuraavassa inkarnaatiossaan ihan jotain muuta. Sen elämä kulkee karman lain viitoittamaa tietä.
Intian käsittämättömään kuhinaan kuuluvat saumattomasti kaikki ne lajit mitä jumala on viisaudessaan luonut. Intiassa risteyksessä voi tuliterän järjettömän kalliin bemarin vieressä olla härkävankkurit - molemmat matkalla elämässä eteenpäin.
perjantai 16. lokakuuta 2009
Ikävästä
"Have you ever heard that Eskimos have twenty-six different words for snow because it is such a constant presence in their lives? Like them, I have perhaps twenty-six different ways of expressing loneliness." (ote romaanista Marrying Anita, kirjoittajana Amerikan-intialainen Anita Jain). Jain kuvaa erilaisia ikävänlajejaan joita hän kohtasi muutettuaan kolmekymppisenä sinkkuna New Yorkista Delhiin tavoittenaan löytää itselleen mies. Newyorkilaistytön elämä Intiassa, vaikkakin suvun entisessä kotimaassa, oli kuin toiselle planeetalle olisi muuttanut.
Minä olen ollut Intiassa jo toista vuotta. Viihdyn hyvin. Elämä on nyt täällä. Silti kahdenkymmenen kuuden ikävän kirjo iskee välillä. Jainin tekstejä mukaellen: poden äärimmäisen yleistä ikävää nimeltään "minulla on hieno elämä-hyviä ystäviä- mutta nukun yöni yksin". Tai "kaikki muut ovat jossain ja minä olen taas perjantai-iltana yksin" -tyyppinen ikävä. -Tuo ikävänlaji iski tänään: koko Intia ja intialainen maailma juhlii Diwalia eli valonjuhlaa joka on kuin meidän joulu ja uusivuosi yhteensä ja potenssiin kolme. Minä istun kotona yksinäni ja ällistelen kuinka tässä näin kävi. Pienoinen haikeus taisi aiheuttaa ruisleivän ikävän. Onneksi pakkasessa on vielä muutama hienoisen kuuran peittämä ruisviipale. Sen maku kielellä vei haikeutta pois. Ruisleivän tuoksu ja maku vievät Suomeen. - Useimmin iskee "miksi täällä maailman suurimman maidontuottajamaan kaupan hyllyissä ei ole kunnon maitotuotteita" -ikävä. Kaipaan välillä hillittömästi rahkaa, raejuustoa, vanillavaahtoa, kunnon juustoja.
Eteläisen Intian lämpötilat pysyttelevät lokakuun puolivälistä huolimatta luokattoman korkeina: päivisin on yhä + 35 C astetta. Kotilieden seinäkalenteri karjuu lokakuuta ja minä luen haikeana verkkolehdestä lumimyräköistä: ikävän nimi on "haluaisin palella ja käpertyä sen jälkeen sohvan nurkkaan villasukat jalassa". Jatkuva helteessä eläminen ei ole juhlaa - Suomen vuodenajat ja lämpötilan vaihtelut ovat minussa jossain niin syvään juurtuneina: tuntuu kornilta, että lokakuu ei tunnu lokakuulta...
On kuitenkin asioita kaipauksen lajeja joita ei ole. Ei ole "Haluan-pukeutua-70-denierin sukkahousuihin" -ikävää. Kuinka vapauttavaa kun voi pujahtaa hameeseensa ja sujauttaa sandaalit jalkaan. Kesäkuussa. Lokakuuussa. Tammikuussa. Huhtikuussa. - Ei ole "haluan-ehdottomasti-itse-silittää-vaatteeni" -ikävää. Annan mieluusti Poornima-apulaisen tehdä sen. Ei ole "Haluan-pilata-lauantaini-siivouksella" -ikävää. Poornimaa moppaa ja tomuttaa arkipäivisin.
-Vuosi sitten olin vastikään muuttanut Intiaan. Hiukan huonosti valmistautuneena kohtasin intialaisten Diwali -juhlan, valon juhlan, jossa juhlitaan valon ja hyvän voittoa pimeydestä ja pahasta. En tiennyt, että asiaan kuuluu paukkupommien heittely aamuneljästä lähtien. Silloin ikävän nimi "olen juuri muuttanut uuteen kaupunkiin enkä tunne täältä ketään". Avasin ikkunan ja yritin kouluttaa kadulle kokoontuneita intialaisia nukkuma-ajoista! - Nyt Diwalin aattona valmistaudun tyynesti nukkumaan korvatulpat korvissa ja tiedän, että tässä kaupungissa juhlii ja valvoo moni ihminen, jonka tunnen ja joka tuntee minut. Eihän minun enää tarvitsekaan ikävöidä..
Minä olen ollut Intiassa jo toista vuotta. Viihdyn hyvin. Elämä on nyt täällä. Silti kahdenkymmenen kuuden ikävän kirjo iskee välillä. Jainin tekstejä mukaellen: poden äärimmäisen yleistä ikävää nimeltään "minulla on hieno elämä-hyviä ystäviä- mutta nukun yöni yksin". Tai "kaikki muut ovat jossain ja minä olen taas perjantai-iltana yksin" -tyyppinen ikävä. -Tuo ikävänlaji iski tänään: koko Intia ja intialainen maailma juhlii Diwalia eli valonjuhlaa joka on kuin meidän joulu ja uusivuosi yhteensä ja potenssiin kolme. Minä istun kotona yksinäni ja ällistelen kuinka tässä näin kävi. Pienoinen haikeus taisi aiheuttaa ruisleivän ikävän. Onneksi pakkasessa on vielä muutama hienoisen kuuran peittämä ruisviipale. Sen maku kielellä vei haikeutta pois. Ruisleivän tuoksu ja maku vievät Suomeen. - Useimmin iskee "miksi täällä maailman suurimman maidontuottajamaan kaupan hyllyissä ei ole kunnon maitotuotteita" -ikävä. Kaipaan välillä hillittömästi rahkaa, raejuustoa, vanillavaahtoa, kunnon juustoja.
Eteläisen Intian lämpötilat pysyttelevät lokakuun puolivälistä huolimatta luokattoman korkeina: päivisin on yhä + 35 C astetta. Kotilieden seinäkalenteri karjuu lokakuuta ja minä luen haikeana verkkolehdestä lumimyräköistä: ikävän nimi on "haluaisin palella ja käpertyä sen jälkeen sohvan nurkkaan villasukat jalassa". Jatkuva helteessä eläminen ei ole juhlaa - Suomen vuodenajat ja lämpötilan vaihtelut ovat minussa jossain niin syvään juurtuneina: tuntuu kornilta, että lokakuu ei tunnu lokakuulta...
On kuitenkin asioita kaipauksen lajeja joita ei ole. Ei ole "Haluan-pukeutua-70-denierin sukkahousuihin" -ikävää. Kuinka vapauttavaa kun voi pujahtaa hameeseensa ja sujauttaa sandaalit jalkaan. Kesäkuussa. Lokakuuussa. Tammikuussa. Huhtikuussa. - Ei ole "haluan-ehdottomasti-itse-silittää-vaatteeni" -ikävää. Annan mieluusti Poornima-apulaisen tehdä sen. Ei ole "Haluan-pilata-lauantaini-siivouksella" -ikävää. Poornimaa moppaa ja tomuttaa arkipäivisin.
-Vuosi sitten olin vastikään muuttanut Intiaan. Hiukan huonosti valmistautuneena kohtasin intialaisten Diwali -juhlan, valon juhlan, jossa juhlitaan valon ja hyvän voittoa pimeydestä ja pahasta. En tiennyt, että asiaan kuuluu paukkupommien heittely aamuneljästä lähtien. Silloin ikävän nimi "olen juuri muuttanut uuteen kaupunkiin enkä tunne täältä ketään". Avasin ikkunan ja yritin kouluttaa kadulle kokoontuneita intialaisia nukkuma-ajoista! - Nyt Diwalin aattona valmistaudun tyynesti nukkumaan korvatulpat korvissa ja tiedän, että tässä kaupungissa juhlii ja valvoo moni ihminen, jonka tunnen ja joka tuntee minut. Eihän minun enää tarvitsekaan ikävöidä..
torstai 8. lokakuuta 2009
Nälkäisten sydänten ruokkimisesta - tulkoon valkeus!
Siinä missä länsisiskot keventävät ruokavaliota, pitävät paasto -tai mehupäiviä tavoittenaan hoikistua tai vähintään tuntea olonsa keveäksi, hindusisaret paastoavat rituaalisesti paljon jalompien (!) tavoitteiden puolesta. Ei ole lainkaan tavatonta, että koulutetut naimattomat kaupunkilaisnaiset paastoavat maanantaisin, koska sen uskotaan edesauttavan sopivan sulhasen löytymistä. Äiti ja sisaret voivat osallistua paastoon vahvistaaksen sen voimaa.
Intiassa on paljon "paastotarinoita", vrat kathoja, joissa tarinankerronnan keinoin siirretään hindulaisuuteen syvästi pesiytynyttä paastoperinnettä ja siihen liittyviä uskomuksia - sisarten todistuksia paaston ihmeitä tekevästä voimasta. Tarinaperinne siirtyy nimenomaan naisten piirissä ja siirtämällä perinnettä eteenpäin naiset itse ruokkivat ja vahvistavat uskomuksia jotka aiheeseen perehtyneen intialaisen naiskirjailijan Himani Dalmian mukaan pitävät modernejakin hindunaisia keskiaikaisessa pimeydessä.
Paaston perimmäinen merkitys on kaukana painonhallinnasta, vaan sen tavoite on saada paastoaja yhteyteen jumalan kanssa: paastoamalla nainen varmistaa siunausta rakkailleen ja täyttymystä toiveilleen. Paastoaminen tapahtuu määrättyinä päivinä ja juhlapyhinä ja sitä saatetaan korostaa tarinankerronan lisäksi koruilla ja juhlavaatteilla - ja onpa Bollywoodin filmiteollisuuskin ruokkimassa tätä Dalmian kyseenalaistamaa perinnettä. Himani Dalmia arvostelee nykynaisia rutiininomaisesta paastosta jota tehdään rutiininomaisesti ja pakon edessä - takana usein enemmän tai vähemmän tiedostettu tavoite tienata itselleen hengellisiä papukaijamerkkejä!
Paaston alkuperäinen ajatus saattaa paastoaja yhteyteen jumaluuden kanssa on nykyaikana maallistunut: paaston kautta tavoitellaan enemmän maallista ja materiaalista hyvää.
Länsimaiseen pragmaattisuuteen ja käytännölliseen tapakristillisyyteen tottuneelle on vaikea käsittää, että paaston voimaan uskotaan yhä niin vahvasti. Paastoaminen on erityisesti naisten vastuu: he kantavat vastuun perheistään ja läheisistään - he ovat jonkinlainen välikappale jumaluuden ja maallisen välillä. Intiassa on monin paikoin vahva patriarkaalinen perinne - joskin esimerkiksi eteläisen Intian Keralassa on matrilineaarinen valtakulttuuri jossa naiset omistavat ja perivät - ja naisten alistaminen tai alistuminen paastokulttuuriin ruokkii ja vahvistaa miesten vallankäyttöä. Monissa paastotarinoissa, vrateissa, miehet sääntelevät naisten paastoa ja lupa on pitänyt kysyä joko puolisolta, isältä tai jopa omalta pojalta. Tutkimusten mukaan miehet eivät tunne olevansa naisilleen velkaa vaikka nämä uhrautuvat ja paastoavat heidänkin puolestaan, mutta on hyvin mahdollista että miehiä voi joskus arveluttaa millaisia voimia mystinen yhteys jumaluuteen voi naisille antaa.
Artikkelin kirjoittaja kysyy syystä: pitääkö modernin hindunaisen yhä uskoa tähän väkevään ja mystiseen valtaan jonka pitäisi olla naisen puolella? Eittämättä moni nykynainen älyllisesti kyseenalaistaa rituaalipaaston merkityksen ja yrittää perustella sitä itselleen järjellä. Paastohan puhdistaa elimistöä, se vahvistaa itsekuria, pönkittää ihmisen moraalia ja antaa uskoa oman elämän hallintaan - argumentteja joita ei ole välttämättä voitu tieteen keinoin vahvistaa. Itse Mahatma Gandhi, lähihistorian ehkä uskollisin paaston harjoittaja, on sanonut että mikäli paastoon ei liity syvällistä ja aitoa hengellistä nälkää, sen harjoittaminen voi saattaa jopa vahvistaa ihmisen himoja, alentaa itsehillintää ja verhoutua suureen tekopyhyyteen. - Kiinnostavan vastakkaisia ajatuksia kuin ne tarinankerronnan keinoin siirretyt uskomukset joiden avulla hindunaiselle yhä osoitetaan paikkaa ja tehtävää yhteisön ja perheen elämässä!
Artikkelissa kysytään hiukan provosoiden: mikä saa nykynaisen yhä toteuttamaan paastoa rituaalinomaisesti, mikä voima siinä yhä on? Naisten pitäisi kirjoittajan mukaan osata ja ymmärtää ottaa elämä omiin käsiinsä ja luopua uhrilampaan roolista. Hänen mielestään intialaisen nykynaisen ei tarvitse suostua kärsimään ja uhrautumaan perinteen vuoksi - rituaalin jota hän ei tarvitse päästääkseen tavoitteisiinsa tai saadakseen toiveensa toteutumaan. Aikoinaan paastorituaali oli ehkä naiselle keino saada joku elämänalue omaan hallintaan, mutta nykymaailma tarjoaa naiselle todellisia keinoja elämänhallintaan.
Intian nainen elää vahvassa murroksessa: tämän päivän äidit ja tyttäret elävät varsinkin suurissa kaupungeissa hyvin eri planeetalla. Kenties nyt nupullaan olevat nuoret neitoset eivät tiukkoine farkkuine ja rakennekynsineen paastoakaan maanantaisin aviomiehen esiinmarssin toivossa vaan loggautuvat verkkoon http://www.shaadi.comiin/ joka lienee yksi maailman suurimpia puolisonhakusaitteja!
Intiassa on paljon "paastotarinoita", vrat kathoja, joissa tarinankerronnan keinoin siirretään hindulaisuuteen syvästi pesiytynyttä paastoperinnettä ja siihen liittyviä uskomuksia - sisarten todistuksia paaston ihmeitä tekevästä voimasta. Tarinaperinne siirtyy nimenomaan naisten piirissä ja siirtämällä perinnettä eteenpäin naiset itse ruokkivat ja vahvistavat uskomuksia jotka aiheeseen perehtyneen intialaisen naiskirjailijan Himani Dalmian mukaan pitävät modernejakin hindunaisia keskiaikaisessa pimeydessä.
Paaston perimmäinen merkitys on kaukana painonhallinnasta, vaan sen tavoite on saada paastoaja yhteyteen jumalan kanssa: paastoamalla nainen varmistaa siunausta rakkailleen ja täyttymystä toiveilleen. Paastoaminen tapahtuu määrättyinä päivinä ja juhlapyhinä ja sitä saatetaan korostaa tarinankerronan lisäksi koruilla ja juhlavaatteilla - ja onpa Bollywoodin filmiteollisuuskin ruokkimassa tätä Dalmian kyseenalaistamaa perinnettä. Himani Dalmia arvostelee nykynaisia rutiininomaisesta paastosta jota tehdään rutiininomaisesti ja pakon edessä - takana usein enemmän tai vähemmän tiedostettu tavoite tienata itselleen hengellisiä papukaijamerkkejä!
Paaston alkuperäinen ajatus saattaa paastoaja yhteyteen jumaluuden kanssa on nykyaikana maallistunut: paaston kautta tavoitellaan enemmän maallista ja materiaalista hyvää.
Länsimaiseen pragmaattisuuteen ja käytännölliseen tapakristillisyyteen tottuneelle on vaikea käsittää, että paaston voimaan uskotaan yhä niin vahvasti. Paastoaminen on erityisesti naisten vastuu: he kantavat vastuun perheistään ja läheisistään - he ovat jonkinlainen välikappale jumaluuden ja maallisen välillä. Intiassa on monin paikoin vahva patriarkaalinen perinne - joskin esimerkiksi eteläisen Intian Keralassa on matrilineaarinen valtakulttuuri jossa naiset omistavat ja perivät - ja naisten alistaminen tai alistuminen paastokulttuuriin ruokkii ja vahvistaa miesten vallankäyttöä. Monissa paastotarinoissa, vrateissa, miehet sääntelevät naisten paastoa ja lupa on pitänyt kysyä joko puolisolta, isältä tai jopa omalta pojalta. Tutkimusten mukaan miehet eivät tunne olevansa naisilleen velkaa vaikka nämä uhrautuvat ja paastoavat heidänkin puolestaan, mutta on hyvin mahdollista että miehiä voi joskus arveluttaa millaisia voimia mystinen yhteys jumaluuteen voi naisille antaa.
Artikkelin kirjoittaja kysyy syystä: pitääkö modernin hindunaisen yhä uskoa tähän väkevään ja mystiseen valtaan jonka pitäisi olla naisen puolella? Eittämättä moni nykynainen älyllisesti kyseenalaistaa rituaalipaaston merkityksen ja yrittää perustella sitä itselleen järjellä. Paastohan puhdistaa elimistöä, se vahvistaa itsekuria, pönkittää ihmisen moraalia ja antaa uskoa oman elämän hallintaan - argumentteja joita ei ole välttämättä voitu tieteen keinoin vahvistaa. Itse Mahatma Gandhi, lähihistorian ehkä uskollisin paaston harjoittaja, on sanonut että mikäli paastoon ei liity syvällistä ja aitoa hengellistä nälkää, sen harjoittaminen voi saattaa jopa vahvistaa ihmisen himoja, alentaa itsehillintää ja verhoutua suureen tekopyhyyteen. - Kiinnostavan vastakkaisia ajatuksia kuin ne tarinankerronnan keinoin siirretyt uskomukset joiden avulla hindunaiselle yhä osoitetaan paikkaa ja tehtävää yhteisön ja perheen elämässä!
Artikkelissa kysytään hiukan provosoiden: mikä saa nykynaisen yhä toteuttamaan paastoa rituaalinomaisesti, mikä voima siinä yhä on? Naisten pitäisi kirjoittajan mukaan osata ja ymmärtää ottaa elämä omiin käsiinsä ja luopua uhrilampaan roolista. Hänen mielestään intialaisen nykynaisen ei tarvitse suostua kärsimään ja uhrautumaan perinteen vuoksi - rituaalin jota hän ei tarvitse päästääkseen tavoitteisiinsa tai saadakseen toiveensa toteutumaan. Aikoinaan paastorituaali oli ehkä naiselle keino saada joku elämänalue omaan hallintaan, mutta nykymaailma tarjoaa naiselle todellisia keinoja elämänhallintaan.
Intian nainen elää vahvassa murroksessa: tämän päivän äidit ja tyttäret elävät varsinkin suurissa kaupungeissa hyvin eri planeetalla. Kenties nyt nupullaan olevat nuoret neitoset eivät tiukkoine farkkuine ja rakennekynsineen paastoakaan maanantaisin aviomiehen esiinmarssin toivossa vaan loggautuvat verkkoon http://www.shaadi.comiin/ joka lienee yksi maailman suurimpia puolisonhakusaitteja!
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Hindujen jumalista ja jumalista yleensä
Viime viikkoina kaupungilla on ollut tavallista vilkkaampaa. Tämän tästä värikäs kulkue hidastaa liikennettä. Kärryissä kiskotaan värikästä isoa jumalhahmoa ja kärryjen rinnalla pinkoo miehiä - naisia ei jostain syystä näy- ja tanssii, rummuttaa ja kylvää kukkien terälehtiä tielle. Ilo on ilmeinen. Maanantaina Intiassa vietettiin Dussehra -juhlaa. Sitä edelsi kymmenen päivän jumalien palvonta ja kekkeröinti. Jokaiselle päivälle oli omat rituaalinsa ja uhrilahjansa. Pääasiassa palvottiin ja juhlittiin Durga -nimistä naispuolista rohkeaa taistelijajumalatarta. Festivaalin päätteeksi hän kukistaa keihäällä yksitoistapäisen paholaisen. Durgan kunniaksi, pahan kukistamiseksi joka paikassa vietettiin Durga -poojaa eli seremoniaa jossa rukoiltiin Durgaa varjelemaan pahalta. Durga -poojan aikana siunataan myös kaikki työkalut - työpaikoilla siunattiin tietokoneet, printterit ja puhelimet, kuntosalini poojassa siunattiin käsipainot, steppilauta ja hyppynarut, joogakoulun poojassa lausuttiin kauniita sanskriitinkielisiä kirjoituksia jotka kertovat joogan synnystä. Eilen illalla kuskini ilmoitti että auto pitää siunata: niinpä autokatoksessa suoritettiin pooja -seremonia jossa auto täplitettiin pyhällä tuhkalla, santelipuu- ja kurkumajauheella. Kookospähkinä sytytettiin palamaan ja sen kanssa kierrettiin autoa ja viimein kookospähkinä murskattiin maahan. Lisäksi nautittiin rasvaisia makeisia ja puhallettua riisiä. Madamekin tuli kotiin santelipuinen merkki kulmakarvojensa välissä...
Intian hindujen arkipäivään jumalien palvonta ja pooja -seremoniat kuuluvat hyvin luontevana osana ja pidän siitä kuinka luontevasti eriuskoiset otetaan mukaan. Hindulaisuus on enemmän kuin uskonto: se on elämäntapa ja sille on luonteenomaista erilaisuuden sietäminen ja kanssaeläminen erilaisten tapojan ja uskontojen kirjossa. Intian muslimit ja kristitytkin ovat suurimmalta osin käännynnäisiä eli hekin osallistuvat sydämensä kyllyydestä monesti hindulaisen jumalkalenterin tapahtumiin. Ihmiset pukeutuvat parhaisiinsa, jakavat yhdessä juhla-aterioita ja antavat toisilleen lahjoja. Iloista, värikästä, kaunista. Luterilaisen hartioita lysyyn painavaa synnintuntoa ei näy...
Hindujen pantheonissa on yli 330 miljoonaa jumalaa. Kukahan nekin on laskenut - sama kysymys mitä pohdin välillä keskusteltaessa Suomen järvien lukumäärästä... Hindujen jumalagalleria on valtava ja sille on tyypillistä että jumalat ottavat välillä eri hahmon ja heillä on sukupuoli, jonka senkin he voivat välillä toisessa ilmenemismuodossaan vaihtaa. Hindujen jumalkäsitys on hyvin erilainen kuin kristityillä: heille jumaluus ilmenee monenlaisessa hahmossa ja heidän jumalillaan on hyvin inhimillisiä piirteitä. Hindujen jumalat elävät tuhansissa hahmoissa, he ovat keskellämme ihmishahmossa, ihastuvat, vihastuvat, saavat lapsia ja taistelevat pahaa vastaan. Heihin on helppo samaistua ja silti he ovat rukousten ja palvonnan kohde. He ovat jumalia mutta he eivät ole Jumala: he edustavat niitä voimia joista elämä syntyy.
Tärkein jumalkolminaisuus on Brahma, Vishnu ja Shiva. Esikoinen on Brahma joka on kaiken tiedon ja viisauden lähde. Hän on siemen, hän on kaikkeuden luoja. Häntä ei palvota aktiivisesti, koska hän on jo tehtävänsä suorittanut. Vishnu, säilyttäjä ja vaalija on palvonnan kohde: hänen opetuslapsiaan ovat erityisesti ne jotka etsivät elämästä nautintoja ja iloja. Hän johdattaa ja pyrkii säilyttämään elämässä tasapainon. Shiva taas on tuhon jumala: tuhon kautta syntyy jälleensyntyminen. Shivan palvojia yhdistää usein kiinnostus kuolemaan ja muutokseen.
Brahma on luoja, Vishnu säilyttäjä ja Shiva tuhoaja; hindujen pyhä kolminaisuus. Jumaltenkin piireissä vahvat miehet tarvitsevat rinnalleen naisen ja niinpä naisenergiaa eli shaktia tarvitaan miesjumalten käyttövoimaksi. Naisenergia on hindulaisuudessa jumalaista alkuperää ja se on olennainen osa jumaluudesta: ilman sitä ei ole elämää. - Brahman puoliso Sarasvati edustaa maailman luomista, Vishnun puoliso Lakshmi edustaa kauneutta ja vaurautta ja Shivan puoliso Parvati on naisenergian shaktin äiti ja edustaa aikaa ja paikkaa.
Eri uskontojen luomiskertomukset ovat hämmästyttävän samankaltaisia: hindujen luoja Brahma syntyi kultaisesta munasta joka nousi alkumerestä. Kun muna halkesi, puolikkaista syntyi taivas ja maa joiden väliin syntyi sininen taivas. Luotuaan itsensä Brahma loi Sarasvatin, maan. Brahma ihastui Sarasvatin kauneuteen mutta Sarasvati pakeni luojansa kosiskelua ja päätti piiloutua tältä. Sarasvati muutti itsensä lehmän hahmoon mutta Brahmapa löysi hänensä ja muutti itsensä sonniksi. Näin syntyivät ensimmäiset vasikat ja Brahma ja Sarasvati jatkoivat luomistyötään muuttumalla aina uusiksi eläimiksi luoden koko eläinkunnan.
Erityisen suosittu jumala on elefanttipäinen Ganesha. Hän on myytin mukaan Shivan, vuorilla asuvan erakkojumalan ja Parvatin poika. Shiva ei lämmennyt Parvatin perheenperustamishaluille ja yhden version mukaan Parvati teki kylpiessään santelipuutahnasta lapsen joka heräsi henkiin Parvatin rinnoilla. Isä-Shiva oli tietämätön perheenlisäyksestä ja kiihtyi lapsen nähdessään niin että sivalsi tältä pään poikki. Murtunut Parvati vaati puolisoaan herättämään lapsen henkiin ja niinpä Shiva lähti etsimään uutta päätä. Ensimmäinen vastaantuleva olento oli elefantti, jolta Shiva nappasi uuden pään pojalleen. Pullea ja iloisen näköinen elefanttipäinen Ganesha on suosittu: sitä palvotaan käynnistäjänä ja uusien alkujen symbolina. - Minullakin on kotona kaunis pronssinen Ganesha: ostin sen kolme päivää Intiaan saapumiseni jälkeen kuultuani sen symbolisoivan uutta alkua. Mitä muuta Intiaan muutto minulle oli - ja kuinka monta uutta alkua vielä saankaan...
Kaupunkikuvaa täplittävät lukuisat temppelit värikkäine jumalankuvineen ja alan tottua siihen, että aikuiset ihmiset ihan vakavissaan vievät uuden polkupyöränsä temppeliin siunattaviksi. Se on ihan hyvä syy myöhästyä vaikka töistä. Pidän myös siitä lämmöstä ja luontevuudesta jolla intialaiset kertovat rukoilevansa sielusi puolesta - ei voi olla ihmiselle pahaksi että hänen puolestaa rukoilla vaikka elefantinkasvoista Ganeshaa...
"With compassion and devotion, Hindu gods serve mankind, breathing wisdom into every aspect of life. In the heavens and on the earth they wrestle with good and evil, creation and destruction, love and hate. They teach us lessons in both humility and bravery and through them we come ever closer to the divine." (source: Hindu Gods by Priya Hemenway)
Intian hindujen arkipäivään jumalien palvonta ja pooja -seremoniat kuuluvat hyvin luontevana osana ja pidän siitä kuinka luontevasti eriuskoiset otetaan mukaan. Hindulaisuus on enemmän kuin uskonto: se on elämäntapa ja sille on luonteenomaista erilaisuuden sietäminen ja kanssaeläminen erilaisten tapojan ja uskontojen kirjossa. Intian muslimit ja kristitytkin ovat suurimmalta osin käännynnäisiä eli hekin osallistuvat sydämensä kyllyydestä monesti hindulaisen jumalkalenterin tapahtumiin. Ihmiset pukeutuvat parhaisiinsa, jakavat yhdessä juhla-aterioita ja antavat toisilleen lahjoja. Iloista, värikästä, kaunista. Luterilaisen hartioita lysyyn painavaa synnintuntoa ei näy...
Hindujen pantheonissa on yli 330 miljoonaa jumalaa. Kukahan nekin on laskenut - sama kysymys mitä pohdin välillä keskusteltaessa Suomen järvien lukumäärästä... Hindujen jumalagalleria on valtava ja sille on tyypillistä että jumalat ottavat välillä eri hahmon ja heillä on sukupuoli, jonka senkin he voivat välillä toisessa ilmenemismuodossaan vaihtaa. Hindujen jumalkäsitys on hyvin erilainen kuin kristityillä: heille jumaluus ilmenee monenlaisessa hahmossa ja heidän jumalillaan on hyvin inhimillisiä piirteitä. Hindujen jumalat elävät tuhansissa hahmoissa, he ovat keskellämme ihmishahmossa, ihastuvat, vihastuvat, saavat lapsia ja taistelevat pahaa vastaan. Heihin on helppo samaistua ja silti he ovat rukousten ja palvonnan kohde. He ovat jumalia mutta he eivät ole Jumala: he edustavat niitä voimia joista elämä syntyy.
Tärkein jumalkolminaisuus on Brahma, Vishnu ja Shiva. Esikoinen on Brahma joka on kaiken tiedon ja viisauden lähde. Hän on siemen, hän on kaikkeuden luoja. Häntä ei palvota aktiivisesti, koska hän on jo tehtävänsä suorittanut. Vishnu, säilyttäjä ja vaalija on palvonnan kohde: hänen opetuslapsiaan ovat erityisesti ne jotka etsivät elämästä nautintoja ja iloja. Hän johdattaa ja pyrkii säilyttämään elämässä tasapainon. Shiva taas on tuhon jumala: tuhon kautta syntyy jälleensyntyminen. Shivan palvojia yhdistää usein kiinnostus kuolemaan ja muutokseen.
Brahma on luoja, Vishnu säilyttäjä ja Shiva tuhoaja; hindujen pyhä kolminaisuus. Jumaltenkin piireissä vahvat miehet tarvitsevat rinnalleen naisen ja niinpä naisenergiaa eli shaktia tarvitaan miesjumalten käyttövoimaksi. Naisenergia on hindulaisuudessa jumalaista alkuperää ja se on olennainen osa jumaluudesta: ilman sitä ei ole elämää. - Brahman puoliso Sarasvati edustaa maailman luomista, Vishnun puoliso Lakshmi edustaa kauneutta ja vaurautta ja Shivan puoliso Parvati on naisenergian shaktin äiti ja edustaa aikaa ja paikkaa.
Eri uskontojen luomiskertomukset ovat hämmästyttävän samankaltaisia: hindujen luoja Brahma syntyi kultaisesta munasta joka nousi alkumerestä. Kun muna halkesi, puolikkaista syntyi taivas ja maa joiden väliin syntyi sininen taivas. Luotuaan itsensä Brahma loi Sarasvatin, maan. Brahma ihastui Sarasvatin kauneuteen mutta Sarasvati pakeni luojansa kosiskelua ja päätti piiloutua tältä. Sarasvati muutti itsensä lehmän hahmoon mutta Brahmapa löysi hänensä ja muutti itsensä sonniksi. Näin syntyivät ensimmäiset vasikat ja Brahma ja Sarasvati jatkoivat luomistyötään muuttumalla aina uusiksi eläimiksi luoden koko eläinkunnan.
Erityisen suosittu jumala on elefanttipäinen Ganesha. Hän on myytin mukaan Shivan, vuorilla asuvan erakkojumalan ja Parvatin poika. Shiva ei lämmennyt Parvatin perheenperustamishaluille ja yhden version mukaan Parvati teki kylpiessään santelipuutahnasta lapsen joka heräsi henkiin Parvatin rinnoilla. Isä-Shiva oli tietämätön perheenlisäyksestä ja kiihtyi lapsen nähdessään niin että sivalsi tältä pään poikki. Murtunut Parvati vaati puolisoaan herättämään lapsen henkiin ja niinpä Shiva lähti etsimään uutta päätä. Ensimmäinen vastaantuleva olento oli elefantti, jolta Shiva nappasi uuden pään pojalleen. Pullea ja iloisen näköinen elefanttipäinen Ganesha on suosittu: sitä palvotaan käynnistäjänä ja uusien alkujen symbolina. - Minullakin on kotona kaunis pronssinen Ganesha: ostin sen kolme päivää Intiaan saapumiseni jälkeen kuultuani sen symbolisoivan uutta alkua. Mitä muuta Intiaan muutto minulle oli - ja kuinka monta uutta alkua vielä saankaan...
Kaupunkikuvaa täplittävät lukuisat temppelit värikkäine jumalankuvineen ja alan tottua siihen, että aikuiset ihmiset ihan vakavissaan vievät uuden polkupyöränsä temppeliin siunattaviksi. Se on ihan hyvä syy myöhästyä vaikka töistä. Pidän myös siitä lämmöstä ja luontevuudesta jolla intialaiset kertovat rukoilevansa sielusi puolesta - ei voi olla ihmiselle pahaksi että hänen puolestaa rukoilla vaikka elefantinkasvoista Ganeshaa...
"With compassion and devotion, Hindu gods serve mankind, breathing wisdom into every aspect of life. In the heavens and on the earth they wrestle with good and evil, creation and destruction, love and hate. They teach us lessons in both humility and bravery and through them we come ever closer to the divine." (source: Hindu Gods by Priya Hemenway)
lauantai 26. syyskuuta 2009
- An old Cherokee is teaching his grandson about life. "A fight is going on inside me", he said to the boy. "It is a terrible fight and it is between two wolves. One is evil - he is anger, envy, sorrow, regret, greed, arrogance, self-pity, guilt, resentment, inferiority, lies, false pride, superiority and ego. The other is good - he is joy, peace, love, hope, serenity, humility, kindness, benevolence, empathy, generosity, truth, compassion and faith." The grandson thought about it for a minute and then asked his grandfather: "Which wolf will win?" The old Cherokee replied: "The one I feed."
Intiaanitarina tuli vastaan lehdessä. Kaunis tarina. Opetus kristallinkirkas. Monen Intiaan muuttaneen länsimaalaisen tavoin vähintään alitajuisesti kuvittelin Intian ihan itsestään vaikuttavan henkisyyteeni ja ehkä jopa jalostavan minua ihmisenä. Olen nyt ollut täällä yhden vuoden kierron ja joudun kyllä kasvokkain oman pienuuteni kanssa. Intia on kohdellut minua hyvin ja tämä maa on kasvamassa iholleni. Ällisyttävän kirkkaat värit, makuhermoja kutkuttelevat mausteseosten tuoksut, valoisan ystävälliset hymyt - yhtäläilla ylilyövä hajujen ja löyhkän sinfonia, tienvarsien jätekasat ja slummilasten rapaiset naamat.
Yritän nähdä itseni tässä maisemassa - mutta peilejä onkin monia. Varakkaan vuokraemäntäni ja monen muun korkeakastisen ystäväni silmissä en varmaan ole suurempi kummajainen - heidän kanssaan elämäntapamme ja maailmankuvamme ovat suurissa linjoissa yhteneväisiä. Apulaiseni, autonkuljettajani ja kadulla temppelin uhrikukkia myyvän kukkanaisen silmissä olen eri planeetan olio - valkoinen (siis jo sen vuoksi korkea-arvoisempi), rikas toisen taivaankappaleen asukki. Minustakin heijastuu tänne monenlaisia kuvia.
Täällä olisi helposti paljon sellaista tekemistä jolla voisi ruokkia intiaanitarinan hyvää ja jaloa sutta. Olla nöyrä kaiken hyväosaisuutensa äärellä, kiitollinen tästä rikastuttavasta kokemuksesta, tuntea myötäelämistä niitä kohtaan jolla ei ole meidän mittapuullamme mitään. Olla avulias ja antelias. Hyväntekemisen helppous ehkä hämää. - Olenko oikeasti jalo ja antelias jos annan rahaa nuoren naisen kasvojen plastiikkakirurgiseen leikkaukseen: hänen appensa ja miehensä heittivät hänen kasvoilleen happoja liian pienien myötäjäisten vuoksi ja nyt tytön veli etsii varoja jotta sisko saisi uudet kasvot? Olenk0 oikeasti hyvä ja myötäelävä jos annan apulaiselle minulle turhia tavaroita joita myymällä hän yksinhuoltajaäitinä varmistaa voivansa kouluttaa kolme tytärtään?
Vai miksi minä äsken läksytin vihanneskojun vanhaa miestä, joka tarpeeni tunnistaen yritti myydä minulle jäävuorisalaattia? Minä narisin kerien kurjasta kunnosta piittaamatta siitä että englanninkielinen vuodatukseni meni tamilimieheltä suurin osin ohi. Yritin vielä tinkiä: en maksaisi isohkosta kerästä 80 senttiä koska salaatti oli niin nahistunutta ja ruskeiden viirujen täplittämää.... Miksi minun jalostumiseni on näin hidasta: enhän kuitenkaan haluaisi olla täällä siirtomaamadamen asenteella. Mikä minä olen opettamaan vihanneskojun vanhaa setää amerikansalaatin kuntonormeista - paremminkin minun pitäisi osata arvostaa sitä että on rohkeasti ottanut valikoimiinsa tuotteen jota ostaa katoavan pieni prosentti hänen asiakaskunnastaan.
Tänä iltana aion mennä intialaisten ystävien kanssa poojaan eli hindulaiseen "jumalanpalvelukseen". Nyt on menossa 10 päivän mittainen mittainen juhla-aika jolloin palvotaan ja rukoillaan monia eri jumalia ja liikennettä ruuhkauttavat kulkueet joissa jumalia kuskataan vaunuissa ja kukkien terälehtiä ripotellaan tielle - rummut soivat ja kulkueessa tanssitaan. Muistelen siellä cherokee-vanhuksen sanoja ja toivon hyvän suden pääsevän voitolle.
Intiaanitarina tuli vastaan lehdessä. Kaunis tarina. Opetus kristallinkirkas. Monen Intiaan muuttaneen länsimaalaisen tavoin vähintään alitajuisesti kuvittelin Intian ihan itsestään vaikuttavan henkisyyteeni ja ehkä jopa jalostavan minua ihmisenä. Olen nyt ollut täällä yhden vuoden kierron ja joudun kyllä kasvokkain oman pienuuteni kanssa. Intia on kohdellut minua hyvin ja tämä maa on kasvamassa iholleni. Ällisyttävän kirkkaat värit, makuhermoja kutkuttelevat mausteseosten tuoksut, valoisan ystävälliset hymyt - yhtäläilla ylilyövä hajujen ja löyhkän sinfonia, tienvarsien jätekasat ja slummilasten rapaiset naamat.
Yritän nähdä itseni tässä maisemassa - mutta peilejä onkin monia. Varakkaan vuokraemäntäni ja monen muun korkeakastisen ystäväni silmissä en varmaan ole suurempi kummajainen - heidän kanssaan elämäntapamme ja maailmankuvamme ovat suurissa linjoissa yhteneväisiä. Apulaiseni, autonkuljettajani ja kadulla temppelin uhrikukkia myyvän kukkanaisen silmissä olen eri planeetan olio - valkoinen (siis jo sen vuoksi korkea-arvoisempi), rikas toisen taivaankappaleen asukki. Minustakin heijastuu tänne monenlaisia kuvia.
Täällä olisi helposti paljon sellaista tekemistä jolla voisi ruokkia intiaanitarinan hyvää ja jaloa sutta. Olla nöyrä kaiken hyväosaisuutensa äärellä, kiitollinen tästä rikastuttavasta kokemuksesta, tuntea myötäelämistä niitä kohtaan jolla ei ole meidän mittapuullamme mitään. Olla avulias ja antelias. Hyväntekemisen helppous ehkä hämää. - Olenko oikeasti jalo ja antelias jos annan rahaa nuoren naisen kasvojen plastiikkakirurgiseen leikkaukseen: hänen appensa ja miehensä heittivät hänen kasvoilleen happoja liian pienien myötäjäisten vuoksi ja nyt tytön veli etsii varoja jotta sisko saisi uudet kasvot? Olenk0 oikeasti hyvä ja myötäelävä jos annan apulaiselle minulle turhia tavaroita joita myymällä hän yksinhuoltajaäitinä varmistaa voivansa kouluttaa kolme tytärtään?
Vai miksi minä äsken läksytin vihanneskojun vanhaa miestä, joka tarpeeni tunnistaen yritti myydä minulle jäävuorisalaattia? Minä narisin kerien kurjasta kunnosta piittaamatta siitä että englanninkielinen vuodatukseni meni tamilimieheltä suurin osin ohi. Yritin vielä tinkiä: en maksaisi isohkosta kerästä 80 senttiä koska salaatti oli niin nahistunutta ja ruskeiden viirujen täplittämää.... Miksi minun jalostumiseni on näin hidasta: enhän kuitenkaan haluaisi olla täällä siirtomaamadamen asenteella. Mikä minä olen opettamaan vihanneskojun vanhaa setää amerikansalaatin kuntonormeista - paremminkin minun pitäisi osata arvostaa sitä että on rohkeasti ottanut valikoimiinsa tuotteen jota ostaa katoavan pieni prosentti hänen asiakaskunnastaan.
Tänä iltana aion mennä intialaisten ystävien kanssa poojaan eli hindulaiseen "jumalanpalvelukseen". Nyt on menossa 10 päivän mittainen mittainen juhla-aika jolloin palvotaan ja rukoillaan monia eri jumalia ja liikennettä ruuhkauttavat kulkueet joissa jumalia kuskataan vaunuissa ja kukkien terälehtiä ripotellaan tielle - rummut soivat ja kulkueessa tanssitaan. Muistelen siellä cherokee-vanhuksen sanoja ja toivon hyvän suden pääsevän voitolle.
perjantai 11. syyskuuta 2009
Karistin Intian tomut jaloistani
ja lähdin lomalle Malesiaan. Vajaan neljän tunnin lennon jälkeen saavuin Kuala Lumpuriin. Taksi paineli nelikaistaista moottoritietä keskustaa kohti: ällistelin hienoa tietä jollaista en ole Intiassa nähnyt. Malesiakin on monella mittarilla varmaankin kehitysmaa ja Kuala Lumpurissa asuva suomalainen ystävätär muistutti että ei pidä kuvitella koko Malesian samanlaista.
Kuala Lumpur häkellyttää erityisesti Intian jälkeen siisteydellään, länsimaisuudellaan ja modernilla arkkitehtuurillaan jota sävyttävät vanhat somat malaiji -rakennukset. Malesia on vahvasti muslimimaa ja kaupunkikuvassa kiinnittää huomiota täysin länsimaisesti pukeutuneisiin nuoriin tyttöihin joilla on muslimihuivi hiusten suojana. Tiukat farkut ja topit käyvät mutta hiukset pitää peittää... Kuala Lumpur on aasialainen sulatusuuni: alkuperäisten malaijien lisäksi siellä on iso intialaisväestö ja maahanmuuttajia monista Kaakkois-Aasian maista ja Kiinasta. Indonesia on rikkaiden malesialaisten "piikamaa": lähes kaikki kotiapulaiset ja lastenhoitajat ovat Indonesiasta ja matkani aikana lehdissä taitettiin peistä indonesialaisapulaisten minimipalkasta. Eräs kolumnisti syytti malesialaisia laiskoksi kun he eivät itse viitsi hoitaa lapsiaan ja siivota kotejaan - toisen mielestä hallitus on syypää kun Malesiassakaan perhe ei enää elä yhdellä palkalla ja naiset eivät pysty hoitamaan kotia ja uraa yhtäaikaisesti. - Pohdin kuinka ihmeessä me Suomessa oikein selviämme...
Kuala Lumpur ilahdutti siis Intiasta tulijaa: ruokakaupat olivat kerrassaan kadehdittavia kun niistä sai kaikenmaailman ruokatuotteita - tajusin taas kerran kuinka takapajuisia Intian ruokakaupat ovat tarjonnaltaan ja myös puhtaudeltaan. Kuala Lumpur on myös aika kallis kaupunki: hinnat ovat lähestulkoon eurooppalaisia ja muslimiaa on täräyttänyt myös alkoholiveron korkeaksi. - Ruokaelämykset olivat upeita: saatavilla on mitä vaan! Vierailuni sattui muslimien Ramadanin aikaan ja erään iltana kävimme tyypillisellä ramadan -ajan buffet-illallisella: muslimithan saavat paaston aikaan syödä vasta auringonlaskun jälkeen ja kyllä he söivätkin! Valtavassa ravintolassa oli kuusi isoa linjastoa josta saattoi valita: muslimit istuivat suurina pöytäkuntina ja mättivät uskomattomia määriä ruokia päivän paastottuaan. Hiukan jäin pohtimaan moisen paaston puhdistavaa merkitystä!
Kolmen KL:n päivän jälkeen rantauduin Pulau Tiomanin paratiisisaarelle jolla viikon ajan yritän irtautua työkiireistä. Aamulla joogaa ja uinti smaragdinvihreässä meressä. Golfia, snorklausta, altaalla lojumista, kiireettömyyttä, kirjoja. - Vaikka Intia on kasvanut minuun, niin on myönnettävä että hetkittäin sieltä on hyvä päästä pois: erityisesti nautin puhtaudesta, mahdollisuudesta kävellä ja ulkoilla. - Intialaista palvelua on tosin vaikea ylittää: Malesiassa joutuu itse kantamaan vesipullonsa kaupasta ja ravintolassa tarjoilijoita saa välillä oikein jahdata - vuodessa olen jo niin intialaisen ylitsevuotavaisen palvelukulttuurin hemmottelema että mikä tahansa sen alittava herättää huomiota. Hiukan jopa nieleskelin kun pienen kapisen kahvilan omistaja koulutti minua jääteen tilaamisessa, kun aloin valittaa saatuani eteeni kuuman teen jossa oli maitoa ja jääpaloja. Ihmettelin miksen saanut purkkijääteetä mutta sen saamiseksi olisi pitänyt osata tilata"ice LEMON tea" eika "ice tea" kuten minä typeryyksissäni olin tehnyt! Sain sitten purkkiteenkin mutta opettaminen ei jäänyt siihen: ukko laskutti minua molemmista!
Minulla on monta Kaakkois-Aasian maata matkustuslistalla: Malesia on nyt käyty ja hyväksi havaittu. Seuraavaksi varmaan Singapore ja sitten suuntaan Bhutaniin tai Vietnamiin. Neljän-viiden tunnin lento Chennaista mahdollistaa viikonloppureissailun ja antaa tervetulleen vaihtelun Intian ihmeellisyydelle. Kuitenkin lähden tiistaina ihan hyvillä mielin takaisin - kotiin Intiaan!
Kuala Lumpur häkellyttää erityisesti Intian jälkeen siisteydellään, länsimaisuudellaan ja modernilla arkkitehtuurillaan jota sävyttävät vanhat somat malaiji -rakennukset. Malesia on vahvasti muslimimaa ja kaupunkikuvassa kiinnittää huomiota täysin länsimaisesti pukeutuneisiin nuoriin tyttöihin joilla on muslimihuivi hiusten suojana. Tiukat farkut ja topit käyvät mutta hiukset pitää peittää... Kuala Lumpur on aasialainen sulatusuuni: alkuperäisten malaijien lisäksi siellä on iso intialaisväestö ja maahanmuuttajia monista Kaakkois-Aasian maista ja Kiinasta. Indonesia on rikkaiden malesialaisten "piikamaa": lähes kaikki kotiapulaiset ja lastenhoitajat ovat Indonesiasta ja matkani aikana lehdissä taitettiin peistä indonesialaisapulaisten minimipalkasta. Eräs kolumnisti syytti malesialaisia laiskoksi kun he eivät itse viitsi hoitaa lapsiaan ja siivota kotejaan - toisen mielestä hallitus on syypää kun Malesiassakaan perhe ei enää elä yhdellä palkalla ja naiset eivät pysty hoitamaan kotia ja uraa yhtäaikaisesti. - Pohdin kuinka ihmeessä me Suomessa oikein selviämme...
Kuala Lumpur ilahdutti siis Intiasta tulijaa: ruokakaupat olivat kerrassaan kadehdittavia kun niistä sai kaikenmaailman ruokatuotteita - tajusin taas kerran kuinka takapajuisia Intian ruokakaupat ovat tarjonnaltaan ja myös puhtaudeltaan. Kuala Lumpur on myös aika kallis kaupunki: hinnat ovat lähestulkoon eurooppalaisia ja muslimiaa on täräyttänyt myös alkoholiveron korkeaksi. - Ruokaelämykset olivat upeita: saatavilla on mitä vaan! Vierailuni sattui muslimien Ramadanin aikaan ja erään iltana kävimme tyypillisellä ramadan -ajan buffet-illallisella: muslimithan saavat paaston aikaan syödä vasta auringonlaskun jälkeen ja kyllä he söivätkin! Valtavassa ravintolassa oli kuusi isoa linjastoa josta saattoi valita: muslimit istuivat suurina pöytäkuntina ja mättivät uskomattomia määriä ruokia päivän paastottuaan. Hiukan jäin pohtimaan moisen paaston puhdistavaa merkitystä!
Kolmen KL:n päivän jälkeen rantauduin Pulau Tiomanin paratiisisaarelle jolla viikon ajan yritän irtautua työkiireistä. Aamulla joogaa ja uinti smaragdinvihreässä meressä. Golfia, snorklausta, altaalla lojumista, kiireettömyyttä, kirjoja. - Vaikka Intia on kasvanut minuun, niin on myönnettävä että hetkittäin sieltä on hyvä päästä pois: erityisesti nautin puhtaudesta, mahdollisuudesta kävellä ja ulkoilla. - Intialaista palvelua on tosin vaikea ylittää: Malesiassa joutuu itse kantamaan vesipullonsa kaupasta ja ravintolassa tarjoilijoita saa välillä oikein jahdata - vuodessa olen jo niin intialaisen ylitsevuotavaisen palvelukulttuurin hemmottelema että mikä tahansa sen alittava herättää huomiota. Hiukan jopa nieleskelin kun pienen kapisen kahvilan omistaja koulutti minua jääteen tilaamisessa, kun aloin valittaa saatuani eteeni kuuman teen jossa oli maitoa ja jääpaloja. Ihmettelin miksen saanut purkkijääteetä mutta sen saamiseksi olisi pitänyt osata tilata"ice LEMON tea" eika "ice tea" kuten minä typeryyksissäni olin tehnyt! Sain sitten purkkiteenkin mutta opettaminen ei jäänyt siihen: ukko laskutti minua molemmista!
Minulla on monta Kaakkois-Aasian maata matkustuslistalla: Malesia on nyt käyty ja hyväksi havaittu. Seuraavaksi varmaan Singapore ja sitten suuntaan Bhutaniin tai Vietnamiin. Neljän-viiden tunnin lento Chennaista mahdollistaa viikonloppureissailun ja antaa tervetulleen vaihtelun Intian ihmeellisyydelle. Kuitenkin lähden tiistaina ihan hyvillä mielin takaisin - kotiin Intiaan!
maanantai 31. elokuuta 2009
Naisen elämää
intialaista naista on mahdoton laittaa yhteen muottiin. Satojen miljoonien naisenelämien kirjo on uskomaton. Intiassa naisen elämä on joka tapauksessa erilaista kuin Suomen siskoilla. Suomessa helposti kehutaan tasa-arvolla ja samanvertaisuudella. Paljonko siitä kehuskelusta oikeasti on totta - siihen en ota kantaa, mutta Suomessa myös varakkaat ja uraputkessa olevat naiset useimmiten siivoavat itse kotinsa, hoitavat pyykkinsä, ruokaostoksensa ja ruoanlaittonsa. Minä unohdin Intian kotiavaimeni Suomeen ja vuokraemäntäni huolehti että kai sinun piikasi Suomesta lähettää avaimen tänne perään....
Intia on toisaalta hyvin miehinen maa mutta monessa mielessä naiset kuitenkin pyörittävät sirkusta. Naiset ovat arjen managereita: varattomat naiset siivoavat varakkaampien koteja, hoitavat heidän lapsiaan ja pesevät heidän pyykkejään. Varakkaat ja koulutetut kaupunkilaisnaiset on kasvatettu laittamaan perheen etu oman edun edellä. Naiset pyörittävät huushollia, antavat lapsilleen tukiopetusta kaikkien pelkäämiin kokeisiin, joissa menestyminen viitoittaa tulevaa koulu- ja yliopistopolkua. Naiset hoitavat appivanhempansa ja huolehtivat miehelleen eväät, päivän vaatekerran valmiiksi ja hoitavat kaikki perheen sosiaaliset suhteet. Naisilla ei ole Intiassa samanlaista vapautta valita tekemisiään: heitä on esimerkiksi kuntosalien jäsenistöstä pieni vähemmistö. Perheellinen nainen ei ehdi harrastaa - tai todennäköisempi syy on se, että intialaiset naiset eivät olet tottuneet harrastamaan liikuntaa. Sekä joogaopettajani että personal trainerini kertovat naisista, jotka ovat lopettaneet liikuntaharrastuksen "koska mieheni ei pidä että käytän perheen aikaa joogaan" tai koska "mieheni pelkää että minusta tulisi liian lihaksikas". Huh huh...
Kuntosalillani olen kummajainen: muutamat nyrkkeilytreenit treenarini kanssa salilla ovat tehneet minusta kuuluisan. Intialainen nainen ei kuulemma laittaisi nyrkkeilyhanskoja käsiinsä koska hän ei halua näyttää mieheltä! Tänään salin respan poika kysyi minulta intialaisen suorasukaisesti ikääni: hän oli kuulemma ällistellyt kun nyrkkeilen ja vedän hikitreenejä ihan muina naisina. Tokaisin ikäni ja hänen leukansa loksahti ja hän sai sanottua vain jotaan "ahaan" tapaista. - Intialaiset eivät taida oikein hahmottaa valkoisten ihmisten ikiä ja vaikutti, että poika jäi ällistelemään aikuisen naisen pohjoisia otteita. - Salillakin on miesvalta: seinällä lukee höyrysaunan olevan vain miehille. "Sauna facilities are only for men". Pöyristyttävää mielestäni, mutta enpä taida silti tunkeutua saunaan tamilikundien sekaan...
Köyhässä Intiassa naisen osa on yhä vuonna 2009 monesti surullinen. Luin juuri tarinan Varanasista, yhdestä hindujen pyhimmästä kaupungista jossa Gangesiin ripotellaan päivittäin satojen ihmisten tuhka - kaupungista jonne jokainen hindu haluaa kerran elämässään tehdä pyhiinvaellusmatkan. Intiassa alemmissa sosiaaliluokissa leskeksi jäänyt nainen on todellista paaria-luokkaa: leskien pää ajellaan kaljuksi merkiksi siitä että he ovat luopuneet tästä maailmasta. Ellei perhe suostu ottamaan leskeä ilmaiseksi piiaksi, nämä naiset joutuvat muuttamaan synkkiin leskien asuntolaan ja elämään almuilla. - Varanasissa loka-marraskuussa lesket kokoontuvat valkoisiin pukeutuneina sytyttämään savilyhtyjä pitkän kepin nenään: näillä valotuikuilla he haluavat valaista miesvainajiensa taivasmatkaa. Itsensä he elättävät kerjäämällä kunnes kuolema vapauttaa heidät kärsimyksestä. - Moinen naisen osa kylmää länsimaisen naisen sydäntä.
Myötäjäisriidat ovat vieläkin osa alempien sosiaaliluokkien arkea. Yhä vuonna 2009 miehen sukulaiset heittävät happoa miniän kasvoille liian pienien myötäjäisten vuoksi. Yhä vuonna 2009 miehen sukulaiset valelevat kerosiiniä miniän päälle ja tuikkaavat tuleen. Hapon syövyttämät kasvot ja palovammojen merkitsemä keho oikeuttavat miehen suvun palauttamaan naisen omalle perheelleen. Palautuksen syy: "damaged goods" - pilaantunut kauppatavara. - Eräs täällä asuva suomalais-singaporelainen pariskunta auttaa nuorta kasvonsa kirjaimellisesti menettänyttä naista lahjoittamalla rahaa plastiikkakirurgiaa varten. Naisen veli haluaa pelastaa sisarensa takaisin elämään mutta hänellä ei ole varaa lukuisiin leikkauksiin. Samaan aikaan moni hyväosainen valkoinen nainen ottaa botoxia huuliinsa ja kiristää kasvojensa ihoa näyttääkseen nuoremmalta ja haluttavammalta. Ja samalla maankamaralla on siskoja joilta on kasvot viety...
Täällä olisi helppo sortua kauhistelemaan ja hurskastelemaan. Näidenkin kuvaamieni ilmiöiden edessä joudun muistuttamaan itseäni, etten todellakaan voi muuttaa Intiaa. Samalla lailla kuin en voi muuttaa kuntosalin musiikkia ihmiskorvalle siedettävään volyymiin, en voi poistaa intialaisen köyhän naisen kärsimystä. Musiikkiin auttaa korvatulpat - hädältä en halua kokonaan sulkea silmiäni: taidan etsiä naisen jota voisin auttaa saamaan kasvonsa takaisin.
Intia on toisaalta hyvin miehinen maa mutta monessa mielessä naiset kuitenkin pyörittävät sirkusta. Naiset ovat arjen managereita: varattomat naiset siivoavat varakkaampien koteja, hoitavat heidän lapsiaan ja pesevät heidän pyykkejään. Varakkaat ja koulutetut kaupunkilaisnaiset on kasvatettu laittamaan perheen etu oman edun edellä. Naiset pyörittävät huushollia, antavat lapsilleen tukiopetusta kaikkien pelkäämiin kokeisiin, joissa menestyminen viitoittaa tulevaa koulu- ja yliopistopolkua. Naiset hoitavat appivanhempansa ja huolehtivat miehelleen eväät, päivän vaatekerran valmiiksi ja hoitavat kaikki perheen sosiaaliset suhteet. Naisilla ei ole Intiassa samanlaista vapautta valita tekemisiään: heitä on esimerkiksi kuntosalien jäsenistöstä pieni vähemmistö. Perheellinen nainen ei ehdi harrastaa - tai todennäköisempi syy on se, että intialaiset naiset eivät olet tottuneet harrastamaan liikuntaa. Sekä joogaopettajani että personal trainerini kertovat naisista, jotka ovat lopettaneet liikuntaharrastuksen "koska mieheni ei pidä että käytän perheen aikaa joogaan" tai koska "mieheni pelkää että minusta tulisi liian lihaksikas". Huh huh...
Kuntosalillani olen kummajainen: muutamat nyrkkeilytreenit treenarini kanssa salilla ovat tehneet minusta kuuluisan. Intialainen nainen ei kuulemma laittaisi nyrkkeilyhanskoja käsiinsä koska hän ei halua näyttää mieheltä! Tänään salin respan poika kysyi minulta intialaisen suorasukaisesti ikääni: hän oli kuulemma ällistellyt kun nyrkkeilen ja vedän hikitreenejä ihan muina naisina. Tokaisin ikäni ja hänen leukansa loksahti ja hän sai sanottua vain jotaan "ahaan" tapaista. - Intialaiset eivät taida oikein hahmottaa valkoisten ihmisten ikiä ja vaikutti, että poika jäi ällistelemään aikuisen naisen pohjoisia otteita. - Salillakin on miesvalta: seinällä lukee höyrysaunan olevan vain miehille. "Sauna facilities are only for men". Pöyristyttävää mielestäni, mutta enpä taida silti tunkeutua saunaan tamilikundien sekaan...
Köyhässä Intiassa naisen osa on yhä vuonna 2009 monesti surullinen. Luin juuri tarinan Varanasista, yhdestä hindujen pyhimmästä kaupungista jossa Gangesiin ripotellaan päivittäin satojen ihmisten tuhka - kaupungista jonne jokainen hindu haluaa kerran elämässään tehdä pyhiinvaellusmatkan. Intiassa alemmissa sosiaaliluokissa leskeksi jäänyt nainen on todellista paaria-luokkaa: leskien pää ajellaan kaljuksi merkiksi siitä että he ovat luopuneet tästä maailmasta. Ellei perhe suostu ottamaan leskeä ilmaiseksi piiaksi, nämä naiset joutuvat muuttamaan synkkiin leskien asuntolaan ja elämään almuilla. - Varanasissa loka-marraskuussa lesket kokoontuvat valkoisiin pukeutuneina sytyttämään savilyhtyjä pitkän kepin nenään: näillä valotuikuilla he haluavat valaista miesvainajiensa taivasmatkaa. Itsensä he elättävät kerjäämällä kunnes kuolema vapauttaa heidät kärsimyksestä. - Moinen naisen osa kylmää länsimaisen naisen sydäntä.
Myötäjäisriidat ovat vieläkin osa alempien sosiaaliluokkien arkea. Yhä vuonna 2009 miehen sukulaiset heittävät happoa miniän kasvoille liian pienien myötäjäisten vuoksi. Yhä vuonna 2009 miehen sukulaiset valelevat kerosiiniä miniän päälle ja tuikkaavat tuleen. Hapon syövyttämät kasvot ja palovammojen merkitsemä keho oikeuttavat miehen suvun palauttamaan naisen omalle perheelleen. Palautuksen syy: "damaged goods" - pilaantunut kauppatavara. - Eräs täällä asuva suomalais-singaporelainen pariskunta auttaa nuorta kasvonsa kirjaimellisesti menettänyttä naista lahjoittamalla rahaa plastiikkakirurgiaa varten. Naisen veli haluaa pelastaa sisarensa takaisin elämään mutta hänellä ei ole varaa lukuisiin leikkauksiin. Samaan aikaan moni hyväosainen valkoinen nainen ottaa botoxia huuliinsa ja kiristää kasvojensa ihoa näyttääkseen nuoremmalta ja haluttavammalta. Ja samalla maankamaralla on siskoja joilta on kasvot viety...
Täällä olisi helppo sortua kauhistelemaan ja hurskastelemaan. Näidenkin kuvaamieni ilmiöiden edessä joudun muistuttamaan itseäni, etten todellakaan voi muuttaa Intiaa. Samalla lailla kuin en voi muuttaa kuntosalin musiikkia ihmiskorvalle siedettävään volyymiin, en voi poistaa intialaisen köyhän naisen kärsimystä. Musiikkiin auttaa korvatulpat - hädältä en halua kokonaan sulkea silmiäni: taidan etsiä naisen jota voisin auttaa saamaan kasvonsa takaisin.
tiistai 25. elokuuta 2009
Vuosi sitten
hävitin ja pakkasin, arkistoin ja pakkasin, pakkasin ja raahasin varastoon. Pakkasin Intiaan lähtevät tavarat ja annoin muuttomiesten pakata kotini laatikoihin ja viedä pitkäaikaisvarastoon. - Vuosi sitten hyvästelin ystäviä ja perheenjäseniä, touhusin lähtöä. Innokkaana, jännittyneenä, uuden edessä.
Nyt vuotta myöhemmin olen taas Helsingissä. Helsinki on rakas ja kaunis mutta koti ei ole nyt täällä. Olo on jotenkin irrallinen, hiukan ulkopuolinen. Ei ole osoitetta, ei ole avaimia. Huomaan kaipaavani kotiin. Chennain kotiin. Siellä on osoite ja sinne on avaimet.
Vuosi Intiassa on hujahtanut. Lähdin mielestäni valmistautuneena mutta tietoisena siitä, että täysin ei voi valmistautua. Ajattelin, että oli minun aikani alkaa elää uutta vaihetta. Mitä vuosi Intiassa on minulle tehnyt? - Parin intialaisen tuttavan mukaan olen seestynyt ja tasoittunut - alussa olin kriittinen ja ärtyisä. Varmaan olinkin: Intia otti kuumaan syleilyynsä josta ei irti rimpuiltu - taatusti potkin vastaan monessa asiassa. Itse olen sitä mieltä että edes joogan hengitysharjoitukset eivät ole saaneet minun ärhäkkää luonteenlaatuani tarpeeksi tasoittumaan mutta tiedän että minussa tapahtuu.
Suomessa on nykyisin minun mielestäni todella vähän ihmisiä missään - ja siltikään minä en rakasta ryysiksiä enkä ihmisjoukkojen pakkautumista pieneen tilaan. Suomen helle ei ole mielestäni oikeaa hellettä - enkä minä silti pidä Chennain sydänkesän yli 40 C asteen jatkuvasta helvetistä. Suomalainen ruoka on mielestäni jotakuinkin valjua - enkä minä silti vielä rakasta kovin tulisia ruokia.
Palvelun ja passaamisen suhteen minusta on tullut hemmoteltu. Suomessa ärhentelen raahatessani laukkujani hotellihuoneeseen ja kantaessani lounasastioita ruokailun jälkeen linjalle ja erotellessani ruoantähteitä roskikseen. Suomessa käydessäni ällistelen pitääkö minun todellakin itse silittää vaatteeni! Helsingissä ihmettelin kärttyistä kahvilanpitäjää joka ilmaantui karjumaan minulle kun kopistelin ikkunaan kahvilassa jonka piti olla auki iltaseitsemään: hän huusi minulle: "etkö ymmärrä että meillä on sairastapaus ja tämä on kiinni!"- Kehtasin kyseenalaistaa hänen oikeuttaan karjua minulle aggressiivisesti: kuinka ihmeessä voisin tietää sairastapauksesta! - Pakko myöntää että olen tottunut Intian upeaan asiakaspalveluun joka välillä on suoranaista ylisuorittamista mutta jonka kohteena tuntee itsensä todella palvelluksi.
Itsestäni olen oppinut paljon: minulla on paljon oppimista johtajana. Täällä ei saisi olla liian tuttavallinen eikä liian "mukava" vaan pitää osata olla pomo. - Minulla on vieläkin paljon oppimista kuinka olla Intiassa vieraana: Intia on avannut minulle ovensa ja haluan opetella arvostamaan sitä vielä enemmän. Ulkomaalaisena ja kehittyneessä maailmassa kasvaneena minulla ei ole oikeus vain arvostella ja osoittaa epäkohtia, minulla on myös ainutlaatuinen mahdollisuus oppia rakastamaan Intian monia kasvoja, Intian ällistyttävää monimuotoisuutta. Intiassa on jo nyt monia minulle tärkeitä asioita ja monia tärkeitä ihmisiä jotka muovaavat minua ja minun maailmaani.
Minä olen löytänyt ja löytämässä omaa paikkaani Intiassa: olen jo monin sitein kiinni siihen maahan ja opin pikkuhiljaa yhä paremmin sietämään erilaisuutta. Opin yhä paremmin ilmaisemaan itseäni englanniksi, johon toki on tarttunut tamili-englannin eli tanglishin laulava nuotti. Minulla on jopa se kuuluisa intialainen ajokortti ja tunnen suurta vapautta ajellessani aamuvarhain joogakouluun. - Torstai-iltana Delhin kone vie minut kohti kotia. Tiedän, että Chennaissa hiukan ennen kotipihaa pysähdyn hindutemppelin nurkalla olevalle hedelmäkojulle ja papaijan pintaa tunnustellessani vastaani löyhähtää Intian ainutlaatuinen bouquet: kypsien hedelmien ja jasmiiniseppeleiden tuoksuun sekoittuu koko ihmisestä lähtevä hajusinfonia. Matkalaukussa olevan ruisleivän tuoksu vaikenee ja ihmeellinen Intia on jälleen ihollani ja hiuksissani.
Nyt vuotta myöhemmin olen taas Helsingissä. Helsinki on rakas ja kaunis mutta koti ei ole nyt täällä. Olo on jotenkin irrallinen, hiukan ulkopuolinen. Ei ole osoitetta, ei ole avaimia. Huomaan kaipaavani kotiin. Chennain kotiin. Siellä on osoite ja sinne on avaimet.
Vuosi Intiassa on hujahtanut. Lähdin mielestäni valmistautuneena mutta tietoisena siitä, että täysin ei voi valmistautua. Ajattelin, että oli minun aikani alkaa elää uutta vaihetta. Mitä vuosi Intiassa on minulle tehnyt? - Parin intialaisen tuttavan mukaan olen seestynyt ja tasoittunut - alussa olin kriittinen ja ärtyisä. Varmaan olinkin: Intia otti kuumaan syleilyynsä josta ei irti rimpuiltu - taatusti potkin vastaan monessa asiassa. Itse olen sitä mieltä että edes joogan hengitysharjoitukset eivät ole saaneet minun ärhäkkää luonteenlaatuani tarpeeksi tasoittumaan mutta tiedän että minussa tapahtuu.
Suomessa on nykyisin minun mielestäni todella vähän ihmisiä missään - ja siltikään minä en rakasta ryysiksiä enkä ihmisjoukkojen pakkautumista pieneen tilaan. Suomen helle ei ole mielestäni oikeaa hellettä - enkä minä silti pidä Chennain sydänkesän yli 40 C asteen jatkuvasta helvetistä. Suomalainen ruoka on mielestäni jotakuinkin valjua - enkä minä silti vielä rakasta kovin tulisia ruokia.
Palvelun ja passaamisen suhteen minusta on tullut hemmoteltu. Suomessa ärhentelen raahatessani laukkujani hotellihuoneeseen ja kantaessani lounasastioita ruokailun jälkeen linjalle ja erotellessani ruoantähteitä roskikseen. Suomessa käydessäni ällistelen pitääkö minun todellakin itse silittää vaatteeni! Helsingissä ihmettelin kärttyistä kahvilanpitäjää joka ilmaantui karjumaan minulle kun kopistelin ikkunaan kahvilassa jonka piti olla auki iltaseitsemään: hän huusi minulle: "etkö ymmärrä että meillä on sairastapaus ja tämä on kiinni!"- Kehtasin kyseenalaistaa hänen oikeuttaan karjua minulle aggressiivisesti: kuinka ihmeessä voisin tietää sairastapauksesta! - Pakko myöntää että olen tottunut Intian upeaan asiakaspalveluun joka välillä on suoranaista ylisuorittamista mutta jonka kohteena tuntee itsensä todella palvelluksi.
Itsestäni olen oppinut paljon: minulla on paljon oppimista johtajana. Täällä ei saisi olla liian tuttavallinen eikä liian "mukava" vaan pitää osata olla pomo. - Minulla on vieläkin paljon oppimista kuinka olla Intiassa vieraana: Intia on avannut minulle ovensa ja haluan opetella arvostamaan sitä vielä enemmän. Ulkomaalaisena ja kehittyneessä maailmassa kasvaneena minulla ei ole oikeus vain arvostella ja osoittaa epäkohtia, minulla on myös ainutlaatuinen mahdollisuus oppia rakastamaan Intian monia kasvoja, Intian ällistyttävää monimuotoisuutta. Intiassa on jo nyt monia minulle tärkeitä asioita ja monia tärkeitä ihmisiä jotka muovaavat minua ja minun maailmaani.
Minä olen löytänyt ja löytämässä omaa paikkaani Intiassa: olen jo monin sitein kiinni siihen maahan ja opin pikkuhiljaa yhä paremmin sietämään erilaisuutta. Opin yhä paremmin ilmaisemaan itseäni englanniksi, johon toki on tarttunut tamili-englannin eli tanglishin laulava nuotti. Minulla on jopa se kuuluisa intialainen ajokortti ja tunnen suurta vapautta ajellessani aamuvarhain joogakouluun. - Torstai-iltana Delhin kone vie minut kohti kotia. Tiedän, että Chennaissa hiukan ennen kotipihaa pysähdyn hindutemppelin nurkalla olevalle hedelmäkojulle ja papaijan pintaa tunnustellessani vastaani löyhähtää Intian ainutlaatuinen bouquet: kypsien hedelmien ja jasmiiniseppeleiden tuoksuun sekoittuu koko ihmisestä lähtevä hajusinfonia. Matkalaukussa olevan ruisleivän tuoksu vaikenee ja ihmeellinen Intia on jälleen ihollani ja hiuksissani.
perjantai 7. elokuuta 2009
Menin sekaisin
tänään menin laskuissa sekaisin. Kuinka monta kertaa ehti olla hiki? Chennaissa on ollut kuumin kesä viiteenkymmeneen vuoteen ja se jatkuu. Lämpötilat ovat 3-4 astetta keskiarvojen yläpuolella ja päivisin elohopea hätyyttelee 38 astetta.
Ensimmäisen kerran tuli hiki klo 6 ja 7 välillä: tunti astangajoogaa kattoterassilla pukkaa uskomattoman hien. Lämpöä on tuolloin jo yli 30 astetta. Toisen kerran tuli hiki kun olin kotona käynyt suihkussa ja tehnyt aamiaisen keittiössä jossa ei tietenkään ole ilmastointia koska siellä yleensä oleilee vaan palvelija... Ennen pukeutumista olisi pitänyt taas mennä siis suihkuun.
Kolmannen kerran tuli hiki kun jonotin neljänkymmenen intialaisen kanssa inssiajoon. Ajo pidettiin beachin lähellä olevalla rauhallisella tienpätkällä ja siellä oli määrä odotella vuoroaan klo 11-14 väli. Minä olin jo vetänyt herneet nenään ja yrittänyt keinotella itseni jonon keulille mutta hiki tuli kun odotin pistävässä auringonpaahteessa 45 minuuttia. Bengalinlahdelta tuleva hienoinen tuulenvire ei sitä edistänyt.
Neljännen kerran tuli hiki kun jonotin kolme minuuttia kestäneen inssiajon jälkeen paikallisen ajoneuvorekisterikeskuksen pihalla, jotta tulisi minun vuoroni mennä valokuvaan ja antaa nimikirjoitusnäyte ajokorttia varten. Seisoin ulkona kymmenien tamilien keskellä ja hiki valui norona selkää pitkin pakaroille. Vaatteet liimautuivat kiinni ja otsalta valui hikikarpaloita aamulla ihan turhaan askarreltuun meikkiin...
Viidennen kerran tuli hiki kun töiden jälkeen kävelin vajaan kaksi kilometriä auyrvediseen hierontaan. Ilta alkoi jo hämärtää mutta lämpöä oli yhä yli 30 astetta ja tropiikin kosteus kietoi huppuunsa. - Kuudennen kerran tuli hiki kun pakottivat hieronnan jälkeen 15 minuutiksi täysin ilmaa vailla olevaan höyrykoppiin. - Seitsemännen kerran tuli hiki kun taivalsin kotiin. - Kahdeksannen kerran tuli hiki kun lämmitin keittiössä keiton ja kuorin mangon.
Oliko se kahdeksas vai oliko se seitsemäs -mene ja tiedä. Sen tiedän, että huomenaamuna tulee hiki jo aamukahdeksalta kun tarmokas personal trainerini alkaa hyppyyttää minua tuossa lähibeachilla. Päivän hikilaskenta käynnisty...
Ensimmäisen kerran tuli hiki klo 6 ja 7 välillä: tunti astangajoogaa kattoterassilla pukkaa uskomattoman hien. Lämpöä on tuolloin jo yli 30 astetta. Toisen kerran tuli hiki kun olin kotona käynyt suihkussa ja tehnyt aamiaisen keittiössä jossa ei tietenkään ole ilmastointia koska siellä yleensä oleilee vaan palvelija... Ennen pukeutumista olisi pitänyt taas mennä siis suihkuun.
Kolmannen kerran tuli hiki kun jonotin neljänkymmenen intialaisen kanssa inssiajoon. Ajo pidettiin beachin lähellä olevalla rauhallisella tienpätkällä ja siellä oli määrä odotella vuoroaan klo 11-14 väli. Minä olin jo vetänyt herneet nenään ja yrittänyt keinotella itseni jonon keulille mutta hiki tuli kun odotin pistävässä auringonpaahteessa 45 minuuttia. Bengalinlahdelta tuleva hienoinen tuulenvire ei sitä edistänyt.
Neljännen kerran tuli hiki kun jonotin kolme minuuttia kestäneen inssiajon jälkeen paikallisen ajoneuvorekisterikeskuksen pihalla, jotta tulisi minun vuoroni mennä valokuvaan ja antaa nimikirjoitusnäyte ajokorttia varten. Seisoin ulkona kymmenien tamilien keskellä ja hiki valui norona selkää pitkin pakaroille. Vaatteet liimautuivat kiinni ja otsalta valui hikikarpaloita aamulla ihan turhaan askarreltuun meikkiin...
Viidennen kerran tuli hiki kun töiden jälkeen kävelin vajaan kaksi kilometriä auyrvediseen hierontaan. Ilta alkoi jo hämärtää mutta lämpöä oli yhä yli 30 astetta ja tropiikin kosteus kietoi huppuunsa. - Kuudennen kerran tuli hiki kun pakottivat hieronnan jälkeen 15 minuutiksi täysin ilmaa vailla olevaan höyrykoppiin. - Seitsemännen kerran tuli hiki kun taivalsin kotiin. - Kahdeksannen kerran tuli hiki kun lämmitin keittiössä keiton ja kuorin mangon.
Oliko se kahdeksas vai oliko se seitsemäs -mene ja tiedä. Sen tiedän, että huomenaamuna tulee hiki jo aamukahdeksalta kun tarmokas personal trainerini alkaa hyppyyttää minua tuossa lähibeachilla. Päivän hikilaskenta käynnisty...
torstai 6. elokuuta 2009
Kuntoilusta
Ähellän pienessä vanerikopissa ja yritän vaihtaa duunivaatteet treenivaatteisiin. Ainoissa seinällä olevissa koukuissa roikkuu miehen vaatteita. Lattialla on parhaat päivänsä nähneet inkkarisandaalit. Noidun ja ärhentelen kopissani. Eikö perhana nämä osaa rakentaa edes pukuhuoneita!
Olen juuri ottanut vuosijäsenyyden Chennain ehkä parhaassa kuntokeskuksessa. Osoite on hyvä ja salilla on jopa webbisivut jossa komeilee treenattuja kansikuvapoikatyyppisiä intialaisnuorukaisia. Sali on ainoa joka tarjoaa kaipaamiani jumppia: bodypumppia, steppiä ja bodycombatia ja jotain niistä jopa lauantaina. Intiassa ei ole yleensä liikuntatarjontaa viikonloppuisin, koska silloin on kuulemma "family time" eikä silloin kuntoilla.
Harjoitustiloissa on ajantasaiset laitteet ja varusteet. Siivoustakaan ei voi moittia. Vessoja on kuitenkin vain yksi ja sen löytääksen pitää kiivetä kierreportaita kattoterassille, jonka perältä löytyy vessa. Minun toiveestani sinne on luvattu hommata vessapaperia.... Intiassa vessapaperi ei ole kovin yleisesti käytössä - hindulaisuuden mukaan tehtävä suoritetaan vedellä jotta chakrat pysyvät auki ja puhtaina. En vain ole vieläkään ymmärtänyt mitä tehdään siinä välissä kun on suihkuteltu ja pitäisi nostaa housut ylös... Koko hienolla salilla on vain kaksi suihkua ja kolme vanerista pukukoppia ja nekin ovat miesten ja naisten yhteiskäytössä. Haikeana muistelen Elixian saunaosastoa...
Olen osallistunut muutamalle aerobic -tunnille. Olen taatusti vanhin kävijöistä ja ainoa joka käyttää korvatulppia. Musiikki on varmaan 150 desibeliä mutta intialaiset rakastavat meteliä ja älämölöä. En enää edes yritä muuttaa sitä, vaan pakkaan oropaxit reppuun.
Pestasin tässä kuntoiluinnossani personal trainerin. En omaehtoisesti saa riittävästi liikuntaa kokoon kun niin moni minulle rakas laji ei vain ole täällä harrastettavissa. Painonpiru hiipii ylöspäin liikunnan puutteessa ja ensimmäistä kertaa elämässäni jopa verenpaine on noussut. Tosin en tiedä voiko Intia nostattaa verenpainetta - sinänsä en halua sitä uskoa koska minä oikeasti viihdyn täällä. Koti on nyt Chennaissa. - Personal trainerini Jeffery on hauska hemmo: melkoinen julkkis, tanssikoulun omistaja ja tanssija ja monen musiikkiproduktion koreografi ja sielu. Me tulemme oivallisesti juttuun ja pidän hänen tyylistään ohjata ja piiskata. Tavoitteeni on olla 4.4.2010 timmissä kunnossa ja Jefferyn mielestä asiasta ei ole mitään epäilystä.
Lauantaina meillä on outdoor -päivä. Tapaamme kello 8 aamulla kotini lähellä olevalla Elliotts Beachilla ja minä opetan Jefferylle sauvakävelyä. Hän innostui siitä kovasti ja haluaa nähdä ja kokeilla. Kumpa vielä saisin suomalaisen sauvanvalmistajan innostumaan Intiasta. - Olisi aika veikeää perustaa Madras Nordic Walking Association: siinä olisikin retkikuntaa kun leidit painelisivat sari päällä ja lenkkarit jalassa sauvojen kanssa...
Olen juuri ottanut vuosijäsenyyden Chennain ehkä parhaassa kuntokeskuksessa. Osoite on hyvä ja salilla on jopa webbisivut jossa komeilee treenattuja kansikuvapoikatyyppisiä intialaisnuorukaisia. Sali on ainoa joka tarjoaa kaipaamiani jumppia: bodypumppia, steppiä ja bodycombatia ja jotain niistä jopa lauantaina. Intiassa ei ole yleensä liikuntatarjontaa viikonloppuisin, koska silloin on kuulemma "family time" eikä silloin kuntoilla.
Harjoitustiloissa on ajantasaiset laitteet ja varusteet. Siivoustakaan ei voi moittia. Vessoja on kuitenkin vain yksi ja sen löytääksen pitää kiivetä kierreportaita kattoterassille, jonka perältä löytyy vessa. Minun toiveestani sinne on luvattu hommata vessapaperia.... Intiassa vessapaperi ei ole kovin yleisesti käytössä - hindulaisuuden mukaan tehtävä suoritetaan vedellä jotta chakrat pysyvät auki ja puhtaina. En vain ole vieläkään ymmärtänyt mitä tehdään siinä välissä kun on suihkuteltu ja pitäisi nostaa housut ylös... Koko hienolla salilla on vain kaksi suihkua ja kolme vanerista pukukoppia ja nekin ovat miesten ja naisten yhteiskäytössä. Haikeana muistelen Elixian saunaosastoa...
Olen osallistunut muutamalle aerobic -tunnille. Olen taatusti vanhin kävijöistä ja ainoa joka käyttää korvatulppia. Musiikki on varmaan 150 desibeliä mutta intialaiset rakastavat meteliä ja älämölöä. En enää edes yritä muuttaa sitä, vaan pakkaan oropaxit reppuun.
Pestasin tässä kuntoiluinnossani personal trainerin. En omaehtoisesti saa riittävästi liikuntaa kokoon kun niin moni minulle rakas laji ei vain ole täällä harrastettavissa. Painonpiru hiipii ylöspäin liikunnan puutteessa ja ensimmäistä kertaa elämässäni jopa verenpaine on noussut. Tosin en tiedä voiko Intia nostattaa verenpainetta - sinänsä en halua sitä uskoa koska minä oikeasti viihdyn täällä. Koti on nyt Chennaissa. - Personal trainerini Jeffery on hauska hemmo: melkoinen julkkis, tanssikoulun omistaja ja tanssija ja monen musiikkiproduktion koreografi ja sielu. Me tulemme oivallisesti juttuun ja pidän hänen tyylistään ohjata ja piiskata. Tavoitteeni on olla 4.4.2010 timmissä kunnossa ja Jefferyn mielestä asiasta ei ole mitään epäilystä.
Lauantaina meillä on outdoor -päivä. Tapaamme kello 8 aamulla kotini lähellä olevalla Elliotts Beachilla ja minä opetan Jefferylle sauvakävelyä. Hän innostui siitä kovasti ja haluaa nähdä ja kokeilla. Kumpa vielä saisin suomalaisen sauvanvalmistajan innostumaan Intiasta. - Olisi aika veikeää perustaa Madras Nordic Walking Association: siinä olisikin retkikuntaa kun leidit painelisivat sari päällä ja lenkkarit jalassa sauvojen kanssa...
torstai 30. heinäkuuta 2009
Monsuuneista
Monsuunisateet ovat myöhässä. Monsuunisateet ovat tulleet vaikeammin ennustettaviksi. Pääministeri Singh on asettanut erityisen monsuunikomitean seuraamaan tilannetta. Intian "vilja-aittavaltiot" ovat hälytystilassa myöhässä olevien siunaavien sateiden vuoksi. Intia on ollut varsin omavarainen ruoan suhteen mutta nyt tilanne näyttää pahalta. Sateita on ollut mutta ne ovat niukkoja ja monin paikoin myöhässä. Lehtien meteorologiset kartat piirtävät käyriä Intian päälle missä monsuunirajat menevät ja arpovat päivämääriä milloin sateet ehtisivät minnekin. Prosentteja lasketaan innokkaasti: kuinka monta prosenttia vaadittavista sademääristä puuttuu jotta vilja- ja riisisato saataisiin turvatuksi. Koillis-Intian valtiot ovat tärkeitä vilja-aittoja ja siellä on mitattu paljon tavallista korkeampia lämpötiloja jotka yhdistettyinä sateen puuttumiseen kuivattavat maan karrelle.
Maanantai-iltana Delhissä koin elämäni hurjimman sateen. Monsuunikuuro iski täysillä ja neljässä tunnissa satoi 70 mm. Olin liikkeellä tuttavani kanssa autolla ja hetkittäin lähestulkoon pelkäsin autossa: voiko tällä enää päästä eteenpäin? Auto kynti tulvivaa tietä pitkin ja yläpuolella olevalta eritasosillalta tuli auton päälle vettä kuin saavista kaatamalla. "Free car wash" , totesi ystäväni! Rikshakuskit olivat juuttuneet veteen, motoristit taluttivat ajopelejään ja ihmisiä oli sulloutunut kaikkien mahdollisten suojien alle. Monia autoja oli tienposkessa. Toisaalta osa ihmisistä kulki tyynesti kaatosateessa - mihinkäpä sitä olisi loppujen lopuksi voinut paeta.
Eilen illalla Chennaissa aukesi taivas. Olin juuri tullut kotiin ja istuin työhuoneessa koneen ääressä. Yhtäkkiä kuulosti kuin saavista olisi kaadettu vettä. Veden kohina oli ikäänkuin liian lähellä. Kaikkien ikkunoiden ja ovien tiesin olevan kiinni. Säntäsin olohuoneeseen ja näin kuinka yläkerrasta kylpyhuoneen vastaisesta nurkasta tuli suihkuna vettä alakertaan ulko-oven eteen. Mistä ihmeestä vesi tuli: ei siellä mitään ikkunaa ollut! Painelin keittiöön hakemaan ämpäriä: keititönkin lattia lainehti... Eikä ikkuna ollut auki sielläkään. Yläkerran kylpyhuoneessa vettä lorotti allastason päälle: siellä sentään on kaksi ritilöin varustettu ikkuna-aukkoa jotka antavat käytävään. Jollain logiikalla voin ymmärtää sieltä tulevan vettä koska yläkerran kattoterassilta on aukko porraskäytävään. - Oli miten oli, tartuin suomalaiseen sinipiikaan ja kuivattelin lattiaa ja ällöttävän kellanruskeaa vettä kertyi ämpäriin.
Illemmalla sateen hiivuttua kävin ulkona. Takaisin tullessani pihan hämärässä hiipi valtava rotta. Monsuunit tuovat likaa ja saastaa vaikka toisaalta ne ovat maan kasvua siunaavaa sadetta: iltaöinen rotta muistutti siitä että vesi myös tuo mukanaan sairauksia ja saastaa. - Opinpa kollegalta senkin, että monsuuniaikaan ei pidä syödä esimerkiksi pinaattia koska rankat sateet saastuttavat sen lehdet helposti eikä niitä saa ihan puhtaiksi millään.
Nähtäväksi jää säilynkö yhä vatsatauditta: 11 kuukautta Intiassa enkä kertaakaan ole vielä ollut vatsataudin kourissa!
Maanantai-iltana Delhissä koin elämäni hurjimman sateen. Monsuunikuuro iski täysillä ja neljässä tunnissa satoi 70 mm. Olin liikkeellä tuttavani kanssa autolla ja hetkittäin lähestulkoon pelkäsin autossa: voiko tällä enää päästä eteenpäin? Auto kynti tulvivaa tietä pitkin ja yläpuolella olevalta eritasosillalta tuli auton päälle vettä kuin saavista kaatamalla. "Free car wash" , totesi ystäväni! Rikshakuskit olivat juuttuneet veteen, motoristit taluttivat ajopelejään ja ihmisiä oli sulloutunut kaikkien mahdollisten suojien alle. Monia autoja oli tienposkessa. Toisaalta osa ihmisistä kulki tyynesti kaatosateessa - mihinkäpä sitä olisi loppujen lopuksi voinut paeta.
Eilen illalla Chennaissa aukesi taivas. Olin juuri tullut kotiin ja istuin työhuoneessa koneen ääressä. Yhtäkkiä kuulosti kuin saavista olisi kaadettu vettä. Veden kohina oli ikäänkuin liian lähellä. Kaikkien ikkunoiden ja ovien tiesin olevan kiinni. Säntäsin olohuoneeseen ja näin kuinka yläkerrasta kylpyhuoneen vastaisesta nurkasta tuli suihkuna vettä alakertaan ulko-oven eteen. Mistä ihmeestä vesi tuli: ei siellä mitään ikkunaa ollut! Painelin keittiöön hakemaan ämpäriä: keititönkin lattia lainehti... Eikä ikkuna ollut auki sielläkään. Yläkerran kylpyhuoneessa vettä lorotti allastason päälle: siellä sentään on kaksi ritilöin varustettu ikkuna-aukkoa jotka antavat käytävään. Jollain logiikalla voin ymmärtää sieltä tulevan vettä koska yläkerran kattoterassilta on aukko porraskäytävään. - Oli miten oli, tartuin suomalaiseen sinipiikaan ja kuivattelin lattiaa ja ällöttävän kellanruskeaa vettä kertyi ämpäriin.
Illemmalla sateen hiivuttua kävin ulkona. Takaisin tullessani pihan hämärässä hiipi valtava rotta. Monsuunit tuovat likaa ja saastaa vaikka toisaalta ne ovat maan kasvua siunaavaa sadetta: iltaöinen rotta muistutti siitä että vesi myös tuo mukanaan sairauksia ja saastaa. - Opinpa kollegalta senkin, että monsuuniaikaan ei pidä syödä esimerkiksi pinaattia koska rankat sateet saastuttavat sen lehdet helposti eikä niitä saa ihan puhtaiksi millään.
Nähtäväksi jää säilynkö yhä vatsatauditta: 11 kuukautta Intiassa enkä kertaakaan ole vielä ollut vatsataudin kourissa!
lauantai 18. heinäkuuta 2009
Koivu ja tähti
Varpaiden alla hehkeän vihreä ruoho. Pään päällä huikean sininen taivas. Korvissa mustarastaan helkyttely. - Mustarastaasta tulee isä mieleen...- Kohotan katseeni aamuaurinkoa kohti ja nostan käteni rinnan korkeudelle ja kosketan peukaloilla rintalastaa. Vedän syvään henkeä, nenän kautta tietenkin kuten joogit tekevät! Aloitan aurinkotervehdyksen. Intialaisen aurinkotervehdyksen suomalaisella aamukasteisella nurmikolla. Enkä tunne itseäni omituiseksi. Päinvastoin, oloni on ehjempi ja vahvempi kuin pitkään aikaan.
Viisi päivää ystävien seuraa ja golfia Vierumäen helteisillä viheriöillä. Yhteistä ruoanlaittoa, kuohuviinipullojen poksahtelua ja tarinoiden kertomista. Jokaisella meistä on tarinamme. Istuimme ensimmäisenä iltana ringissä, vain nuotiotuli puuttui, ja kerroimme kukin mitä meille kuului. Tuntui hyvältä jakaa. Tuntui hyvältä kertoa itsestään omalla äidinkielellään. Kotiintulon tunnelma vahvistui. Minun yksi kotini on nyt Intiassa, siellä toisella planeetalla kuten tapaan sanoa. Sielläkin on hyvä sillä sielläkin on lämpöisiä ja hyviä ihmisiä. Se toinen, tai ehkä pitäisi sanoa kuitenkin ensimmäinen koti on Suomessa. Nämä ystävät, juuri tämänsininen kesätaivas, juuri noin lurittava mustarastas ja mansikan makea maku kielellä tekevät kodin.
Pian on vuosi mennyt siitä kun lähdin. Tarkkailen itseäni ja pohdin: olenko muuttunut? Mikä minussa on muuttunut? Golfkentän primitiivireaktiot pieleen mennen väylän jälkeen todistivat karusti että pari kuukautta vanha joogaharrastus ei ole vielä kasvattanut kärsivällisyyttäni mutta sellaista ihmettä ei kai voinut realistisesti odottakaan! Aika monet pranayama - eli hengitysharjoitukset pitänee vielä tehdä. Mukavuudenhaluisemmaksikin olen tullut: en viitsisi millään enää silittää itse ja tavaroiden raahaaminen tuntuu typerältä. Ihmisellä on noita touhuja varten apulainen ja autonkuljettaja. Lounasravintolassa tuuli vei servetin maahan ja tokaisin sitä nostamaan kumartuneelle ystävälle, että "anna olla, ei ole valkoisein ihmisen asia kontata moisten perässä". Arggh, taidan omaksua liian nopeasti kolonialistisen asenteen. Sitä pitää varoa.
Nyt nautin Suomen kesästä, mansikan sileästä pinnasta, ruisleivän miehekkäästä mausta, pohjoisesta valosta. Intia odottaa paikoillaan.
Viisi päivää ystävien seuraa ja golfia Vierumäen helteisillä viheriöillä. Yhteistä ruoanlaittoa, kuohuviinipullojen poksahtelua ja tarinoiden kertomista. Jokaisella meistä on tarinamme. Istuimme ensimmäisenä iltana ringissä, vain nuotiotuli puuttui, ja kerroimme kukin mitä meille kuului. Tuntui hyvältä jakaa. Tuntui hyvältä kertoa itsestään omalla äidinkielellään. Kotiintulon tunnelma vahvistui. Minun yksi kotini on nyt Intiassa, siellä toisella planeetalla kuten tapaan sanoa. Sielläkin on hyvä sillä sielläkin on lämpöisiä ja hyviä ihmisiä. Se toinen, tai ehkä pitäisi sanoa kuitenkin ensimmäinen koti on Suomessa. Nämä ystävät, juuri tämänsininen kesätaivas, juuri noin lurittava mustarastas ja mansikan makea maku kielellä tekevät kodin.
Pian on vuosi mennyt siitä kun lähdin. Tarkkailen itseäni ja pohdin: olenko muuttunut? Mikä minussa on muuttunut? Golfkentän primitiivireaktiot pieleen mennen väylän jälkeen todistivat karusti että pari kuukautta vanha joogaharrastus ei ole vielä kasvattanut kärsivällisyyttäni mutta sellaista ihmettä ei kai voinut realistisesti odottakaan! Aika monet pranayama - eli hengitysharjoitukset pitänee vielä tehdä. Mukavuudenhaluisemmaksikin olen tullut: en viitsisi millään enää silittää itse ja tavaroiden raahaaminen tuntuu typerältä. Ihmisellä on noita touhuja varten apulainen ja autonkuljettaja. Lounasravintolassa tuuli vei servetin maahan ja tokaisin sitä nostamaan kumartuneelle ystävälle, että "anna olla, ei ole valkoisein ihmisen asia kontata moisten perässä". Arggh, taidan omaksua liian nopeasti kolonialistisen asenteen. Sitä pitää varoa.
Nyt nautin Suomen kesästä, mansikan sileästä pinnasta, ruisleivän miehekkäästä mausta, pohjoisesta valosta. Intia odottaa paikoillaan.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Naisen elämää - Intiassa
En voi olla vertailematta suomalaisen ja intialaisen naisen elämää. Vertailu ei sinänsä vie ketään mihinkään ja on todella helppo hurskastella kuinka meillä on moni asia hyvin ja kuinka Intiassa moni naisen asia on huonosti.
Suomalainen nainen saa pukeutua kuinka lystää. Etelä-Intiassa pidetään perinteistä tiukasti kiinni. Viime viikolla Chennain korkein oikeus päätti, että erään collegen naisopiskelijat saavat pitää kampuksella salwar kameezia (väljät housut, väljä tunika ja huivi peittämässä rintoja) eikä ole pakko enää pukeutua sariin. Yliopiston johto tykkäsi kyttyrää kun oikeus purki heidän dress codensa ja jopa osa vanhemmista puolusti sarin käyttöä. Pukeutumiskoodin tarkoitus on ylläpitää moraalia ja säädyllisyyttä ja estää tyttöjä joutumasta häirinnän kohteeksi. Ikäänkuin väljä salwar kameez nyt olisi kovinkaan monen miehen silmissä alhaisiin ajatuksiin houkutteleva: olen kuullut sitä luonnehdittavan jokaisen lähetyssaarnaajan toiveasuksi... Farkut ovat monessa yliopistossa täysin pannassa koska ne ovat länsimäisen rappeutuneisuuden ja vapaan seksuaalisuuden symboli - tosin eräs naisopiskelija kyseenalaisti lehdessä älykkäästi, onko naisten kärsittävä kielloista ja siten ikäänkuin vapautetaan tiukkoja farkkupeppuja ahneesti tuijottavat pojat ja miehet vastuusta?
Suomessa ei sanota ainakaan ääneen että naista syrjittäisiin työhönotossa. Intiassa työelämän haasteet ovat kuitenkin paljon suurempia ja tasavertaisuustaistelua on vielä paljon jäljellä. Julkisen sektorin virkoihin on olemassa erikoinen kiintiö: hylättyjen naisten kiintiö! Vastikään lehdessä uutisoitiin tapaus, jossa chennailainen opettajan virkaan valittu nainen tuomittiin menettämään virkansa, koska tarkempi tutkinta osoitti, ettei hän ollutkaan hylätty (deserted) vaan eronnut (divorced) omalla suostumuksellaan. Hänen kohtalokseen koitui avioerohakemus jossa oli hänenkin nimensä: näin ollen hän ei ollut oikeutettu virkaan koska hän oli itse myötävaikuttanut eroonsa eikä näin ollen ansainnut työpaikkaa. Mitäs läksi, naisparka - ei ole yhteiskunnan asia työllistää häntä kun on tehnyt noin kevytmielisen valinnan...
Parempiosaisia intialaisnaisia olisi helppo äkikseltään kadehtia: heillä on ydinperhe ja sen lisäksi laajennettu perhe miehen sukulaisineen ja omine vanhempineen. Heillä on palvelijoita, kokkeja ja autonkuljettajia, silittäjiä ja pihanharavoijia. Silti he kuulemma työnsä lisäksi ovat päävastuussa koko isosta perheestä ja palvelusväen manageerauksesta. He tukiopettavat lapsiaan koulujärjestelmässä joka on tosi vaativa ja prässäävä jo ala-asteelta. He huolehtivat että lapsille ja miehelle on eväät valmistettu ja pakattu ja saattavat heidän aamulla liikkeelle. He ohjeistavat palveluskunnan päivän askareisiin, valvovat ja komentavat. He huolehtivat appivanhemmille päivän ateriat ja hoitavat näiden lääkärintarkastukset. He valitsevat usein vaatteet koko perhekunnalle ja hoitavat perheiden sosiaalisen verkoston. Moni tuntemistani varakkaista bramiininaisista haikailee ihan samaa kuin suomalaisetkin siskot elämän ruuhkavuosista: mistä ottaa aikaa itselleen? Heidät on kasvatettu laittamaan aina kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle ja vielä kaiken lisäksi tottelemaan appivanhempien arvomaailmaan. - Ei kuulemma tule kysymykseen hankkia appivanhemmille noutoateriaa lähiravintolasta jos itse on matkoilla tai muuten vain väsynyt manageeraamaan perheen huoltoa! - Anoppi on täällä melkoinen voimahahmo: varakas ja maailmaan nähnyt vuokraemäntäni kertoi kuinka anoppi pöyristyi siitä, että hänen poikansa kertoi valmistavansa vaimolleen aamukahvin. Anoppi ryhtyi oikaisemaan vääristynyttä tilannetta: pelastaakseen 45 vuotiaan poikansa anopin mielestä nöyryyttävältä tehtävältä anoppi nykyisin lähettää yläkerran asunnostaan pojalleen oman palvelijansa valmistaman kahvin! -
Intialaisen naisen elintila on jotenkin pienempi ja kapeampi kuin suomalaisen siskon. Mutta intialaisen naisen turvaverkko on myös paljon laajempi kuin suomalaisen. Intialainen nainen on mielestäni naisellisempi kuin pohjoinen sisarensa: hän kantaa kuninkaallisesti silkkisarinsa ja paksut kultaiset käätynsä ja korunsa. Tuulipuku ja lenkkarit ovat kovin kaukana hänen maailmastaan...
Suomalainen nainen saa pukeutua kuinka lystää. Etelä-Intiassa pidetään perinteistä tiukasti kiinni. Viime viikolla Chennain korkein oikeus päätti, että erään collegen naisopiskelijat saavat pitää kampuksella salwar kameezia (väljät housut, väljä tunika ja huivi peittämässä rintoja) eikä ole pakko enää pukeutua sariin. Yliopiston johto tykkäsi kyttyrää kun oikeus purki heidän dress codensa ja jopa osa vanhemmista puolusti sarin käyttöä. Pukeutumiskoodin tarkoitus on ylläpitää moraalia ja säädyllisyyttä ja estää tyttöjä joutumasta häirinnän kohteeksi. Ikäänkuin väljä salwar kameez nyt olisi kovinkaan monen miehen silmissä alhaisiin ajatuksiin houkutteleva: olen kuullut sitä luonnehdittavan jokaisen lähetyssaarnaajan toiveasuksi... Farkut ovat monessa yliopistossa täysin pannassa koska ne ovat länsimäisen rappeutuneisuuden ja vapaan seksuaalisuuden symboli - tosin eräs naisopiskelija kyseenalaisti lehdessä älykkäästi, onko naisten kärsittävä kielloista ja siten ikäänkuin vapautetaan tiukkoja farkkupeppuja ahneesti tuijottavat pojat ja miehet vastuusta?
Suomessa ei sanota ainakaan ääneen että naista syrjittäisiin työhönotossa. Intiassa työelämän haasteet ovat kuitenkin paljon suurempia ja tasavertaisuustaistelua on vielä paljon jäljellä. Julkisen sektorin virkoihin on olemassa erikoinen kiintiö: hylättyjen naisten kiintiö! Vastikään lehdessä uutisoitiin tapaus, jossa chennailainen opettajan virkaan valittu nainen tuomittiin menettämään virkansa, koska tarkempi tutkinta osoitti, ettei hän ollutkaan hylätty (deserted) vaan eronnut (divorced) omalla suostumuksellaan. Hänen kohtalokseen koitui avioerohakemus jossa oli hänenkin nimensä: näin ollen hän ei ollut oikeutettu virkaan koska hän oli itse myötävaikuttanut eroonsa eikä näin ollen ansainnut työpaikkaa. Mitäs läksi, naisparka - ei ole yhteiskunnan asia työllistää häntä kun on tehnyt noin kevytmielisen valinnan...
Parempiosaisia intialaisnaisia olisi helppo äkikseltään kadehtia: heillä on ydinperhe ja sen lisäksi laajennettu perhe miehen sukulaisineen ja omine vanhempineen. Heillä on palvelijoita, kokkeja ja autonkuljettajia, silittäjiä ja pihanharavoijia. Silti he kuulemma työnsä lisäksi ovat päävastuussa koko isosta perheestä ja palvelusväen manageerauksesta. He tukiopettavat lapsiaan koulujärjestelmässä joka on tosi vaativa ja prässäävä jo ala-asteelta. He huolehtivat että lapsille ja miehelle on eväät valmistettu ja pakattu ja saattavat heidän aamulla liikkeelle. He ohjeistavat palveluskunnan päivän askareisiin, valvovat ja komentavat. He huolehtivat appivanhemmille päivän ateriat ja hoitavat näiden lääkärintarkastukset. He valitsevat usein vaatteet koko perhekunnalle ja hoitavat perheiden sosiaalisen verkoston. Moni tuntemistani varakkaista bramiininaisista haikailee ihan samaa kuin suomalaisetkin siskot elämän ruuhkavuosista: mistä ottaa aikaa itselleen? Heidät on kasvatettu laittamaan aina kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle ja vielä kaiken lisäksi tottelemaan appivanhempien arvomaailmaan. - Ei kuulemma tule kysymykseen hankkia appivanhemmille noutoateriaa lähiravintolasta jos itse on matkoilla tai muuten vain väsynyt manageeraamaan perheen huoltoa! - Anoppi on täällä melkoinen voimahahmo: varakas ja maailmaan nähnyt vuokraemäntäni kertoi kuinka anoppi pöyristyi siitä, että hänen poikansa kertoi valmistavansa vaimolleen aamukahvin. Anoppi ryhtyi oikaisemaan vääristynyttä tilannetta: pelastaakseen 45 vuotiaan poikansa anopin mielestä nöyryyttävältä tehtävältä anoppi nykyisin lähettää yläkerran asunnostaan pojalleen oman palvelijansa valmistaman kahvin! -
Intialaisen naisen elintila on jotenkin pienempi ja kapeampi kuin suomalaisen siskon. Mutta intialaisen naisen turvaverkko on myös paljon laajempi kuin suomalaisen. Intialainen nainen on mielestäni naisellisempi kuin pohjoinen sisarensa: hän kantaa kuninkaallisesti silkkisarinsa ja paksut kultaiset käätynsä ja korunsa. Tuulipuku ja lenkkarit ovat kovin kaukana hänen maailmastaan...
perjantai 26. kesäkuuta 2009
Taivunko minä
Intia saattaa tehdä kovaksi. Siinä on mielestäni ristiriita sen kanssa, että länsimaalaiset erityisesti ylistävät Intian henkisyyttä ja spiritualiteettia ja sen luonnetta jalostavaa voimaa. Itse huomaan pohtivani paljon siitä, muutunko täällä entistä kovemmaksi ja kovanahkaisemmaksi. Kun ei vielä oikein hallitse pelisääntöjä eikä toimintaympäristöä, lienee luonnollista mennä hiukan puolustuasemaan ja alkaa ampua sieltä kovilla. Luonnollista mutta ei ehkä fiksua...
Apulaisen kanssa tuli viikolla konflikti. Hän tuli jatkuvasti aamuisin reilusti myöhässä ja siitä kun sanoin, niin hän alkoi kyynelehtiä vuolaasti: uhkasi lähteä heinäkuun alusta kun häntä ahdistaa kun "madame aina huutaa". Siitäkö minä riemastuin: ensinnäkään minä en huuda ja toiseksi minulla todella on oikeus edellyttää että hän noudattaa sovittua työaikaa. Ilmoitin hänelle, että oven takana on pitkä jono naisia jotka ottaisivat hänen paikkansa: varsin keveä työkuorma ja arkisin täysi vapaus toteuttaa omaa tahtiaan työnteossa. Ja että hänen pitää ymmärtää että minä tiedän hänen saavan meiltä kahdelta suomalaistyönantajaltaan parempaa palkkaa kuin mitä yliopistokoulutuksen hankkineet alakoulunopettajat saavat. Ja että ei ole minun vikani että hänellä ei ole äitiä apuna lasten kanssa ja että hänen miehensä on häipynyt. - Töihin lähtiessä minua silti kaiveli: minulla on oikeus sanoa kaikki tuo ja kuulemma aika ajoin pitääkin näyttää kuka on pomo, mutta en silti haluaisi aloittaa aamuani piikakonfliktilla.
Intialaisen ystävättären mukaan uhitteleva piika pannaan pihalle saman tein - mutta minä en jaksa. Minähän sen uuden taas kouluttaisin ja ei taida voimat riittää. - Itsensä kohtaamista täällä riittää: olisi helppoa panna pois ihminen jonka kanssa ei osaa toimia mutta eikö riski ole suuri että tilanne taas uusiutuu seuraavan kanssa? Tämä maa on kyllä oman luokan johtamiskoulu: täällä oppii itsestään tosi paljon...
Kymmenen kuukautta olen rakentanut tänne omaa elämääni: ensin se oli hatara rakennelma mutta nyt se on vahvistunut. Sitä ovat vahvistaneet monet ihanat ihmiset, lämpö ja vieraanvaraisuus ja aseistariisuva lämmin uteliaisuus; intialaisen ruoan maut ja elämykset, ilonhetket kun alkaa ymmärtää tätä outoa mutta kiehtovaa planeettaa, äärimmäisen rikkauden ja köyhyyden näkeminen läheltä. Olen lakannut vihdoin valittamasta siitä mitä täällä ei voi tehdä ja alkanut etsiytyä tekemään sitä mitä voi ja mistä voi saada rikkautta elämäänsä.
Siksi minä nousen narisematta 5.45 joka aamu lähteäkseni naapurin suomalaisten kanssa astangajoogakouluun. Joogatreenit palmujen ja banaanipuiden reunustamalla kattoterassilla antavat hienon alun päivälle. Ja päivä päivältä minä taivun yhä uskomattomampiin asentoihin...
Apulaisen kanssa tuli viikolla konflikti. Hän tuli jatkuvasti aamuisin reilusti myöhässä ja siitä kun sanoin, niin hän alkoi kyynelehtiä vuolaasti: uhkasi lähteä heinäkuun alusta kun häntä ahdistaa kun "madame aina huutaa". Siitäkö minä riemastuin: ensinnäkään minä en huuda ja toiseksi minulla todella on oikeus edellyttää että hän noudattaa sovittua työaikaa. Ilmoitin hänelle, että oven takana on pitkä jono naisia jotka ottaisivat hänen paikkansa: varsin keveä työkuorma ja arkisin täysi vapaus toteuttaa omaa tahtiaan työnteossa. Ja että hänen pitää ymmärtää että minä tiedän hänen saavan meiltä kahdelta suomalaistyönantajaltaan parempaa palkkaa kuin mitä yliopistokoulutuksen hankkineet alakoulunopettajat saavat. Ja että ei ole minun vikani että hänellä ei ole äitiä apuna lasten kanssa ja että hänen miehensä on häipynyt. - Töihin lähtiessä minua silti kaiveli: minulla on oikeus sanoa kaikki tuo ja kuulemma aika ajoin pitääkin näyttää kuka on pomo, mutta en silti haluaisi aloittaa aamuani piikakonfliktilla.
Intialaisen ystävättären mukaan uhitteleva piika pannaan pihalle saman tein - mutta minä en jaksa. Minähän sen uuden taas kouluttaisin ja ei taida voimat riittää. - Itsensä kohtaamista täällä riittää: olisi helppoa panna pois ihminen jonka kanssa ei osaa toimia mutta eikö riski ole suuri että tilanne taas uusiutuu seuraavan kanssa? Tämä maa on kyllä oman luokan johtamiskoulu: täällä oppii itsestään tosi paljon...
Kymmenen kuukautta olen rakentanut tänne omaa elämääni: ensin se oli hatara rakennelma mutta nyt se on vahvistunut. Sitä ovat vahvistaneet monet ihanat ihmiset, lämpö ja vieraanvaraisuus ja aseistariisuva lämmin uteliaisuus; intialaisen ruoan maut ja elämykset, ilonhetket kun alkaa ymmärtää tätä outoa mutta kiehtovaa planeettaa, äärimmäisen rikkauden ja köyhyyden näkeminen läheltä. Olen lakannut vihdoin valittamasta siitä mitä täällä ei voi tehdä ja alkanut etsiytyä tekemään sitä mitä voi ja mistä voi saada rikkautta elämäänsä.
Siksi minä nousen narisematta 5.45 joka aamu lähteäkseni naapurin suomalaisten kanssa astangajoogakouluun. Joogatreenit palmujen ja banaanipuiden reunustamalla kattoterassilla antavat hienon alun päivälle. Ja päivä päivältä minä taivun yhä uskomattomampiin asentoihin...
maanantai 22. kesäkuuta 2009
Halpojen hintojen toiset kasvot
Luin juhannuksena päivän lehteä hyvätasoisen heritage-hotellin notkuvan aamiaispöydän äärellä. Läheinen Coimbatoren kaupunkin on Intian tekstiiliteollisuuden kehto. Kymmenet elleivät sadat pajat tuottavat mitä kauniimpia kankaita Intian ja muidenkin maiden naisten verhoksi. Ala on kriisissä koska teollisen mittakaavan tuotanto kaataa pieniä kutomoita vauhdilla. Pajojen kantava voima ja riistetty voimavara ovat seutukunnan naiset. Pumpulienkelit. Silkkienkelit. Tamilintummat suurisilmäiset naiset joilla on jasmiininkukkia hiuksissaan.
Lehtijuttu kertoi naisten kurjista työoloista. Maalta lähetetään nuoria tyttöjä kangastehtaisiin. Perheillä ei ole varaa kouluttaa heitä ja perheet lähettävät nuoria naimattomia tyttöjä tienaamaan omat myötäjäisrahansa. Päiväpalkka on 50 senttiä. Yleensä työnantaja pidättää siitä 10 senttiä tarjoamaansa ruokaa vastaan. Päivät ovat pitkiä, viikot seitsenpäiväisiä ja monet tytöt eivät olleet kahteen vuoteen käyneet kotikylässään. He sairastuvat astmaan, selkäkipuun, saastaisten vessojen vuoksi virtsarakontulehduksiin, monen mielikin sairastuu. Heitä kohdellaan huonosti, lähennellään ja komennellaan. Heillä ei ole ihmisarvoa. - Monet kansalaisjärjestöt ovat tarttuneet epäkohtiin ja hallituksetkin väittävät edistävänsä työoloja. Silti työsarka on loputon. Tyttöjen ja naisten hennot sormet kutovat kankaita ja kirjovat silkkejä - voinko minä valkoinen nainen enää ihastua kankaiden ja vaatteiden edullisiin hintoihin? Autanko minä vai edistänkö minä kurjuuden jatkumista? Jollen minä osta, niin lähetetäänkö tytöt kotikyliin ilman myötäjäisrahoja? Mitä heistä tulee, jolleivat he pääse naimisiin? Katsooko minua kirjaillun silkkikankaan kuvioista syyttävästi suurisilmäinen tamilityttö?
Puhuin toisen suomalaisen naisen kanssa. Meidän olisi voitava tehdä jotain. "Adoptoitava" joku kyläkoulu ja kerättävä sinne rahoitusta että tytöt oppisivat lukemaan ja saisivat itselleen naisenarvoisen elämän? - Intian kurjuuden mittakaava vain on niin hurja, että avuntarpeen edessä tuntee itsensä kovin riittämättömäksi. Mielenpohjalla jää kuitenkin itämään -jotain on voitava, osattava tehdä.
Lehtijuttu kertoi naisten kurjista työoloista. Maalta lähetetään nuoria tyttöjä kangastehtaisiin. Perheillä ei ole varaa kouluttaa heitä ja perheet lähettävät nuoria naimattomia tyttöjä tienaamaan omat myötäjäisrahansa. Päiväpalkka on 50 senttiä. Yleensä työnantaja pidättää siitä 10 senttiä tarjoamaansa ruokaa vastaan. Päivät ovat pitkiä, viikot seitsenpäiväisiä ja monet tytöt eivät olleet kahteen vuoteen käyneet kotikylässään. He sairastuvat astmaan, selkäkipuun, saastaisten vessojen vuoksi virtsarakontulehduksiin, monen mielikin sairastuu. Heitä kohdellaan huonosti, lähennellään ja komennellaan. Heillä ei ole ihmisarvoa. - Monet kansalaisjärjestöt ovat tarttuneet epäkohtiin ja hallituksetkin väittävät edistävänsä työoloja. Silti työsarka on loputon. Tyttöjen ja naisten hennot sormet kutovat kankaita ja kirjovat silkkejä - voinko minä valkoinen nainen enää ihastua kankaiden ja vaatteiden edullisiin hintoihin? Autanko minä vai edistänkö minä kurjuuden jatkumista? Jollen minä osta, niin lähetetäänkö tytöt kotikyliin ilman myötäjäisrahoja? Mitä heistä tulee, jolleivat he pääse naimisiin? Katsooko minua kirjaillun silkkikankaan kuvioista syyttävästi suurisilmäinen tamilityttö?
Puhuin toisen suomalaisen naisen kanssa. Meidän olisi voitava tehdä jotain. "Adoptoitava" joku kyläkoulu ja kerättävä sinne rahoitusta että tytöt oppisivat lukemaan ja saisivat itselleen naisenarvoisen elämän? - Intian kurjuuden mittakaava vain on niin hurja, että avuntarpeen edessä tuntee itsensä kovin riittämättömäksi. Mielenpohjalla jää kuitenkin itämään -jotain on voitava, osattava tehdä.
lauantai 20. kesäkuuta 2009
Juhannus Nilgiris -vuorilla
Istuin risti-istunnassa Ylan-Ylan -puun katveessa. Minua vastapäätä istui Vinod, parrakas ja pitkätukkainen joogi, vuosikymmenet Himalajalla joogannut ja meditoinut heppu. Hän puhui ja minä kuuntelin. Hänen sanansa ja tarinansa koskettivat minua niin, että hetkittäin tunsin kyyneleiden polttavan silmäluomien alla. Oli juhannusaatto. Päivä ja yö yhtä pitkiä. Summer solstice.
Koko alkukesän olen matkustanut kuin heikkopäinen ja Chennaissa ollessani olen kärsinyt kuumuudesta. Ajatus lähteä juhannukseksi reissuun tuntui ensin raskaalta: taas pitäisi pakata ja lähteä. - Kuitenkin lähdin torstaina matkaan eteläisen Tamil Nadun Nilgiris -vuorille. Ylämaille, jonne chennailaiset pakenevat pakahduttavia helteitä. Edellispäivän majoitusvaraus Coonoorista ja Bangaloressa asuvan suomalaisen ystävättären kanssa tehty päätös tehdä sitä mitä huvittaa ja mitä voi ja nauttia 2 km korkeuden tarjoamasta viileydestä.
Minä makasin nurmikolla selälläni. Kasvojen päällä Ylang-Ylang -puu. Silmien näkökentässä vehmaat vuoret ja taivaankaaren sininen holvi kaiken yllä. Kärpäset ja kimalaiset surisivat ilmassa ja hetken kuvittelin olevani Aholan pihamaalla tuhansien kilometrien päällä tamilien vuorilta. - "Äitimaa, kannattele minua pinnallasi." - Hotelli tarjosi iltapäiväjoogaa ilmaiseksi. Minä tuoreena jooganharjoittajana painelin oitis paikalle ja löysin itseni täysin lumoutuneena kuuntelemasta joogagurua. Hänesta henki suuri rauha ja viisaus. Hän sanoi alkuperäisen joogan osin häipyneen Intiastakin ja tilalle on tullut läntisessä maailmassa uudelleenjalostettu kuntosalijooga, joka korostaa lähinnä joogan fyysisyyttä. Joogasta ei pitäisi erottaa henkisyyttä eli meditaatiota ja fyysisiä asanoita eli joogan eri asentojen harjoittamista. -
Me käytimme ison osan kahdesta tunnista erilaisiin hengitys- eli prayanama -harjoituksiin. Ympärilla tuoksuivat erilaiset kukat ja puut ja Nilgiris -vuorten vihreät profiilit reunustivat maisemaa.
Vinod-joogi kehotti minua harjoittelemaan oikeanlaista hengitystä 10 minuuttia joka aamu ja ilta. Hän sanoi vaikuttavasti, etta sisäänhengityksen ja uloshengityksen välille jäävä tila "on jumalaa varten". Kunhan harjoittelisin, tavoittaisin tuon tilan ja löytäisin jumalan. "The space between breathing out and breathing in is the space for god." - Tuo lause jätti minuun jälkiä. Minuun jonka jumalat ovat aikoja sitten kuolleet.
Juhannuspäivänä kävimme katsomassa kanadalaisen pariskunnan omistamaa upeaa tilaa korkealla kukkulalla pengerrettyjen teeviljelmien keskellä: siella joogaguru Vinod pitää kurssejaan ja sinne voi suurkaupungin tuiskeesta tulla rauhoittamaan sieluaan ja ruumistaan. Tuntuu uskomattomalta, että Intiastakin löytyy paikkoja, joissa linnunlaulu ja kymmenien kukkien ja pensaiden tuoksut ovat ainoita hajuelementtejä.
Juhannus 2009: kaukana kotoa mutta hyvin rauhoittavassa ja levollisessa paikassa sinisillä vuorilla - sitä Nilgiris Mountains tarkoittaa tamiliksi. Kukkien tuoksu, kärpästen kotoinen surina ja raikas ilmanala rakensivat hetkeksi sillan koti-Suomeen.
Koko alkukesän olen matkustanut kuin heikkopäinen ja Chennaissa ollessani olen kärsinyt kuumuudesta. Ajatus lähteä juhannukseksi reissuun tuntui ensin raskaalta: taas pitäisi pakata ja lähteä. - Kuitenkin lähdin torstaina matkaan eteläisen Tamil Nadun Nilgiris -vuorille. Ylämaille, jonne chennailaiset pakenevat pakahduttavia helteitä. Edellispäivän majoitusvaraus Coonoorista ja Bangaloressa asuvan suomalaisen ystävättären kanssa tehty päätös tehdä sitä mitä huvittaa ja mitä voi ja nauttia 2 km korkeuden tarjoamasta viileydestä.
Minä makasin nurmikolla selälläni. Kasvojen päällä Ylang-Ylang -puu. Silmien näkökentässä vehmaat vuoret ja taivaankaaren sininen holvi kaiken yllä. Kärpäset ja kimalaiset surisivat ilmassa ja hetken kuvittelin olevani Aholan pihamaalla tuhansien kilometrien päällä tamilien vuorilta. - "Äitimaa, kannattele minua pinnallasi." - Hotelli tarjosi iltapäiväjoogaa ilmaiseksi. Minä tuoreena jooganharjoittajana painelin oitis paikalle ja löysin itseni täysin lumoutuneena kuuntelemasta joogagurua. Hänesta henki suuri rauha ja viisaus. Hän sanoi alkuperäisen joogan osin häipyneen Intiastakin ja tilalle on tullut läntisessä maailmassa uudelleenjalostettu kuntosalijooga, joka korostaa lähinnä joogan fyysisyyttä. Joogasta ei pitäisi erottaa henkisyyttä eli meditaatiota ja fyysisiä asanoita eli joogan eri asentojen harjoittamista. -
Me käytimme ison osan kahdesta tunnista erilaisiin hengitys- eli prayanama -harjoituksiin. Ympärilla tuoksuivat erilaiset kukat ja puut ja Nilgiris -vuorten vihreät profiilit reunustivat maisemaa.
Vinod-joogi kehotti minua harjoittelemaan oikeanlaista hengitystä 10 minuuttia joka aamu ja ilta. Hän sanoi vaikuttavasti, etta sisäänhengityksen ja uloshengityksen välille jäävä tila "on jumalaa varten". Kunhan harjoittelisin, tavoittaisin tuon tilan ja löytäisin jumalan. "The space between breathing out and breathing in is the space for god." - Tuo lause jätti minuun jälkiä. Minuun jonka jumalat ovat aikoja sitten kuolleet.
Juhannuspäivänä kävimme katsomassa kanadalaisen pariskunnan omistamaa upeaa tilaa korkealla kukkulalla pengerrettyjen teeviljelmien keskellä: siella joogaguru Vinod pitää kurssejaan ja sinne voi suurkaupungin tuiskeesta tulla rauhoittamaan sieluaan ja ruumistaan. Tuntuu uskomattomalta, että Intiastakin löytyy paikkoja, joissa linnunlaulu ja kymmenien kukkien ja pensaiden tuoksut ovat ainoita hajuelementtejä.
Juhannus 2009: kaukana kotoa mutta hyvin rauhoittavassa ja levollisessa paikassa sinisillä vuorilla - sitä Nilgiris Mountains tarkoittaa tamiliksi. Kukkien tuoksu, kärpästen kotoinen surina ja raikas ilmanala rakensivat hetkeksi sillan koti-Suomeen.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2009
Ajokortinhankinnasta
eilen vihdoin suksin takaisin autokoululleni hankkimaan ajokorttia. Prosessi oli kuitenkin ennakoitua monimutkaisempi. Vein ohjeiden mukaan kopion passistani ja myös sen viisumisivusta, kopion oleskeluluvastani sekä kopion teleoperaattorin laskusta. Tuo lasku on todiste siitä, että asun siellä missä olen ilmoittanut asuvani... Lisäksi vein pyydetyt kuusi (!) passikuvaa.
Aloin täyttää pitkää lomaketta, johon piti raapustaa oma allekirjoitus kuuteen eri kohtaan. Häkellyin kohdasta, jossa kysyttiin erityisiä fyysisiä tuntomerkkejä. Autokoulun tyttö katsoi minua ja ehdotti "luomi kaulalla vasemmalla puolella". Ällistelin, eikö kävisi silmien ja hiusten väri kuten kotipuolessa. Tyttö toisti: "luomi kaulalla vasemmalla puolella", otti minulta kynän ja kirjoitti tuntomerkkini. Odotan mielenkiinnolla näkyykö sama tieto aikaan ajokortissa.
Isänkin nimeä kysyttiin. Tiedustelin kesysti, onko laitettava kun isä on jo kuollutkin. "That rule is only for the Indian people" - ulkomaisena säästyin siis isän nimen ilmoitukselta... Minulta ei myöskään vaadittu lääkärintodistusta, kun vieressäni istunut intialaisnainen passitettiin sellaista hankkimaan.
Mustavalkoiset passikuvat olivat muodostua ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Vetosin siihen, että minulle ei oltu puhelimessa kerrottu kuvien värillisyysvaatimuksesta. Tiukan näköinen nuori nainen peräsi, eikö madamella nyt olisi kuutta väripassikuvaa mukana. Onnekseni sivusta puuttui kiltti mies keskusteluun: mustavalkokuvani kelpaisivat!
Huomenaamuna show jatkuu: menen uudestaan autokouluun ja vien alkuperäisen oleskeluluvan, passin ja suomalaisen ajokortin mukanani. Autokoulusta minut passitetaan jonkinlaiseen ajolupatoimistoon, josta saan mukaani harjoitteluluvan. Joudun kuukauden ajan harjoittelemaan autolla ajoa ja autoon pitäisi liimata iso L-kirjan. Ounastelen tekeväni päätöksen, että sellaistakaan ei ulkomaalainen madame tarvitse....
Harjoittelujakson jälkeen menen kuulemma ajokokeeseen, jonka jälkeen saan ajokortin viisumini voimassaoloajaksi eli reiluksi vuodeksi. - Kuulin huhuja, että ajokoe koostuu neljästä osasta: 1. pääset ajoneuvoon sisälle 2. osaat käynnistää auton 3. osaat parkkeerata niin että renkaat ovat suorassa 4. saat pakin päälle ja osaat peruttaa 3 metriä.
Huimin havaintoni pitkää lomaketta täyttäessäni oli allekirjoituskohta: siinä oli allekirjoituksen vaihtoehtona sormenjälki! Meinasin revetä: oikeasti tässä maassa annetaan ajokortti ihmisille jotka eivät osaa kirjoittaa! Ehkäpä oikeasti on syytä soittaa vakuutusyhtiöön ja varmistaa onko vakuutukseni voimassa, jos ajan autoa Intiassa. Täällä voi joutua liikenteessä melkoisen kirjavan faunan kanssa tekemisiin...
Huomenaamuna kello kuusi, kosmisen säteilyn ollessa vahvimmillaan, lähden toisen harjoittelulupalaisen eli naapurin Akin kanssa joogatunnille. Aki ajaa mennessä ja minä tullessa.
Aloin täyttää pitkää lomaketta, johon piti raapustaa oma allekirjoitus kuuteen eri kohtaan. Häkellyin kohdasta, jossa kysyttiin erityisiä fyysisiä tuntomerkkejä. Autokoulun tyttö katsoi minua ja ehdotti "luomi kaulalla vasemmalla puolella". Ällistelin, eikö kävisi silmien ja hiusten väri kuten kotipuolessa. Tyttö toisti: "luomi kaulalla vasemmalla puolella", otti minulta kynän ja kirjoitti tuntomerkkini. Odotan mielenkiinnolla näkyykö sama tieto aikaan ajokortissa.
Isänkin nimeä kysyttiin. Tiedustelin kesysti, onko laitettava kun isä on jo kuollutkin. "That rule is only for the Indian people" - ulkomaisena säästyin siis isän nimen ilmoitukselta... Minulta ei myöskään vaadittu lääkärintodistusta, kun vieressäni istunut intialaisnainen passitettiin sellaista hankkimaan.
Mustavalkoiset passikuvat olivat muodostua ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Vetosin siihen, että minulle ei oltu puhelimessa kerrottu kuvien värillisyysvaatimuksesta. Tiukan näköinen nuori nainen peräsi, eikö madamella nyt olisi kuutta väripassikuvaa mukana. Onnekseni sivusta puuttui kiltti mies keskusteluun: mustavalkokuvani kelpaisivat!
Huomenaamuna show jatkuu: menen uudestaan autokouluun ja vien alkuperäisen oleskeluluvan, passin ja suomalaisen ajokortin mukanani. Autokoulusta minut passitetaan jonkinlaiseen ajolupatoimistoon, josta saan mukaani harjoitteluluvan. Joudun kuukauden ajan harjoittelemaan autolla ajoa ja autoon pitäisi liimata iso L-kirjan. Ounastelen tekeväni päätöksen, että sellaistakaan ei ulkomaalainen madame tarvitse....
Harjoittelujakson jälkeen menen kuulemma ajokokeeseen, jonka jälkeen saan ajokortin viisumini voimassaoloajaksi eli reiluksi vuodeksi. - Kuulin huhuja, että ajokoe koostuu neljästä osasta: 1. pääset ajoneuvoon sisälle 2. osaat käynnistää auton 3. osaat parkkeerata niin että renkaat ovat suorassa 4. saat pakin päälle ja osaat peruttaa 3 metriä.
Huimin havaintoni pitkää lomaketta täyttäessäni oli allekirjoituskohta: siinä oli allekirjoituksen vaihtoehtona sormenjälki! Meinasin revetä: oikeasti tässä maassa annetaan ajokortti ihmisille jotka eivät osaa kirjoittaa! Ehkäpä oikeasti on syytä soittaa vakuutusyhtiöön ja varmistaa onko vakuutukseni voimassa, jos ajan autoa Intiassa. Täällä voi joutua liikenteessä melkoisen kirjavan faunan kanssa tekemisiin...
Huomenaamuna kello kuusi, kosmisen säteilyn ollessa vahvimmillaan, lähden toisen harjoittelulupalaisen eli naapurin Akin kanssa joogatunnille. Aki ajaa mennessä ja minä tullessa.
maanantai 15. kesäkuuta 2009
Johtamisesta ja johtajuudesta
Intiassa on joskus hiukan uuvuttavaa. Tuon tuostakin havaitsen olevani kollegani ilmaisua lainatakseni "särmikkäällä tuulella". Intiassa sitten pitäisi osata johtaa ihmisiä ja asioita - minunkin toiselta planeetalta heitetyn. Ennen tänne tuloani kuvittelin olevani johtajatyyppiä mutta ainakin tässä ympäristössä joudun arvioimaan taitoni ihan uudestaan.
Ehkä eniten häkellyttävä asia on se että ihmiset valehtelevat suomalaisella mittapuulla oikein roimasti. Olen yrittänyt perehtyä tuohon ilmaisutapaan - kysellyt intialaisilta ja toisilta länsimaisilta. Intialaiset selittävät etteivät he itse asiassa valehtele - heistä vain ei ole kiva aiheuttaa kenellekään mielipahaa ja muutenkin konfliktin välttäminen on miellyttämpää kuin siihen syöksyminen. Toisten länsimaisten mielestä intialaiset valehtelevat luokattomasti. Sitten me nyökyttelemme toisillemme ja kerromme minkälaisen pajunköyden syötön kohteeksi kukakin on joutunut. - Lauantaina viimeksi erään kuntosalin päivystäjäpoika valehteli itsensä ihan pussiin kun peräsin salin tarjontaa. Ensin ei ollut mitään ohjelmaa viikonloppuna ja kun aikani olin argumentoinut sen tarpeellisuutta, hän kertoi viikonloppuisin olevan kyllä erikoisohjelmaa. Kun penäsin, miten ihmeessä asiain tila oli muuttunut viidessä minuutissa, hän kiemurteli uuden ohjelman olevan vaiheessa ja että varmasti jotain on tarjolla jos madame kerran haluaa. Madame ei halunnut. Madame yksinkertaisesti käveli ulos.
Vastaavia esimerkkejä on lukuisia. Töissäkin kuulen jännittäviä tarinoita, miksi joku asia ei valmis tai miksi se on tehty väärin. Intialainen menee helposti defenssille ja mitä värikkäimpiä selityksiä kuulee. - Olen oppinut kantapään kautta että ei riitä että antaa tavoitteet ja aikataulun ja käskee tehdä: ei riitä, että kysäisee eteneekö työ vaan ihan ehdottomasti pitää tarkistaa ja valvoa säännöllisin väliajoin. Suomalainen "just do it" - toimintamalli ei useinkaan toimi Intiassa, missä yrityskulttuuri on usein hyvin hierarkinen ja pomot antavat täsmällisiä ohjeita ja käyttävät erilaisia keppejä jollei homma etene. Intiassa pomon pitää olla reilusti pomo eikä heittäytyä liian mukavaksi ja tuttavalliseksi. Suomalaiseen matalaan organisaatioon tottuneelle siinä on oppimista. -
Monta kuukautta kestäneen tukahduttavan lämmön jatkuessa syön päivittäin uskomattoman makean tihkuvia mangoja ja ihmettelen kuinka monta suihkua ihminen voi ottaa päivässä ilman että nahka lähtee...
Ehkä eniten häkellyttävä asia on se että ihmiset valehtelevat suomalaisella mittapuulla oikein roimasti. Olen yrittänyt perehtyä tuohon ilmaisutapaan - kysellyt intialaisilta ja toisilta länsimaisilta. Intialaiset selittävät etteivät he itse asiassa valehtele - heistä vain ei ole kiva aiheuttaa kenellekään mielipahaa ja muutenkin konfliktin välttäminen on miellyttämpää kuin siihen syöksyminen. Toisten länsimaisten mielestä intialaiset valehtelevat luokattomasti. Sitten me nyökyttelemme toisillemme ja kerromme minkälaisen pajunköyden syötön kohteeksi kukakin on joutunut. - Lauantaina viimeksi erään kuntosalin päivystäjäpoika valehteli itsensä ihan pussiin kun peräsin salin tarjontaa. Ensin ei ollut mitään ohjelmaa viikonloppuna ja kun aikani olin argumentoinut sen tarpeellisuutta, hän kertoi viikonloppuisin olevan kyllä erikoisohjelmaa. Kun penäsin, miten ihmeessä asiain tila oli muuttunut viidessä minuutissa, hän kiemurteli uuden ohjelman olevan vaiheessa ja että varmasti jotain on tarjolla jos madame kerran haluaa. Madame ei halunnut. Madame yksinkertaisesti käveli ulos.
Vastaavia esimerkkejä on lukuisia. Töissäkin kuulen jännittäviä tarinoita, miksi joku asia ei valmis tai miksi se on tehty väärin. Intialainen menee helposti defenssille ja mitä värikkäimpiä selityksiä kuulee. - Olen oppinut kantapään kautta että ei riitä että antaa tavoitteet ja aikataulun ja käskee tehdä: ei riitä, että kysäisee eteneekö työ vaan ihan ehdottomasti pitää tarkistaa ja valvoa säännöllisin väliajoin. Suomalainen "just do it" - toimintamalli ei useinkaan toimi Intiassa, missä yrityskulttuuri on usein hyvin hierarkinen ja pomot antavat täsmällisiä ohjeita ja käyttävät erilaisia keppejä jollei homma etene. Intiassa pomon pitää olla reilusti pomo eikä heittäytyä liian mukavaksi ja tuttavalliseksi. Suomalaiseen matalaan organisaatioon tottuneelle siinä on oppimista. -
Monta kuukautta kestäneen tukahduttavan lämmön jatkuessa syön päivittäin uskomattoman makean tihkuvia mangoja ja ihmettelen kuinka monta suihkua ihminen voi ottaa päivässä ilman että nahka lähtee...
keskiviikko 10. kesäkuuta 2009
Maharajat -menneen maailman ihmeet
Luen parhaillaan kirjaa Intian maharajoista. Kukapa ei olisi kuullut norsulla ratsastavista maharajoista, joiden turbaaneja koristivat isot timantit... Englannin siirtomaaherrat olivat taktisesti ovelia: he virittivät omaan valtaansa pönkittämään eri puolilla Intiaa maharajojen eli paikallisten prinssien verkoston. Osa heistä oli alunperin korkeakastisia ylimystön edustajia, mutta heissä oli myös tavallisia maalaisia, jotka erilaisten tarinankulkujen myötä päätyivät asemaansa. Intian hierarkisessa systeemissä järjestelmä toimi: britit antoivat prinsseille aika nimellisiä, mutta näkyviä asemia paikallisina hallitsijoina ja varmistivat itselleen näin laajan myötämielisen verkoston.
Kirja kertoo täysin uskomattomista rikkauksista ja niin loisteliaasta elämäntyylistä, että sen vertaa saa hakea nykyaikana. Erään maharajan palatsin kerrotaan olleen kolme kertaa Buckinghamin palatsin kokoinen: makuuhuoneesta keittiöön oli kolmen kilometrin matka ja maharajan kerrotaan päristelleen palatsin sisällä mopedilla makuukamarista aamiaiselle! Eräs toinen maharaja lähetti poikansa sisäoppilaitokseen ja poika vei sinne mukanaan 200 palvelijaa! - Maharajojen järjestämissä juhlissa kylvettiin oikeassa samppanjassa ja vieraita kuljetettiin norsun- ja tiikerinmetsästykseen Rolls Royceilla ja Bentleyillä. Maharajat pukeutuivat koristeellisesti: näillä tosimiehillä saattoi olla kymmeniä timantteja ja moninkertaisia helminauhoja yllään. Eipä ihme, että Lontoon, Pariisin ja Rooman parhaat kultasepät matkustivat Intiaan tekemään maharajoille koruja.
Maharajat olivat usein moniavioisia. Heidän haaremeissaan oli usein erimaalaisia vaimoja. Intialaisprinssit matkustelivat laajasti Euroopassa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ja toivat useinEnglannista mukanaan tanssijattaria, tarjoilijattaria ja muita tavallisia tyttöjä, jotka hullaantuivat eksoottiisiin prinsseihin - hemmottelivathan he tavallisia englantilaistyttöjä timantein ja lupauksin prinsessanpäivistä. Monelle näistä tuontivaimoista paljastui karu totuus vasta pitkän laivamatkan jälkeen: kotilinnassa oli ehkä jo parikin seniorimpaa intialaista vaimoa, maharania, ja uusi vaimo sai tyytyä prinssin rippeisiin!
Maharajat järjestivät brittivalloittajille ja Britannian kuninkaallisille huimia metsästysretkiä. Erään pohjoisen maharajan arvioitiin uransa aikana kaataneen ainakin 1500 tiikeriä - ei ihme, että tiikereitä ei enää Intiassa paljon ole. Herrojen huvit ovat verottaneet kantaa raskaasti. - Yksi esimerkki ällistyttävästä elämäntyylistä oli Mysoren maharaja: hänen kotonaan oli ruokasalissa pieni täyshopeinen juna, joka kiersi ruokapöytää ja junan avovaunut oli täytetty herkuin ja viinapulloin. Siitä vieraiden kelpasi napata mitä mieli teki!
Intian itsenäistyessä 1947 maharajojen kohtalo muuttui: britit lähtivät ja viimeinenkin varakuningas jätti Intian niemimaan ja maharajat jäivät itsenäisyystaistelijoiden armoille. Heiltä vietiin valta ja asema ja osa heidän omaisuudestaan ja palatseistaan konfiskoitiin. Osalle heistä palatseja jäi ja niistä tehtiin hotelleita tai nähtävyyksiä. Viimeisen kuoliniskun antoi pääministeri Indira Gandhi 1970 -luvulla viedessään lopullisesti maharajojen tittelit ja virat. Suurin osa heistä myöntyi kohtaloonsa, osa toki katkeroitui ja jäi elämään siirtomaavallan muistoihinsa.
Intiassa elää tänäkin päivänä paljon maharajojen jälkeläisiä - heidänkin tarinansa on uskomaton osa Intian tuhatkasvoista historiaa.
Kirja kertoo täysin uskomattomista rikkauksista ja niin loisteliaasta elämäntyylistä, että sen vertaa saa hakea nykyaikana. Erään maharajan palatsin kerrotaan olleen kolme kertaa Buckinghamin palatsin kokoinen: makuuhuoneesta keittiöön oli kolmen kilometrin matka ja maharajan kerrotaan päristelleen palatsin sisällä mopedilla makuukamarista aamiaiselle! Eräs toinen maharaja lähetti poikansa sisäoppilaitokseen ja poika vei sinne mukanaan 200 palvelijaa! - Maharajojen järjestämissä juhlissa kylvettiin oikeassa samppanjassa ja vieraita kuljetettiin norsun- ja tiikerinmetsästykseen Rolls Royceilla ja Bentleyillä. Maharajat pukeutuivat koristeellisesti: näillä tosimiehillä saattoi olla kymmeniä timantteja ja moninkertaisia helminauhoja yllään. Eipä ihme, että Lontoon, Pariisin ja Rooman parhaat kultasepät matkustivat Intiaan tekemään maharajoille koruja.
Maharajat olivat usein moniavioisia. Heidän haaremeissaan oli usein erimaalaisia vaimoja. Intialaisprinssit matkustelivat laajasti Euroopassa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ja toivat useinEnglannista mukanaan tanssijattaria, tarjoilijattaria ja muita tavallisia tyttöjä, jotka hullaantuivat eksoottiisiin prinsseihin - hemmottelivathan he tavallisia englantilaistyttöjä timantein ja lupauksin prinsessanpäivistä. Monelle näistä tuontivaimoista paljastui karu totuus vasta pitkän laivamatkan jälkeen: kotilinnassa oli ehkä jo parikin seniorimpaa intialaista vaimoa, maharania, ja uusi vaimo sai tyytyä prinssin rippeisiin!
Maharajat järjestivät brittivalloittajille ja Britannian kuninkaallisille huimia metsästysretkiä. Erään pohjoisen maharajan arvioitiin uransa aikana kaataneen ainakin 1500 tiikeriä - ei ihme, että tiikereitä ei enää Intiassa paljon ole. Herrojen huvit ovat verottaneet kantaa raskaasti. - Yksi esimerkki ällistyttävästä elämäntyylistä oli Mysoren maharaja: hänen kotonaan oli ruokasalissa pieni täyshopeinen juna, joka kiersi ruokapöytää ja junan avovaunut oli täytetty herkuin ja viinapulloin. Siitä vieraiden kelpasi napata mitä mieli teki!
Intian itsenäistyessä 1947 maharajojen kohtalo muuttui: britit lähtivät ja viimeinenkin varakuningas jätti Intian niemimaan ja maharajat jäivät itsenäisyystaistelijoiden armoille. Heiltä vietiin valta ja asema ja osa heidän omaisuudestaan ja palatseistaan konfiskoitiin. Osalle heistä palatseja jäi ja niistä tehtiin hotelleita tai nähtävyyksiä. Viimeisen kuoliniskun antoi pääministeri Indira Gandhi 1970 -luvulla viedessään lopullisesti maharajojen tittelit ja virat. Suurin osa heistä myöntyi kohtaloonsa, osa toki katkeroitui ja jäi elämään siirtomaavallan muistoihinsa.
Intiassa elää tänäkin päivänä paljon maharajojen jälkeläisiä - heidänkin tarinansa on uskomaton osa Intian tuhatkasvoista historiaa.
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Vaaleista ja kastittomista
Intian kuukauden kestänyt eduskuntavaalirumba on ohi. Uusi hallitus vannoi virkavalansa viime perjantaina. Intiassa on yli 700 miljoonaa äänioikeutettua ja pidän melkoisena saavutuksena että vaalit ylipäänsä saadaan toimitettua! Vaalitoimitsijoita tarvittiin yli neljä miljoonaa ja vaalihuoneita ja kampanjointia vartioimaan tarvittiin yli kaksi miljoona poliisia. Työllistävä vaikutus - jälleen kerran hieno esimerkki taidosta saada tälle valtavalle populaatiolle tekemistä.
Päinvastoin kuin uumoiltiin, aiemminkin hallituksessa vahvimpana ollut Intian kongressipuolue voitti vaalit kirkkaasti liittolaisineen ja oppositio jäi selkeästi altavastaajaksi. Kongressipuolueen puheenjohtaja on Sonia Gandhi, vuonna 1991 salamurhatun Rajiv Gandhin italialaissyntyinen leski jonka Forbes -lehti listasi vuonna 2004 maailman kolmanneksi vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Näissä vaaleissa myös Sonian poika Rahul Gandhi, 38 v, saavutti suuren äänimäärän ja hänelle veikkailtiin ministerinsalkkua jota hän ei kuitenkaan itse halua. Hänen agendallaan on eriarvoisuuden poistaminen ja sitä myöten omien vaalilupaustensa lunastaminen. Hänestä veikkaillaan Intialle pääministeriä viimeistään viiden vuoden päästä, kun seuraavat vaalit ovat edessä.- Intiassa arvostetaan selkeästi senioriteettia: pääministerinä jatkaa Manmohan Singh, 76 v joka juuri talvella oli ohitusleikkaksessa. Hän on vähäeleinen, viisas ja humaani mies mutta ilmeisesti maata pyörittää aika paljolti Sonia Gandhi. - Monelle tulee yllätyksenä tieto, että Intialla on toki presidenttikin mutta minäkin jäin töissä kiinni siitä, etten tiennyt hänen nimeään! Enkä itse asiassa edes tiennyt että Intiakin presidentti on nainen: kuvista päätellen varsin iäkäs Pratibha Devisingh Patel jonka rooli taitaa olla kovin edustuksellinen. Sonia on julkisuudella mitaten Intian johtaja - presidenttiriepu on selkeästi piilossa kammioissaan!
Intian eduskunnassa eli Sab Lokhassa (House of the People) on perustuslain mukaan 552 edustajaa. Näissä vaaleissa valittiin toistaiseksi suurin määrä naisedustajia: 58 mikä ei vielä prosentuaalisesti ole kovin paljon. Ikähaitarikin on raju: nuorin on 26-vuotias ja vanhin 88-vuotias. Ennen vaaleja luin Times of Indiasta artikkelia Intian nuorista poliittisista johtajista: yksi haastatelluista oli alle 30-vuotias ja suurin osa neljänkymmenen ikävuoden molemmin puolin. Intiassa on 300 miljoonaa alle 25-vuotiasta, joten maan yhtenä haasteena on saada nuoriso innostumaan poliittisesta päätöksenteosta: miten yli seitsemänkymppiset voivat rakentaa yksinään maata tuolle valtavalle nuorisolle?
Aamun lehden eräs uutinen ällistytti: Intialla on yhä tuhannet kasvot ja ne synkimmät ovat ns. kastittomilla eli daliteilla. Kastilaitos on virallisesti purettu mutta oikeassa elämässä se voi yhä surullisen hyvin. Siitä on paljon erilaisia esimerkkejä ja siksi aamulla lukemani artikkeli pysäytti: eräässä Bangaloren lähikylässä kastittomat kärsivät juomaveden puutteesta. Vanhan käsityksen mukaan kastittomat eivät saa nostaa vettä samasta kaivosta kuin ylempikastiset: vesihän saastuisi kastittomien kosketuksesta. Aiemminhan kastittomien piti kävellä toista puolta tietä ja huolehtia, ettei edes heidän varjonsa langennut ylempikastisten päälle tai rangaistus seurasi. Mainitussa kylässä kastittomat joutuvat odottamaan tuntikausia vesisäiliöidensä kanssa että joku ylempikastinen heltyisi heidän nöyristä aneluistaan ja nostaisi heille sangollisen tai pari vettä. Haastateltu mies kertoi, että joinakin päivinä heidän piti palata majoihinsa ilman vettä. Kylän poliisipäällikkö sulkee silmänsä tilanteelta, vaikka moisella toiminnalla rikotaan lakia. - Laki ei yllä vanhoihin tapoihin - ne istuvat käsittämättömän lujassa ja ihmisarvoa loukkaavaa käytöstä esiintyy laajasti. - Ei ihme, että Intian köyhät kärsivät malariasta, kurkkumädästä, ripulista ja tuberkuloosista: heille ei anneta aina mahdollisuuksia edes puhtaaseen juomaveteen vaan he joutuvat ammentamaan veden samasta lammikosta missä he uittavat lehmänsä ja vuohensa.
Jospa tämä uusi eduskunta nyt ottaisi oikeasti agendalleen köyhyyden vähentämisen - sitä voi tosin aprikoida koska edustajien joukossa oli rikosrekisterin omaavia ja rikossyytteiden alaisia edustajia jota kuinkin sama määrä kuin naiskansanedustajia!
Päinvastoin kuin uumoiltiin, aiemminkin hallituksessa vahvimpana ollut Intian kongressipuolue voitti vaalit kirkkaasti liittolaisineen ja oppositio jäi selkeästi altavastaajaksi. Kongressipuolueen puheenjohtaja on Sonia Gandhi, vuonna 1991 salamurhatun Rajiv Gandhin italialaissyntyinen leski jonka Forbes -lehti listasi vuonna 2004 maailman kolmanneksi vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Näissä vaaleissa myös Sonian poika Rahul Gandhi, 38 v, saavutti suuren äänimäärän ja hänelle veikkailtiin ministerinsalkkua jota hän ei kuitenkaan itse halua. Hänen agendallaan on eriarvoisuuden poistaminen ja sitä myöten omien vaalilupaustensa lunastaminen. Hänestä veikkaillaan Intialle pääministeriä viimeistään viiden vuoden päästä, kun seuraavat vaalit ovat edessä.- Intiassa arvostetaan selkeästi senioriteettia: pääministerinä jatkaa Manmohan Singh, 76 v joka juuri talvella oli ohitusleikkaksessa. Hän on vähäeleinen, viisas ja humaani mies mutta ilmeisesti maata pyörittää aika paljolti Sonia Gandhi. - Monelle tulee yllätyksenä tieto, että Intialla on toki presidenttikin mutta minäkin jäin töissä kiinni siitä, etten tiennyt hänen nimeään! Enkä itse asiassa edes tiennyt että Intiakin presidentti on nainen: kuvista päätellen varsin iäkäs Pratibha Devisingh Patel jonka rooli taitaa olla kovin edustuksellinen. Sonia on julkisuudella mitaten Intian johtaja - presidenttiriepu on selkeästi piilossa kammioissaan!
Intian eduskunnassa eli Sab Lokhassa (House of the People) on perustuslain mukaan 552 edustajaa. Näissä vaaleissa valittiin toistaiseksi suurin määrä naisedustajia: 58 mikä ei vielä prosentuaalisesti ole kovin paljon. Ikähaitarikin on raju: nuorin on 26-vuotias ja vanhin 88-vuotias. Ennen vaaleja luin Times of Indiasta artikkelia Intian nuorista poliittisista johtajista: yksi haastatelluista oli alle 30-vuotias ja suurin osa neljänkymmenen ikävuoden molemmin puolin. Intiassa on 300 miljoonaa alle 25-vuotiasta, joten maan yhtenä haasteena on saada nuoriso innostumaan poliittisesta päätöksenteosta: miten yli seitsemänkymppiset voivat rakentaa yksinään maata tuolle valtavalle nuorisolle?
Aamun lehden eräs uutinen ällistytti: Intialla on yhä tuhannet kasvot ja ne synkimmät ovat ns. kastittomilla eli daliteilla. Kastilaitos on virallisesti purettu mutta oikeassa elämässä se voi yhä surullisen hyvin. Siitä on paljon erilaisia esimerkkejä ja siksi aamulla lukemani artikkeli pysäytti: eräässä Bangaloren lähikylässä kastittomat kärsivät juomaveden puutteesta. Vanhan käsityksen mukaan kastittomat eivät saa nostaa vettä samasta kaivosta kuin ylempikastiset: vesihän saastuisi kastittomien kosketuksesta. Aiemminhan kastittomien piti kävellä toista puolta tietä ja huolehtia, ettei edes heidän varjonsa langennut ylempikastisten päälle tai rangaistus seurasi. Mainitussa kylässä kastittomat joutuvat odottamaan tuntikausia vesisäiliöidensä kanssa että joku ylempikastinen heltyisi heidän nöyristä aneluistaan ja nostaisi heille sangollisen tai pari vettä. Haastateltu mies kertoi, että joinakin päivinä heidän piti palata majoihinsa ilman vettä. Kylän poliisipäällikkö sulkee silmänsä tilanteelta, vaikka moisella toiminnalla rikotaan lakia. - Laki ei yllä vanhoihin tapoihin - ne istuvat käsittämättömän lujassa ja ihmisarvoa loukkaavaa käytöstä esiintyy laajasti. - Ei ihme, että Intian köyhät kärsivät malariasta, kurkkumädästä, ripulista ja tuberkuloosista: heille ei anneta aina mahdollisuuksia edes puhtaaseen juomaveteen vaan he joutuvat ammentamaan veden samasta lammikosta missä he uittavat lehmänsä ja vuohensa.
Jospa tämä uusi eduskunta nyt ottaisi oikeasti agendalleen köyhyyden vähentämisen - sitä voi tosin aprikoida koska edustajien joukossa oli rikosrekisterin omaavia ja rikossyytteiden alaisia edustajia jota kuinkin sama määrä kuin naiskansanedustajia!
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Valon läpilyömää...
Katselin lentokoneen pienestä ikkunasta ahnein silmin toukokuisen Helsingin orastavaa vihreyttä ja valoa. Halusin äkkiä ulos ahtaasta koneesta: hengittämään puhdasta ja raitista ilmaa! Helsinkiä helli upea auringonpaiste ja aurinko löi valonsa läpi koivujen hennon vihreyden. Kehätien reunalla kevään ensimmäiset auringonkukat nostivat päätään. Minä katselin auton ikkunasta ulos nenä lasissa: voiko missään olla näin kaunista? - Kaikkialla oli vihreätä, avaraa ja ihmisiä liikkui ulkona reippailemassa: kadehdin jokaista pyöräilijää ja sauvakävelijää - minä joka olen lusinut eteläisen Intian lähes 40 asteen päivälämpötilassa ainona tavoitteena siirtyä ilmastoidusta kodista ilmastoidun auton kautta ilmastoituun toimistoon... Kroppa ja sielu huutaa ulos, pelloille, poluille, merenrantapyöräteille ottamaan varastoon pohjoista kuulautta ja voimaa.
Vaikka Intiassa on jännittävää, antoisaa ja opettavaista, kotiintulo on kotiintulo. Tähän meininkiin minulla on kuitenkin käsikirjoitus ja sapluuna: tänne on helppo solahtaa. Ja kuitenkin tiedän, että taas kun palaan reilun viikon päästä Intiaan, sen värit ja tuoksut ja kypsien mangojen houkutteleva pinta tuntuvat nekin jo hiukkasen omilta.
Äitienpäivä 2009: hieno kotiintuloa kun kaksi rakasta ystävätärtä oli järjestänyt itsensä minua vastaan ja valmistaneet äitienpäivälounaan ja juonineet sinne poikanikin paikalle! Ihana tunne kun tunsi itsensä rakastetuksi ja kaivatuksi. Näin on hyvä.
Vaikka Intiassa on jännittävää, antoisaa ja opettavaista, kotiintulo on kotiintulo. Tähän meininkiin minulla on kuitenkin käsikirjoitus ja sapluuna: tänne on helppo solahtaa. Ja kuitenkin tiedän, että taas kun palaan reilun viikon päästä Intiaan, sen värit ja tuoksut ja kypsien mangojen houkutteleva pinta tuntuvat nekin jo hiukkasen omilta.
Äitienpäivä 2009: hieno kotiintuloa kun kaksi rakasta ystävätärtä oli järjestänyt itsensä minua vastaan ja valmistaneet äitienpäivälounaan ja juonineet sinne poikanikin paikalle! Ihana tunne kun tunsi itsensä rakastetuksi ja kaivatuksi. Näin on hyvä.
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Yllättävän eläimellistä....
istun silmät kiinni risti-istunnassa ja yritän pitää selkää luotisuorassa. Hengitän syvään sisään, pidätän ja hengitän ulos. Samalla yritän askarrella oikean käden keski- ja etusormen avulla vaihtaakseni vuorotellen sierainta minkä kautta hengitän. Sääret eivät vielä taivu lähestulkoonkaan lootusasentoon... Selän takana on avoin parvekkeenovi ja kukonlaulun aikaisen - tai paremminkin naapurinkoiran aikaisen - Chennain katuelämän äänet kantautuvat sisään ja tropiikin hiostava ilman punkee sisään. Kello on kuusi aamulla ja minä istun hammaspeikon näköisenä tukka takussa upouudella Reebookin ylihintaisella joogamatolla ja yritän apinoida joogi Ramakrishnanin tekemisiä. Vahvasti tamilivoittoisella aksentillaan hän ilmoittaa aina uuden asanan opettaessaan: "first I will demonstrate". Tämä 44-vuotias koneinsinööri taipuu viiden vuoden joogaamisen jälkeen joustavasti asentoihin joista minä voin vain haaveilla.
Naapurin koira rähisee ulkona. Puhahdan Ramalle, että just toi rakki ärsyttää. Laupiaan valaistuneesti hymyillen hän kehottaa minua unohtamaan koko koiran. Arghhh! Kuinkahan kauan minun pitää tehdä hengitysharjoituksia että pystyn olemaan piittaamatta koiran viiltävästä ulinasta...
Joogan alkeissa vilisee paljon eläimiä. Niiden avulla Rama opettaa erilaisia asanoita eli joogan asentoja ja minä vääntelen itseäni milloin kobraksi ja milloin jänikseksi. Tänään opin kuinka väännän itseni asentoon jonka nimi on lehmän naama! Meinasin revetä - kas kun ei petolinnun pyrstö.... Täytyy sanoa että minusta ei ensi kerralla siihen asentoon vielä ollut - on ylipäänsä järkyttävää kuinka vähän minun kroppani joustaa! Kobra-asento on ällistyttävän kivulias: maata nyt lattialla vatsallaan ja kohottautua käsivarret suorina ylös mutta pitäen napa maassa.
Minä jatkan sitkeästi heräämistä 5.50 - uskon että joku kaunis aamu tunnen kuinka kosminen energia ja säteily täyttää olemukseni ja silloin varmaan myös naapurin koiran ulina vaimenee lähes kuulumattomiin!
Naapurin koira rähisee ulkona. Puhahdan Ramalle, että just toi rakki ärsyttää. Laupiaan valaistuneesti hymyillen hän kehottaa minua unohtamaan koko koiran. Arghhh! Kuinkahan kauan minun pitää tehdä hengitysharjoituksia että pystyn olemaan piittaamatta koiran viiltävästä ulinasta...
Joogan alkeissa vilisee paljon eläimiä. Niiden avulla Rama opettaa erilaisia asanoita eli joogan asentoja ja minä vääntelen itseäni milloin kobraksi ja milloin jänikseksi. Tänään opin kuinka väännän itseni asentoon jonka nimi on lehmän naama! Meinasin revetä - kas kun ei petolinnun pyrstö.... Täytyy sanoa että minusta ei ensi kerralla siihen asentoon vielä ollut - on ylipäänsä järkyttävää kuinka vähän minun kroppani joustaa! Kobra-asento on ällistyttävän kivulias: maata nyt lattialla vatsallaan ja kohottautua käsivarret suorina ylös mutta pitäen napa maassa.
Minä jatkan sitkeästi heräämistä 5.50 - uskon että joku kaunis aamu tunnen kuinka kosminen energia ja säteily täyttää olemukseni ja silloin varmaan myös naapurin koiran ulina vaimenee lähes kuulumattomiin!
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Ruotsalainen sauna....
sanoi yksi suomalainen Chennain ilmasta. Päivälämpötila on yksitoikkoisesti 36 ja 37 C asteen välillä. Iltaisin elohopea armahtaa ja loivenee 28 asteeseen... Epäilen tottuuko tähän. Siihen tottuu että on koko ajan hiki. On hiki viisi minuuttia suihkusta tulon jälkeen: riittää kun tulee alakertaan ja alkaa virittää aamiaista keittiössä jossa ei ole maan tavan mukaan ilmastointilaitetta. On hiki kun menee aamiaisen jälkeen kylpyhuoneeseen jossa maan tavan mukaan ei ole ilmastointilaitetta: meikkaa siinä sitten kun maskara on juoksevassa olomuodossa ja huulipunat muistuttavat rakenteeltaan flooramargariinia.
Jumpassa meitä on viitisenkymmentä ihmistä sulloutuneena pienehköön saliin, jossa on kaksi vaatimatonta ilmastointilaitetta. Kaiuttimia on sensijaan neljä suurta: niistä lähtevä ääni saa korvat soimaan korvatulpista huolimatta. Reippaan aerobicin jälkeen hiki valuu noroina pitkin päänahkaa ja jokaisesta huokosesta tihkuu hikeä. Tunnin loppuminen ei tarjoa huojennusta: ulko-ovella löyhähtää lähes neljänkymmenen asteen kostea syleily vastaan.
Chennain ilmankosteus on yli 90 ja ehkäpä ruotsalainen sauna on osuva kuvaus miltä olo ulkona tuntuu. En voi käsittää miten rakennustyöläiset pysyvät hengissä.... Viime viikolla olin Delhissä muutaman päivän ja koin pohjoisen, sisämaan kuumuuden eron: kosteusprosentti on alle kymmenen ja kun toiselle päivälle sattui kuumin huhtikuun päivä 50 vuoteeen eli 43,5 C, ulkona tuntui kuin silmät olisivat kuivuneet päähän. Henkeä ei meinannut saada vedettyä ja voimat olivat ihan lopussa. Voiko tähän ihan oikeasti tottua?
Kotona on kuuma ja kostea - ilmastointi tuo huojennusta niihin tiloihin joissa se on. Keittiössä sitä siis ei ole ja suomalaisten vappubileisiin lupaamani silliperunoiden kuoriminen sai minut vuodattamaan vuolaasti hikeä. Varsinaisesti päivän teeman eli työläisten juhlan hengessä... Pyykit eivät meinaa kuivua ja vaatekaappien ovia pitää muistaa pitää auki ja pistää ilmastointi täysille - sillä voi estää vaatteiden homehtumisen.
Viikonloppuretket uima-altaalle eivät nekään oikein virkistä: altaan vesi on 35-asteista ja varjossakin hiki virtaa ihan solkenaan vaikkei mitään tekisi. - Loma tropiikissa on varmasti hieno mutta teepä täällä töitä ja yritä viedä päivärutiineja läpi: siitä on nautinto kaukana! - Viikonlopun lehdessä annettiin käytännön vinkkejä kuuman kesän kepittämiseksi: otsikko kuulutti "pysykää sisällä"! Artikkelissa annettiin vinkkejä millä sisällä voi saada aikansa kulumaan: lukemalla kirjoja, kokoamalla ystävälle leikekirjan syntymäpäiväksi, viljelemällä purkeissa yrttejä ja mausteita ja kalustamalla kotia feng shuin tai intialaisittain vaastun hengessä. - Taas kerran tuli todistettua: Intiassa kaikki on just tasan toisinpäin kuin kotona. Kesällä täällä pitää linnoittautua sisälle jotta selviytyy...
Itse lohduttaudun sillä, että tämä kaameimmaksi ja kuumimmaksi kuvattu toukokuu tuo minulle peräti kaksi matkaa Suomeen: kuinka odotankaan että ensi sunnuntaina pääsen ihailemaan kotimaan kuulasta kevään valoa. Etelän auringon kasvot ovat armottomat eikä niitä peitä koskaan pilviverho - mitähän jumalalla on ollut mielessä kun on tällaisen pätsin luonut...
Jumpassa meitä on viitisenkymmentä ihmistä sulloutuneena pienehköön saliin, jossa on kaksi vaatimatonta ilmastointilaitetta. Kaiuttimia on sensijaan neljä suurta: niistä lähtevä ääni saa korvat soimaan korvatulpista huolimatta. Reippaan aerobicin jälkeen hiki valuu noroina pitkin päänahkaa ja jokaisesta huokosesta tihkuu hikeä. Tunnin loppuminen ei tarjoa huojennusta: ulko-ovella löyhähtää lähes neljänkymmenen asteen kostea syleily vastaan.
Chennain ilmankosteus on yli 90 ja ehkäpä ruotsalainen sauna on osuva kuvaus miltä olo ulkona tuntuu. En voi käsittää miten rakennustyöläiset pysyvät hengissä.... Viime viikolla olin Delhissä muutaman päivän ja koin pohjoisen, sisämaan kuumuuden eron: kosteusprosentti on alle kymmenen ja kun toiselle päivälle sattui kuumin huhtikuun päivä 50 vuoteeen eli 43,5 C, ulkona tuntui kuin silmät olisivat kuivuneet päähän. Henkeä ei meinannut saada vedettyä ja voimat olivat ihan lopussa. Voiko tähän ihan oikeasti tottua?
Kotona on kuuma ja kostea - ilmastointi tuo huojennusta niihin tiloihin joissa se on. Keittiössä sitä siis ei ole ja suomalaisten vappubileisiin lupaamani silliperunoiden kuoriminen sai minut vuodattamaan vuolaasti hikeä. Varsinaisesti päivän teeman eli työläisten juhlan hengessä... Pyykit eivät meinaa kuivua ja vaatekaappien ovia pitää muistaa pitää auki ja pistää ilmastointi täysille - sillä voi estää vaatteiden homehtumisen.
Viikonloppuretket uima-altaalle eivät nekään oikein virkistä: altaan vesi on 35-asteista ja varjossakin hiki virtaa ihan solkenaan vaikkei mitään tekisi. - Loma tropiikissa on varmasti hieno mutta teepä täällä töitä ja yritä viedä päivärutiineja läpi: siitä on nautinto kaukana! - Viikonlopun lehdessä annettiin käytännön vinkkejä kuuman kesän kepittämiseksi: otsikko kuulutti "pysykää sisällä"! Artikkelissa annettiin vinkkejä millä sisällä voi saada aikansa kulumaan: lukemalla kirjoja, kokoamalla ystävälle leikekirjan syntymäpäiväksi, viljelemällä purkeissa yrttejä ja mausteita ja kalustamalla kotia feng shuin tai intialaisittain vaastun hengessä. - Taas kerran tuli todistettua: Intiassa kaikki on just tasan toisinpäin kuin kotona. Kesällä täällä pitää linnoittautua sisälle jotta selviytyy...
Itse lohduttaudun sillä, että tämä kaameimmaksi ja kuumimmaksi kuvattu toukokuu tuo minulle peräti kaksi matkaa Suomeen: kuinka odotankaan että ensi sunnuntaina pääsen ihailemaan kotimaan kuulasta kevään valoa. Etelän auringon kasvot ovat armottomat eikä niitä peitä koskaan pilviverho - mitähän jumalalla on ollut mielessä kun on tällaisen pätsin luonut...
perjantai 17. huhtikuuta 2009
Pieni potkitun näköinen ruosteenläikittämä Maruti seisoi kadulla. Auto. Autokoulun auto. Intialaisen autokoulun intialainen auto. Jotenkuten sain itseni ja pitkät sääreni Marutin ohjauspyörän taakse. Oikealle puolelle. Marutiparassa ei ollut ilmastointia. Ikkuna auki, avain virtalukkoon ja kaasutin aamuisen Chennain kaduille. - Vieressäni, siis minusta vasemmalla, istui pikkuinen avojalkainen tamiliukko. Autokoulun opettaja. Hänellä kävi munkki: sai oppilaakseen 31 vuotta autoa ajaneen suomalaismadamen.
Olin pitkään pohtinut ajamista. Minulle oli muodostunut halu todistaa että ihmiset ne täälläkin autoa ajavat. Se ei voi olla mahdotonta. Totta että intialainen liikenne on kaoottista. Totta että ajoneuvoja ja ihmisiä on järisyttävän paljon. Totta että tien päällä painelee moni lukutaidoton. Eniten minua kuitenkin arvelutti "väärällä puolella " ajaminen - osaisinko risteyksessä kääntyä oikein ja miten kävisi ryhmittymisen kanssa. Liikenneympyröitä täällä ei ole joten niistä ei ole huolta. - Tuumasta toimeen: painelin Durgan autokouluun, jonka naisperustajan muotokuvia on on koulun seinällä ja joka ulkopuolella julistaa banderollissa: "wonderful to be a women". Pieni painovirhe ei vähennä statementin juhlallisuutta! Minulle kerrottiin, että ajokorttiin vaadittava oppimäärä on 15 puolen tunnin ajotuntia kokonaishintaan 50 euroa. Dynaaminen nuori nainen tiskin takana julisti, että viidentoista ajotunnin jälkeen selviäisin tilanteesta kuin tilanteesta. Yritin selittää tavoitteitani: tottua ajamaan oikealla puolella, oppia hallitsemaan tietyt minulle tärkeät reitit ja oppia hallitsemaan ison autoni mittasuhteet liikenteessä. - Minulle lyötiin kurjassa kuosissa olevan pikkuisen Marutin avaimet kouraan ja niillä mentiin!
Nyt on takana kaksi ajotuntia ja enää kolme on jäljellä: ensimmäisen tunnin jälkeen opettaja ilmoitti että madamelle riittää viisi tuntia. Olen nyt investoinut 15 euroa ja odotan jännityksellä, saanko sen jälkeen intialaisen ajokortin. Jotenkin minua kiehtoo ajatus omistaa täkäläinen ajokortti...
Yllätyksekseni auton hallinta oikealta ajaen ei ole kovin vaikean tuntuista. Aamutuimaan ajetuilla reiteillä ei ole myöskään ollut paljon liikennettä ja seutu on ollut rauhallisempaa asuinaluetta. Suorastaan odotan huomista, jolloin lähden liikenteeseen aamupäivällä jolloin lauantain meininki on täydessä vauhdissa. - Tänään jo tyylikkäästi arvioin etäisyyden kaartaakseni autokoulun pihalle: olihan portin eteen jätetty parkkiin kärryt joiden eteen oli valjastettu komea isosarvinen härkäpari. Yritin ja onnistuin arvioimaan kuinka läheltä sarvipäitä piti kantata portista! Opettajan mielestä ajoin parilla suoralla jopa liian kovaa ja kun en suostunut tööttäilemään jalankulkijoille, hän paineli reippaasti puolestani torvea! Opettajan mielestä myös väistin jalankulkijat liian sarin helmoja viistäen - ja siinä hän varmaan oli oikeassa koska vasemman sivun arviointi oikealta ei oikein ole vielä vahvuuksiani. - Kaistoista täällä ei paljon tarvitse piitata - ei niistä piittaa kukaan muukaan. Ei edes vastaantulijat.
Valppaana pitää siis olla. Enkä suinkaan suunnittele kuskini irtisanomista vaan haluan itselleni sen vapaudentunteen, että halutessani voin sunnuntaiaamuna istua Innovan ratin taakse ja ajaa jumppaan Kasturi Rangan Roadille.
Olin pitkään pohtinut ajamista. Minulle oli muodostunut halu todistaa että ihmiset ne täälläkin autoa ajavat. Se ei voi olla mahdotonta. Totta että intialainen liikenne on kaoottista. Totta että ajoneuvoja ja ihmisiä on järisyttävän paljon. Totta että tien päällä painelee moni lukutaidoton. Eniten minua kuitenkin arvelutti "väärällä puolella " ajaminen - osaisinko risteyksessä kääntyä oikein ja miten kävisi ryhmittymisen kanssa. Liikenneympyröitä täällä ei ole joten niistä ei ole huolta. - Tuumasta toimeen: painelin Durgan autokouluun, jonka naisperustajan muotokuvia on on koulun seinällä ja joka ulkopuolella julistaa banderollissa: "wonderful to be a women". Pieni painovirhe ei vähennä statementin juhlallisuutta! Minulle kerrottiin, että ajokorttiin vaadittava oppimäärä on 15 puolen tunnin ajotuntia kokonaishintaan 50 euroa. Dynaaminen nuori nainen tiskin takana julisti, että viidentoista ajotunnin jälkeen selviäisin tilanteesta kuin tilanteesta. Yritin selittää tavoitteitani: tottua ajamaan oikealla puolella, oppia hallitsemaan tietyt minulle tärkeät reitit ja oppia hallitsemaan ison autoni mittasuhteet liikenteessä. - Minulle lyötiin kurjassa kuosissa olevan pikkuisen Marutin avaimet kouraan ja niillä mentiin!
Nyt on takana kaksi ajotuntia ja enää kolme on jäljellä: ensimmäisen tunnin jälkeen opettaja ilmoitti että madamelle riittää viisi tuntia. Olen nyt investoinut 15 euroa ja odotan jännityksellä, saanko sen jälkeen intialaisen ajokortin. Jotenkin minua kiehtoo ajatus omistaa täkäläinen ajokortti...
Yllätyksekseni auton hallinta oikealta ajaen ei ole kovin vaikean tuntuista. Aamutuimaan ajetuilla reiteillä ei ole myöskään ollut paljon liikennettä ja seutu on ollut rauhallisempaa asuinaluetta. Suorastaan odotan huomista, jolloin lähden liikenteeseen aamupäivällä jolloin lauantain meininki on täydessä vauhdissa. - Tänään jo tyylikkäästi arvioin etäisyyden kaartaakseni autokoulun pihalle: olihan portin eteen jätetty parkkiin kärryt joiden eteen oli valjastettu komea isosarvinen härkäpari. Yritin ja onnistuin arvioimaan kuinka läheltä sarvipäitä piti kantata portista! Opettajan mielestä ajoin parilla suoralla jopa liian kovaa ja kun en suostunut tööttäilemään jalankulkijoille, hän paineli reippaasti puolestani torvea! Opettajan mielestä myös väistin jalankulkijat liian sarin helmoja viistäen - ja siinä hän varmaan oli oikeassa koska vasemman sivun arviointi oikealta ei oikein ole vielä vahvuuksiani. - Kaistoista täällä ei paljon tarvitse piitata - ei niistä piittaa kukaan muukaan. Ei edes vastaantulijat.
Valppaana pitää siis olla. Enkä suinkaan suunnittele kuskini irtisanomista vaan haluan itselleni sen vapaudentunteen, että halutessani voin sunnuntaiaamuna istua Innovan ratin taakse ja ajaa jumppaan Kasturi Rangan Roadille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
