tiistai 28. lokakuuta 2008
Kieltolakisuunnitelmia...
Intiassa juodaan perinteisesti halpaa kotimaista viskiä ja jonkin verran olutta, jota sitäkään ei saa ostaa noin vain. - Viinikulttuuri on tulossa Intiaan ja maassa on jo muutamia ihan huomattavia viinitiloja (Sula Wines, Grover ja muutamia muita). Times -lehden mukaan viininkulutuksen lisääntymiseen vaikuttaa keskiluokan lisääntynyt ostovoima ja länsimaisen elämäntyylin vahva vyöryminen Intiaan. Suurten metropolien lisäksi myös pienemmissä kaupungeissa viini tulee suositummaksi, kiitos kotimaisten viinitalojen. Koko Intian vuosikulutus on vielä suhteellisen vaatimaton 90 000 litraa vuodessa (nousua edelliseen vuoteen yli 40 prosenttia). Artikkeli valaisi lukua oivallisesti: henkeä kohti viininkulutus on Intiassa 9 ml, kun se esimerkiksi Kiinassa on 400 ml. Maailman viininjuojien listalta Intia löytyy sijalta 77 ja kulutus on vain kaksi prosenttia koko Aasian-Tyynenmeren alueen viinistä.
Olen muutaman kerran maistellut intialaisia puna- ja valkoviinejä. Ne eivät ole hassumpia: valkoviinit ovat kuivia mutta viileänä pöytään tuotu lasillinen lämpenee hetkessä turhan paljon. Punaviinit tarjoillaan huoneenlämpöisenä mikä tässä ilmastossa tarkoittaa helposti lähes 30 asteen lämpöä! Täällä olisi ravintolasektorilla viinimatkasaarnaajalle työmaata... Viimeksi ratkaisimme ylilämpimän punaviinin ongelman pyytämällä sen hetkeksi jääpalojen sekaan cooleriin ja sen jälkeen intialainen cabernet sauvignon tuntui suorastaan loistavalta.
Oltuani täällä lähes kaksi kuukautta ja hevosenosan ajasta ilman tippaakaan alkoholia kokemus on yllättäen se, että ilman viiniäkin pystyy loistavasti elämään. Ehkä sitä ei tässä elämäntyylissä niin osaa kaivatakaan. Ei ole ystävättäriä joiden kanssa pitää korkeanpaikan leiriä Strindbergin yläkerrassa eikä kuohuviinin siivittämiä golfviikonloppuja. - Ensi viikolla Suomesta tulee läjä ystäviä ja tuttavia Delhiin nuorkauppakamarin maailmankokoukseen ja voin vain aavistella, että Silvan detox -kuuri katkeaa kuin kanan lento!
sunnuntai 26. lokakuuta 2008
Tamilien taivaalla tulitetaan...
Nousin ylös ja Times of India opetti minua: "Every morning, as dawn breaks with the rising sun, hope re-emerges with a new resplendence. When darkness of the night gives a way to the new dawn, Diwali is celebrated in south India". - Eli maan tapa on aloittaa paukuttelu päivän koitteessa, tulipahan siihenkin virallinen vahvistus painetusta sanasta! Intialaisen Veda -taruston mukaan päivänkoitto on dynaaminen kaunis neitsyt, joka karkoittaa pahat henget ja valaisee edessä olevan uuden polun. - Ehkäpä ihmiset auttavat pahan karkoittamisessa paukuilla - mene ja tiedä! Diwalin symboleihin kuuluu varhaisaamun pyhä öljykylpy, jossa ihminen puhdistetaan ottamaan uutta vastaan. Olisiko meidän joulusaunassamme jotain samaa symboliikkaa alla... - Uudet vaatteet Diwalina symboloivat paitsi valmiutta ottaa vastaan uutta niin myöskin päättäväisyyttä. Niillä kuvataan ulkoisesti sisäistä henkistä valmiutta.
Juhla vaikuttaa kaiken kaikkiaan suomalaisen joulun ja uudenvuoden yhdistelmältä. Lehdet ovat olleet täynnä Diwali -tarjouksia: osta kotiteatteri tai mikrouuni, sisusta kotisi Diwalin kunniaksi, osta vaimollesi kultaa ja timantteja, pue perheesi uusiin vaatteisiin Diwali -juhlaan. Lahjoja annetaan: perheelle, ystäville, naapureille, palvelusväelle ja työntekijöille. Lahjat ovat usein makeisia, leivonnaisia, pähkinöitä - kauniisiin rasioihin pakattuina. Toimistolla siivoojamme ja vartijamme alkoivat norkoilla loppuviikosta nurkissa: mahtaako ulkomaalainen madame osata muistaa Diwali-bonuksella. -Madame oli ohjeistettu: annoin jokaiselle kauniin Diwali-kortin välissä 500 rupiaa (7 euroa). Diwalina maksetaan usein 13. kuukauden palkka tai vähintään bonus. Vaikka alan oppia tätä eriarvoisuutta ja valtavia tuloeroja, olin melkein vaivaantunut nähdessäni vartijoiden kiitollisuuden. Eräs heistä oli panostanut kirkkaan vaaleanpunaiseen paitaan ja spatseerasi se päällään pihamaalla ja hymyili kuin hangonkeksi!!
- Tänään luin lehdestä, että maaseudun lukutaidottamat naiset saavat yhä 8-10 tunnin työpäivästä vain 20 rupiaa päivässä. Kaupungissa ulkomaalaisten palveluksessa olevat piiat pääsevät sentään yli 100 rupian päiväpalkkaan ja olosuhteet ovat ihan toista luokkaa. Mutta piian pitää osatakin sitten vähintään englannin alkeet ja hallita höyryraudan ja ehkä jopa imurin käyttö. Luku- ja kirjoitustaitoa ei voi edellyttää - Intian naisista yli 60 prosenttia on lukutaidottomia omallakin kielellään, saati sitten englanniksi.
Minäkin vietin illalla pientä valonjuhlaa: laitoin kolme kynttilää Marimekon lasituikkuihin ja toivoin, että minunkin Intian -tielläni olisi valoa ja iloa - uutta siinä on yllinkyllin joka päivä pureskeltavaksi!
lauantai 25. lokakuuta 2008
"Sorry ma'am, 2 minutes ma'am, okei-okei-okei ma'am"...
Äsken soitin verhokauppaan: pojan oli pitänyt tulla 11-12 välillä tuomaan tilaamani verhot. Soitin puoli kahden aikaan ja kuulin, että hän on lähdössä "in two minutes". Ihan toinen asia on koska hän lähtisi ja vielä kolmas asia, koska hän olisi perillä. - Samaa käsitettä käyttää autonkuljettaja Raju; soitan hänelle ja joka kertoo hän olevansa paikalla "in two minutes". Itseasiassa olen alkanut pitää kahden minuutin meiningistä niin, että käytän sitä jo itsekin. Se antaa sopivan toleranssin päivään!
Palavereiden sopiminen intialaisten kanssa on jännittävää. Joko toimistolle marssitaan sisään ja halutaan tavata heti - pätkääkään välittämättä siitä onko jotain ehkä kesken. Sitä ei itse asiassa edes kysytä, että onko tulija mahdollisesti keskeyttämässä jotakin. Kun olet fyysisesti paikalla, olet siinä. - Puhelimitse lähestyjät yleensä ehdottavat myös tulevansa saman tein. Yritän epätoivoisesti selittää että olen nyt tekemässä jotain ihan muuta mutta voisiko tavata vaikka ensi tiistaina klo 9. Se menee intialaisen aikakäsityksen yli, vastaus on joko hämmentynyt "can I maybe come later today" tai sitten saan epämääräisen lupauksen soitosta tulevana tiistaina. Täsmälliseen kellonlyömään joskus tulevaisuudessa toivottu palaveri ei ole Intiaa.
"Morning" ja "after lunch" ovat myös hyvin erilaisia kuin Suomessa. Intiassa toisaalta kuntosalien jumpat ja joogat alkavat arkiaamuisin kello 6. Toimistoon väki valuu 10.30 ja 11 välillä. Olen yrittänyt hahmotta, mitä tuossa välissä tapahtuu - ilmeisesti syödään lämmin aamiainen kastikkeineen ja mahdollisesti käydään temppelissä ja lähetetään lapset kouluun. - Verhot toimittanut poika lupasi tulla uudestaan huomenna "first thing in the morning" ja kun kysyin kellonaikaa, niin sain vastauksen "at eleven". (verhot olivat kauniit mutta 7 cm liian lyhyet - ehkäpä olen liian joustamaton kun vaadin pidentämistä...)
"After lunch" on Intiassa aikaisintaan klo 15. Ehdottomasti sekin on aikaa lounaan jälkeen, mutta intialaisen ja suomalaisen kalenterinhallinnan erilaisuus tuo helposti mukanaan varsin pirstaleisen päivän. Itse olen toimistolla yleensä 8.15 ja ensimmäisen intialaisen voi tavata klo 10.30. - Oma aikakäsitys muuttuu täällä taatusti ja kärsivällisyyskin voi kasvaa. Tosin eilen myönnän kiroilleeni kuin satama-ahtaaja, kun kotiinpaluu töistä vei normaalin 30 minuutin asemesta 2,5 tuntia. Iltapäivällä monsuunikuuro kesti kaksi tuntia eikä Chennain viemäriverkosto kestä moista tukkeutumatta. Lisäksi eilen kaupungin pääväylille järjestettiin valtaisa tamilien "human chain" jolla tuettiin Sri Lankan tamilisissejä. Tuo liikehdintä yhdistettynä rankkaan sateeseen puuroutti liikenteen ihan käsittämättömästi. -
Minä pääsin kotiin 19.30 ja tunsin kyllä pienoisen piston, kun kuskini totesti hilpeästi, että hän on varmaan tällä meiningillä puolilta öin kotona kun bussi varmaan jumii. Ja aamulla avulias Raju-kuski oli oven takana jo ennen yhdeksää auttamassa minua purkamaan loppuja huonekaluja, joita ostin pois muuttavalta suomalaisperheeltä. - Oli aikakäsitys mikä vaan, Intiassa on paljon sydämellisyyttä ja avuliaisuutta josta minulla on oppimista. Olisiko se yksi läksy täällä opittavaksi?
tiistai 21. lokakuuta 2008
Gandhilais-hindulainen non-violence
Tulimme hotelliin ja huomasin olevani yhä jotenkin peloissani. Hotellin henkilökunta oli pöyristynyt ja otti vastaan minun purkaukseni. Sain hoivaa ja turvaa. -
Intiassa on vahva rauhanomaisen, monikulttuurisen ja -moniuskontoisuuden perinne. Mahatma Gandhi toi omissa opetuksissaan ja elämässään esille "non-violence "-periaatetta ja se elää Intiassa voimakkaana. Intiaa pidetään varsin turvallisena maana, myös ulkomaalaisille eikä täällä ole todennäköistä tulla ryöstetyksi puukolla vaan korkeintaan "aivoilla" - eli intialainen saattaa yrittää puhua sinut maksamaan ylihintaa roisistikin, mutta hän ei tule puukon kanssa vaatimaan rahojasi. Bangaloren aamuinen episodi opetti minulle, että pitää kuitenkin olla hyvin tarkka siitä, millaisten ihmisten käsiin antaa itsensä ja omaisuutensa. Ja kuitenkin olin toiminut juuri niin kuin neuvotaan: olin pyytänyt hotellia lähettämään kuskin enkä ottanut kentällä norkoilevia taksareita.
Viime viikolla osallistuin Overseas Women Clubin kokoukseen, jossa chennailainen naispuolinen rikoskomissaari piti esitelmän turvallisuudesta. Hän kertoi rikollisuuden lisääntyneen Intian suurkaupungeissa ja antoi käytännön vinkkejä oman turvallisuuden varmistamiseksi. Hänen mukaansa naisen ei ole missään tapauksessa järkevä ajaa autoa yksin illalla ja yöllä ja jopa kuljettajan kanssa liikuttaessa on varmistettava että auton ovet on lukittu ajon aikana. Hän kertoi hiuksianostattavia tapauksia, kuinka hiukan syrjässä asuvien ihmisten elintapoja ja aikatauluja on seurattu ja isketty juuri kun asukkaat ovat haavoittuvaisimillaan: joko yksin talossa tai esim. menossa ovesta sisään kantamusten kanssa. - Päätin oitis hankkia kotioveen turvaketjun: vaikka talossa on vartija niin silti alkuillasta porraskäytävään pääsee soittamaan ovikelloa. Samoin päätin alkaa pitää toimiston kadunpuoleisen oven lukittuna: meille pääsee ihan esteettä marssimaan sisään ja täälläoloaikanani meille on suksinut muutamia hiukan omituisesti käyttäytyviä tyyppejä sisään! - Osa kävijöistä etsii toisessa kerroksessa olevaa kunniakonsulaattia viisuminhakemista varten, mutta onpa sisällä pyörähtänyt ihan vaitonaisiakin tyyppejä, jotka ovat skannanneet paikan ja häipyneet samantein. Ehkä olen vainoharhainen, mutta voisi olla että joku käy tsekkaamassa tietokoneet ja kännykät ja pöydällä olevat käsilaukut ja suunnittelee ryöstöretkeä hetkeen jolloin esimerkiksi minä olen yksin toimistolla. Kiinteistössä on vartijoita, mutta he istuvat mukavasti takapihalla ja kadunpuoleinen sisäänkäynti on ihan vartioimaton.
Naiskonstaapeli varoitti myös lenkkeilystä: yksin ei ole hyvä mennä eikä koskaan pidä olla näkyvillä koruja. Mutta minkäs teet: minä lenkkeilen aamuisin yksin ja jos joku rohkenee tämän kokoisen daamin päälle käydä niin saa suomalaisesta kävelysauvasta niin että roikaa! Niiltä osin en todellakaan aio elää gandhilais-hindulaisen non-violencen mukaan: takaisin tulee ja suomalaisten ärräpäitten saattelemana...
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
Sense of money...
-Rahan taju meinaa mennä täällä sekaisin. Monet arkiset asiat ovat niin halpoja etten edes vaivaudu kääntämään summia euroiksi tai senteiksi. Kaupoissa hinnat on ilmoitettu hyvin selkeästi, elintarvikkeisiin on lähes aina itse tuotepakettiin printattu rupia -hinta.
Torikauppiailta ja kaupustelijoilta saa valkoisella naamalla aina kalliimman hinnan, joka sekin on usein naurettavan halpa. Autonkuljettajani Raju on ritari: eilenkin hän tuli mukaani hedelmäkojulle vahtimaan ettei minua nyljetä liikaa. Minä olisin ihan mielelläni maksanut 1, 70 euroa kahdesta ananaksesta, yhdestä papaijasta ja neljästä omenasta...
Intian tuontiverotus ylellisyysveroineen (esimerkiksi alkoholin osalta prosentti on 236!) on melkoisen protektionistista ja kotimaista suositaan. Ajatuksena toki kaikin puolin suositeltava, vaikka Intian maanviljelijöiden alati vaikeutuneet olosuhteet ja elintarviketeollisuuden kehittymättömyys aiheuttavat sen, ettei maa ole omavarainen ruokkimaan isoa populaatiotaan.
Länsimäisille ja NRI:lle (Non-resident-Indians eli usein USA:ssa joko pitkään tai nykyisinkin osan vuotta asuvat intialaiset) suunnatussa kaupassa hypistelin Lavazzan 250 g espressopakettia, jonka jätin ostamatta hintalapun vuoksi: 12 euroa! Eteläintialainen kahvi on hyvää ja vahvaa: ostin sitä 200 g paketin 80 sentillä ja lopputulos on aivan Lavazzan veroinen.
Hedelmät ovat siis halpoja. Marjojen ystävänä ostin pienen 75 g pussin kuivattuja mustikoita joiden väitettiin olevan thaimaalaisia: hinta oli yli 5 euroa. Syön nykyisin aamupuuroni ilman mustikoita...
Palvelun ostajalle Intia on paratiisi. Jakkupukun pesetys maksaa kolme euroa. Käsi- ja jalkahoito ihan asiallisessa kauneushoitolassa maksaa yhteensä viisi euroa eikä kaupungin hienoimmassakaan kuin 10 euroa. Tunnin mittaisen ayurvedahieronnan saa kahdeksalla eurolla ja ayurveda -klinikan lääkärinvastaanotto maksaa 2 euroa. Chennain ehkä parhaimpaan diskoon (josta tuli väistämätön sukellusmielikuva 1980 -luvun maaseudun Rantasipi -hotellin yökerhoon...) sisäänpääsy maksaa 15 euroa mutta sisällä gintonic maksaa 3 euroa. Tosin ymmärrän sisäänpääsymaksun logiikaan: intialaiset eivät juuri juo vaan tulevat tanssimaan diskoa! - Päätin ompeluttaa makuuhuoneeseen silkkiverhot ja yhteensopivan päiväpeiton: samaan varsin edulliseen hintaan kuului kotona tehty tarkistusmittaus, verhotangon asennus ja kotiintoimitus. Palvelukulttuuri kukoistaa! - Toisaalta en jaksa lakata ällistelemästä "ylipalvelua" vai olisiko se "ylivalvontaa": laajakaistatoimittajani Airtel soittaa ja kysyy, olenko vastaanottanut heidän edellisellä viikolla lähettämänsä laskun. Eräpäivän lähestyessä he soittavat ja varmistelevat aionko maksaa ja onko maksutapa käteinen vai sekki. Kaksi päivää eräpäivän jälkeen sain taas tarmokkaan soiton: onko madame varmasti muistanut maksaa ja millä maksutavalla... Muistutan itseäni alati: tässä maassa on valtavasti väkeä, jotka pitää ruokkia!
Kodinhankinnoissa koin hinnallisia yllätyksiä: kolmen polttimon kaasuliesi (ilman uunia) maksoi 30 euroa mutta vastaavasti lattialla seisova pyykkiteline, joita Suomessa saa alle kympillä, olisi maksanut paikallisessa "kodin anttilassa" yhtä paljon kuin kaasuliesi. Syy on kollegan mukaan se, ettei moisia kukaan käytä: viritetään naru tai ripustetaan parvekkeen (yleensä hyvin ruosteiselle) kaiteelle pyykit kuivumaan.
Kahvilassa cappuccino maksaa 35 senttiä ja hyvän aterian saan lähiseutuni intialaisravintolassa 5-6 eurolla. Viiden tähden hotellin ravintolassa hyvä illallinen ilman alkoholia maksaa 20 euroa ja viinilasillinen nostaa hintaa 50 prosenttia. Huikentelevainen koko pullon tilaaminen voi viisinkertaistaa hinnan. Työpaikan lähellä olevasta noutopaikasta saa "combomenuun" eurolla tai kahdella. Lopputulema on se, että ruoanlaittotaitoni taitavat ruostua: en oikein motivoidu laittamaan itselleni ruokaa kun paitsi ravintolahinnat ovat edullisia, iso osa lähikaupan ruokatarvikkeista ja mausteista on vieläkin täysin tunnistamatonta.
Voin vain kuvitella ,että seuraavan kerran Suomeen tultuani en raskisi ostaa kaupasta juuri mitään: täällä rahan taju ja arvo jotenkin sumenee. Vaikka jatkuvat yllätykset hinnoittelun osalta toisaalta pitävät valppaana - ja jatkuvasti pitäisi olla tinkimässä. Autonkuljettajani Raju jo eilen minua hiukan moitiskeli, kun madame ei edes yrittänyt tinkiä patjan hinnasta. Itse olin vain niin iloinen, että löysin kunnon patjan ja että se toimitettiin samana iltana kotiin!
Monsuunisateet ovat tulleet Bengalinlahden rannalle. Tunti sitten sade alkoi piiskata ikkunoitani. Siispä en lähde ravintolaan, vaan painelen 30 euron kaasulieteni äärelle ja valmistan pasta-annoksen 2 euron jättikatkaravuista ja 30 sentin pinaattipuskasta ja valkosipulista.
lauantai 18. lokakuuta 2008
"Hi Silva, good to see you"....
Ennen kotiintuloa painelin suomalais-hongkongilaisen perheen luo tsekkaamaan heidän myynnissä oleviaaan huonekaluja js tapasin Hong Kongiin muuttavan perheen luona jo kerran aiemmin tapaamani Mikon, joka on tulossa jatkamaan saman firman palvelukseen. Saldo tavatuista tutuista oli peräti viisi ja kolmeen heistä tosiaan törmäsin. - Tuli mukavan kotoinen olo - taloksi asettautuminen edistyy, välillä pienin ja toisinaan, kuten tänään, pidemmin askelin!
torstai 16. lokakuuta 2008
"Mies tuli vuonolta näyttäen huonolta...."
Kävelyseurana ja kompin antajana minulla on iPod. Tänä aamuna oli Juice-tuulella ja kuuntelin tuhanteen kertaan kulutettuja mutta silti yhä väkeviä leskisklassikoita. Norjalainen villapaita lähti liikkeelle enkä minä enää muistanut olevani Bengalinlahden rannalla: hoilasin antaumuksella mukana vuonolla hoilaajien kanssa - ja kontrastina suomalaiselle musiikille vastaani taapersi ihkaelävä riikinkukko! - Onneksi olen tullut siihen ikään ettei ihan aina tarvitse piitata siitä mitä joku tuntematon muu minusta ajattelee: painella nyt sauvat kädessä ja hoilata Leskistä intialaisten aamulenkkeilijöiden ällistykseksi. Tuli kotoinen olo - suihkun jälkeen lähdin Rajun kyydissä kohti toimiston päivittäistä taistelua ja iho oli hellä kuin mimosan hipiä....
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
"Silmämeikkien pyyhkiminen verhoihin kielletty..."
Oman kuntosessioni jälkeen menin pukuhuoneeseen. Siellä haisee Intialta: hieltä, naftaliinipalloilta joita kylvetään suihkutilojen vesilukkojen päälle, chilin ja parfyymin sekoitukselta, tiesmiltä mutta Intialta kuitenkin. Lattia lainehtii sysimustia hiustuppoja. Oven ja pikkuruisten lokerikkojen ja ahtaan penkinpätkän erottaa keltainen lastenhuoneenverhon näköinen likainen kangas. -Siivoojanainen tuijottaa minua avoimen uteliaasti. Tokaisen suomeksi jotain nasevaa ja hän laskee katseensa. Minä katselen seinälle. Etsin pistoketta föönilleni. Katseeni osuu "huoneentauluun" jossa on käytösohjeita. "Silmämeikkien, erityisesti kajalin, pyyhkiminen verhoihin kielletty". - Katson nuhruista verhoa: eipä olisi tullut mieleeni käyttää verhoa silmämeikin poistamiseen, mutta selvästi sellainenkin käyttötarkoitus oli oivallettu. - Aikoinaan milanolaisen kuntosalini saunankäyttöohjeissa kiellettiin lehtien, kirjojen ja kännykän vienti löylyyn kuten myöskin säärikarvojen poisto saunassa...
Minä varmaan aiheutan FitnessOnissa uuden kiellon: piakkon seinälle varmaan ilmaantuu kielto "treenivaatteiden vaihtaminen ja alastomuus kielletty muualla kuin tarkoitukseen varatussa pukukopissa". Koko salilla on yksi ainoa pikkuruinen pukukoppi ja koska intialaiset naiset viipyvät siellä ainakin 10 minuuttia naiseen, olen ottanut tavakseni vaihtaa vaatteet lokerikkojen vieressä olevan penkin kohdalla. Siivooja hätisti minua jo kerran "change room, change room" mutta en ollut ymmärtävinäni. Alastomuus on täällä iso tabu jopa naisten pukuhuoneessa. Kuitenkin lehdet julkaiset saman aikaan varsin provosoivia kuvia erilaisista pikkujulkkiksista avonaisissa kaula-aukoissa ja viettelevissä asuissa eli tietynlainen tekopyhyys on on vahvaa.
Naisen vartalo peitetään arjessa yhä ja naiset pitävät eri mittaisia tunikoita koska vartalon ääriviivoja ei pidä näyttää. Intialaiset miehet eivät ole tottuneet näkemään naisen vartalon kaaria ja slimmattuihin vaatteisiin ja kapeisiin, sääret näyttäviin hameisiin pukeutuva nainen saa osakseen liimautuvia tuijotuksia. - Lyhyen Delhin vierailuni aikana havainnoin, että Delhissä ollaan paljon edistyksellisempiä, "pääkaupunkilaisempia" ja täällä syvän etelän perinteisimmillä alueilla elämä on vielä hyvin erilaista. Intia on kuitenkin perusturvallinen: täällä ei tarvitse tuntea itseänsä turvattomaksi sillä erilaisuus kohdataan useimmiten vain tuijottamalla. Ja usein myös ystävällisen uteliaalla hymyllä ja kysymyksellä "which country are you from"? Yhä useammin huomaan vastaavani että olen Suomesta mutta kotini on nyt Intiassa...
lauantai 11. lokakuuta 2008
"polkupyörä on lälläripyörä..." - entäs Intiassa?
Ei pelottanut eikä tuntunut silmittömän vaaralliselta. Voin kuvitella, että varmasti aamuisin fillarilenkki on hyvä tapa ottaa hiet - silloin ei ole paljon liikennettä eikä lämpötila ole vielä rikkonut 30 astetta. Sitä paitsi fillarilla ajelu antaa hyvää tuntumaa liikenteeseen - myönnän hautovani ajatusta että jossain vaiheessa opettelen ajamaan autoakin täällä. Saksalaiset naapurit ajavat silloin tällöin, lähinnä sunnuntaisin ja tässä lähiseudulla. - Kyllä minäkin varmaan joskus, kunhan opin ensin reitit. Tässä vaiheessa pinkin Heron satulaan istahtaminen on ihan riittävän elämyksellistä!
Pyörän ostaminenkin oli jännittävää. Menin Parrysin kaupunginosaan jossa yhdellä kadulla on fillarikauppoja. Ne olivat ahtaita luolia joissa oli fillareita pinoissa, läjissä ja katoista roikkumassa. Valitsin kaupan jossa myyjä näytti sivistyneeltä - luvassa olisi englantia puhuva myyjä. Puoliksi tamilia solkkaaviin olen uupunut. Kerroin haluavani pyörän itselleni. Kauppias otti heti universaalin "nyt-myyn-naiselle-kulkuvälineen" -tyylin: madame, ottakaa tuo pinkki pyörä tuosta! Haastoin hänet: miksi minun pitäisi ottaa juuri pinkki pyörä. Koska se on uusinta teknologiaa, kevytrakenteinen mutta lujasti tiehen pureutuva. Ja siinä olisi soma kori edesssä. Kysyin montako vaihdetta kaunottaressa olisi. Kauppias kohotti hämmästyneenä kulmiaan: ei naisten pyörissä ole vaihteita! Vaihteeton pyörä maksaisi 4000 rupiaa eli noin 60 euroa. Vaihteellinen ultramodernin näköinen hybridipyörä - miesten - maksaisi kolme kertaa enemmän. - Päädyin pinkkiin fillariin: Chennai on tasainen kuin pannukakku enkä minä ehkä fillaroi niin paljon että hienompi pyörä haukkuisi hintansa. En edes käynyt muissa kaupoissa: kauppias varmisti asiakkuutensa katsoessaan minua kun mallailin satulan korkeutta: " madame, how old you are? Forty, eh? You look very fit."
Nyt minulla on kolme "valttikorttia" hihassa, joista jollakin toivoisin pääseväni paikallisten kymppiuutisten kevennykseen: sauvakävely, vesijuoksuvyö ja kypärä päässä fillarilla ajo! Katsotaan mikä niistä nappaa - jos on napatakseen.
torstai 9. lokakuuta 2008
Kuuden viikon oppimäärä Intiasta
Kuuden viikon oppimäärä: Intiassa on valtavasti ihmisiä kaikkialla ja kaikkina kellonaikoina. Intia ei koskaan lepää. Intiassa on 700 miljoonaa ihmistä joilla ei ole vessaa. Intiassa on hyvää ruokaa. Intiassa on vaikea laittaa itse ruokaa koska kaupassa ei tunnista juuri mitään raaka-aineita. Intiassa ihmiset ovat välittömiä ja helposti hymyileviä. Intiassa tuntee olonsa keskimäärin hyvin turvalliseksi. Intian liikenne on kaistapäistä. Intiassa soitetaan torvea koko ajan. Intiassa tiskataan astiat ja pestään lattiat aina kylmällä vedellä. Intiassa on sähkökatkoja lähes joka vuorokausi. Intiassa ei kävellä, ei ainakaan ulkomaalaiset. Intiassa on oma hajunsa. Intian haju tarttuu. Intiassa pitää kirjoittaa hyvin paljon leimalla varustettuja kirjeitä jotta saa tahtonsa läpi. Intiassa siivotaan joka päivä. Joka päivä, ei sen takia että sisällä olisi niin likaista, vaan sen takia että käytetään varpuluutaa ja lankamoppia ja saippuaa ja kylmää vettä. Ja sen takia, että monta sataa miljoonaa piikaa pitää ruokkia. Intiassa on vuonna 2010 65 prosenttia kaikista maailman sydänsairaista. Intiassa elää samaan aikaan 700 miljoona ihmistä alle köyhyysrajan. Intian kastilaitos on purettu mutta systeemi elää ja voi hyvin. Intiassa naisista on lukutaidottomia noin 60 prosenttia. Maaseudulla ja alemmissa sosiaaliluokissa naisella ei ole mitään oikeuksia. Suurkaupungeissa naiset luovat uraa ja pukeutuvat länsimaisiin vaatteisiin ja tekevät omia valintojaan.
Intia on matkailusloganin mukaisesti "Incredible India" - mutta jotain hyvin kiehtovaa tässä maassa on. Kuuden viikon jälkeen alan vähitellen päästä Intian rytmiin. Kadulla sekoittuu hien, virtsan ja seppeleitä sitovien naisten käsistä lähtevä jasmiinin tuoksu. Minä hengitän sitä. Hengitän Intian rytmiin.
keskiviikko 8. lokakuuta 2008
Best wishes for a Happy Dussehra!
Tänään olin lempeä alkuviikosta körmyyttämälleni autonkuljettalle ja sanoin, että huomenna riittää kunhan hän heittää madamen toimistolle klo 13 - sen verran annan minäkin juhlalle periksi - ja hakee sitten pois klo 18. Annoin luvan painella väliajaksi omille teilleen, ettei tarvitse odotella toimiston takapihalla. Juhlasesonki onneksi pehmittää häijynkin madamen...
maanantai 6. lokakuuta 2008
AND I WAS YELLING...
- Varsinainen kuskini Raju vapautuu lauantaina nykyisestä suomalaisesta isännästään. Rajun kaveri, Habib, on nyt tilalla. Habib lyhistyi Toyota Innovan ratin takana ja hoki "sorry, madam, sorry, will not happen again". - Kauheata ja poliittisesti täysin epäkorrektia sanoa, mutta kyllä minä nautin... Minä huusin sydämeni pohjasta. Olisin halunnut sanoa paljon muutakin. Mutta en sanonut. Alanko minä nyt oppia: näinkö näytetään kuka maksaa ja kuka hyppää? Kuka odottaa pimeässä ja kuka ei. - Jos olen rehellinen, Habib joutui osin sijaiskärsijäksi. Minussa huusi se nainen, joka on tänään ollut tasan kuukauden Intiassa. Se nainen, joka vieläkään ei ole saanut toimiston lankaliittymään puhelinvastaajaa. Se nainen, joka ei onnistu opettamaan tamilisiivoojaa pesemään vessaa kunnolla. Se nainen, joka yhä herää aamuisin koiran ulinaan. Se nainen, jota alkaa itkettää ruokakaupassa kun ei tunnista iskukuumennetun maidon ja kahvin ja sokerin lisäksi paljon muuta. Se nainen, jota väsyttää kirjoittaa erilaisia anomuksia ja läiskiä niihin firman leimoja. Se nainen, joka tänään lähetettiin vielä kerran maahanmuuttovirastosta toimistolle googlaamaan ja printtaamaan Intian ja Suomen välistä verosopimusta. Se nainen, joka yrittää koikkelehtia kuoppaisilla ja likaisilla kaduilla design-kengissään. - Mutta onneksi tunnen sen naisen: huomiseen kello 5:45 mennessä hän on taas kaivanut jostain muistilokeroistaan scarlett o'haran itsessään: after all, tomorrow will be another day. Ja uutena päivänä kuskikin käyttäytyy ja valkoinen nainen voi käynnistää uuden seikkailupäivän ihmeellisessä Intiassa.
lauantai 4. lokakuuta 2008
Pyytämisestä ja käskemisestä
On jotenkin vaikea tottua henkilökuntaan. Minulla käy kuutena päivänä viikossa siivoamassa vanhahko tamilinainen, joka on ollut talon omistavan perheen palveluksessa 40 vuotta. Hänelle sopi tulla osa-aikaiseksi minulle siivoamaan - rahallehan täällä ollaan ahneita. Ohjeistin häntä vuokraemäntäni serkun avustuksella ja yritin demonstroida kuinka suomalainen sinipiika toimii ja esitellä mikrokuituliinan lisäarvoa. - Päivän hän taisteli välineideni kanssa, sai jopa sinipiiasta pari osaa irti ja ilmoitti tulkin kautta ostavansa lankamopin. Valkoinen hävisi... Oli sovittu, että jos siivous ei kaikilta osin kelpaa, niin alkaisin opastaa häntä kädestä pitäen. Yritin, mutta olin jotenkin nöyryytetty kun yritin ohjeistaa wc-istuimen renkaan puhdistusta. Yhtälailla yritin ilmaista, että jääkaapin päältä pitää pyyhkiä ilmastointilaitteen sinne ravistamat pölyt. Tamilinainen osoitti itseään ja sanoi "short". No onhan hän minua ehkä rintaan asti. Yritin osoittaa alumiinitikkaita. Hän osoitti maahan saakka ulottuvaa sariaan ja virnisti - minusta hiukan häijysti. Valkoinen hävisi... pyyhkiköön pitempänä omat pölynsä! Eli yritin kyllä pantomiimin keinoin käskeä ja antaa ohjeita, mutta hävisin armottomasti. - Säilytä siinä uskottavuutesi kun pitäisi pystyä olemaan luja ja komentaa mutta kompastut toisen lyhyyteen ja sariin siivousasuna....
Autokuskin kanssa sama juttu. Sain eilen oivallisia ja jämäköitä ohjeita täällä puoli vuotta asuneelta suomalaiselta Sarilta. Hän sanoi, että sinä et koskaan odota kuskia. Kuski odottaa aina sinua. Ja kuski odottaa niin kauan kuin madame saapuu. Ei hänelle tarvitse ilmoittaa. Sari sanoi, että mieti miten meidänkin kuskit voi paukutella henkseleitä kun ne saavat istua isossa ilmastoidussa autossa ja niiden kaverit raataa raksalla. Että miten helppo ja tavoittelemisen arvoinen elämä niillä on täkäläisittäin. - Minä en vielä kuukauden kokemuksella osaa ajatella noin. - Huomaan nyt jo tehneeni kuskin kanssa virheitä: olen avannut itse oven ja lähtenyt ulos. Raju virhe: kuski oppii että valkoinen nainen tekee itse ja hän voi istua takamuksellaan. - Sari opetti myös, että kuskia ei pyydetä kauniisti hakemaan vaatetta pesulasta vaan hänelle annetaan täsmälliset ohjeet eikä pidä hymyillä. Kuskilla menee kuulemma biorytmit sekaisin, jos valkoinen on ystävällinen ja alkaa kaveerata. - Hyviä ja varmasti valideja ohjeita. Kai ne pitää opetella että säilyttää uskottavuutensa. Mutta yllättävän vaikeaa se on. Ja sekin on vaikeaa, että koen jotenkin menettäneeni autonomiani kun pitää koko ajan ohjeistaa ja säätää ohjelmaa ja mihin milloinkin ollaan menossa. Olen jopa huolissani, että milloin kuski ehtii syödä - ja pahus vieköön itsellä meni tämäkin päivä ilman lounasta.... Ehkä yksi läksy tänne Intiaan on se, että minun on opeteltava pois ylihuolehtimisesta. Opittava huolehtimaan ensisijaisesti itsestäni - olemaan itselleni armollinen. Täällä korostuu rajusti yksinäisyys ja oma kyky selviytyä siitä. Se korostuu erityisen vahvasti maassa, jossa kukaan ei ole yksin. Paitsi se valkoinen ihminen jonka pitäisi osata komentaa ja näyttää intialaiselle paikka...
torstai 2. lokakuuta 2008
Lovly kvality vaccations!
Muutenkin Intian englannissa on paljon omia termejään, joita helpoimmin nappaa lehdistä ja myös ihmisten puheista. Jos vuokra nousee, niin "rent is hiking". Laajakaistan asentajat soittivat tiedustellakseen kotona olemista: "Sir, are you at the property now?" On tosiaan jännää, että puhelimessa kaikkia puhutellaan "sir" sukupuolesta huolimatta. Kerran tokaisin, että olen kyllä madame, mutta ei se mennyt jakeluun! Ensimmäisellä Intian sisäisellä lennolla ruoan tullessa lentoemäntä kysyi: "vegetarian or non-vegetarian meal?" - Hetken kelasin, että jos haluan lihaa niin pitää hokata vastata non-vegetarian. Täällä veget ovat enemmistö - siitä meille outo kysymyksen asettelu.
Autonkuljettajani puhuu auttavasti englantia. Hän kuulemma ymmärtää sitä varsin hyvin, mutta puhe takkuaa. Ensin mietin siitä tulevan ongelmia mutta nyt näen sen etuna: eipähän yritä kälättää niitä näitä ja madame saa lukea autossa rauhassa tai ajatella sinisiä ajatuksia.
Nyt painelen nukkumaan: päivä alkoi tuttuun tapaan 5:45 ja klo 9 lähdin tutustumaan 45 km päässä olevaan Ideal Beachiin joka on Chennain ulkomaalaisten keidas. 200 rupiaa (n 3 euroa) antaa pääsyn beachille, poolille ja aurinkotuoleille ja poolibaariin (non-alcolic). Paikka on täkäläisittäin tosi siisti ja jopa hiukan ylellinen, somannäköisiä bungaloveja on vuokralla. Mietin että kenties pitää joku lauantai jäädä sinne naapurinkoiraa pakoon... Tänään oli Mahatma Gandhin juhlapäivä ja päätin viettää sen vapaalla, koska työpäivät ovat olleet pitkiä ja oli ihan pakko päästä hetkeksi pois! - Iltapäivällä ostin kahdet verhot ja koti alkoi heti näyttää kodilta. Uskomattoman upeat poltetun oranssin väriset kultabrodeeratut valmisverhot maksoivat 8 euroa kappale. Ja kun ne olivat aavistuksen pitkät, alle kymmenessä minuutissa ne lyhennettiin sopiviksi. - Tämän maan hyviä puolia on se, että täällä on järjetön määrä kaunista tavaraa aivan naurettavaan hintaan. Tosin hillitsen nyt kaikin keinoin pesänrakennusvimmaani ja yritän ostaa osan vielä tarvitsemistani huonekaluista poislähteviltä suomalaisilta, joita taas joulukuussa palaa kotiin. Täällä toimii ihan hyvä kierrätyssysteemi, sillä monet tulevat kahdeksi vuodeksi ja valmis koti on kuitenkin jäänyt Suomeen.