tiistai 17. marraskuuta 2009

Pitelen sitä käsissäni hellästi. Katselen tuttua hahmoa. En malttanut odottaa vaan jo autossa matkalla kotiin koskettelin sitä ja hiukan kurkinkin. Kotona ryntään sen kimppuun ja antaudun nautinnolle. - Päivän kuriiriposti toi Kodin Kuvalehden. Sen saapuminen on juhlapäivä. Sitä selaillessani ja lukiessani en ole enää Intiassa vaan Suomen marraskuussa. Ulkona räyhäävät katupiskit ja myyntipuheitaan ulisevat banaaninmyyjät - niidenkin ääni vaimenee kun uppoudun katselemaan kuvia. Kuvia ihmisistä, kaltaisistani. Kuvia kodeista, oman Suomen kotini kaltaisista. Kuvia ruoasta ja elintarvikkeista, niistä joiden maku on mielen makunystyröissä niin elävänä.

Katselin haikeana piparkakkutiramisun kuvaa ja tavasin reseptiä. Rahkaa - rommirusinarahkaa! Tuli taas iso ikävä suomalaiseen herkkuja notkuvaan maitohyllyyn: voisin lähestulkoon antaa taivasosuuteni rahkapurkista! - Hetkeä aiemmin olin kiukutellut intialaiskeittiössäni: tee siinä salaattia nahkeanuupuneesta salaatinkerästä ja monsuunisateiden piiskaamista rupisista tomaateista! Olin panostanut keltaiseen kesäkurpitsaan ja pilkoin sitä pannulla freesattavaksi: kurpitsanpiru lensi kaaressa roskikseen kun sen sisältä paljastui kihisevä punertavankellertävä matolauma! Monsuunisateiden myötä keittiöön pesiytyneen muurahaisarmeijan minä kestän mutta madot ovat liikaa... En vain millään muista sulkea jokaista pussia kunnolla tai siirtää niiden sisältöä muovipurkkeihin: lauantaina ostamani ruokosokeripussi kuhisi muurahaisia ja pussi teki seuraa kesäkurpitsamadoille.

Kodinkuvalehdestä luin kuinka suomalaisnainen, perheenäiti ja professori, julistaa ettei häpeä palkata kotiapua. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi moista pitäisi hävetä. Häpeän koodi on kaiverrettu meihin luterilaisnaisiin ällistyttävän lujasti monenkin asian suhteen - taivaan tähden että vielä avun ostamistakin pitäisi ymmärtää hävetä! Paremminkin pitäisi ajatella että niin tekemällä työllistetään toisia, usein vielä naisia ja mahdollistetaan pienyrittäjyyttä. - Toki tiedostan tulleeni Intiassa hemmotelluksi: mustalettinen Poornima -apulaiseni petaa vuoteeni, vaihtaa lakanani, tiskaa tiskini, silittää vaatteeni ja lakanani, moppaa lattiani, pesee jääkaappini ja karkottaa muurahaiset keittiöstäni. Minä en osaa sitä hävetä, sillä tämä maa on täynnä mustalettisiä poornimoita, jotka tarvitsevat työpaikan. Minä tiedän ja Poornima tietää - tämä on hyvä järjestely kummallekin, sillä hänen työtaakkansa on varsin kevyt kun madame vielä itse käy enimmäkseen kaupassa, lajittelee pyykkinsä ja järjestää vaatteensa kaappeihin. Ja maksammehan me ulkomaalaiset apulaisillemme usein tuplapalkkaa paikallisten maksamiin palkkoihin verrattuna ja silti jaksamme ihmetellä kuinka saamme kuukauden työpanoksen summalla jolla Helsingissä saa ostaa kaksi tuntia siivouspalvelua...

Kodin Kuvalehti vei minut tunniksi aikamatkalle Suomeen. Ihailin talvimuotia ja kaipasin saapikkaitani ja turkkiani. Luin joulua enteileviä reseptejä ja muistelin lapsuuden jouluja tuoksuineen. Luin tarinaa isästä ja pojasta, kahdesta aikuisesta äijästä, jotka kertoivat yhteistä tarinaansa ja muistelin omaa isääni joka lähti maaliskuussa tästä elämästä. Katselin kuvia kuulaista aikuisista suomalaisnaisista, kaltaisistani, jotka kuvissa valmistautuivat juhlaan pukeutumalla yhdessä. Tunsin lujaa yhteenkuuluvuutta: täällä minä asun oudolla mutta kiehtovalla planeetalla ja siskoina on tummia tamilinaisia ja välillä on kova ikävä istumaan iltaa suomalaisystävättärien kanssa - puhumaan omaa kieltä ja kertoa tarinoita tietäen kuulijan ymmärtävän mieleni liikkeet. - Onneksi jouluna tulee suomalainen ystävätär ja koemme erilaisen joulun ihmeellisessä Intiassa...

maanantai 9. marraskuuta 2009

No kiwi ma'am - rain problem!

Kyselen tutulta hedelmämyyjältä kiivejä. "No kiwi ma'am - niitä ei nyt sateiden takia saa. Kyselen tutulta vihannesmyyjältä pinaattia. "No spinach ma'am - sitäkään ei saa sateiden takia. Saman vastauksen sain salaatinkyselylleni. Lähden hakemaan loistavaa tandoorikalaa lähiravintolasta. Kalaakaan ei ole koska sateiden ja kovan merenkäynnin takia kalastajat ovat maissa. - Sunnuntain kick boxing -tuntikin oli peruttu. Sateiden takia. Tänään koulutkin olivat kiinni. Sateiden takia jälleen.

Monsuunisateet ovat väkevä asia. Ne puurouttavat liikenteen. Tavarantoimitukset eivät onnistu. Koulumatkat käyvät vaikeiksi lainehtivilla teillä. Rikshat, moottoripyörät, polkupyörät ja junat jumittuvat liikenteeseen. Vähän sama kuin Suomessa tapahtuu pahojen lumimyräköiden ja pakkaspiikkien aikana.

Monsuunit tuovat paitsi kaivatun sateen niin valtavan tautien kirjon. Voimalla taivaasta tulevat vesimassat jäävät monin paikoin lillumaan ja ne saastuvat herkästi. Lehdissä varoitetaan meillekin tutun sikaflunssan lisäksi kolerasta, malariasta, kurkkumädästä, lavantaudista, punataudista. Kaikki juomavesi kehotetaan keittämään. Lisäksi kehotetaan välttämään maan päällä kasvavien kasvien syömistä koska niihin jää saastuneen monsuuniveden jäämiä. - Intian hengissäpysymissäännöt ovat omanlaisensa!

Kosteus ja märkyys ovat riesana arjessa. Kotona pyykit eivät tahdo kuivua. Vielä toisen päivän iltana froteepyyhkeet ovat kosteita ja niisä on tunkkainen haju. Pidän vaatekaappeja auki ja laitan illaksi ilmastointilaitteet päälle, etteivät vaatteet homehdu. Niinimäiseen kaitaliinaan oli pesiytynyt hometta ja jynssäsin sitä tiskiharjalla. Vuodevaatteet ja pyyhkeet tuoksuvat nihkeältä. - Nahkaiset designer-lenkkarini kokivat kovan kohtalon: jätin ne apulaisen putsattavaksi apukeittiöön ja hänpä ohjeiden puuttuessa päätti pestä ne. - Niissä on nyt kolmatta vuorokautta sanomalehtimyttyjä sisällä jotta ne kuivuisivat... Taas kerran opin: on syytä antaa täsmälliset ohjeet...

Vettä on joka paikassa. Kotitaloni sisäportaikko on märkä ja saan kipitellä päkiöillä, etten vetäisi lippoja. Kirjakaupan lattialle oli levitetty kymmeniä juuttisäkkejä imemään kaatosaateiden sisään kippaamaa vettä. Tänään toimiston seinänkokoisesta ikkunasta alkoi sataa sisään. Pohjakerroksessa olevan kuntosalin ulko-oven vedessä on valtaisa lammikko jota siivoojapojat yrittävät niistää likaisenharmailla lankamopeilla. Ruokakaupan ovella apupoika hätyyttelee lastalla vesimassoja portaita pitkin alas kadulle. Ja silti elämä menee eteenpäin. Hidastettuun tahtiin mutta sen intialaiset ottavat vastaan tyynesti: monsuunit tulevat joka vuosi.

Minä nautin sateiden tuomasta hienoisesta viilentymisestä. Ihoni nauttii myös: marraskuisen Suomen suosikkkituote apteekin paksu Apobase-voide on muisto - kosteudessa ihoni säteilee ja voi hyvin.

lauantai 7. marraskuuta 2009

Tamilien taivas vuotaa...

Niiden piti alkaa 20.10. Lehdessäkin kirjoitettiin niin. Mutta niin ei tapahtunut. Piti odottaa vielä kaksi viikkoa. -Tsunamin jälkeen moni asia ei ole enää ollut ennallaan. Eivät edes monsuunisateet. - Tiistaina tamilien taivas alkoi vuotaa. Ensin aamuöisin - heräsin viideltä rankkasateen ääniin. Kuudelta moppasinkeittiössäni ainehtivaa lattiaa - täällä ei taloja turhan takia rakenneta tiiviiksi ja vettä oli tullut ankarasti kaappien päällä olevien ikkunoiden karmeista. Moppasin ja samalla ärhentelin apulaista joka oli saanut sinipiikani puristusmekanismin hajotettua - kuitenkin sain ämpäriin muutaman litran punaisenruskeaa monsuunisadevettä ja pääsin kaurapuuronkeittoon.

Tällä viikolla sateet ovat yltyneet. Varhaisaamun kuurojen lisäksi satelee aamupäivällä ja uudestaan iltapäivällä. Eilen perjantaina satoi jo illankin. Ja satoi koko yön. Lauantaiaamunakin satoi ja nyt lauantai-iltanakin sataa. Taukoamatta. Tamilien taivas vuotaa. Tiet lainehtivat ja teiden reunoille muodostuu valtavia mutaisia lätäköitä.

Intialaisten sadekäyttäytyminen on erilaista. Täällä valtaosa köyhistä kävelee aina avojaloin ja sateen sattuessa loputkin ottavat kengät pois. Monella on muovikassi tai muovipussi päässä. Muuten kastumisesta ei niin tunnuta piittaavaan. - Autot kaahaavat kaduilla, joilla vesi lainehtii pahimmillaan puoleen sääreen. Monet työntävät moottoripyöriään ja pienemmät autot kyntävät vettä pelottavan näköisesti - sähköviat jättävät monia ajoneuvoja tien poskeen. - Minä herätin tänään huomiota iloisen pilkullisilla suomalaisilla kumisaappailla. Niille hihitellään ja niitä osoitellaan. Ainakaan täällä Etelä-Intiassa niitä ei selvästi tunneta. Monelle kadulla kulkevalle noin euron maksavat muoviset varvastossutkin ovat liian kallis hankinta - ei heidän käsityskykyynsä voisi mennä, kuinka paljon madame on pulittanut designerkumppareistaan !

Minä läiskyttelin kotikulmillani kumisaappaissani ja nautin sateesta. Sadetakki oli hiostava, vaikka paikallisten mielestä nyt on kylmä: lämpötila voi sateessa jäädä + 25 C asteeseen. Lehdissäkin varoitellaan paitsi normaaleista monsuuniajan taudeista kuten malariasta niin myös vilustumisesta: äkillinen ilman kylmentyminen voi aiheuttaa vilustumista ja kurkkukipua. Katumyyjien kojuihin olikin ilmaantunut jo minussa hilpeyttä herättäviä kommandopipoja - siinäpä oivallinen talventorjuntapäähine tropiikkiin!

Monsuunit toistuvat joka vuosi ja ne ovat toisaalta elämänlanka: ne turvaavat sadon ja vedensaannin. Silti Intian kadut ja maantiet tulvivat ja sotkevat liikenteen ja joka vuosi ilmiötä noidutaan lehdissä. Ihmiset marmattavat huonoa viemäröintiä ja keskeneräisiä tietöitä, jotka aiheuttavat monsuunisateiden aikana monia tapaturmaisia kuolemia. Sateen sumentamien tuulilasien tai kypärän visiirin läpi on vaikea huomata teissä usein olevia valtavia kaivantoja ja kuoppia ja motoristeja kuolee melkoisia määriä. Yhtälailla jalankulkijoita vaanivat kaivannot, joissa usein on avoimia sähkökaapeleita. Vetiseen kuoppaan lankeava kuolee valtavaan sähköiskuun. Electrocution. Lehti raportoi lähes päivittäin: "Man electrocuted in Kottivakkam".

On helppo arvostella, miksi teitä ei kunnosteta ja viemäröintejä laiteta monsuuninkestäviksi. Yli vuosi Intiassa on vähentänyt arvostelunhalua: täällä tekemistä ei kovinkaan usein ohjaa rationalisuus. Asioita tehdään yhä niin kuin niitä on aina tehty. Tienpätkää ei rakenneta koneilla vaan rakentajina ovat ihmiset. Saripukuiset naiset ja dhotipukuiset miehet kyyhöttävät kuokkien kanssa moottoritietyömaalla ja etenevät tamilien maan punasavisessa povessa hidasta tahtia. Aika ei ole mikään erityinen tekijä. Aikaa on ja sitä tulee lisää. Aika ei lopu. Eikä tamilien aikaa pilkota pieniin yksiköhin tästä hetkestä eteenpäin. Vain se on varmaa mitä on tapahtunut. Tien valmistuminen ei ole varmaa. Silti sitä rakennetaan. Pienin askelein. Pienin kuokaniskuin. Tien valmistumispäivä ei ole niin merkityksellinen. Kuten ei sekään, kestääkö se monsuunisateen piiskausta ja valtavalla voimalla taivaasta tulevia vesimassoja.

Ja tummahipiäiset pölyisiin sareihin sonnustautuneet naiset kantavat käsipelillä tasoitetulle tienpätkälle kivenmurikoita. Niitä kannetaan siksi, että kukaan ei alkaisi käyttää keskeneräistä tietä. Kukaan ei kysy, onko toimintamalli järkevä. Kukaan ei kysele tamilinaisten työergonomian perään. Kukaan ei kysele, eikö voisi käyttää varoituskaiteita. Kukaan tietä kuokkiva ei varmaan myöskään kysele kestääkö tie monsuunit - sitä eivät taida kysellä edes poliitikot jotka vehtaavat ja vitkuttelevat infrarakentamishankkeidensa kanssa.

Minä nautin sadekaudesta. Siinä on makua Suomen kaamoksesta. Sielu kaipaa välillä muuta kuin polttavaa auringonpaistetta ja huikaisevaa valoa. Suomalainen sielu huokaisee huojentuneena, kun monsuunipilvinen taivas tummentaa maiseman ja lämpömittari laskee alle 30 Celsius -asteen. Kotona ei tarvitse ilmastointilaitetta ja hämärissä voi sytyttää tuikkukynttilöitä ja pukeutua monsuunikaamoksen huppuun.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Sillanrakennus

Kauniit tummanruskeat silmät katsoivat minua kiinteästi. Yritin hengittää tasaisesti ja luottaa mieheen silmäparin takana. Hän tuli lähemmäksi ja kosketti huuliani. - Minä rentouduin ja avasin suuni: olin päättänyt luottaa tähän suklaasilmäiseen hammaslääkäri Subramaniamiin!

Olin lukenut paljon intialaisesta terveydenhuollosta ja oppinut, että erityisesti hammashoidossa Intia on kirimässä yhdeksi globaaliksi terveysturismin kohdemaaksi. Intialaiset hammaslääkärit ovat erittäin ammattitaitoisia ja moni heistä on hankkinut koulutuksensa USA:ssa tai Britanniassa. Vähän ennen Intiaan muuttoani helsinkiläinen hammaslääkärini tempaisi minulta yhden poskihampaan pois ja ilmoitti aika yksikantaan, että siihen väliin on äärimmäisen hankala saada korvaavaa implanttia tai siltaa tehtyä. Vuoden verran kärsin poskihampaan puutteesta kunnes Chennain Apollo Dental Clinic sai suomalaistuttavilta kehuja. Ilokseni minulle kerrottiin, että sillan tekeminen onnistuu kahdella istunnolla ja samalla voidaan pariin muuhun hampaaseen laittaa uudet keraamiset kruunut. Kävi kuitenkin ilmi, että tarvitsin myös juurihoidon sillan viereiseen hampaaseen. - Pelkkä sana "juurihoito" saa minut lähestulkoon hyperventiloimaan ja kerroin kammostani - onhan minun kropassani muistijälki vuosikymmenten takaisesta juurihoidosta jolloin eräs puhelias hammaslääkäri Suomessa pisti puudutuspiikin väärään leukaperään ja survaisi poransa puuduttamattomaan juurikanavaan...

Tummasilmäinen pitkä hammaslääkärinuorukainen rauhoitti minua: minuun ei sattuisi. Ja siinä hän oli oikeassa - kertaakaan minuun ei sattunut ja nyt minulla on kaunis silta paljon häirinneen kolon tilalla. Lisäksi valkaisutin hampaani ja katselen iloisena hymyäni, jossa on paljon heleämpi sävy.

Kokemukseni intialaisesta hammashoidosta on erinomainen: täällä tehdään nopeasti, kivuttomasti ja ammattitaidolla nekin toimenpiteet, joita hiukan kärttyisenpuoleinen helsinkiläishammaslääkärini ounasteli mahdottomiksi. Hammaslääkäriin pääsee lisäksi vaikka samana päivänä ja hinta loistavasta palvelusta on noin kolmasosa suomalaisesta.

Eikä sekään haittaa, että kirkkaan lampun loisteessa minua katsovat tohtori Subramaniamin pitkien ripsien varjostamat syvänruskeat silmät...