Pitelen sitä käsissäni hellästi. Katselen tuttua hahmoa. En malttanut odottaa vaan jo autossa matkalla kotiin koskettelin sitä ja hiukan kurkinkin. Kotona ryntään sen kimppuun ja antaudun nautinnolle. - Päivän kuriiriposti toi Kodin Kuvalehden. Sen saapuminen on juhlapäivä. Sitä selaillessani ja lukiessani en ole enää Intiassa vaan Suomen marraskuussa. Ulkona räyhäävät katupiskit ja myyntipuheitaan ulisevat banaaninmyyjät - niidenkin ääni vaimenee kun uppoudun katselemaan kuvia. Kuvia ihmisistä, kaltaisistani. Kuvia kodeista, oman Suomen kotini kaltaisista. Kuvia ruoasta ja elintarvikkeista, niistä joiden maku on mielen makunystyröissä niin elävänä.
Katselin haikeana piparkakkutiramisun kuvaa ja tavasin reseptiä. Rahkaa - rommirusinarahkaa! Tuli taas iso ikävä suomalaiseen herkkuja notkuvaan maitohyllyyn: voisin lähestulkoon antaa taivasosuuteni rahkapurkista! - Hetkeä aiemmin olin kiukutellut intialaiskeittiössäni: tee siinä salaattia nahkeanuupuneesta salaatinkerästä ja monsuunisateiden piiskaamista rupisista tomaateista! Olin panostanut keltaiseen kesäkurpitsaan ja pilkoin sitä pannulla freesattavaksi: kurpitsanpiru lensi kaaressa roskikseen kun sen sisältä paljastui kihisevä punertavankellertävä matolauma! Monsuunisateiden myötä keittiöön pesiytyneen muurahaisarmeijan minä kestän mutta madot ovat liikaa... En vain millään muista sulkea jokaista pussia kunnolla tai siirtää niiden sisältöä muovipurkkeihin: lauantaina ostamani ruokosokeripussi kuhisi muurahaisia ja pussi teki seuraa kesäkurpitsamadoille.
Kodinkuvalehdestä luin kuinka suomalaisnainen, perheenäiti ja professori, julistaa ettei häpeä palkata kotiapua. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi moista pitäisi hävetä. Häpeän koodi on kaiverrettu meihin luterilaisnaisiin ällistyttävän lujasti monenkin asian suhteen - taivaan tähden että vielä avun ostamistakin pitäisi ymmärtää hävetä! Paremminkin pitäisi ajatella että niin tekemällä työllistetään toisia, usein vielä naisia ja mahdollistetaan pienyrittäjyyttä. - Toki tiedostan tulleeni Intiassa hemmotelluksi: mustalettinen Poornima -apulaiseni petaa vuoteeni, vaihtaa lakanani, tiskaa tiskini, silittää vaatteeni ja lakanani, moppaa lattiani, pesee jääkaappini ja karkottaa muurahaiset keittiöstäni. Minä en osaa sitä hävetä, sillä tämä maa on täynnä mustalettisiä poornimoita, jotka tarvitsevat työpaikan. Minä tiedän ja Poornima tietää - tämä on hyvä järjestely kummallekin, sillä hänen työtaakkansa on varsin kevyt kun madame vielä itse käy enimmäkseen kaupassa, lajittelee pyykkinsä ja järjestää vaatteensa kaappeihin. Ja maksammehan me ulkomaalaiset apulaisillemme usein tuplapalkkaa paikallisten maksamiin palkkoihin verrattuna ja silti jaksamme ihmetellä kuinka saamme kuukauden työpanoksen summalla jolla Helsingissä saa ostaa kaksi tuntia siivouspalvelua...
Kodin Kuvalehti vei minut tunniksi aikamatkalle Suomeen. Ihailin talvimuotia ja kaipasin saapikkaitani ja turkkiani. Luin joulua enteileviä reseptejä ja muistelin lapsuuden jouluja tuoksuineen. Luin tarinaa isästä ja pojasta, kahdesta aikuisesta äijästä, jotka kertoivat yhteistä tarinaansa ja muistelin omaa isääni joka lähti maaliskuussa tästä elämästä. Katselin kuvia kuulaista aikuisista suomalaisnaisista, kaltaisistani, jotka kuvissa valmistautuivat juhlaan pukeutumalla yhdessä. Tunsin lujaa yhteenkuuluvuutta: täällä minä asun oudolla mutta kiehtovalla planeetalla ja siskoina on tummia tamilinaisia ja välillä on kova ikävä istumaan iltaa suomalaisystävättärien kanssa - puhumaan omaa kieltä ja kertoa tarinoita tietäen kuulijan ymmärtävän mieleni liikkeet. - Onneksi jouluna tulee suomalainen ystävätär ja koemme erilaisen joulun ihmeellisessä Intiassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti