tiistai 1. helmikuuta 2011

Asumisen riemua...

Uusi koti Chennaissa. Uuden kodin etsiminen ja muuttaminen olivat vastenmielisiä - olinhan viihtynyt jo lähes kaksi ja puoli vuotta kauniissa Besant Nagarin kodissani. Vuokraemäntä päätti myydä kotini ja minun piti etsiä uusi koti. Uuden löytäminen oli vaikeaa, olihan entinen niin kaunis ja hyvällä paikalla ja niin omalta kodilta tuntuva.

Uuteen kotiin asettautuminen on ollut melkoisen työlästä. Syytän itseäni: olisihan minun pitänyt arvata että pientaloon lähtevällä on monta haastetta edessä. Vettä ei tule läheskään aina riittävästi. Talon lukot olivat kurjassa kunnossa ja kun ei ole alaovea eikä edes porttia, oma turvallisuus alkoi hirvittää - semminkin kun naapuritaloon murtauduttiin viikko sen jälkeen kun olin muuttanut. Vaihdatin Abloyn lukot, mutta tänään sekin petti: ulko-ovi ei mene enää kiinni ja jouduin täksi yöksi luottamaan oven kiinnipysymisen pelkän säpin varaan.... Keititö vilisee muurahaisia ja torakoita - ikkunalasin virkaa tekevissä verkoissa on torakanmentäviä aukkoja ja vuokraisäntä ei korvaansa lotkauta. Ilmastointilaitteet olivat pölyn tukkimia ja muutama niistä ripustettu seinälle vain koristeeksi - eipä ihme ettei kaukosäädin toiminut kun kytkeminen oli unohtunut! Onneksi vielä on talvi eli päivälämpötilat eivät nouse yli + 30 C asteen, niin pelkkien tuulettimienkin varassa pärjää.

Viime viikolla Suomen -matkalla tunnustelin omia tuntojani: palatako syksyllä Suomeen vai jäädä vielä Intiaan? Talven pimeys ja paksut sukkahousut pohdituttivat - mutta toisaalta kadehdin ystäviä, jotka hiihtävät päivittäin kuntonsa ylläpitämiseksi. Täällä on helppo sujauttaa sandaalit jalkaan ja jatkuva kosteus pitää huolen hipiästä - päinvastoin Suomessa harmaapintaiseksi ja kutiavaksi kuivuva iho sai minut raapimaan yökaudet sääriäni... Suomessa elämä olisi tietyllä lailla helppoa: siihen elämään minulla olisi käsikirjoitus. Intian elämään minä vielä haen sitä - yhä paremmin jo pärjään ja ehkäpä olen oppinut pikkuriikkisen kärsivällisyyttä. Ainakin minua nauratti Suomessa kun eräs ystävä pyyteli minuutin myöhästymistään anteeksi - niin pientä aikayksikköä Intiassa ei tunneta tapaamisten osalta.

Istun pienessä puutarhassani. Hibiscus ja bambu ovat vallanneet nurkan ja seinustalla kiertelee minulle tuntemattomia kasveja. Osaan niistä oli Suomen -matkani aikana puhjennut kukkia. Istun lempeän pimeässä illassa ja minun on hyvä olla - kyllä kotikin aikanaan asettuu paikoilleen. Koti on siellä missä sydän on - ja nyt sydän on täällä.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Kauneimmat joululaulut

Joulutunnelman tavoittaminen ei ole Intiassa suomalaiselle helppoa. Joulukoristeita toki myydään ja kaupallista joulua tarjotaan hinduenemmistöiselle väestölle. Ilmastolla on iso merkitys: suomalaisen DNA:ssa jouluun kuuluu talvi ja pakkaset. Täkäläinen talvi tarkoittaa alle + 30 C meneviä päivälämpötiloja ja nyt on suorastaan miellyttävää on ollut tavallista vilakampaa eli ei tarvitse päivittäin hikoilla.

Parhaiten jouluntunnelma tuli pari viikkoa sitten erään täällä lähes 50 vuotta asuneen ruotsalaisrouvan kotona: ruotsalaiset ja ruotsalais-intialaiset lapset esittivät Lucia -kulkueen ja lauloivat tuttuja rakkaita lauluja. Kynttilöitä, ruotsalaisia joulukoristeita, kuusi, Ruotsista tuotua glögiä ja Chennain ruotsalaisrouvien leipomia nissepullia, pipareita ja toskakakkua - tuli ihanan jouluinen olo vaikka ulkona raivosi monsuunisade. - Kotona olen polttanut kynttilöitä, kuunnellut Ylioppilaskunnan Laulajien ja Rajattomien joulumusiikkia - ja laulanut mukana rakkaita tuttuja lauluja. Glögimausteseos on marinoitumassa vodkassa mutta pipareita en jaksa alkaa leipoa. Ehkä ryhdistäydyn ja teen joulupullaa - rohkaistuneena Lucia-juhlan erinomaisesta pullasta, joka oli leivottu intialaisesta vehnäjauhosta eli maidasta. Joulukuusiasian kanssa yhä kipuilen: kävin jo tinkimässä kaameista kiinalaisista nylonkuusista mutta jotenkin en saanut sellaista ostettua. Delhistä ostin niin upeat joulukoristeet, että johonkin puuhun ne on ripustettava. Taidan painella tänään vielä taimitarhalle - kyllä sieltä joku banaanipuuta sopivampi on joulukuusen virkaa saatava toimittamaan!

Lauantai-iltana lähdimme pienellä suomalaisporukalla Sant Thomeen kauniisen juhlavaan goottilaiskirkkoon: siellä olisi joululaulukilpailu. Toivoimme saavamme joulutunnelmaa, mutta totesimme kulttuurisen suodattamiskykymme liian alhaiseksi... Kaunis kirkko muistutti enemmän markkinapaikkaa: kuusessa välkkyivät sähkönsiniset tiuhaan blinkkailevat valot, ristiinnaulitun Vapahtajan puinen risti oli koristettu punaisilla välkkyvillä värivaloilla, kirkon seinille oli viritetty valtavia kaiuttimia ja syntetisaattorin komppi pauhasi ylimpänä. Osa lauluista oli tamilien omia joululauluja ja muutama tuttukin laulu laulettiin, mutta vain yksi niistä oli mitenkään kristillinen hengeltään. Ja kirkkokansa oli värikästä muutenkin kuin sarien värikirjon puolesta: perheet ja ystävät olivat tulleet sinne seurustelemaan ja iloinen kailotus kuului kaikkialta. Osa puhui puhelimeen ja osa elämöi muuten vain. Suntiotyyppinen mieshenkilö jakoi pahvilaatikosta kaikille pienen pussin jossa oli sitruunakakkupala ja intialaisia suolaisia snackseja. Mussutus ja massutus alkoi ja muovipusseja lenteli lattialle.

Ylimpänä pauhasi syntikka, jonka ääni katkeili kaiuttimista ulos tullessaan. Jotenkin sain regression muinaiseen Peteliuksen hupiohjelmaan ja musisoivaan parivaljakkoon Rampe ja Naukkis.... Muistelin haikeudella Johanneksen kirkon Kauneimpia joululauluja ja ihanan harrasta tunnelmaa. Ja sitä joulumieltä, joka aina valtaa mielen kun lopussa lauletaan yhteislauluna "Maa on niin kaunis".

Maa on kaunis omalla tavallaan täälläkin, mutta joulun on löydyttävä sydämestä ja muistojen kerroksista.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Monsuuniloma

Punaista savensekaista velliä on joka paikassa. Sitä on punasavisen tien lukuisissa kuopissa. Sitä on säärissäni. Sitä on housujeni lahkeissa. Sitä on jopa kasvoilla. Sitä on roiskeina silmälaseissani. - Ajelen savisensotkuisella vuokramopollani ja väistelen parhaan taitoni mukaan mutalätäköitä ja lehmänläjiä. Yöllä on taas satanut ja Aurovillen punasaviset tiet ovat vellinä. Aamuinen ilma on sateen jäljiltä raikas ja hapekas - outo tunne voida Intiassa hengittää puhtaantuntuista ilmaa...

- Etelä-Intiassa kaakkoismonsuunit alkavat lokakuun lopussa. Päätin lähteä monsuunilomalle - lähes lomattoman kesän jälkeen kroppa ja sielu huusivat lomaa ja armahdin itseäni. Chennain lähellä, Pondicherry -nimisen erityishallintoalueen kupeessa on Auroville, jonne suuntasin. Auroville on oma pienoismaailmansa, joka on rakentunut jo nyttemmin tästä elämästä lähteneen ranskalaisen naisen, "Äidin", unelmille. Hän visioi yhteisön, joka ei olisi kenenkään omistama mutta kuuluisi kaikille. Sen kansalaisten, asukkaiden tulisi elää luonnonläheisesti ja luontoa ja jumaluutta kunnioittaen. Auroville alettiin ideoida jo 1950-luvulla, mutta se syntyi varsinaisesti 1960-luvulla. Aurovillen asukkaina on sekä intialaisia että ulkomaalaisia - kansalaisia kaikkiaan yli 30 maasta. Aurovillessa tuetaan käden taitoja ja kestävän kehityksen elämäntapaa, muun muassa luomuviljelyä. Auroville elää omaa elämäänsä, mutta myös vierailijat voivat nauttia sen sielua lepuuttavasta ilmapiiristä. Alueella on kymmenittäin majataloja, joihin voi tulla asumaan. Intialaisittain Auroville tarjoaa ainutlaatuiset mahdollisuudet ulkonaolemiseen ja ulkoliikuntaan. Eri yhteisöt tarjovat ohjelmaa, joihin vierailijatkin voivat osallistua.

Olen viikon aikana syönyt uskomattoman maukkaita aterioita pienissä ravintoloissa, joissa usein on töissä eurooppalaisia vapaaehtoisia. Olen osallistunut tanssimeditaatioon ja istunut monikulttuurisen ryhmän kanssa laulamassa (chanting) erimaalaisia lauluja, joiden kautta energia virtaa ja ihminen löytää yhteyden paitsi toisiinsa niin myös luojaan. Olen aloittanut aamuni täällä 15 vuotta asuneen milanolaissyntyisen Monican vetämillä asthangjooga-sessioilla. Nyt vasta tiedän, mitä asthangajoogan pitäisi olla - ja niin tietää kroppanikin, joka huutaa hoosiannaa jokaisten treenien jälkeen. Aamujoogan ja iltapäiväisen kilometrin uintilenkin jälkeen vierasmajani valot sammuvat jo puoli kymmenen jälkeen. Ulkona pitävät ääntään monet minulle tuntemattomat eläimet - ehdottomasti kovaäänisimmät ikinä kuulemani sammakot asuvat eteläisessä Intiassa! Aamuisin ikkunan läpi suodattuvat outojen lintujen äänet - heräävä aurinko saa ne konsertoimaan oudoin sävelkuluin.

Aamuajelulla Monican idylliseen eteläintialaisen kotiin väistelen lehmiä, jotka ovat suurin joukoin liikenteessä. Kotimatkalla poikkean leipomossa, josta saa maailman parhaita croisanteja ja lähes suomalaisen tummaa leipää. Aurovillen iso eurooppalaistaustainen väestö on tuonut mukanaan oman leipä- ja leivonnaiskulttuurinsa enkä ole aiemmin Intiassa missään saanut niin hyvää leipää! Teinpä löydön pienestä herkkupuodista: Finncrispin hapankorppuja oli hyllyssä eri makuversioina!

Suomalaisen sielu lepää Aurovillen kaltaisessa paikassa. 10 ja 20 miljoonan asukkaan kaupungit eivät ole suomalaisen ominta sielunmaisemaa - Aurovillessa olen hetkittäin tuntenut palaavani sydämenpaikkaani Suomessa - Kuoppalan kylän Aholan talon pihamaalle. Puut, kasvit, kukat, eläimet ovat erilaisia ja aurinko on armottomampi ja sateet rajumpia, mutta äitimaa on sama.

- Monsuunit ovat intialaisille vähintään yhtä tärkeä asia kuin kesän auringonpaiste suomalaisille. Aluksi tuntui oudolta, kun ihmiset ihastelivat sateista keliä: kuinka ihana ilma onkaan! Eteläisessä Intiassa aurinko ja helle ovat normi ja siksi sade on tervetullut raikastaja ja viilentäjä. Ihmiset lähtevät ulos nauttimaan sateesta, lapset juoksentelevat kuralammikoissa nauraen - onhan sade kuumassa maassa elämän antaja ja sadon takaaja. - Romanttisia monsuunilomia mainostetaan pariskunnille ja mikäpä olisikaan romanttisempaa kuin kävellä lämpimässä sateessa merenrannalla.

Minun somassa vierastalon huoneessani monsuuni tuntuu myös. Pyyhkeen kuivuminen kestää toista vuorokautta. Tulitikut eivät kosteuttaan syty. Kynsiviila on pehmennyt käyttökelvottomaksi. Sateen kastelemien sandaalien kuivuminen kesti kolmatta vuorokautta. Mutta iho ei kaipaa kosteusvoiteita ja kynnet kasvavat kohisten! Ehkäpä joskus Intian jätettyänikin palaan monsuunilomalle...

torstai 16. syyskuuta 2010

Kahden vuoden jälkeen...

Syyskuun 6. päivä juhlistin toista vuosipäivääni Intiassa pienellä samppanjapullolla. Istuin yksin kotosalla ja skoolasin itselleni ja Intialle. Kliseemäistä todeta, kuinka nopeasti aika menee. Kaksi täyttä vuodenkiertoa. Syksy on intialaisten festivaali- ja juhla-aikaa. Jo kolmas Eid Mubarak ja Ganesha Chhaturthi menivät. Eid juhlistaa muslimien ramadanin päättymistä ja Ganesha -juhlassa juhlitaan hindujen norsunkasvoista jumalaa, jonka savikopioita upotetaan mereen ja muihin vesiin varmaan miljoonia symboloimaan elämän jatkuvaa kiertokulkua.

"Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun jälleen pitää tuleman". - Kävin Kolkatassa katsomassa Kumartulin kaupunginosassa jumaltentekijöitä. Muutamalla kapealla kadulla asuu ja työskentelee jumaltentekijöiden ammattikunta. Joen rannasta kärrätään käsikärryillä savea josta jumalankuvia muokataan jos minkälaisia. Itse jumalanrunko sidotaan oljista ja oljet päällystetään savella ja annetaan kuivua. Sen jälkeen niitä maalataan ja koristellan mitä huikeimmiksi luomuksiksi. Ganesha -sesonki meni juuri ohi ja nyt jumalantekijät valmistivat hikisissä kurjissa luolissaan Durga -jumalattaria. Durgan festivaalit ovat lokakuussa ja erityisesti Länsi-Bengalissa Durga on tärkeä jumalatar. Durga on vahva naisjumala: hänen eläimensä on leijona ja hän käy miekallaan pelottomasti kaikkien häntä uhkaavien kimppuun. "Voittamaton", kuvataan häntä usein.

Elämä Intiassa soljuu totuttuun tapaan. Jatkoin sopimustani vielä vuodella. Ehkä ensi vuonna tähän aikaan rakennan Suomen -kotiani takaisin asumiskelpoiseksi. Ehkä en. Juuri nyt Suomeen -palaaminen tuntuisi hyvältä. Tänä kesänä kaipasin kipeästi Suomen suvea ja ihanaa luonnossa liikkumista. Syksyn tullen haikailen kirpakoita aamuja ja lempeästi hämärtyviä iltoja.

Intia on muuttanut minua. Osan muutoksesta hahmotan ehkä vasta kotiinpalattuani. Olen ehkä oppinut pikkuriikkisen kärsivällisyyttä. Olen toisaalta oppinut vaatimaan palvelua, mikä Suomessa tulee lyömään korville. Olen tullut hemmotelluksi koska kotityöt tekee joku muu. Mutta Suomessa vessaharjaan ja imuriin tarttuminen varmaan käy kuin luonnostaan - siitä en sinänsä huolta kanna. Olen oppinu itsestäni paljon. Olen saanut upeita ulottuvuuksia ajatuksiini elämästä ja kuolemasta. Olen oppinut ajattelemaan uskontojen ulkopuolelta - olen saanut tutustua jumalaan ja jumaluuteen joka ei tunne opinkappaleita eikä erottele kirkkokuntia. Se lohduttaa ja auttaa saamaan järkeä ja rakennetta tähän mitä elämäksi kutsutaan.

En vieläkään ole tottunut Intian suuriin numeroihin. Ne pyörryttävät yhä päätä. Suomalainen mittakaava on niin erilainen. - Intian valtion rautatiet työllistävät 1,6 miljoonaa ihmistä. Intiassa kuolee liikenteessä 140 000 ihmistä vuodessa. Intiassa tehdään vuodessa 140 00o aborttia. Intiassa on 360 miljoonaa ihmistä joilla ei ole vessaa. Intian pitäisi vuoteen 2040 mennessä pystyä kouluttamaan 350 miljoonaa ammattitaidotonta ihmistä pitämään Intian talous kasvussa. Intian keskiluokkkaan arvioidaan vuodessa kiipeävän vähintään 50 miljonaa ihmistä. Kotivaltiossani Tamil Nadussa on 77 000 ilman lupaa pystytettyä temppeliä tai muuta pyhäinpalvontapaikkaa.

Minun kaksi pientä vuottani Intiassa on siis kovin vähän. Minun elämässäni se on kuitenkin merkityksellinen aika. Ganesha, Durga ja muut värikkäät ja monimuotoiset Intian jumalat varjelevat ja rikastuttavat elämääni. Osa niistä seuraa aikanaan mukanani koristamaan kotiani. Osa niistä on jättävä minuun jälkensä.

tiistai 3. elokuuta 2010

Intialainen poliisi

Intialainen poliisi seisoo kotini lähellä isossa risteyksessä. Hän jaarittelee torimyyjien kanssa eikä häntä kiinnosta kypärättömien motoristien armeija. Eikä häntä kiinnosta vaikka yhden moottoripyörän päällä on viisihenkinen perhe. Intialainen poliisi sen sijaan innostuu tavattomasti, jos hän tapaa iltahämärässä parkkeeratusta autosta tytön ja pojan. Hän pakottaa kamarille, huutaa ja solvaa tyttöä ja pitää molempia tuntikausia kuulusteltavina. Liikenneturvallisuus ei ole hänen agendallaan korkealla, mutta moraalinvartijana hän on ylivertainen.

Viime viikonloppuna eräs Chennain rantabaareista oli ollut auki puoli kahteen aamulla. Laki määrää kaikki anniskelupaikat suljettaviksi klo 23.30. Baarin aukiolosta oli annettu poliisille vihje ja poliisi pääsi unelmiensa apajille. Baarin omistaja ja henkilökunta vietiin kamarille, mutta niin vietiin myös osa asiakkaista. Asiakkaita oli pidetty kuulusteltavina aamukymmeneen saakka, mutta he olivat selvinneet varoituksella. - Suomalaiseen oikeustajuun ei sovi, että asiakkaat joutuvat moisesta poliisin kouriin, mutta Intiassa se on mahdollista. Poliisin mukaan asiakkaiden tulee tuntea lainsäädäntö ja ymmärtää poistua ajoissa!

Tiukkaa lakia rikkovia baareja on kaupungissa moniakin. Tarina kertoo, että poliisille maksamalla jatkoaikaa voi saada. Ehkä rantabaarin omistaja ei ollut ymmärtänyt toimia systeemin mukaisesti...

Punen kaupungissa oli viime viikonloppuna ollut lähes 300 opiskelijan bileet. He olivat saapuneet bussilasteittain erääseen resourtiin, jonka muut asiakkaat olivat hälyttäneet kovan musiikin vuoksi poliisin paikalle. Poliisi tuli ja bileet loppuivat siihen: lähes 400 pulloa alkoholia päätyi poliisin haltuun ja peräti seitsemän lääkäriä kutsuttiin paikalla tutkimaan juhlavieraita. Lehtiartikkeli ei täsmentänyt tutkimusten luonnetta - itse jäin pohtimaan selvittivätkö he mahdollisia huumeita vai ehkä tyttöjen kunniallisuutta....

Intialaisella poliisilla on pieni palkka, kuten julkisen sektorin työntekijöillä muutoinkin. Poliisilla on tässä maassa iso valta; ihmiset tietävät poliisin mahdollisuudet sabotoida heidän elämäänsä ja aiheuttaa häpeää sekä yksilölle että perheelle. Lähtökohta on poliisin kannalta oivallinen: pienistä ja isommistakin puroista on helppo kerätä mukavaa palkanlisää. Isä maksaa häpeän pelosta pienen "lahjoituksen", jotta poikaystävän kanssa autossa illalla istunut tytär ei saa julkisesti huonon naisen mainetta. Kolariin joutunut intialainen maksaa poliisille 80 euron arvoisen "lahjoituksen", jotta tämä suostuu antamaan lausunnon vakuutusyhtiölle. Vaihtoehtoja ei ole, kun auto uhkaa jäädä kolaroituna maantielle...

Samanaikaisesti lisääntyneiden murtojen ja omaisuusrikosten aallossa painivia kansalaisia kehotetaan turvaaman lähipoliisiin: kertokaa poliisille, jos aiotte poistua kodistanne pidemmäksi aikaa - poliisi kyllä vartioi kotiasi! Minä mieluummin taidan vaihtaa oveeni Abloyn lukkosylinterin....

torstai 29. heinäkuuta 2010

Äidit ja tyttäret

"The last thing I want,
mother,
is to grow up
to be you
So patient
so docile...
No,
I wont be you.
Never. Not me.
But first,
I'll just get my husband
his tea."

Hellyttävän terävänäköinen runo Intian nykynaisesta, joka elää kahden maailman välissä. Runo on poiminta naisten runoantologiasta, johon on kerätty ihan tavallisten naisten tuntoja naisenelämästä.

Kahdenkaan Intian -vuoden jälkeen en osaa piirtää tarkkaa kuvaa intialaissiskoista. Ja kuinka nyt piirtää yhdellä viivalla kuva yli 500 miljoonasta naisesta - mahdoton tehtävä. Erilaisia välähdyksiä, erilaisia profiileja piirtyy mieleeni kohtaamistani naisista, niistä joiden kohtaloista olen lukenut lehdestä, niistä joista kuulen tarinoita. - On Ranjana, joka on harvinainen eronnut eteläintialainen nainen ja joka on lähettänyt teinipoikansa sisäoppilaitokseen. Yhtäältä Ranjana käy baareissa ja bilettää, toisaalta sunnuntaiaamuisin hän harjoittelee buddhalaista laulua (chanting). - On Soumithra, varakas brahmiinirouva, joka hallinnoi kolmea kotia ja hoitaa menestyksekkään miehensä holding-yhtiön asioita ja tekee vapaaehtoistyötä. Hän harrastaa kodinsisustusta ja matkustelee maailmalla, mutta silti hän painottaa, että ennen hänen tarpeitaan tulevat aviomiehen, tyttärien, omien vanhempien ja appivanhempien tarpeet. Perhe on tärkeä ja hän, nainen, kannattelee sitä perhettä. Iso tehtävä hentoiselle nelikymppiselle leidille. - On Nidhi, maisterintutkinnon suorittanut liikkeenjohdon konsultti, joka ei millään ehdi toimistolle kello yhdeksäksi, koska ennen työpaikalle tuloa hän on valmistanut kaksi lämmintä ateriaa: eteläintialaisen aamiaisen koko perheelle ja lisäksi lounaan, jonka hän pakkaa käytännöllisiin kerrosrasioihin miehelleen, koulua käyvälle teinityttärelleen ja itselleen. Lisäksi hän valitsee vaatteet koko perheelle ja laskostaa ne perheenjäsenten vuoteelle. Illalla hän valmistaa vielä kolmannen lämpimän aterian - intialainen ei syö samaa ruokaa kahta kertaa eikä edes lounaan ylimäämäriisiä voi ajatella lämmitettävän. Sen hän mahdollisesti kiikuttaa taloyhtiön vartijamiehen illalliseksi... - On Poornima, apulaiseni, joka yksinään luotsaa eteenpäin kolmea tytärtä. En ole raatsinut kysyä, lähtikö aviomies menemään kolmannen tyttären jälkeen. Lähtenyt on joka tapauksessa. Poornima tekee työtä kolmessa huushollissa apulaisena. Jotain on mennyt pieleen jossain vaiheessa, koska hän on käynyt 9 luokkaa koulua ja puhuu hyvää englantia. Kenties hänestä piti tulla ihan jotain muuta. Poornima kokkaa ja siivoaa ja silittää ja kouluttaa tyttäriään. Hänellä ei ole varmaan aikaa pohtia, onko hän kuten äitinsä - uskon että hän suuntaa tarmonsa tyttäriensä tulevaisuuden rakentamiseen.

Minä, itsellinen suomalainen sinkkunainen, istun ja bloggaan - keitettyäni teetä vain itselleni. Mene ja tiedä, onko tämäkään hyvä...

torstai 22. heinäkuuta 2010

"Kuinka köyhä on oikeasti köyhä?"

Intialainen Gautam Adhikari otsikoi kolumninsa provosoivasti. Oxfordin yliopisto ja YK:n kehitysohjelma UNDP julkistivat vastikään köyhyystutkimuksen, jonka tulokset ovat käynnistäneet Intian mediassa kovan keskustelun. Kahdeksassa Intian köyhimmässä valtiossa on 410 miljoonaa virallista köyhää - enemmän kuin 26:ssa Afrikan valtiossa yhteensä!

Adhikari kertoo tarinaa, kuinka 1993 Delhin keskushallinto pyysi osavaltioita laskemaan köyhänsä. Länsi-Bengalin hallitus vyörytti laskemisvastuuta eri lääneilleen ja nämä edelleen kylätoimikunnilleen. Tämän massiivisen operaation seurauksena keskushallinto veti annettuja lukuja yhteen ja lopputulos oli ällistyttävä: monissa lääneissä köyhien osuus väestöstä ylitti reippaasti 100 prosenttia! Laskennan perimmäinen tarkoitus oli matkan varrella hämärtynyt ja paikallistasolla oletettiin Delhistä olevan tulossa tukiaisia sitä enemmän mitä suurempi on köyhien osuus... Länsi-Bengalin silloinen pääministeri esikuntineen väänteli numeroita poliittisesti korrektimpaan suuntaan - mielestäni oivallinen esimerkki intialaisesta tilastoinnista.

Intian keskushallinto on hankalassa tilanteessa: kansainväliset arviot osoittavat Intian keikkuvan globaalin köyhyystilaston huipulla ja samaan aikaan Intialla on tarve viestiä maailmalle Intian nopeaa talouskasvua ja lisääntyvää vaurastumista. Kriittisten intialaisten asiantuntijoiden mukaan köyhiä on vähintään 300 miljoonaa, mutta jopa lähes 700 miljoonan köyhän armeijasta on arvioita. Mikä lie korrelaatio WHO:n tutkimuksella, jonka mukaan Intiassa on 638 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole vessaa...

Intian bruttokansantuote kasvaa lähes 10 prosenttia vuodessa. Talouskasvun ja lisääntyvän vaurauden hedelmät ovat harvojen herkkua: arvioidaan että vain 10 prosenttia intialaisista hyötyy siitä. Hyötyjiä ovat Intian suurissa metropoleissa asuvat urbaanit menestyjät ja maaseutujen köyhät ja vähemmän koulutetut elävät ahdingossa, vailla lupausta helpotuksesta. Inflaatio laukkaa lähes 18 prosentissa ja ruokakorin hinta on kallistunut saman verran - valtion ruokakupongeista huolimatta yhä useammalla perheellä nälkä on jatkuva vieras.

Moni nimekäs kolumnisti ja intellektuelli vaatii mediassa toimenpiteitä ja poliittista tahtotilaa köyhyyden vähentämiseksi - Intiassa kiehuu pinnan alla aineksia suuriin levottomuuksiin. Intia elää jo nyt itsenäisyyden aikansa levottominta aikaa, kun kahdeksassa osavaltiossa on levottomuuksia ja väkivaltaisuuksia. Myös omaisuuten kohdistuvat rikokset ovat rajusti lisääntymässä: kateus ja osattomuuden tunne ajavat murtoihin ja ryöstöihin. Intian korruptoitunut poliitikkokunta ei vielä ole avannut silmiään: heidän agendallaan köyhyydenpoistaminen ei todella vielä ole. Keitä he sitten kyykyttäisivät ja keiltä he ostaisivat ääniä, jos köyhiä ei olisi.

Intian valtava, isolta osin kouluttamaton pienempien kaupunkien ja maaseudun nuoriso eittämättä on valmis barrikadeille vaatimaan parempaa elämää: hindulainen alistuminen karman lakiin ei ilmeisesti enää ole heidän mantransa. Intian kuuluisa koulutettu IT-ammattikunta on loppujen lopuksi vain pieni osa, alle miljoona, Intian valtavasta väestöstä. Loput, noin 550 miljoonaa nuorta intialaista, vaatii pian suureen ääneen osuuttaan kasvusta eikä heistä iso osa kuulemma tyydy vaatimaan vaan lähtee hakemaan oikeutta. Intian yhteiskuntarauha on siis uhattu ja on mielenkiintoista nähdä, missä vaiheessa valtiovalta herää asian vakavuudelle.

Suurimalle osalle intialaisista 100 rupiaa (noin 1,7 euroa) on iso raha. Se on monen päivätyöläisen päivän palkka. Minä ostin viikolla vihanneksia ja ihmettelin kauppiaalle ostosteni hintaa: hän yllätti minut kertomalla että kilo porkkanoita maksaa nykyisin 60 rupiaa eli lähes euron. Se herätti minut ymmärtämään, miksi monet keskiluokkaisetkin intialaiset ovat alkaneet tinkiä vihannesten määrästä.

Intian kylissä ja kaduilla elää USA:n väestöä suurempi määrä ihmisiä, jotka eivät aamulla tiedä, onko heidän päivittäinen riisi- ja linssiannoksensa turvattu. Eikö niin köyhä ole ihan oikeasti köyhä!