sunnuntai 31. elokuuta 2008

Viisi yötä lähtöön...

Syksyisen sunnuntaiaamun auringonkajo hapuili sälekaihtimien raoista naapureilta lainaamalleni patjalle. Heräsin jo neljättä aamua camp -olosuhteissa: vierashuoneen lattialla patja ja kaapeissa enää vain mukaan pakattavat tavarat. Eilen illalla olimme naapuri-Titan luona: ihanat naapurini järjestivät minulle kiireiselle lähtijälle läksiäisjuhlat. Söimme hyvin kuten aina, Juden grillauksia ja Maaritin loistavaa suklaista kraaterikakkua - ja kerroimme tarinoita, nauroimme ja taisipa Jude esittää muutaman oivallisen Tuomari Nurmio -tulkinnankin. - Tuntuu mukavalta lähteä matkaan ystävien saattelemana. Siskoni kävin päivällä halimassa Hattulassa ja tänä iltana tapaan rakkaita ystäviä Mamma Rosassa.

Kodin pakkaaminen on jotenkin hyvin symbolinen asia - jonkinlainen pienoinen välitilinpäätös. Mitä hävitän, mitä tallennan, mitä tarvitsen matkalle mukaan. Mille uudelle tahdon tehdä tilaa. Tuntuu hyvältä, kun niin moni sanoo uskovansa, että Intia tekee minulle hyvää. Niin uskon itsekin: oikeilla on asioilla on taipumus tapahtua kunhan itse hämmentää vastuullisella järjellä sekaan.

Lähden pakkaamaan viimeiset tavarat pikkuvarastoon ja lähden eteenpäin. Illalla rakas kotini saanee uudet asukkaat - minä alan pikkuhiljaa siirtää itseäni Intian -kotiin. Helsingin hyisen syksyä henkivän tuulen asemesta siellä puhaltelee trooppinen kostea henkäys Bengalin lahdelta.

lauantai 23. elokuuta 2008

Final count-down....

Heräsin taas anivarhain: pää käy ylikierroksilla kun inventoin omaisuuttani. Mitä säilytän, mitä hävitän, mitä vien mukanani. Onneksi aloitin jo keväällä tavaran harvennuksen enkä muutoinkaan ole pahimman lajin "orava". Penkomisen myötä olen muistellut, heltynyt kyyneliinkin asti. Vastaan tulivat äidin kirjeet ja se viimeinenkin jonka päälle oli kirjoituskoneella kirjoitettu "saa avata kuolemani jälkeen". Suvivirttä äiti siinä toivoi veisattavaksi.

Varovaisin käsin olen pakannut monta muistojen esinettä: pienen posliiniaasin joka kuului Siiri-mummolleni, Kanadan tuliaisen, pöytäkellon, jonka isäni isä Akseli-vainaa vei Suomeen palattuaan hiihtämällä siskolleen Saimalle samalle kylälle. Taittelin poikani lapsuusvaatteita ja batmaneja, löysin kirjeitä ja kortteja joihin joku oli joskus kirjoitellut helliä sanoja. - Muistoja kaikki, silti osa minua ja elettyä elämää.

Kahden viikon päästä alan asettua taloksi Bengalin lahden rannalle, Besant Nagarin alueelle. En paljon halua pohtia, miltä silloin tuntuu. Ne tunteet ja fiilikset kohtaan kun ne tulevat. Onneksi uusi koti on mieluinen ja osaan jo kuvitella itseni sinne. Kaikki mitä sen ulkopuolelta tulee, on paljon vähemmän ennustettavaa. -

Tänään kirjoitin Unto-isälleni pitkästä aikaa kirjeen. Kirjoitin, että lähden matkaan toisaalta vahvana ja itseni hyvin tuntevana, mutta silti yksinäisenä. Jätän Suomeen kaksi minulle rakasta miestä; isäni ja poikani. Isäni on kulkenut rinnallani 48 vuotta, poikani 23. Ja nyt minä, tytär ja äiti, lähden. Ehkä tarvitsen etäisyyttää nähdäkseni selkeämmin, ehkä minun pitää tehdä matka myös itseeni. - Olen pohtinut paljon vanhemmuutta ja lapsena olemista. Kaikella on aikansa - isäni on täyttänyt minuun päin isänvelvollisuutensa jo aikoja sitten, nyt kohtaamme toisemme ennen kaikkea kahtena aikuisena jotka voivat puhua suoraan kipeistäkin asioista. Ja silti välillä on se mystinen veriside: näen kasvoissani paljon Paanasen sukua ja tunnen monin säikein olevani kiinni siinä lapsuudessa jonka vanhempani minulle lahjoittivat. Yhtälailla oma äitiyteni mietityttää: siitäkään ei tullut sellaista kuin kaksplus-lehdissä kirjoitetaan, mutta äitiys kuitenkin. Katselin tänään kuvaa jossa seison jääkäripoikani rinnalla valapäivänä: minä pienempi mutta silti se äiti, joka ei osaa lakata (yli)huolehtimasta. Ehkä tähän kaikkeen tulee selkeyttä kun katselen kauempaa.

Alkuviikosta tulee miehiä pakkaamaan tavaroitani varastoon ja lentorahtiin. Sen jälkeen asustelen kodissani camp -olosuhteissa. Mahtaa tuntua oudolta. - Tänään tutustuin tuleviin vuokralaisiin. Ihan mukavalta tuntuu jättää koti heille.

Mietin elämässäni olevaa vahvaa seitsemän vuoden syklisyyttä. En halua ajatella missä olen kun seuraava seitsenvuotiskausi käynnistyy. Uskon että siihen asti Intia kaikkine huimine kerrostumineen muokkaa minua paljon.

perjantai 15. elokuuta 2008

Home-hunting experiences

Running through more than 20 housing properties was interesting - in the real meaning of the word. Initially I had decided to concentrate on more central locations, after having received good hints from the relocation agents and colleagues. With the guidance of professional agents I started my home-hunting: eager to see whether I would find a place where I could picture myself for the coming two years.

What perhaps most surprised me about the Indian flats was that most of them have a separate entrance and a separate Indian-kind-of toilet for maids and servants. Certainly something that I had never encountered before! Another feature which surprised me was that in the kitchen there is no designed space for a dishwasher - the answer being that "we have maids instead"! I guess maid-hunting will follow once I am settled=)

I saw lots of flats: many of them beautiful and spaceous, some of the located on more peaceful strees, some of them amidst construction sites, some of them in truly luxurious compounds, some of them more designed for families. Most of them were also above my budget: I was told that in the past 6 months the rents have been going skyhigh because of increased demand on expat standard housing. I was told that in Chennai there are 6000 foreigners, out of which 3000 are Koreans - due to the establishment of two Korean automobile factories in town. -

On the 4th day I was taken to a suburban area near the Elliott Beach, by the so-exotic-sounding Bay of Bengal. I immediately liked the neighbourhood. And there is more to come: the moment I stepped in the property of Sharanya House I knew! This is where I would like to live. It simply looked so much like me! - The day after I met the landlady, a charming Chennaite lady whose excellent taste shows so clearly on the place. She said, in the south-india way that I believe I am going to love: "I feel that we are going to be friends".

Now back in Finland, undoing my beautiful Helsinki home, rummaging in cupboards and going through memories, I have much better understanding what bits and pieces I want to have with me in India. - I will soon meet the couple who will rent my Helsinki home and I am determined to greet them with the same warmth as my Indian landlady met me: want them to feel at home here the same way!

Pre-visitin tunnelmia

elokuun 3. päivän iltana nousin Mumbain koneeseen. Tulevan viikko oli pyhitetty kodinetsinnälle, home-huntingille kuten sitä keksin kutsua. - Mumbain lentokentällä tuoksu (vai haju...) tulvahti kasvoille. Juttukaverina ollut nuori milanolainen reppumatkaaja, kokenut Intian -kävijä totesi: "the smell of India - have missed it". - Minä en vielä tiennyt tulisiko siitä tuoksu jota joskus oppisin kaipaamaan - mutta siihen on nyt tottuminen. Hyvästelin Jammuun ja Kashmiriin matkanneen milanolaisen ja painelin yhden kerran rutiinin jälkeen tottuneesti prepaid-taksitiskille ja lähdin kohti kotimaan terminaalia ja Chennaita.

Kuinka paljon helpompaa oli tulla toiseen kertaan - ja kuinka paljon vähemmän enää ällistelin. Hyvillä mielin odotin tulevaa viikkoa: tulisiko vastaan asunto johon astuessani tuntisin tulevani kotiin - paikkaan johon voisin kuvitella itseni seuraavan kahden vuoden ajan. - Kollegat tulivat hotellille luokseni ja söimme yhdessä lounaan: tuntui mukavalta ajatella että tällä tiimillä teemme yhdessä töitä - tosin osana isompaa Indian Familya, johon Delhin kollegani Ashok minut kauniisti toivotti tervetulleeksi.

perjantai 1. elokuuta 2008

Soon off for the pre-visit....

Sunnuntaina lennän Mumbain kautta Chennaihin: tavoite löytää oma koti! Olen opetellut etätyönä toimimista intialaisten relocation agenttien kanssa: jännittävää nähdä minkälaisia koteja minulle esitellään. Ennakkotietojen saamisen kanssa on niin ja näin, mutta luotan siihen että se omalta tuntuva koti löytyy. Ja jollei löydy nyt, niin sitten syyskuussa. Kiitos näinä päivinä Suomeen palaavien Marjan ja Karin minulla on jo suuri osa huonekaluista: ostin ne heiltä pois ja ne odottavat nyt uutta osoitetta Finpron Chennain toimiston yhteydessä olevassa varastossa. Uskon säästäväni paljon aikaa ja vaivaa kun moinen "tukkuhankinta" on nyt tehty.

Suomen päässä moni asia on vielä kesken. Oma pää prosessoi asioita siihen tahtiin että yöunet tahtovat häiriintyä. Mutta sehän oli odotettavissa. Pienin askelin asiat järjestyvät - ja ehkäpä tämän monipolvisen muuttoprosessin myötä kasvatan itselleni jo niitä tikapuuhermoston säikeitä joita varmaan Intiassa tarvitsen.

Muistelen keväistä ensituntumaani Intiaan: laskeuduin samaisella lennolla aamuiseen Mumbaihin ja kuten sanotaan: "Mumbai washed all over me": lämmin kosteus, ihmismeri, hajujen ja tuoksujen potpourri ja turbaanipäiset taksikuskit jotka olivat sulkeneet autojen takapaksit munalukolla. - Nyt osaan jo mennä hankkimaan prepaid-taksin kotimaan terminaaliin. Kotimaan terminaalissa osaan tällätä itseni Ladies -kaistalle turvatarkastukseen enkä aiheuta enää maaliskuiseen tapaan kaaosta menemällä miesten jonoon...

Silti jännittää lähteä: oikea lähteminen on jo niin lähellä, enää viiden-kuuden viikon päässä ja nyt matkalla on selkeä tarkoituksensa: auttaa minua pikkuhiljaa tunnistamaan minkälaisen kolon Chennai luovuttaa palapelistään.

Monet Suomen -asiat pöllyävät päässä: isäni terveydentila, Santiksessa palvelevan poikani jättäminen ensimmäistä kertaa oman elämänpiirini ulkopuolelle, ystävät, omat liikuntaharrastukset, tavaroiden varastointi ja mitä-mukaan-pohdinta. Töiden puolesta tunnen hyvää mieltä siitä että seuraajani Elina on ottanut hienosti duuneja haltuunsa. Monia ihania kollegoita tulen kaipaamaan, mutta mieltäni lämmitti Delhin kollegan Ashokin sähköposti, jossa hän toivotti minut tervetulleeksi Finpron Intian -perheeseen. Kunpa tietäisivät, millaisen matriarkan minusta saavat=)