- bakkam, -vakkam, - tamilinkielen soinnista

Jos sattuisi olemaan alakuloinen, pelkkä Chennain kartan lueskelu saisi hilpeälle tuulelle. Dravidakieliin kuuluva tamili, joidenkin teorioiden mukaan yksi maailman vanhimpia kieliä, on aika lystikkään näköistä ainakin länsimaisin kirjaimin kirjoitettuna. Tamilin kirjaimistosta en edes aio yrittää ottaa selvää. - Nungambakkan. Kottivakkam. Palavakkam. Injambakkam. Nandambakkam. Adambakkam. Kovilambakkam. Puludivakkam. Virugambakkam. Villivakkam. Manjambakkam. Ayanambakkam. Gurukkambakkam. - Pettymyksekseni tuo vakkam-bakkam ei edes tarkoita mitään. - Muitakin hauskoja nimiä löytyy: Mettukuppam. Sadyamankuppam. Akkarai. Muttukadu. Kannadapalayiam.

Nokian tehdas sijaitsee alueella, jonka nimi on Sriderumbudur. Minulle väitettiin ettei yksikään suomalainen opi ääntämään sitä oikein. Minäpä opettelin ja osaan nyt painottaa oikeita tavujakin ja suhauttaa alkuässää! Yhtälailla päätin opetella naapurivaltion Keralan eteläisen kaupungin Thrivananthapuramin.

Chennai on ollu Chennai kymmenisen vuotta. Pitkään käytössä ollut Madras kummittelee vielä vahvasti paikallisten puheissa ja esimerkiksi lentoliikenteessä Chennain tunnus on MAA Madrasin mukaan. Intiassa alettiin 1990-luvun puolessa välissä palauttaa kaupungeille nimiä, jotka niillä oli ennen siirtomaavaltaa. Bombaysta tuli Mumbai, Kalkutasta Kolkata, Madrasista Chennai. Madras -nimen alkuperän ounastellaan olevan muinaisten portugeesivalloittajien antama.

Tamilit ovat ylpeitä harvinaisesta ja vanhasta kielestään. He ovat sitkeästi vastustaneet Delhin keskushallinnon kuningasajatusta levittää hindi toisena virallisena kielenä englannin rinnalle. Tamilien ja Keralan malayalamin puhujien mielestä hindi on satamajätkien ja torimyyjien rahvaanomainen kieli ja he yksinkertaisesti eivät ota sitä käyttöön.

Puhuttu tamili kuulostaa hengästyttävän nopealta. Kuulostaa kuin siinä olisi paljon lyhyitä tavuja joissa on tasaisesti vokaaleja ja konsonantteja. Tamilia äidinkielenään puhuvien englanti on oma lukunsa: valtavan nopealla rytmillä puhuttu tamilimausteinen englanti on jotain, joka erityisesti puhelimessa on jotakuinkin ällistyttävä kokemus. Joudun neljään-viiteen kertaan kysymään uusintaa tai tarkennusta ja sittenkään en aina ymmärrä. Lohduttavat, että parissa kuukaudessa alan ymmärtää sitä sujuvasti! Mitä omalle englannille tapahtuu, sitäkin odotan jännityksellä. Koulutettujen paljon matkustaneiden ihmisten englanti on luonnollisesti erittäin hyvää, monet ovat asuneet pitkään Yhdysvalloissa tai Englannissa, mutta paljon niitäkin joiden intianenglannin "peesaaminen" voi olla kohtalokasta... Autonkuljettajan kanssa väännän tankeroenglantia ja max kolme sanaa kerralla! - Olen kuullut, että autonkuljettajat ja siivoojat eivät olisi autonkuljettajia ja siivoojia jos he puhuisivat hyvin englantia. Selitys on kovin järkeenkäypä.

Hellyydestä ja sen osoittamisesta

Uutena tulokkaana tietenkin tarkkailen valppaasti nykyistä toimintaympäristöäni. Ennen lähtöä olin lukenut paljon erilaista Intia -kirjallisuutta, mikä toki jonkin verran valmentaa ymmärtämään tämän planeetan tapaa toimia. Intiaa pidetään hyvin suvaitsevaisena maana: onhan Intiassa historian peruina kuusi pääuskontoa: hindulaiset (joka on enemmän kuin uskonto, se on enemmän kai maailmankatsomus), muslimit, kristityt, jainilaiset, parsit ja juutalaiset. Perustuslaki takaa virallisen kielen aseman yli 20:lle kielelle. Tänne on tullut kauppamiehiä ja valloittajia Arabian niemimaalta, Portugalista, Hollannista, uskonnollisia vainoja on tullut pakoon Syyrian kristittyjä ja parseja Persiasta. Maassa on lukemattomia erilaisia keittiöitä ja pukeutumistapoja. - Tätä taustaa vasten on eurooppalaisen mielestä outoa, että hellyyden osoittaminen miesten ja naisten välillä julkisesti on kiellettyä. Itse asiassa sen osoittaminen avioliiton ulkopuolella on kielletty myös ei-julkisissa tiloissa - eli esiaviolliset suhteet eivät kuulu normaalisti intialaiseen elämään. Nuoria vahditaan yhä tiukasti ja sitä edesauttaa suurtalouksissa eläminen. Omaa privacya ei helposti ole. Tässä Tamil Nadun osavaltiossa baarit ja yökerhotkin menevät kiinni 23 eli yöjalassakaan ei kovin myöhään riekuta. Hyvien perheiden tyttöjen pitää olla naimisiin mennessään neitsykäisiä. Maailman vanhimman ammattin harjoittaminen ei ole täällä näkyvää. Toki voi lehdestä lukea kuinka maalta on tuotu viattomia tyttöjä kaupunkiin ja korttelipoliisi on naapurien ilmiantojen perusteella käräyttänyt bordellinpidon. Suurkaupungeissa on korkeanluokan escort -serviceä , mutta se on vain varakkaiden hupia.

Vaikuttaa, että seksi on jotenkin tabu ja kielletty hedelmä - intialaiset katsovat innoissaan imeliä Bollywood (Chennaissa Kollywood) - elokuviaan, joissa lauletaan ja tanssitaan. Suurisilmäinen nainen istuu keinussa ja isoviiksinen, usein hiukan tukeva ensirakastaja on polvillaan neitokaisen edessä. Filmeissä on paljon lähiotoksina herkkää silmiinkatselua ja lystikästä kirmailua kedolla, johon yhtäkkiä singahtaa valtaisa hassusti itseään vääntelevä tanssiryhmä taustalle. Eli elokuvateollisuus tukee naisten ja miesten välille hyvin romanttista ja eteeristä rakkautta. Tässä Tamil Nadun osavaltiossa sentään korkein oikeus kumosi vetoomuksen, jossa haettiin oikeuden päätöstä sille, että kondomien myyntipakkauksissa ei saisi olla eroottisia tilanteita kuvattuna! Kun naisen ja miehen välisen seksuaalisuuden ja eroottisuuden ilmaisu on eurooppalaisen silmin varsin tukahdutettua, äkkinäisen tarkkailijan johtopäätös on, että lähestulkoon kaikki intialaiset miehet ovatkin homoja=) Kaduilla kävelee eri ikäisiä miehiä, jotka pitävät hellästi käsivarttaan kaverin hartoiden ympärillä tai pitävät ihan oikeasti kädestä. Kävellessään he usein vielä sivelevät toverinsa käsivartta. - Lähikahvilassa istui yhtenä iltana kaksi trendikästä nuorta miestä: heillä oli sormet sormien lomassa pöydän päällä ja toinen siveli ystävänsä peukalohankaa hellästi.

Nämä miehet ovat kuulemma heteroita mutta ulkomaalaisen silmin heidät luokittelisi vähintään bi-seksuaaleiksi. Kollegani, 25 -vuotias täkäläinen mies, kertoi pyytäneensä kavereitaan lopettamaan kädestä pitämisen kun sekä suomalaiset että muut eurooppalaiset olivat irvailleet "poikienvälisestä". - Olisiko niin, että kun tyttöjen kanssa ei ole helppo päästä lähituntumaan, niin ne sisällä vellovat tunteet kohdistetaan siihen, mitä on saatavilla? Avioliitosta yhä yli 80 prosenttia on järjestettyjä ja koska suku on vahvasti mukana, niin avioeroja ei käytännössä ole. Voikohan sekin ajaa miesten väliseen, jos se oma vaimo ei sittenkään ole mielen mukainen?

Intiassa homoseksuaalisuus on yhä rikos. Lehdissä käydään kovaa keskustelua kriminalisoinnin purkamisen puolesta. Tämän päivän lehdessä debattia käytiin taas, ja monet kirjoittajat vaativat Intiaa lopettamaan hurskastelun. Argumentointeja oli erilaisia: yhden kirjoittajan mielestä homoseksuaalisuuden pitäisi olla sallittua, koska "miehiä nyt kertakaikkiaan on helpommin saatavilla" ja toisen mielestä asiaa puoltaa se, että "homojen välinen seksi on vähemmän vaarallista kuin heteroiden välillä". Hän ei tosin valottanut mihin hän tämän väittämänsä perustaa.

Miesten välistä fyysistä hellittelyä siis ei pidetä kummallisena - sitä harjoitetaan kaikenikäisten miesten kesken eri yhteiskuntaluokissa. Sen sijaan kuulin, että jos tyttö ja poika pussaavat kauppakeskuksessa, niin vartija singahtaa oitis paikalle pilliin puhaltaen ja aloittaa valtaisan saarnan. - Siitä huolimatta Intian väkiluku kasvaa hurjaa vauhtia: jossain välissä äijän käsi siis irtoaa toisen miehen hellästä hyväilystä....

White rules ....but

kolmen viikon aikana olen oppinut järjettömän määrän asioita - osaa en varmasti vielä ole oikein oivaltanut sillä jopa logiikka on ajoittain ihan toisenlaista. Olen oppinut että valkoisilla on monessa asiassa etuajo-oikeus. En ole varma tuntuuko se aina hyvältä... Lentokentällä check-innissä valkoiset vedetään economy -jonosta business -jonoon vaikka lippu ei sinne oikeuttaisikaan. Valkoinen voi neuvotella menestyksekkäästi erilaisten vartijoiden kanssa siitä, onko nyt oikea mennä sisään vai ei. Lupa heltiää yleensä kun jaksaa jankuttaa ja jollei muu auta, niin suomea puhumalla voi väsyttää vartijat. Valkoinen voi odotuttaa autonkuljettajaansa vaikka koko päivän firman parkkipaikalla eikä siitä kuulemma tarvitse potea huonoa omaatuntoa - odottaminen on niiden duunia. Valkoiselle löytyy ravintolasta pöytä vaikka paikallisia parveilisi ovella. Piikaa tai siivoojaa pitää moittia ja torua jollei työ ole tehty madamen mielen mukaisesti: muuten henkilökunta alkaa kuulemma hyppiä nenille. Autonkuljettajan pitää illalla jättää auto valkoisen parkkipaikalle ja mennä kotiin bussilla, rikshalla tai mopolla jos sellaiseen on ollut varaa. Näin toimitaan vaikka valkoinen ei sitä autoa itse koskaan liikauttaisikaan.

Nämä "opit" ovat kyllä sotkeneet ajatusmaailmaani. Takkuisesta luonteestani huolimatta olen kuitenkin kiltti ihminen ja piian perässä kulkeminen ja ojentaminen huonosti siivotuista nurkista painaa minua. Yhtälailla huolehdin, että autonkuljettani tietää milloin hänellä on mahdollisuus ruokataukoon. - Eilen sain ensimmäisellä Chennain suomalaisten Finn-Friday -dinnerillä rautaista opastusta driverin suhteen: kilometrilukemat pitää ottaa ylös ja niistä bensaostoista pitää ylläpitää excel-taulukkoa ettei kuski ajele omiaan jos valkoinen pomo sattuu vaikka olemaan matkoilla. Pitää narista ylinopeuksista ja siitä, jos kuski autossa päikkäreitä ottaessaan on likaisilla jaloillaan sotkenut penkkejä... Arrghhh, kuinka paljon minun pitää kovettaa itseäni että kykenen tuohon...

Tuo "but" -osasto: yhtälailla olen näiden viikkojen aikana oppinut sen, että olen täkäläisten mielestä varmasti aika säälittävä olento. Täällä kukaan ei asu yksin. Naimisissakin olevat nuoret aikuiset ja ihan oikeatkin aikuiset asuvat suurtalouksissa vanhempiensa ja sisarustensa perheiden kanssa. - Sen lisäksi huushollissa asuu henkilökuntaa. Kukaan ei ole koskaan yksin. Tämän vuoksi päivisin tapahtuu paljon asioita joiden vuoksi kotona pitäisi olla joku: toimitetaan kaasupullo, tullaan korjaamaan vuotava hana, toimitetaan pesukone, noudetaan pyykkiä, toimitetaan vesisäiliö, tullaan asentamaan laajakaistaa. Olen saanut kymmenittäin puheluita, joissa tiedustellaan: "madame, are you at home, we are on our way there". Kello yksitoista aamulla vastaan, että olen kotona vasta klo 18 jälkeen. Kahden tunnin kuluttua saan samasta numerosta uuden toiveikkaan soiton: "madame, you at home now?" - Intialaisille ei kerta kaikkiaan mene kaaliin, että jollain ulkomaalaisraukalla ei ole ketään pitämässä hänestä huolta. Ja oikeassahan he siinä ovat, se on aika surullista...

Madame, why the stress?

Loppukesästä lähtien ihoni on oireillut. Ärtynyt, kuivunut, kutittanut. Täällä vaiva ja kutina yltyi, vaikka kuvittelin lämpimän ja kostean ilmaston olevan suosiollinen. Kiireideni keskellä olen pohtinut syitä: erilainen ilmasto, erilainen ruoka, jatkuva ilmastointilaitteiden päälläolo, ilmansaasteet. Toki mielessä on käynyt myös, että onhan tällainen muutto vaikutuksiltaan niin monta richterin asteikkoa, että jossainhan sen täytyy tuntua. Vaikkapa iholla. - Tänään painelin ammattiapua hakemaan, en suinkaan tavalliselle lääkärille vaan vanhan intialaisen hoitotieteen ayurvedan klinikalle, jota täkäläinen ystäväni Sarla suositti. Prakriti -klinikka oli viihtyisä ja kiireetön, lämpimät värit ja seesteinen tunnelma. Minulta kysyttiin ikä, pituus, paino, verenpaine, veriryhmä ja olenko vege vai non-vege sekä entisen ja nykyiset sairaudet. Minut otettiin vastaan hämärässä puulattiaisessa huoneessa, jossa ison täysin tyhjän pöydän ääressä istui tohtori ja hänen assistenttinsa (ja myöhemmin minun tulkkini...) - Oli jännittävää, että tohtori ei koko aikana koskettanut tai edes läheltä katsonut ihoani jonka vaivakseni ilmoitin. Hän kyseli hyvin vähän kysymyksiä: mikä on verenpaineeni, onko minulla diabetes, onko hilsettä, toimiiko vatsa ja onko vatsantoiminta normaalia. Hän kysyi, syönkö lihaa ja juonko alkoholia, johon yritin vitsikkäästi murjaista, että eipä tuota täällä näy saavan.... Hän kysyi lapseni ja perheeni. Kun yritin selvittää hänelle, että itse epäilen että kyseessä on psykosomaattinen stressireaktio muuton vuoksi, hän kysyi, miksi olen Intiassa. Kerroin olevani työn takia ja saapuneeni kolme viikkoa sitten. Hän kysyi, olinko vasta saavuttuani saanut tietää että joudunkin jäämään kahdeksi vuodeksi, johon ällistyneenä vastasin tietenkin tienneeni tuon jo etukäteen. Siihenpä tohtorimme tokaisi: "if you knew, madam, why the stress?" - Jäin sitä pohtimaan, ihan hyvä kysymys....
Hoitosuositukset tulivat: kahdenlaisia tabletteja aamuin illoin, illalla (kuulemma) pahanmakuista mikstuuraa keitettyyn, jäähdytettyyn veteen sekoitettuna ja saippuan asemesta yrttitahnaa jota sekoittelen itse jauheesta. Lisäksi määrättiin vege-ravinnolle eikä mitään kylmää saisi syödä eikä mitään hapanta. Buttermilk on kuulemma hyvä, pitäisi vielä keksiä mitä se on, sitä kuulemma kannattaa tehdä itse jotenkin erottamalla joku osa jugurtista... Lisäksi 7 päivää putkeen samaan kellon aikaan puuterihierontaa ja sen jälkeen 7 päivän setti siten, että joka päivä 45 minuutin ajan otsalleni valutetaan mainittua buttermilkiä. Tällä pitäisi tulla kaunis ja sileä kutiamaton iho, tosin lääkkeitä voi kuulemma joutua syömään kuukausia. - Jotenkin äkkiseltään länsimainen lääkärissäkäynti ja reseptin kanssa apteekkiin -malli tuntuu tämän rinnalla vaivattomalta, mutta ehdottomasti annan tälle mahdollisuuden. Se ero oli kotimaiseen meininkiin myös, että tohtorin konsultaatio maksoi 2,5 euroa ja lääkkeet nelisen euroa! Koko hoitokokonaisuuden hinnaksi tullee 80 euroa. Sillä ei taida Suomessa selvitä yhdestä lääkärillä käynnistä....

Nyt painelen sekoittamaan ensimmäistä mikstuuraa, katsotaan millainen yö siitä sukeutuu...

Kaksi naista

kotitaloani vastapäätä rakennetaan kolmikerroksista pientaloa. Työmaa oli meneillään jo elokuun alussa kun kävin täällä ensimmäistä kertaa. Taloa muurataan paikalla ja työmaalla on hiekka- ja sorakasa ja muutama kuhmuinen ämpäri laastin sekoittamista varten. Rakennuksella on töissä mies ja nainen, varmaankin pariskunta. He näkyvät asuvan työmaalla - enkä usko että kyse on hartiapankkilaisista.... En ole voinut olla tarkkailematta työmaan elämää. Nainen, ehkä minua hiukan nuorempi, näyttäisi tekevän raskaimmat työt. Hän on pukeutunut kirkasväriseen sariin mutta hän kuljettaa tontin reunalta tiiliskiviä päänsä päällä. Hän laittaa mustien hiustensa päälle kangaskaitaleen alustaksi ja kuljettaa neljää tiiltä kerrallaan. Ryhdin on oltava väkisinkin ylväs. Hän sekoittaa laastia kuhmuisessa ämpärissä ja kantaa sitä vasussa lonkkaansa vasten. - Varhaisina aamuina olen nähnyt aamuhämärissä hänen jonkinlaiseen kankaaseen kääriytyneen hahmonsa talorakennelman lipan alla. Häntä ei kalva naapurin koiran haukunta, hän ei ihmettele kuinka ilmastointilaitteen huminassa oppii nukkumaan ilman korvatulppia, hän ei levitä ryppyvoidetta silmiensä ympärille.
Eilen aamulla jouduin hiukan odottelemaan kuljettajaani. Seisoin portilla pc-laukku olkapäällä, päälläni vaatteet jotka varmaan maksoivat tämän tuntemattoman sisareni vuoden tai kahden palkan. Hän teki aamutoimiaan siinä rakennustyömaalla - hän pesi hampaansa ja otti käteensä vettä siitä samaisesta ämpäristä jossa hän oli sekoittanut laastia aiemmin viikolla. Hän levitti kiiltävän mustat hiuksensa hajalleen, otti vettä käsiinsä ja huuhteli työmaan pölyt kauniista hiuksistaan. Minä katselin, omat hiukseni muotoiluvaahdon, vahan ja lakan jäljiltä. Hän katsoi minua takaisin, tutkivasti, suoraan enkä lukenut hänen katseestaan mitään tunteita. Ehkä minä, nainen minäkin mutta niin eri planeetalta, olin tökerö kun katselin hänen aamutoimiaan. En tiedä mitä hän mietti, pohtiko tätä erilaisuutta, hyväksyikö oman karmallisuutensa tässä elämässä. Mitä mietin minä, täällä korostetusti etuoikeutettu valkoinen madame, jota tullaan joka aamu hakemaan ja joka voi silmää räpäyttämättä maksaa kerrallan kuntosalin vuosimaksun? En minä miettinyt, analysoinut - minä katsoin, minä näin - jotain jäi kytemään mielen pohjalle. Yhä tänään tässä osavaltiossa naisista vain 64 prosenttia osaa lukea. Yhä tänään miljoonat naiset Intiassa eivät voi päättää omasta kohtalostaan. Yhä lukemattomia tyttövauvoja hylätään tienvarsille ja ojanpohjalle. Minä lupasin, tuon niin lähellä mutta samalla niin kaukana olevan "sisaren" suoran katseen häkellyttämänä, että täällä ollessani etsin jonkun hylättyjen tyttöjen koulun tai orpokodin, jonne voin lyhentää velkaani. Velkaani siitä, että minä olen saanut niin paljon. - Kuten ihailemani Mika Waltari sanoi elämäkerrassaan: "minä onnellinen - ihmiskunnan kärsimyksellä mitattuna".

Kotikulmien ravintolaelämyksiä

Tänä iltana aloitin tutustumisen alueeni ravintoloihin. Niitä oli minulle jo kehuttu. Muutamassa olin poikennut kurkistamassa, lähinnä rantaa olevassa Giorgiossa jo käynytkin. Giorgio mainostaa olevansa Global Cuisine ja tarjoaa ruokamatkaa maailmalle. Vegecannellonit jo kokeilin - intialaista ruokaa ei jaksa koko ajan sillä haasteena on hahmottaa etukäteen mitä mikin ruokalaji pitää sisällään ja erityisesti tymäkkyyden aste eli chilien määrä on aina arvoitus. Tänään kävin kakkukaupan yläkerrassa olevassa Clay Ovenissa, joka oli aivan ihastuttava paikka. Niin siistiä ja nätisti sisustettua ravintolaa en olisi uskonut tältä kulmakunnalta löytyvän. Ruoka, jugurtissa ja limessä marinoitu kana sekä pinaattisessa hunnussa lämmitettu paneer-juusto tuoreen naanin kanssa olivat aivan upeita - ja hintaa illalliselle tuli seitsemisen euroa. Jotenkin hurskas aikeeni kokata itse alkaa hiipua jo näin kolmannella viikolla... Varmaan laitan itsekin ruokaa voidakseni paremmin hallita syömistäni, mutta noilla ravintolahinnoilla ei hellan ääri työpäivän jälkeen juuri houkuttele. - Syömisen ja juomisen hinta on ihan toinen, kun menee viiden tähden hotelliin: siellä illallisbuffeet maksaa helposti 20 euroa ja koska alkoholilla on melkoinen ylellisyysvero, niin lasillinen intialaista chardonnayta voi maksaa 7 euroa. Tästä voisi tehdä hätäisen johtopäätöksen, että raitis elämä toteutuu ilman suurempaa vaivannäköä: viinilasillista ei tavallisessa ravintolassa saa edes rahalla! -

Jossain vaiheessa aion mennä eteläintialaiseen "kokkikouluun": mausteet ja niiden hallinta ovat avainsana täkäläiseen makumaailmaan ja haluan opetella niiden saloja. Oma uunissa vihannesten kanssa hauduttamani kanaparka lime- ja korianterimarinaadissa muutaman Virgino-tipan kera on jotenkin valjunoloinen...

Yhtälailla olen nyt alkanut kiinnittää syömisessä ja valinnoissa huomiota Auyrvedan eli vanhan intialaisen holistisen lääketieteen (tai elämäntieteen) oppeihin: minut jo keväällä Keralan reissulla luokiteltiin ns. Pitha -tyypiksi eli "all fire" - sitähän minä olen astrologisestikin. Eli minun pitäisi syödä kaikenlaisia viilentäviä ruokia koska olen itse niin kuuma=). Maito, jäätelö, vihreälehtiset vihannekset, monet hedelmät ovat minun ruokiani. Sen sijaan minun pitäisi välttää happamia ja karvaita makuja (jukurtti, etikka, mausteiset ruoat yleensä) sekä myös punaista lihaa ja kananmunaa. Viljatuotteet ovat niinikään hyväksi. Jännittävää on, että monen "kielletyn" kohdalla olen luonnostani kokenut jonkinlaista luotaantyötävyyttä, eli ehkä kroppa oivaltaa jotain. Jotenkin ayurvedan tavoite saada ihminen elämään tasapainossa ja välttämään sairastumista vetoaa minuun: aion tämän kummallisen, raskaan, kiehtovan päivittäisen elämän lomassa antaa itselleni aikaa: ehkäpä Intia voi jopa parantaa.

Kuntosaleista ja liikunnasta

Tänään rundasin Chennain saleja. Etukäteen luetut esitteet lupasivat "world class services", "latest state-of-the-art equipment" - ja totuus oli ainakin eurooppalaisen silmiin ihan jotain muuta. Eniten saleilla oli raskasta rautaa ja toiseksi runsaasti cardio -laitteita eli juoksumattoja ja cross trainereita ja kuntopyöriä. Niiden taso oli parhaimmalla saleilla ihan hyvä. Yhdestä löytyi kovasti kaipaamani spinning, mutta laitteet olivat aika krouvit. Bollywood -tanssiryhmiäkin oli, mutta en usko ihan heti singahtavani sellaiselle. Joogatuntejakin löytyi ja niille pitäisi sitten vääntyä jo seiskaksi, tosin aamun spinning -tunnit alkavat jo kuudelta... Minähän nousen, kiitos kuuluisan naapurin koiran, mutta autonkuljettajaa käy sääliksi jos hänen pitää ensin suoriutua tänne puoli kuudeksi - autohan pysyy madamen talossa ja kuskit tulevat omin neuvoin mistä tulevat...

Mielestäni parhaimman kuntosalin vuosimaksu on 17 000 rupiaa eli noin 260 euroa, mikä intialaisittain on hurja hinta. Spinningistä ja joogasta maksetaan erikseen. -Ostin muutamia kuntoilu- ja terveyslehtiä: niissä suitsutetaan health&wellbeingiä, puhutaan liikunnan ja oikeanlaisen ravitsemuksen ja tiheiden ateriavälien merkityksestä. Viesti ja tarina on ihan sama kuin lännessä. Intiassa on perinteisesti hyväksytty ylipainoisuus (joka tietenkin kohdistuu keskiluokkaan ja siitä ylöspäin) mutta nyt suitsutetaan ulkonäön ja treenatun ulkomuodon puolesta. Lehdissä on ennen ja nyt -tarinoita jossa kerrotaan kuinka temppu tehtiin. - Lyhyen kokemukseni perusteella arvelen, että yksi ylipainoisuuden syy on arki- ja hyötyliikunnan puute. Täällä yksinkertaisesti ei kävellä: ulkona on kuumaa ja saasteista, jalkakäytäviä ei kaikinpaikoin ole ja niillä ei ole tilaa kävellä vaikka niitä olisikin. Kaikkialle mennään autolla, moottoripyörällä tai rikshalla. Polkupyöräilyä harjoittavat vain itsetuhoiset (ja varattomat). Kun tähän lisätään erittäin hiilihydraattipitoinen ruokavalio (paljon valkoista riisiä ja erilaisia vehnäleipiä joissa on joko rasvaa ja/tai sokeria) ja lisäksi kastikkeet, joissa on paljon gheetä eli kirkastettua voita ja usein kookosmaitoa. Kypsentämättömiä vihanneksia ei juuri harrasteta ja itsekin arvon niiden hygienisyyttä: ne pitäisi pestä vähintään suolavedessä mutta mieluummin huuhdella huolellisesti jodilla terästetyssä vedessä (eikä mieluusti kraanavedessä!) Kuidut jäävät täten vähälle. Hedelmät ovat toki yksi minullekin hyvin kelpaava elintarvikeryhmä: tosin nekin pitää pestä harjalla ennen kuin niitä alkaa kuoria koska myyntikioskeissa niissä pörrää kärpäsiä ja myyjien kädet ovat kauhistuttavan likaisia.... - Runsas eläinrasvojen käyttö on geneettisen taipumuksen lisäksi syy siihen, että vuoteen 2010 mennessä peräti 60 % maailman sydänsairaista on intialaisia. Luin eilen, että yksi iso sydänkuolleisuutta lisäävä riskitekijä on se, että Intiassa kestää keskimäärin 300 minuuttia (!) päästä sairaalaan siitä kun hätätila ilmenee!
Samaisessa artikkelissa väitettiin, että intialaisilla ja aasialaisilla yleensä on ahtaampi verisuonisto kuin eurooppalaisilla, mikä edistää suoniston nopeampaa tukkeutumista. Toki ymmärrän, että täältä katsottuna eurooppalaiset voivat vaikuttaa geneettisesti heterogeeniseltä ryhmältä - niinhän mekin puhumme intialaisista vaikka tähänkin maahan mahtuu kymmeniä rotuja, perustuslain mukaan yli 20 virallista kieltä ja Intian sisäisten kulttuurien ja tapojen kirjo on sama kuin matkalla Suomesta Maltalle!

Näillä puheilla: tänään käynnistän kuntosaliurani Alwarpetin Fitnessone -salilla! On myönnettävä että se on houkuttelevampi vaihtoehto kuin sauvakävely kakkarannalla....

Siivoamisesta

Siivoaminenkin on oma taiteenlajinsa tässä maassa. Perusvälineet ovat varpuluuta, rikkalapio ja likainen lankamoppi. Lattioiden pesuun, kuten myös tiskaamiseen käytetään kylmää vettä. Tietenkin olisi pitänyt ymmärtää että kuuma vesi ei ole kaikkien saatavilla- ja toisaalta kuulemma kesän helteillä hanasta tuleva vesi on luonnostaan varsin lämmintä. Olin jo reklamoida kun keittiön hanasta tulee vain kylmää, kunnes kuulin että se on normimeininki. Fairya vaan kehiin niin kuulemma tulee puhdasta. - Kun olen itse alkuun tiskaillut, olen kaivannut haikeasti tiskikonettani ja oivallista suomalaista keksintöä eli kuivausritilöitä.

Tänään sain ensimmäisen siivoojani, joka on tilapäisapu kunnes löytyy vakituinen. Pieni tumma sariin pukeutunut tamilinainen Lakshmi hiipparoi avojaloin pitkin kotiani ja tekee omalla tyylillään puhdasta jälkeä. Hän oppi heti sinipiian tavoille ja ilmoitti muutaman sanan englannintaidoillaan sen kelpaavan=) - Kymmenen päivää ilman siivoojaa vahvisti sen, että täällä on oikeasti siivottava joka päivä. Pölyä tulee uskomaton määrä. Mitään elukoita talossani ei ole näkynyt, päinvastoin kuin toimistolla jossa miniatyyrimuurahaisia vilistää kaikkialla. - Pitänee ostaa varalta etikkaa: kun kastaa siivousrätin etikan ja veden sekoitukseen ja pyyhkii sillä keittöntasot niin muurahaisten pitäisi pysyä loitolla.
Kuivaruokatavarat on kuulemma paras laittaa kannellisiin purkkeihin, ei pelkästään muurahaisten vuoksi vaan kosteuden. Huomasin jo eilen, että Helsingin Myllyn lahjoittamat rouskisruisnäkkärit olivat hiukan sitkistyneet Intian kosteudessa - mutta hyviltä ne maistuivat erityisesti juuri eilen, kun koti-ikävä ja uupumus iskivät ensimmäisen kerran kunnolla päälle.

Lakshmin siivousurakka on kohta valmis, hän tulee kuulemma onnelliseksi viidestäsadasta rupiasta eli noin 8 eurosta. Tuntipalkkaa siitä tulee 2 euroa... ja madamella on puhdas koti!

Ensimmäisen kerran

uupumus ja väsymys pyyhkäisivät ylitseni oikein kunnolla. Yllätin itseni parkumasta kurjuuttani ja riittämättömyyttäni. Itsesääli ja ikävä iskivät vyön alle. Olin venynyt aamulla paikallisen ulkomaalaisviraston arrogantin päällikön vastaanotolla - keskustelunaihe oli Suomen ja Intian verolaki ja sen soveltaminen. Minulta vaadittiin maahan rekisteröitymiseen 11 erilaista liitettä joista osa vaikutti lähinnä simputukselta. - Iltapäivällä toimistolta meni sähköt ja jo muutenkin tavattoman hitaat yhteydet katkesivat. Liian monta tekemätöntä asiaa jäi vaiheeseen. -Olin sopinut tapaamisen relocation agentin toimistolle, olin menossa reklamoimaan koska mielestäni en ollut saanut sovittua palvelua. Päällimmäisenä painoi siivoja/maid -asia: olen asunut jo 10 päivää kodissani ja pölyä ja likaa ja tahroja on joka paikassa. Piian eli maidin kyllä löytää eikä kuukausihinta päätä huimaa: 60 euroa 6 pv/vkossa. Repesin siinä vaiheessa, kun minulle kerrottiin, että piialle ei todella pidä ensimmäiseen kuukauteen antaa avainta koska lopullinen luotettavuus pitää testata ja että minun työnantajana pitäisi olla pari ensimmäistä viikkoa paikalla ohjaamassa ja valvomassa työn jälkeä. - Jälleen kerran totesin: minun pitäisi olla mies ja minulla pitäisi olla vaimo, joka valvoisi henkilökuntaa.... Asia jäi vielä auki koska pitää jaagata joku joka pystyy tulemaan jo puoli kahdeksalta että voin päästää hänet sisään. Ratkaisematta on vielä se, löytyykö joku naapuri joka sitten sulkee avaimella oven hänen jälkeensä, koska minä en millään voi sitoutua olemaan tiettyyn kellonlyömään kotona. Lisäksi sain tiukat ohjeet lukita kaikki arvokas kaappeihin - jokaiseen komeroon on tosiaan oma avain, jopa jääkaapissa on lukko ja avain ettei henkilökunta pääse konfiskoimaan ruokaa... Kun kaikki tämä monimutkaisuus vyöryi ylitseni, aloin itkeä eikä siitä meinannut tulla loppua. - Kaksi viikkoa on takana Incredible Intiaa ja tänä iltana olisin antanut taivasosuuteni jos olisin voinut siirtää itseni Suomeen. En olisi sanallakaan valittanut pimeästä enkä koleasta enkä yhtikäs mistään. Mutta eipä auta kuin siteerata Tuulen viemää -elokuvan Scarlettia joka palaneen Taran raunioilla pui nyrkkiä kohti taivasta ja lausui: "after all, tomorrow is another day". Iltarukoukseeni liitän vienon toiveen, että naapurin typerä rakki nukkuisi pommiin eikä herättäisi minua 5:45....

Aamuista

hiukan ennen aamunkajoa se alkaa taas: naapuritalon koira päästetään pihaan ja se aloittaa ulvomisensa. Kelloa ei tarvitse tarkastaa: 5:45. - Äsken painelin aamutakki päällä kadulle rähjäämään elukalle suomeksi. Täysin turha drama queen act: kukaan kadulla norkoileivista miehistä ei lotkauttanut korvaansa, rakista puhumattakaan. Vastapäisen rakennustyömaan rakenteilla nukkui huopiin kääriytyneitä hahmoja - heidän eksistenssiään moinen ei ravista. Rähjäsin aikani, rakki tunki kuonoaan aidan alta ja kuunteli. Vasta kun olin päässyt takaisin sisään, se antoi vastauksensa: pitkän ulisevan sarjan. Onneksi en osaa koirien(kaan) tamilia: varmaan se antoi samalla mitalla...

Madam, do you work for the government?

kodinkonekaupan poika kysäisi noin, kun annoin käyntikorttini yhteystietojani varten. Häkellyin ja haahuilin typerän "in a way, yes" -tyyppisen vastauksen. Käyntikortissani kun lukee työnantajan nimen lisäksi Consulate of Finland, mikä nyt on hiukan joustavasti sanottu. - Intia on kuitenkin maa, jossa valtiosidonnaisuus ja ministeriölinkki varsinkiin suurlähetystön onarvostettua. Olen oppimassa ,että tuota linkkiä kannataa käyttää: sillä saa ovia auki, ehkäpä alkoholiakin hankittua helpommin kuin keskimäärin ja jos ego ei ole jengoillaan, niin arvovaltaakin voi kuvitella saavansa. Olen kuullut itseäni tituleerattavan milloin konsuliksi, milloin "representative of the Finnish governmentiksi" - madamehan olen nyt jo ihan täyspäiväisesti.
- Täällä saa siis kulkea monta hattua päässään, ja kameleonttina olo on hetkittäin uuvuttavaa. Tuntuu, että pitäisi revetä niin moneen ja osata niin paljon. Ja vaikka tiesin, että yksinäisyys pitää osata kohdata, hetkittäin se vyöryy päälle aika hurjana. - Siksi tänään tuntui niin hyvältä, kun ensimmäinen chennailainen ystävätär, hurmaavan boheemi taidegallerian pitäjä Sarla, soitti ja pyysi mukaansa shoppaamaan. Toinen meistä intialainen parsidaami, toinen suomalainen valtiovallan edustaja - kaksi naista ihailemassa kunnon keräilijän tavoin milloin alusvaateosaston hepeniä, milloin hypistelemässä patoja ja kattiloita. Tulin hyvillä mielin kotiin - intialainen elämäni alkaa saada nimiä ja kasvoja rakennusaineikseen.

Holy Cow - henkilökunnasta....

Delhin matkalla ostin lentokentältä luettavaksi best selleriksi mainostetun Holy Cow -kirjan, jossa Intiaan rakkauden perässä muuttanut aussinainen kertoo hilpeästi ja mukaansa tempaavasti omaan tarinansa Intian kanssa. Pystyn hyvin asettumaan hänen kokemuksiinsa ja löysin sieltä kohdan, joka heti osui ja upposi. Minulla ei ole vielä kotiini pesiytyneestä pölystä huolimatta siivoojaa - kiire muka estänyt hankinnan, mutta jo tilapäisen autonkuljettajan kanssa olen syyllistynyt kirjan mukaan perusvirheisiin=). Kirjassa aussinainen saa intialaiselta naapurinrouvalta läksytystä siitä, että tämä sanoo aivan liian usein henkilökunnalleen "please" ja "thank you" - jos henkilökunnalle on liian ystävällinen ja joustava, he menettävät kunnioituksensa ja alkavat vedättää. Minä olen autonkuljettajalleni jo antanut liikaa löysiä: vaikkakin hän on tavattoman fiksu ja palvelualtis, niin äskenkin hän jo kysyi minut kotiovelle jättäessään, että tarvitteko apua laukun kanssa - eikä lähtenyt sitä automaattisesti kantamaan. Sitä saa mitä tilaa: itsepähän olen moneen otteeseen sanonut ettei tarvitse nousta avaamaan auton ovea tai kantaa laukkua... Mikä meissä yliemansipoituneissa suomalaisnaisissa on vikana kun ei osaa ottaa palvelua vastaan? Toivon oppineeni läksyni ja kun siivooja astuu remmiin, aion olla vaativa siirtomaa-madame joka narisee välittömästi kehnosta jäljestä! Tosin hiukan hirvittää kun vuokraemäntäni maalaili kauhukuvaa että joudun ainakin kaksi viikkoa kouluttamaan ja vahtimaan uutta piikaa. - Senkin olen huomannut, että täällä taidetaan vaivihkaa vähän sääliä aikuista naista, joka "joutuu" olemaan kokopäiväisesti töissä, ei ole raukkaparalla elättäjää. Kunniallisella naisella olisi varmaan aikaa ojentaa henkilökuntaa....

Oli miten oli, piika on pian pestattava, sillä intialainen pöly tottavie leviää vauhdilla ja peittää tienoon. Siivousvälineet ovat oma lukunsa, sillä imuria ei käytetä koska kosteassa ilmastossa se ei kuulemma oikein aja asiaansa vaan täällä yhä lakaistaan. Luudankin noita jo osti: lystikkään suipon harjassellaisen. Suomesta toin hyvin valistettuna lajitelman lyömättömiä sinipiikoja, sillä täällä harrastetaan vain lankamoppeja joiden puhtaanapito on haasteensa sekin. - Olen usein sanonut, että minulla on siivoojan sielu: sääliksi käy piikaparkaa joka joutuu ylettymään minun siivousstandardeihini. Mutta varmaan Intia opettaa siinäkin: huomennakin voi mopata jollei tänään ehdi!

Epätieteellinen teoria sokerista ja alkoholista

Kuten laajasti olen jo kertonut, minulle valkeni vasta elokuisella pre-visitillä että kotivaltiossani Tamil Nadussa ei myydä alkoholia noin vain - pitää tietää mistä kysyy eikä tämäkään hankintakeino oli mitenkään takuuvarma. Intiassa vaikuttaa olevan melkoinen hurskastelumeininki alkoholin suhteen. Varmasti maan suhteellisen isolla muslimiväestöllä (10 prosenttia eli noin 130 miljoonaa muslimia) on varmasti osansa lainsäädäntöön, kuten myös hindulaisella maailmankatsomuksella. Silti Intiassa juodaan paljon ja liiallinen alkoholinkäyttö on kuulemma kansanterveydellinen uhka. Kaupungilla näkee kylttejä "Wine Shop", mutta kuulemma kaltaiseni madamen ei pidä pistää nokkaansa niihin sillä niissä myydään vain tenua ja halpaa viskiä. Viinistä todellakaan ei ole kyse. Lähikaupassa hokasin hyllyltä australialaisen chardonnayn ja ajattelin, että kenties Spencers -market on edelläkävijä ja myykin viiniä: lähempi etiketin tarkastelu tuotti pettymyksen: de-alcoholized Australian white wine. Suorastaan brutaalia, en halua edes tietää millainen prosessi on takana...

Pitkän aasinsillan kautta sokeriteoriaani: Intiassa laitetaan sokeria ihan joka paikkaan. Tee ja kahvi jopa keitetään usein sokerin kanssa. Ihaniin tuorehedelmämehuihin lisätään rutkasti sokeria. Joka kulmassa olevat kakkukaupat notkuvat chocolate brownieseja, truffle chocolate ja triple chocolate -kakkuja. Suklaata on kaupoissa lähes Suomen malliin. Lauantain retki paremman kaupunginosan ranskalaisleipomoon opetti, että kaikkeen leipään on lisätty sokeria. Jopa puolitumma Swedish dark bread sisälsi sokeria. Kommentoin myyjälle sokerin lisäämistä ja kysyin, onko heillä sokeritonta leipää. Iloisesti hymyilevä poika totesi kun tavasin tuoteselostetta, että "madam, it is only a spelling mistake"....

Olen tullut siihen juhlalliseen johtopäätökseen viikon Intiassa oleskelun sekä aiemman viikon mittaisen Dubain -matkani (sama alkoholipolitiikka), että kun ihmiset eivät saa laillisesti ja helposti saada mielihyvää alkoholista, he ahtavat itsensä täyteen sokeria kakkuina sun muina. Endorfiinit tarvitsee jostakin saada. Mene ja tiedä onko suomalainen meininkikään hyvä; että ahdamme itseemme molempia=)

Ainakin pikainen tarkastelu vahvistaa, että intialaisilla on melkoinen ylipaino-ongelma. Naiset kuulemma (ja näemmä) lihovat ripeästi avioitumisen jälkeen ja miehillä ylipaino tulee ehkä hiukan myöhemmin. Täällä ei luontaista arkiliikkumista tapahdu: vietetään valtavasti aikaa liikenteessä ja ulkona on liian kuuma ulkoliikuntaan. Lisäksi täällä ilmeisesti vain varattomat kävelevät - ja yksi outo madame kulkee Besant Nagarin asutusalueella ja kantaa kauppakassejaan. Yhtälö, joka ei mene rikshakuskien kaaliin, sillä jokainen heistä (ja heitä on!) pysähtyy ja tarjoaa kyytiä. Kävelevä ulkomaalainen taitaa olla kummajainen!

Art knows no boundaries....

During my first week in Chennai I have already had the opportunity to experience two beautiful cultural events. On my first Monday here I was invited by our business friend Manan to attend a story telling event "And then they came to India". The topic was the history of the Parsis, a peculiar small community with less than 100 000 members; originally from Persia who came to India after they were persecuted because of their zarathustrian religion. There was music, dance and recitation entwined together, illustrating in a very touching way the migration of the Parsis. And again, this very event showed that the world is a village: the lady behind the coreography is Mallika Sharaband, a famous Tamil Nadu dancer whom I met in April in Finland in connection with Sitra's India Programme. And I was touched to see, that the music was composed partly by Eero Hämeenniemi, whom I also have had the pleasure to meet in Finland!
Tonite I was invited to an art gallery, partly to celebrate the Keralite Onam festivity (Kerala is the neighbouring state which is why many traditions together with migration have also reached the state of Tamil Nadu) and to inaugurate the exhibition of a famous Colcata artist. The charming hostess was Sarla, whom I met via friends in August: with her I immediately shared friendship and did enjoy enourmously the opportunity to meet new people.
These two experiences show that art and culture build amazing bridges that can offer to a stranges a deep and eyes-opening insight to a new world.
On my way home tonite I felt less stranger, confident that during the coming months I would discover my piece of India!

Nordic walking with Indian touch...

Sunnuntaina heräsin liian varhain - päätin reipastuttaa aamuani sauvakävelyllä, olinhan juuri saanut tuliterät exelit torstaina kuorman mukani. Pääsin lopulta liikkeelle puoli kahdeksan aikaan ja aurinko oli jo polttavan kuuma. Rantaan menevällä tiellä oli valtavasti porukkaa, ilmeisesti menossa ja tulossa erilaisista temppeleistä. Varsinaiselle beachille päästyäni iskin sauvat santaan ja tarkkailin tiukasti askeleitani - lähibeachini ei todellakaan ole mikään kalifornialaisranta palmuista ja Bengalin lahden mainingeista huolimatta. Ihmeen vähän sauvomiseni keräsi katseita, mutta toisaalta intialaiset tuntuvat antavan tilaa erilaisuudelle. Painelin kohti vesirajaa ja lähdin etenemään pohjoiseen päin kohti kalastajaveneitä. Rannalla kyykötteli miehiä päällään dhoti, etelä-Intiassa yleisesti käytetty hameentapainen vaate. Ällistykseni ja ällötykseni oli melkoinen kun oivalsin kykkimisen tarkoittavan aamutortun vääntämistä. Tyypit kykkivät kaikessa rauhassa tarpeillaan piittaamatta ohi sauvovasta madamesta. Aloin tarkkailla hiekkaa tarkemmin ja huomasin kauhukseni rannan olevan tuoreen paskan täplittämä. Eli kuulemani jutut OLIVAT tosia - rantaa käytetään käymälänä. Eikä siinä kaikki: ihan lähellä intialaisperheet istuivat rantavedessä lastensa kanssa nauttimassa vedestä. Itse päätin samalla, että Bengalin lahden aallot eivät minun hipiääni pääse hyväilemään...

Äänistä ja hajuista

Täällä varmaan käy samoin kuin aikanaan Italiassa: alan huutaa. Ympärillä on koko ajan melua: liikenne pauhaa ja jyrisee, torvia soitetaan jatkuvasta - lukeehan pakujen ja riksojen perälaudassa aina kehottavasti "Horn Please". Tamilit puhuvat oudon kuuloista kieltään valtavalla nopeudella: puolikuuden aikaan eilen aamulla taloni ohi kulki banaaninmyyjä, joka kärryjään työntäessään ulvahteli myyntipuheitaan. Se innosti naapuritalon vahtikoiraa joka aloitti oman aamupalveluksensa... Mukana tuoduilla korvatulpilla on siis käyttöä.

Hajut ovat oma luokkansa. Intialla on oma ominaistuoksunsa. En taida edes haluta tietää mistä kaikesta se koostuu. Tänään vietin kolme tuntia Chennain lentokentällä tullauttamassa Suomesta saapuvia tavaroitani. Haju odotusaulassa oli ihan omaa luokkaansa ja madame sitkeästi seisoi kullanhohtoisissa slingareissaaan - kas kun tekstiilipäällysteiset tuolit eivät visuaaliselta ja hajulliselta ominaisuudeltaan houkutelleet istumaan..

Kaikesta tästä seuraa ainakin se, että parfyyminkäyttö tuntuu jotakuinkin turhalta. Ei Calvin Klein koskaan pysty läpäisemään pienoisen parfyymisuihkauksen voimalla tätä Intian hajumuuria!

Kohta lähden kotiin: jälleen kerran odottamaan tuleeko joku luvatuista palveluntarjoajista. Kaasumies ei tullut eilen koska hänen vaimonsa oli synnyttänyt. Toki varpajaiset aina yhden länsimaalaisen madamen kaasuntarpeen hakkaa. Internet -mies oli tainnut unohtaa... Kun nyt edes toisivat vaatteeni ja astiani, niin saisin alkaa tehdä kodista kotia: saada tuttuja tavaroita ympärilleni. Illalla taidan soittaa mukavien saksalaisnaapurien ovikelloa ja pyytää kanssani jakamaan Moet & Shandon -puolia. Tunnen monin tavoin ansainneeni että kuulisin viikon luontoäänen korkin mossahtaessa auki=)

Incredible India - osa II: rahasta ja hinnoista

Rahan arvon joutuu täällä määrittelemään uudestaan - tulee ihan uusia indeksejä ja vertailuparametrejä. Lasillinen intialaista chardonnayta viiden tähden hotellissa anniskeltuna maksaa yli 8 euroa - samalla rahalla saa kaksi hyvätasoista pedikyyriä. Lifestyle -kaupassa muovinen lattialla seisova pyykkiteline (joita Anttilasta saa perusversiona alle kympille) maksaa yli 50 euroa - saman verran maksaa piian palkka kuukaudessa! Eilen siivosin toimiston kaappeja ja löysin valtaisan määrän vanhoja sanomalehtiä ja vanhoja työpapereita: pihan vartijamies vei ne trokarille ja saimme niistä toimiston käteiskassaan 2,5 euroa. Minun puolestani vartija olisi voinut pitää rahat mutta kollegan mielestä ne kuuluvat firmalle...

Viiden tähden hotellissa neljän hengen buffeet (ilman alkoholia) on tosiaan sama kustannus kuin paikallisen ihmisen piikapalvelut valkoiselle ihmiselle. - Taitaa olla oppimista, ennen kuin osaan suhtautua tähän. Tunnen lähestulkoon syyllisyyttä kun heitän kotitaloni roskankeräyspisteeseen (= pieni likainen ämpäri) ison pahvilaatikon toisensa jälkeen: ostan silmääräpäyttämättä pesukoneen, uunin, lieden, höyrykeittimen, silitysraudan. Vartijapariskunta ryntää kadulle myymään pahvit - good for them. - Yritän selittää itselleni, että ehkä täällä oloni tuo työllisyyttä muutamalle tamilille - näille uskomattoman ystävällisille, kauniisti hymyileville ja palvelualttiille ihmisille.

Incredible India - osa I

mistä aloittaisin.... ensimmäinen uudessa kodissa nukuttu yö on takana. En päässyt ihan suunnitelmien mukaan muuttamaan, kun ilmastointilaitteita piti vielä asentaa. - Opin kantapään kautta intialaista aikakäsitystä. Kuten eräs intialainen tuttavani sanoi: IST eli Indian Standard Time on oikeasti Indian Strechable time... Eilen odottelin pesukonetta ja kaasuliettä toimitettavaksi. Toki ymmärsin, että sovittu klo 17-19 välinen aika on suuntaa-antava, mutta kun miehet viimein saapuivat umpipimeässä hiukan ennen iltakymmentä, madamen kärsivällisyys oli vähissä. Kärsivällisyyden vähenemisen takana oli osin se, että kotona ei ollut muuta ruokaa kuin ruotsalais-intialaisia korppuja ja maailman kalleinta cheddaria (100 g paketti pakattuja siivuja maksoi lähes 6 euroa...) ja lounaskin oli jäänyt väliin.

Pesukonetoimituksen jälkeen valmistauduin ensimmäisen yön viettämiseen Besant Nagarin kodissa: siunasin sitä että olin ostanut heinäkuussa lähteneiltä Karilta ja Marjalta huonekalut ja edes sänky oli siten jo olemassa. Oma tarinansa oli, miten siihen sain patjan hankittua eilen... Tyynyn ja lakanan ostin Fabindiasta ja totesin, että pesemättömiin lakanoihin meno on osa Intian siedätys -hoitoa=) Uni tuli, kunhan aikani pulasin ilmastointien kanssa. Jokunen kujakoira rähjäsi ulkona ja rähinän saattelemana vaivuin uneen, jossa olin Suomessa. Niinhän sitä sanotaan: lentokone on liian nopea siirtymisväline jotta sielu ehtisi mukaan....

Sleepless in Helsinki...

Yesterday I moved in a hotel in Helsinki. It was somehow weird to do that in one's own home town. When checking in, I realized that I do not actually have an address now. Felt like homeless for a while...
This morning I woke up at 4:45. The hour of the wolves, like they say. Too many things spinning in my head, lots of things to be completed before heading to the airport on Friday evening. Many people have asked me how does it feel now. I tell them that I do not really feel much; I am just doing things and facing the removal as it comes. Early Saturday morning the smell of Incredible India will embrace me at the Mumbai airport: I wonder what my feelings will then be. - Luckily I will be travelling from Helsinki with my colleague Rekha; will not feel so alone in the world=)

My lovely colleagues in Finland are preparing something for today. I agreed but told them not to make me cry. I will miss you, you wonderful people - ofcourse you will still be part of my Finpro family but yet... In the afternoon I will be hosting a big networking event for international women with my colleagues: looking very much forward to that. I believe in networks and the female networks are a great asset - not that it would be a protest against man power! I admire us women, we are often the everyday heroes; we make great professionals, good mothers and spouses and still have time for each other. - I personally hope to make friends with Indian women - that would be such an enrichening experience. I believe that at the end of the day we are all the same: when scratching the culturaly layers away, deep down we are all the same with our joys and sorrows, frustrations and fears, feelings of happiness and fullfilment.

- Kummallinen aamu... heräsin aivan liian varhain mutta niinhän näinä viikkoina on ollut normimeininki. Lähtö kummittelee vahvasti alitajunnassa. Minulta kysellään paljon miltä tuntuu. Jännittääkö. Pelottaako. En osaa vastata koska niin paljon tapahtuu ja niin paljon pitää vielä ehtiä. - Lauantaiaamuna Mumbain kentällä Intia ottaa kosteaan ihan omanhajuiseensa syleilyyn ja siitä se lähtee. Tuntuu varmaan oudolta lähteä Chennaissa kohti Besant Nagaria ja tajuta olevansa menossa "kotiin". The home is where the heart is - vanha klisee jonka merkitystä varmaan joudun pohtimaan. Missä minun sydänparkani lienee - monin säikein Suomessa kiinni mutta monilta osin ei-kenenkään-maalla. Uskon että kiinnikkeitä kasvaa Intiaankin. Millaisia, sitä en vielä tiedä.

Mieleeni tulee Liisa Luostarisen runo, jossa puhutaan lähtemisestä. Tarkkaan en tekstiä muista mutta siinä puhutaan kuinka asemilla näkee erilaisia ihmisiä. Onnellisten ympärillä väreilee tyyneys lähdön hetkellä. - En osaa arvellä mitä minun ympärilläni huomeniltana ulkomaan terminaalissa väreilee mutta minä lähden. Luottavaisena siitä, että loppujen lopuksi elämä pitää itsestään huolen.