tiistai 23. syyskuuta 2008

Kaksi naista

kotitaloani vastapäätä rakennetaan kolmikerroksista pientaloa. Työmaa oli meneillään jo elokuun alussa kun kävin täällä ensimmäistä kertaa. Taloa muurataan paikalla ja työmaalla on hiekka- ja sorakasa ja muutama kuhmuinen ämpäri laastin sekoittamista varten. Rakennuksella on töissä mies ja nainen, varmaankin pariskunta. He näkyvät asuvan työmaalla - enkä usko että kyse on hartiapankkilaisista.... En ole voinut olla tarkkailematta työmaan elämää. Nainen, ehkä minua hiukan nuorempi, näyttäisi tekevän raskaimmat työt. Hän on pukeutunut kirkasväriseen sariin mutta hän kuljettaa tontin reunalta tiiliskiviä päänsä päällä. Hän laittaa mustien hiustensa päälle kangaskaitaleen alustaksi ja kuljettaa neljää tiiltä kerrallaan. Ryhdin on oltava väkisinkin ylväs. Hän sekoittaa laastia kuhmuisessa ämpärissä ja kantaa sitä vasussa lonkkaansa vasten. - Varhaisina aamuina olen nähnyt aamuhämärissä hänen jonkinlaiseen kankaaseen kääriytyneen hahmonsa talorakennelman lipan alla. Häntä ei kalva naapurin koiran haukunta, hän ei ihmettele kuinka ilmastointilaitteen huminassa oppii nukkumaan ilman korvatulppia, hän ei levitä ryppyvoidetta silmiensä ympärille.
Eilen aamulla jouduin hiukan odottelemaan kuljettajaani. Seisoin portilla pc-laukku olkapäällä, päälläni vaatteet jotka varmaan maksoivat tämän tuntemattoman sisareni vuoden tai kahden palkan. Hän teki aamutoimiaan siinä rakennustyömaalla - hän pesi hampaansa ja otti käteensä vettä siitä samaisesta ämpäristä jossa hän oli sekoittanut laastia aiemmin viikolla. Hän levitti kiiltävän mustat hiuksensa hajalleen, otti vettä käsiinsä ja huuhteli työmaan pölyt kauniista hiuksistaan. Minä katselin, omat hiukseni muotoiluvaahdon, vahan ja lakan jäljiltä. Hän katsoi minua takaisin, tutkivasti, suoraan enkä lukenut hänen katseestaan mitään tunteita. Ehkä minä, nainen minäkin mutta niin eri planeetalta, olin tökerö kun katselin hänen aamutoimiaan. En tiedä mitä hän mietti, pohtiko tätä erilaisuutta, hyväksyikö oman karmallisuutensa tässä elämässä. Mitä mietin minä, täällä korostetusti etuoikeutettu valkoinen madame, jota tullaan joka aamu hakemaan ja joka voi silmää räpäyttämättä maksaa kerrallan kuntosalin vuosimaksun? En minä miettinyt, analysoinut - minä katsoin, minä näin - jotain jäi kytemään mielen pohjalle. Yhä tänään tässä osavaltiossa naisista vain 64 prosenttia osaa lukea. Yhä tänään miljoonat naiset Intiassa eivät voi päättää omasta kohtalostaan. Yhä lukemattomia tyttövauvoja hylätään tienvarsille ja ojanpohjalle. Minä lupasin, tuon niin lähellä mutta samalla niin kaukana olevan "sisaren" suoran katseen häkellyttämänä, että täällä ollessani etsin jonkun hylättyjen tyttöjen koulun tai orpokodin, jonne voin lyhentää velkaani. Velkaani siitä, että minä olen saanut niin paljon. - Kuten ihailemani Mika Waltari sanoi elämäkerrassaan: "minä onnellinen - ihmiskunnan kärsimyksellä mitattuna".

Ei kommentteja: