Tamilien taivas vuotaa...

Niiden piti alkaa 20.10. Lehdessäkin kirjoitettiin niin. Mutta niin ei tapahtunut. Piti odottaa vielä kaksi viikkoa. -Tsunamin jälkeen moni asia ei ole enää ollut ennallaan. Eivät edes monsuunisateet. - Tiistaina tamilien taivas alkoi vuotaa. Ensin aamuöisin - heräsin viideltä rankkasateen ääniin. Kuudelta moppasinkeittiössäni ainehtivaa lattiaa - täällä ei taloja turhan takia rakenneta tiiviiksi ja vettä oli tullut ankarasti kaappien päällä olevien ikkunoiden karmeista. Moppasin ja samalla ärhentelin apulaista joka oli saanut sinipiikani puristusmekanismin hajotettua - kuitenkin sain ämpäriin muutaman litran punaisenruskeaa monsuunisadevettä ja pääsin kaurapuuronkeittoon.

Tällä viikolla sateet ovat yltyneet. Varhaisaamun kuurojen lisäksi satelee aamupäivällä ja uudestaan iltapäivällä. Eilen perjantaina satoi jo illankin. Ja satoi koko yön. Lauantaiaamunakin satoi ja nyt lauantai-iltanakin sataa. Taukoamatta. Tamilien taivas vuotaa. Tiet lainehtivat ja teiden reunoille muodostuu valtavia mutaisia lätäköitä.

Intialaisten sadekäyttäytyminen on erilaista. Täällä valtaosa köyhistä kävelee aina avojaloin ja sateen sattuessa loputkin ottavat kengät pois. Monella on muovikassi tai muovipussi päässä. Muuten kastumisesta ei niin tunnuta piittaavaan. - Autot kaahaavat kaduilla, joilla vesi lainehtii pahimmillaan puoleen sääreen. Monet työntävät moottoripyöriään ja pienemmät autot kyntävät vettä pelottavan näköisesti - sähköviat jättävät monia ajoneuvoja tien poskeen. - Minä herätin tänään huomiota iloisen pilkullisilla suomalaisilla kumisaappailla. Niille hihitellään ja niitä osoitellaan. Ainakaan täällä Etelä-Intiassa niitä ei selvästi tunneta. Monelle kadulla kulkevalle noin euron maksavat muoviset varvastossutkin ovat liian kallis hankinta - ei heidän käsityskykyynsä voisi mennä, kuinka paljon madame on pulittanut designerkumppareistaan !

Minä läiskyttelin kotikulmillani kumisaappaissani ja nautin sateesta. Sadetakki oli hiostava, vaikka paikallisten mielestä nyt on kylmä: lämpötila voi sateessa jäädä + 25 C asteeseen. Lehdissäkin varoitellaan paitsi normaaleista monsuuniajan taudeista kuten malariasta niin myös vilustumisesta: äkillinen ilman kylmentyminen voi aiheuttaa vilustumista ja kurkkukipua. Katumyyjien kojuihin olikin ilmaantunut jo minussa hilpeyttä herättäviä kommandopipoja - siinäpä oivallinen talventorjuntapäähine tropiikkiin!

Monsuunit toistuvat joka vuosi ja ne ovat toisaalta elämänlanka: ne turvaavat sadon ja vedensaannin. Silti Intian kadut ja maantiet tulvivat ja sotkevat liikenteen ja joka vuosi ilmiötä noidutaan lehdissä. Ihmiset marmattavat huonoa viemäröintiä ja keskeneräisiä tietöitä, jotka aiheuttavat monsuunisateiden aikana monia tapaturmaisia kuolemia. Sateen sumentamien tuulilasien tai kypärän visiirin läpi on vaikea huomata teissä usein olevia valtavia kaivantoja ja kuoppia ja motoristeja kuolee melkoisia määriä. Yhtälailla jalankulkijoita vaanivat kaivannot, joissa usein on avoimia sähkökaapeleita. Vetiseen kuoppaan lankeava kuolee valtavaan sähköiskuun. Electrocution. Lehti raportoi lähes päivittäin: "Man electrocuted in Kottivakkam".

On helppo arvostella, miksi teitä ei kunnosteta ja viemäröintejä laiteta monsuuninkestäviksi. Yli vuosi Intiassa on vähentänyt arvostelunhalua: täällä tekemistä ei kovinkaan usein ohjaa rationalisuus. Asioita tehdään yhä niin kuin niitä on aina tehty. Tienpätkää ei rakenneta koneilla vaan rakentajina ovat ihmiset. Saripukuiset naiset ja dhotipukuiset miehet kyyhöttävät kuokkien kanssa moottoritietyömaalla ja etenevät tamilien maan punasavisessa povessa hidasta tahtia. Aika ei ole mikään erityinen tekijä. Aikaa on ja sitä tulee lisää. Aika ei lopu. Eikä tamilien aikaa pilkota pieniin yksiköhin tästä hetkestä eteenpäin. Vain se on varmaa mitä on tapahtunut. Tien valmistuminen ei ole varmaa. Silti sitä rakennetaan. Pienin askelein. Pienin kuokaniskuin. Tien valmistumispäivä ei ole niin merkityksellinen. Kuten ei sekään, kestääkö se monsuunisateen piiskausta ja valtavalla voimalla taivaasta tulevia vesimassoja.

Ja tummahipiäiset pölyisiin sareihin sonnustautuneet naiset kantavat käsipelillä tasoitetulle tienpätkälle kivenmurikoita. Niitä kannetaan siksi, että kukaan ei alkaisi käyttää keskeneräistä tietä. Kukaan ei kysy, onko toimintamalli järkevä. Kukaan ei kysele tamilinaisten työergonomian perään. Kukaan ei kysele, eikö voisi käyttää varoituskaiteita. Kukaan tietä kuokkiva ei varmaan myöskään kysele kestääkö tie monsuunit - sitä eivät taida kysellä edes poliitikot jotka vehtaavat ja vitkuttelevat infrarakentamishankkeidensa kanssa.

Minä nautin sadekaudesta. Siinä on makua Suomen kaamoksesta. Sielu kaipaa välillä muuta kuin polttavaa auringonpaistetta ja huikaisevaa valoa. Suomalainen sielu huokaisee huojentuneena, kun monsuunipilvinen taivas tummentaa maiseman ja lämpömittari laskee alle 30 Celsius -asteen. Kotona ei tarvitse ilmastointilaitetta ja hämärissä voi sytyttää tuikkukynttilöitä ja pukeutua monsuunikaamoksen huppuun.