Sense of money...

Raha on iso asia Intiassa. Toisilla on sitä paljon. Toisilla ei ole sitä juuri lainkaan. Alle köyhyysrajan (BPL eli below the poverty line) elävien lukumäärä vaihtelee mittareista riippuen: ainakin 320 miljoonaa elää alle sen, jonkun tutkimuksen mukaan lähes 700 miljoonaa. Sisäinen rahatikkaita kiipeily kasvaa vauhdilla: olen kuullut väitettävän että keskiluokkaan nousisi joka vuosi 50 miljoonaa intialaista.
-Rahan taju meinaa mennä täällä sekaisin. Monet arkiset asiat ovat niin halpoja etten edes vaivaudu kääntämään summia euroiksi tai senteiksi. Kaupoissa hinnat on ilmoitettu hyvin selkeästi, elintarvikkeisiin on lähes aina itse tuotepakettiin printattu rupia -hinta.

Torikauppiailta ja kaupustelijoilta saa valkoisella naamalla aina kalliimman hinnan, joka sekin on usein naurettavan halpa. Autonkuljettajani Raju on ritari: eilenkin hän tuli mukaani hedelmäkojulle vahtimaan ettei minua nyljetä liikaa. Minä olisin ihan mielelläni maksanut 1, 70 euroa kahdesta ananaksesta, yhdestä papaijasta ja neljästä omenasta...
Intian tuontiverotus ylellisyysveroineen (esimerkiksi alkoholin osalta prosentti on 236!) on melkoisen protektionistista ja kotimaista suositaan. Ajatuksena toki kaikin puolin suositeltava, vaikka Intian maanviljelijöiden alati vaikeutuneet olosuhteet ja elintarviketeollisuuden kehittymättömyys aiheuttavat sen, ettei maa ole omavarainen ruokkimaan isoa populaatiotaan.

Länsimäisille ja NRI:lle (Non-resident-Indians eli usein USA:ssa joko pitkään tai nykyisinkin osan vuotta asuvat intialaiset) suunnatussa kaupassa hypistelin Lavazzan 250 g espressopakettia, jonka jätin ostamatta hintalapun vuoksi: 12 euroa! Eteläintialainen kahvi on hyvää ja vahvaa: ostin sitä 200 g paketin 80 sentillä ja lopputulos on aivan Lavazzan veroinen.

Hedelmät ovat siis halpoja. Marjojen ystävänä ostin pienen 75 g pussin kuivattuja mustikoita joiden väitettiin olevan thaimaalaisia: hinta oli yli 5 euroa. Syön nykyisin aamupuuroni ilman mustikoita...

Palvelun ostajalle Intia on paratiisi. Jakkupukun pesetys maksaa kolme euroa. Käsi- ja jalkahoito ihan asiallisessa kauneushoitolassa maksaa yhteensä viisi euroa eikä kaupungin hienoimmassakaan kuin 10 euroa. Tunnin mittaisen ayurvedahieronnan saa kahdeksalla eurolla ja ayurveda -klinikan lääkärinvastaanotto maksaa 2 euroa. Chennain ehkä parhaimpaan diskoon (josta tuli väistämätön sukellusmielikuva 1980 -luvun maaseudun Rantasipi -hotellin yökerhoon...) sisäänpääsy maksaa 15 euroa mutta sisällä gintonic maksaa 3 euroa. Tosin ymmärrän sisäänpääsymaksun logiikaan: intialaiset eivät juuri juo vaan tulevat tanssimaan diskoa! - Päätin ompeluttaa makuuhuoneeseen silkkiverhot ja yhteensopivan päiväpeiton: samaan varsin edulliseen hintaan kuului kotona tehty tarkistusmittaus, verhotangon asennus ja kotiintoimitus. Palvelukulttuuri kukoistaa! - Toisaalta en jaksa lakata ällistelemästä "ylipalvelua" vai olisiko se "ylivalvontaa": laajakaistatoimittajani Airtel soittaa ja kysyy, olenko vastaanottanut heidän edellisellä viikolla lähettämänsä laskun. Eräpäivän lähestyessä he soittavat ja varmistelevat aionko maksaa ja onko maksutapa käteinen vai sekki. Kaksi päivää eräpäivän jälkeen sain taas tarmokkaan soiton: onko madame varmasti muistanut maksaa ja millä maksutavalla... Muistutan itseäni alati: tässä maassa on valtavasti väkeä, jotka pitää ruokkia!

Kodinhankinnoissa koin hinnallisia yllätyksiä: kolmen polttimon kaasuliesi (ilman uunia) maksoi 30 euroa mutta vastaavasti lattialla seisova pyykkiteline, joita Suomessa saa alle kympillä, olisi maksanut paikallisessa "kodin anttilassa" yhtä paljon kuin kaasuliesi. Syy on kollegan mukaan se, ettei moisia kukaan käytä: viritetään naru tai ripustetaan parvekkeen (yleensä hyvin ruosteiselle) kaiteelle pyykit kuivumaan.

Kahvilassa cappuccino maksaa 35 senttiä ja hyvän aterian saan lähiseutuni intialaisravintolassa 5-6 eurolla. Viiden tähden hotellin ravintolassa hyvä illallinen ilman alkoholia maksaa 20 euroa ja viinilasillinen nostaa hintaa 50 prosenttia. Huikentelevainen koko pullon tilaaminen voi viisinkertaistaa hinnan. Työpaikan lähellä olevasta noutopaikasta saa "combomenuun" eurolla tai kahdella. Lopputulema on se, että ruoanlaittotaitoni taitavat ruostua: en oikein motivoidu laittamaan itselleni ruokaa kun paitsi ravintolahinnat ovat edullisia, iso osa lähikaupan ruokatarvikkeista ja mausteista on vieläkin täysin tunnistamatonta.

Voin vain kuvitella ,että seuraavan kerran Suomeen tultuani en raskisi ostaa kaupasta juuri mitään: täällä rahan taju ja arvo jotenkin sumenee. Vaikka jatkuvat yllätykset hinnoittelun osalta toisaalta pitävät valppaana - ja jatkuvasti pitäisi olla tinkimässä. Autonkuljettajani Raju jo eilen minua hiukan moitiskeli, kun madame ei edes yrittänyt tinkiä patjan hinnasta. Itse olin vain niin iloinen, että löysin kunnon patjan ja että se toimitettiin samana iltana kotiin!

Monsuunisateet ovat tulleet Bengalinlahden rannalle. Tunti sitten sade alkoi piiskata ikkunoitani. Siispä en lähde ravintolaan, vaan painelen 30 euron kaasulieteni äärelle ja valmistan pasta-annoksen 2 euron jättikatkaravuista ja 30 sentin pinaattipuskasta ja valkosipulista.