Vuosi sitten

hävitin ja pakkasin, arkistoin ja pakkasin, pakkasin ja raahasin varastoon. Pakkasin Intiaan lähtevät tavarat ja annoin muuttomiesten pakata kotini laatikoihin ja viedä pitkäaikaisvarastoon. - Vuosi sitten hyvästelin ystäviä ja perheenjäseniä, touhusin lähtöä. Innokkaana, jännittyneenä, uuden edessä.

Nyt vuotta myöhemmin olen taas Helsingissä. Helsinki on rakas ja kaunis mutta koti ei ole nyt täällä. Olo on jotenkin irrallinen, hiukan ulkopuolinen. Ei ole osoitetta, ei ole avaimia. Huomaan kaipaavani kotiin. Chennain kotiin. Siellä on osoite ja sinne on avaimet.

Vuosi Intiassa on hujahtanut. Lähdin mielestäni valmistautuneena mutta tietoisena siitä, että täysin ei voi valmistautua. Ajattelin, että oli minun aikani alkaa elää uutta vaihetta. Mitä vuosi Intiassa on minulle tehnyt? - Parin intialaisen tuttavan mukaan olen seestynyt ja tasoittunut - alussa olin kriittinen ja ärtyisä. Varmaan olinkin: Intia otti kuumaan syleilyynsä josta ei irti rimpuiltu - taatusti potkin vastaan monessa asiassa. Itse olen sitä mieltä että edes joogan hengitysharjoitukset eivät ole saaneet minun ärhäkkää luonteenlaatuani tarpeeksi tasoittumaan mutta tiedän että minussa tapahtuu.

Suomessa on nykyisin minun mielestäni todella vähän ihmisiä missään - ja siltikään minä en rakasta ryysiksiä enkä ihmisjoukkojen pakkautumista pieneen tilaan. Suomen helle ei ole mielestäni oikeaa hellettä - enkä minä silti pidä Chennain sydänkesän yli 40 C asteen jatkuvasta helvetistä. Suomalainen ruoka on mielestäni jotakuinkin valjua - enkä minä silti vielä rakasta kovin tulisia ruokia.

Palvelun ja passaamisen suhteen minusta on tullut hemmoteltu. Suomessa ärhentelen raahatessani laukkujani hotellihuoneeseen ja kantaessani lounasastioita ruokailun jälkeen linjalle ja erotellessani ruoantähteitä roskikseen. Suomessa käydessäni ällistelen pitääkö minun todellakin itse silittää vaatteeni! Helsingissä ihmettelin kärttyistä kahvilanpitäjää joka ilmaantui karjumaan minulle kun kopistelin ikkunaan kahvilassa jonka piti olla auki iltaseitsemään: hän huusi minulle: "etkö ymmärrä että meillä on sairastapaus ja tämä on kiinni!"- Kehtasin kyseenalaistaa hänen oikeuttaan karjua minulle aggressiivisesti: kuinka ihmeessä voisin tietää sairastapauksesta! - Pakko myöntää että olen tottunut Intian upeaan asiakaspalveluun joka välillä on suoranaista ylisuorittamista mutta jonka kohteena tuntee itsensä todella palvelluksi.

Itsestäni olen oppinut paljon: minulla on paljon oppimista johtajana. Täällä ei saisi olla liian tuttavallinen eikä liian "mukava" vaan pitää osata olla pomo. - Minulla on vieläkin paljon oppimista kuinka olla Intiassa vieraana: Intia on avannut minulle ovensa ja haluan opetella arvostamaan sitä vielä enemmän. Ulkomaalaisena ja kehittyneessä maailmassa kasvaneena minulla ei ole oikeus vain arvostella ja osoittaa epäkohtia, minulla on myös ainutlaatuinen mahdollisuus oppia rakastamaan Intian monia kasvoja, Intian ällistyttävää monimuotoisuutta. Intiassa on jo nyt monia minulle tärkeitä asioita ja monia tärkeitä ihmisiä jotka muovaavat minua ja minun maailmaani.

Minä olen löytänyt ja löytämässä omaa paikkaani Intiassa: olen jo monin sitein kiinni siihen maahan ja opin pikkuhiljaa yhä paremmin sietämään erilaisuutta. Opin yhä paremmin ilmaisemaan itseäni englanniksi, johon toki on tarttunut tamili-englannin eli tanglishin laulava nuotti. Minulla on jopa se kuuluisa intialainen ajokortti ja tunnen suurta vapautta ajellessani aamuvarhain joogakouluun. - Torstai-iltana Delhin kone vie minut kohti kotia. Tiedän, että Chennaissa hiukan ennen kotipihaa pysähdyn hindutemppelin nurkalla olevalle hedelmäkojulle ja papaijan pintaa tunnustellessani vastaani löyhähtää Intian ainutlaatuinen bouquet: kypsien hedelmien ja jasmiiniseppeleiden tuoksuun sekoittuu koko ihmisestä lähtevä hajusinfonia. Matkalaukussa olevan ruisleivän tuoksu vaikenee ja ihmeellinen Intia on jälleen ihollani ja hiuksissani.