Potilaana Intiassa

Jokainen nivel ja luu tuntui särkevän. Silmäluomiakin kivisti ja kurkunpäässä tuntui epämiellyttävä möykky. Päätä huimasi ja sappinesteen häivähdys tuntui suussa. - Puolitoista vuotta Intiaan tulon jälkeen sain vihdoin (!) vatsataudin. Olen ollut suurimman osan ajasta varsinainen "huldahuoleton": pessyt vihannekseni ja hedelmäni kraanavedellä, syönyt salaattia ja muita kypsentämättömiä vihanneksia enkä tusannut käsidesi-litkun kanssa joka mutkassa.

Kaivauduin peiton alle seuranani naapurin Sarilta saatuja Suomi-lehtiä, Apua, Eevaa ja Gloriaa. Lukeminen ei luonnistunut: rivit hypähtelivät silmissä ja joka paikkaan kropassa sattui. Löysin kuumemittarin ja hämmästyksekseni lukema ampaisi nopeasti lähes 39 asteeseen. Minä siis olin sairas! Ilta meni oksennellessa mutta yötä myöten otettu burana, jotakuinkin ainoa lääke minkä jemmoistani löysin, auttoi saamaan unen. Aamulla olo oli parempi, mutta päätin silti käydä varmentamassa sairauteni perimmäistä syytä.

Soitin ajanvaraukseen ja painelin yksityiseen Apollo -sairaalaan, joka on profiloitunut myös ulkomaalaisten potilaiden hoitamiseen. Aulassa olikin heti eri vastaanottohuone "International Patients" ja siellä oli väkeä tupa täynnä. Eniten ihmetytti se, että minkäänlaista yksityisyyttä ei ollut vaan ihmisiä tungeksi olkapään yli kuuntelemassa toisten vaivoja ja tuijottamassa toisten passeja. Huomautin asiasta hoitajalle, joka hiukan hätääntyneen näköisenä pyyteli anteeksi ja kehoitti antamaan palautetta.

Minun piti rekisteröityä Apollon potilaaksi ja täyttelin lomaketta hiukan suurpiirteisesti: intialaisissa lomakkeissa kysellään paljon paitsi typeriä asioita niin myös seikkoja jotka mielestäni eivät kuulu muille. Jätin tyynesti täyttämättä vuosituloni, hääpäiväni ja siviilisäätyni.
Jätin tyhjäksi myös etu- ja sukunimen jälkeen olevan kentän, jossa paikalliseen tapaan naiselta kysyltään aviomiehen tai isän nimeä. - Hoitaja lähti paperinippuni kanssa mutta palasi hetken kuluttua tivaamaan aviomiehen tai isän nimeä. Ilmoitin ykskantaan etten näe tarpeelliseksi ilmoittaa isävainaani tai entisen aviomieheni nimeä vaan toivon riittäväni sairaalalle ihan omana itsenäni. Hoitaja lähti takaisin mutta palasi entistä hämmentyneempänä: madam, rekisteröintiä ei voi tehdä ellei ilmoita jompaa kumpaa: järjestelemä ei salli jättää kenttää tyhjäksi.

Siitäkös minä kuumehoureisena riemastuin ja käskin kirjoittaa siihen kenttään vaikka joulupukin nimen! Intialaiset eivät tunnetusti ole sarkasmin mestareita eikä nuorta hoitajaaa varmaankaan ole koulutettua kohtaamaan hankalaa valkoista asiakasta. - Niin hän minua puoliääänen kuvasi soittaessaan vielä jonnekin rettelöstäni; kuulin kuinka hän kuiskasi luuriin " a white patient"...

Valkoinen potilas hävisi tapauksen ja kirjoitti tyynesti isävainaansa nimen paperiin. Hetken kuluttua sain potilaskansioni johon minusta oli tehty kunniallinen nainen: olin Mrs S Paananen. Isä saa nyt esittää jotain stunttia tämän elämän toiselta puolen ja minä sain antibioottini.
Intiassa nainen yhä määritetään jonkun miehen kautta, isän, aviomiehen tai jopa oman pojan.

Kyllä naisen elämässä on vuoden 2010 kynnyksellä monessa maassa vielä työsarkaa... ja tämä valkoinen potilas aikoo antaa Apolloon palautetta moisesta diskriminoivasta käytännöstä!

- Intialaisen sairaalan miljöö on kuin Intia pienoiskoossa: sekä odotushuoneessa että lääkäreiden vastaanottohuoneessa on järjettömästi ihmisiä. Ketään ei voi lähettää lääkäriin yksin vaan koko suku seuraa mukana ja huutoa ja konsultointia riittää. Ällistelinkin, ettei ikinä voi tulla minun vuoroni kun kahden lääkärinoven takana oli varmaan 30 ihmistä mutta jokaisen sisäänmenijän mukana todella liikahti 4-6 perheenjäsentä. Minua varmaan taas pidettiin säälittävän yksinäisenä ihmisenä kun olin itsekseni liikkeellä. - Mietin tykönäni minkämoisia sairaalabakteereita mahtaa jyllätä kun väkeä on tolkuton määrä ja osa henkilökunnastakin hiippailee maan tavan mukaan avojaloin. Ehkäpä on parempi olla ajattelematta ja syödä kyselemättä antibiootit joista maksoin 40 senttiä!