Tuntemuksia

Vuosi 2010. Se käynnistyi intialaisen täydenkuun alla, kirjaimellisesti. Istuimme isolla porukalla Madras Cricket Clubin nurmikentälle katettujen pöytien äärellä ja suoraan pääni päällä kumotti kuu, joka juuri sinä yönä näytti erikoisen ylimääräisen täysikuun vuodenkiertoon nähden. Englanniksi Blue Moon, mikä lie suomenkielinen nimitys. Liekö ollut vuodenvaihtuminen tai harvinainen planetaarinen ilmiö - mielessäni risteili valtava ajatusten vuo ja yritin tehdä tiliä elämästäni. Tekstiviestejä tuli eri puolilta maailmaa ja istuin suomalais-intialais-venäläisessä seurueessa ympärillä satoja juhlivia ihmisiä. Tunsin kuitenkin outoa yksinäisyyttä.

Puolitoista vuotta Intiassa. Ainakin puoli vuotta edessä. Ja sisälläni tunnen, että vielä voisin jäädä. Tehtäväni ei ole vielä suoritettu. Ei se, mitä tulin tekemään työmielessä, mutta ei myöskään se, mitä tahdon ja tarvitsen itseäni varten. - Ajanjakso on ollut yhtäaikaa hyvä ja vaativa - toisinaan se on syönyt naista ja toisinaan antanut vahvoja onnistumisen ja kasvamisen tunteita. Hiukan jo kuvittelen tuntevani ja ymmärtäväni tätä ihmeellistä planeetta enkä kuitenkaan tiedä mitään. Elän ja asun täällä, mutta elän valkoisen ihmisen elämää ja minun on helppo valikoida, mitä koen ja mitä näen. Voin valita, että käännän katseeni enkä kohtaa kadulla istuvan jalattoman kerjäläisen anovaa katsetta - voin valita, etten näe ikkunaan koputtavan likaisen pikkutytön anovaa kättä. Kun Intia välillä uuvuttaa, voin valita meneväni sunnuntaibrunssille viiden tähden hotelliin ja kokea ympärillä hyörivän ylipalvelevan henkilökunnan hemmottelua ja ruokapöytien yltäkylläisyyttä.

Olen pohtinut, miksi en ole enempää herkistynyt täällä inhimiselle hädälle ja puutteelle. Onko osasyy se, että täällä hätä ja nälkäkin esiintyy niin suurina numeroina, että tajuan oman auttamiskykyni rajallisuuden? Viiden tähden hotellin brunssipöydän äärellä en muista niitä 300 miljoonaa intialaista, jotka eivät varmuudella tiedä mistä seuraava ateria tulee ja tuleeko se. En muistele, että lähes 50 prosenttia Intian alle viisivuotiaista lapsista on yhä aliravittuja. En jaksa ällistellä sitä, että Intian valtio käyttää enemmän rahaa puolustusmäärärahoihin kuin kaikkiin köyhyttää vähentäviin toimenpiteisiin yhteensä. En jaksa ihmetellä sitä, miksi Intian valtio ei maatalouselinkeinoa tukevilla toimenpiteillä tähtää logistisen ketjun parantamiseen: kolmasosa Intian huimasta vihannes- ja viljasadosta pilaantuu käsiin.

Minä pohdin mennyttä vuotta. Se meni vauhdilla - niin vuosilla on tapana mitä enemmän itselle tulee ikää! Alkuvuoden värejä määritti isäni lähestyvä irtaantuminen tästä elämästä. Isän elämä hiipui ja minä juttelin hänen kanssaan skypellä. Meillä kaikilla oli aikaa tottua isän lähtemiseen. Maaliskuun 10. päivän aamuna olin juuri laskeutunut Andamaanien saaren pääkaupunkiin Port Blairiin ja istuutunut rämisevään taksiin kun Suomi-puhelimeen ilmestyi teksti "Ulla soittaa". Minä tiesin sillä silmänräpäyksellä. Valmistautumisajasta huolimatta oli kuitenkin haikeaa ottaa tieto vastaan. - Kesän korvalla, hyisenä kesäkuun viikonloppuna Unto -isän uurna laskettiin Pylkönmäen multiin ja silloin paleli kropan lisäksi sielu. Tajusin orpouteni.

Kesällä olin Suomessa lomalla. Sain nauttia hyvien ystävien seurasta ja vieraanvaraisuudesta ja golfasin sydämen kyllyydestä upeassa Suomen kesässä. Silti vierailun jälkeen tunsin outoa ulkopuolisuutta ja vierautta. Minulla ei ole siellä nyt kotia. Ajelin yhtenä iltaa hiljaa Malmin -kotini ohi ja näin ikkunasta vieraat huonekalut sisällä. Siellä asuvat nyt muut. Lähdin Intiaan sekavin, mutta osin huojentuneinkin fiiliksin: Intiaan lähtiessä olin menossa kotiin - koti on nyt täällä. Suomi on sydämessä ja sielun sopukoissa, mutta minä en ole siellä fyysisesti.

Viihdyn Intian -kodissani. Toin hyvin vähän tullessani mutta pieniä kotoisia asioita sentään. Aamupuuroa varten katan usein Paratiisi -lautasen - jospa se auttaisi tekemään elämästä välillä kepeämpää! Nukun suomalaissa lakanoissa ja kahlaan monsuuniaikaan kaduilla Marimekon kumisaappaissa, jotka herättävät tavatonta hilpeyttä. - Olen tottunut siihen, että kotonakaan ei siivoamisen suhteen voi olla turhantarkka. Apulaiseni Poornima on hyvä tyttö, mutta yksityiskohdat eivät ole hänen vahvuutensa ja minä en enää jaksa narista pienistä. Enemmän olen alkanut tottua siihen, että joku muu siivoaa ja silittää kuin minä itse - viis siitä vaikka keittiönpöydällä painelee usein tarmokas pienten mustien muurahaisten armeija, joka löytää tiensä vaikka avaamattomaan piparipakettiin!

Intiaan muuttavat länsimaalaiset tyypillisesti ylistävät Intian spirituaalisuutta ja ryhtyvät harjoittamaan joogaa, mediaatiota ja alkavat juoda vihreää teetä ja vaihtavat vege-painotteiseen ruokavalioon. Niin minäkin. Normimeininki siis! - Joogakoulu-uranikaan ei etene ihan takuitta: suomalaiseen liikuntaryhmäopetukseen tottuneena haikailen vieläkin välillä systemaattista ohjausta ja pakkaan turhautumaan, kun minua vain kehoitetaan harjoittelemaan asanoita eli fyysisiä liikkeitä - kyllä ne siitä hioutuisivat! Länsimaiseen joogaharrastukseen kuuluu yleensä hiljaisuus osana joogan filosofiaa, kun taas tässä tamilien joogakoulussa käy usein melkoinen kälätys ja kännykät pirisevät ja niihin vastataan kuuluvalla äänellä. Henkisty siinä sitten kun jo aamukuudelta meinaa oma verenpaine nousta! Olen perehtynyt meditaatioon ja uskon sen voimaannuttavan harjoittajaansa. Silti välillä , turhaudun kun ei meinaa millään oppia sanskriitinkielisiä mantroja. Alaselkäänkin sattuu liian usein, kun yritän istua oikeaoppisessa asennossa. Tyhjennä siinä sitten mielesi kaikesta kun mielessä jyllää turhautumista ja alaselkäkipua. - Uskon todella, että minä tarvitsen Intiaan vielä pitkään - jos haikailen saavuttavani sprituaalista kasvua ja mielen jalostumista.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, Intiassa on loputtomasti oppimista. Mutta ennen kaikkea Intia opettaa meille paljon itsestämme. Äiti Intia on ottanut minut vieraakseen enkä minä voi ajatella tulleeni tänne opettamaan tai muuttamaan mitään. Ei auta vaikka toistuvasti narisen siitä erilaisia henkilötietolomakkeita täyttäessäni, että olisi aika Intiassakin lopettaa naisen määritteleminen miehen kautta : naisen pitää nimittäin jokaiseen blankettiin täyttää joko isän tai aviopuolison nimi. Mahtaa isä-Untoa huvittaa tuonpuoleisessa: hänen nimensä komeilee minun verokortissani ja ensi viikolla luovutettavan skootterini rekisteröintitodistuksessa!

Mitä minä olen siis oppinut? Minä olen oppinut ymmärtämään, että tavara ja kuluttaminen eivät itsellään tee ihmistä onnelliseksi. Sen olen tiennyt aiemminkin, mutta se tieto uppoaa täällä erilailla ihmiseen intialaisen elämän kautta. Olen oppinut sen, että yksineläminen ja sinkkuus eivät ole mitenkään tavoiteltava elämänmuoto - se ei ole sitä vapautta, mitä me länsimaissa mielellämme markkinoimme puolustaessamme isoja avioerojalukujamme ja tiuhaa parinvaihtoa ja markkinoidessamme itsellisten aikuisten riippumatonta elämäntyyliä. Intialaisen silmin yksineläminen on surullista ja surkuteltavaa. - Sain kyyneleet silmiini, kun eräs intialaisrouva tiedusteli minulta osaaottavan tuntuisena "but who is then looking after you?" Nieleskelin ja vastasin, että kaipa minä ihan itse huolehdin itsestäni. Jäin pohtimaant tuota kohtaamista ja jouduin myöntämään, että ihmisen ei ole hyvä elää yksin - ei varsinkaan vieraalla planeetalla. Suomessa olemme liikaa antaneet perhekäsitteen romuttua ja luisua käsistämme - se olisi parhaimmillaan valtava voimavara ja tukiverkosto. - Olen entistä syvemmin ymmärtänyt sen, että ihminen on hyvin holistinen kokonaisuus. Fyysinen terveys on lujasti sidoksissa siihen miten sielumme ja mielemme voi. Lännessä korostetaan enemmän fyysisen kunnon merkitystä ja siitä huolehtimista. Intiassa ihmistä lähestytään kokonaisvaltaisesti ja jumaluus on kauniilla tavalla osa ihmisen elämää. Sen parantavaan voimaan uskotaan mutkattomasti. Lännessä syötetään masennuslääkkeitä ja onnellisuuspillereitä -ihan kuin ihmismielen kaipausta ja haavoja voisi hoitaa kemiallisesti.

Intiassa uskotaan rukouksen ja jumalan läsnäolon voimaan. Intialainen jumaluus on kovin erilainen kotoiseen verratuna. Suomessa uskonnollisuus on enemmän on-off. Täällä eletään monijumalisessa maailmassa: hindut, muslimit, parsit, jainilaiset, kristityt elävät yhdessä ja se on muokannut hengellisyyden käsitystä. Jumala on monikasvoinen, monimuotoinen, jumala asuu jokaisessa ihmisessä. - Intia opettaa uutta hengellisyydestä: sen ei tarvitse olla määrämuotoista eikä tiettyinä juhlapyhinä toteutettavaa. Loppujen lopuksi jumalan kohtaamisessa ihminen kohtaa itsensä ja uskon, että tuon oivalluksen kautta saavuttaa paljon eheytymistä ja saada voimia oppimaan ne läksyt, jotka tämä elämä meille kullekin on valmistanut.

Karmallisuus on kiinnostava Intiassa vahvasti esiintuleva asia. Olen itse perehtynyt siihen - tyypillinen länsimaalaisen Intiassa asuvan harrastus tämäkin! Olen yhä enemmän vakuuttunut, että jokainen on meistä oman elämänsä arkkitehti. Ei niinkään sankari, mutta arkkitehti. Olen jo ennen Intiaan -muuttoa haparoivasti uskonut, että meissä on paljon enemmän kuin tämän elämän muistijäljet, mutta nyt uskon siihen lujasti. Kannamme mukanamme paljon ikiaikaista ja vanhaa, jotka aktivoituvat tässä elämässä sen mukaan mikä meidän läksymme on. Raskaastakin karmallisesta velasta voi vapautua, mikäli tunnistaa sen, mistä pitää luopua ja mistä pitää oppia pois: se antaa toivoa ja voimia.

Kenties minäkin olen jossain aiemmassa elämänajassa ollut intialainen - kenties tulin tänne tullakseni sopuun vanhojen haavojen kanssa. Mutta tämän elämän suomalaisuus on vahvaa: näinä päivinä kaipaan kipeästi murtomaasuksien päälle Suomen ainutlaatuisille talvihangille...