Tuomiokirkon tornin ikkunat kumottivat punaisina. Kivisten apostolien hahmoilla leikkivät valot ja varjot. Värien öistä leikkiä. Kuin revontulien. Portaiden eteen rakennetulla valkoisiin turkiksiin sonnustautunut mies lauloi huikaisevan kauniisti Donizettin "Una furtiva lagrimaa". Minun varpaitani paleli. Vilun pienet tuhatjalkaiset vipelsivät varpaissani ja nakersivat niistä tuntoa. Mikähän snobbailun halu on saanut luopumaan reiluista talvikengistä ja keekoilemaan italialaisilla vuorittomilla nahkasaappailla. Sitä saa mitä tilaa - niin sanoisi lauluntekijä.
Kylmän pohjoisen taivaan valomereksi kylvänyt ilotulitus toivotti vuoden 2009 tervetulleeksi. Tai eipä uusi vuosi kysele, se tulee. Ja jossain se oli jo tullut ja jonnekin vielä tulematta. Minä pitelin kohmeisessa kädessäni kuohuviinilasia ja uskottelin kylmän skumpan olevan juuri se mitä siihen hetkeen tarvittiin vaikka kroppa karjui rommikaakaota. - Yhden asian lupasin itselleni. Minä joka en uudenvuodenlupauksia tee. Ottaisin vuoden 2010 vastaan paljaat varpaat lämpimässä hiekassa.
Näinä päivinä elän jotain välitilaa. Tapaan perhettä ja ystäviä. Nukun sohvilla, lattialle levitetyillä patjoilla. Olen koditon. Eilen ajoin lainattua autoa ja kehäykköseltä Malmille noustessani oli vaikea olla menemättä suoraan. Piti laittaa vilkku ja mennä vasemmalle. Ei voinut mennä suoraan koska se oma koti ei ole nyt minun kotini. Siellä asuvat toiset. Minun kotini on keltaisesssa talossa Bengalinlahden rannalle, sen äkäisen rähisevän tamilikoiran naapurissa. Siellä missä varpaita ei palele. Siellä missä on hiki koko ajan. Ja missä aamulla banaaninmyyjä sotkee fillarillaan katua pitkin ja rämistää räikkää.
Lähden maanantaiaamuna Intiaan. Ihmeellinen Intia. Ihmisiä kuhiseva Intia. Inhimillisen elämän koko kirjon näyttävä Intia. Ilmastointilaitteen hurinan viilentämä Intia. Inkiväärin, chilin ja korianterin maustama Intia. - Paikka jota voisin alkaa varovasti kutsua kodiksi. - Luin Suomessa lehdestä kolumnin, jossa naiskirjoittaja totesi terävästi kodin merkitystä pohtiessaan, että nainen rakentaa kotia tavaroilla ja tavaroiden kautta, hankkii sinne omannäköisiään esineitään ja asettuu taloksi. Miehelle hän totesi kodin olevan enemmän leiri, jonne tämä pudottaa reppunsa kunnes on taas aika nousta ja lähteä tien päälle. Tunnistan itsessäni tuon tarpeen tehdä Intian -kodistani näköiseni: se on minun pesäni, minun turvapaikkani - olkoonkin että ulkopuolella koirat ulvovat, banaaninmyyjät kailottavat, riksakuskit soittavat torviaan. - Minä katan aamiaispuuroani varten Kaipiaisen Paratiisilautasen ja koristelen kaurapuuroni papaijanlohkoilla. Kahden kulttuurin välinen kompromissi!
Maanantaiaamuna vangitsen vielä varpaani italialaissaappaisiin. Tiistaiaamuna vapautan ne ja lähden töihin kultaisissa sandaaleissani. Luulenpa varpaideni iloitsevan, vaikka Chennain pöly asettuukin taloksi ihohuokosiin. Minä itse, varpaideni lailla, elän kahden äärimmäisen välillä. Yritän oppia Intiasta ja intialaisilta ja samalla seuraan itseäni: mitä opin ja miten opin. Olenhan asettanut itselleni Intian -läksyksi oppia kärsivällisyyttä. Että oppisin kärsivällisyyttä, etten tulisi enää pahemmaksi rähjäksi kuin olen. Että oppisin että "time is forever". Että asioilla on taipumus järjestyä. Ja vaikka ne eivät aina järjestyisikään, niin sekään ei ole niin järisyttävää. Että järjestäytymättömienkin asioiden kanssa oppii elämään. Ja että olen tullut siihen ikään, että voin ihan itse päättää, paleleeko minun varpaitani vuoden 2010 vastaanottajaisissa...
keskiviikko 31. joulukuuta 2008
torstai 25. joulukuuta 2008
Hämärän peitossa...
Ikkunasta ulos katsoessa pohjoinen maisema on lumen ohuesti peittämä. Hämärä viipyy kaiken yllä kellonajasta riippumatta. Maisemassa on pysähtyneisyttä. Lepoa. Vanhan poisjättämistä. Uuteen valmistautumista. Siksi kai talvet on keksittykin - niiden tarkoitus on antaa elämän huokaista ja levätä. Vaikka olen asunut vasta kolme kuukautta Intiassa, tropiikin jatkuvassa paahteessa ja yltäkylläisessä auringossa, tämä hämäryys ja pimeys tuntuu äkikseltään oudolta. Samalla siinä on jotain kovin tuttua ja turvallista. Ihmekös, näillä leveyksillähän minä olen kasvanut ja elellyt.
Aistin ja nautin tuttuja tuoksuja ja makuja. Lanttua, glögiä, kinkkua, rosollia. Ei välttämättä niin hekumallisia makuja, mutta tuttuja. Kai ne rakentavat jotain siltaa lapsuuteen. Ja siitä syntyy turva, jatkuvuus, kuulumisen tunne. Kuulumisen tunne saa uuden ulottuvuuden kun lähtee kauas kotoa. Intiassa olen korostetun yksin. En vain sen takia että olen ulkomaalainen vaan myös sen kummallisuuden takia että olen yksineläjä. Kuinka joku voi jättää perheensä kauas ja lähteä maailman ääriin.
Jouluksi tulin kotiin. Kodin tekevät isäni ja vaimonsa ja poikani. Vuosien tauon jälkeen istuimme kolme polvea saman jouluaterian äärellä. Menin illalla nukkumaan harvinaisen tyynenä - puhelimen saattoi laittaa sammuksiin: kanssani nukkuisivat saman katon alla ne ihmiset joiden hyvinvointi on sydämelläni. Ei tarvitsisi olla valmiuksissa siellä kaukana - rakkaitteni unien tuhina kuuluisi korviini.
Minä, isäni esikoinen, olen tällä matkalla myös luopumassa. Tämä on viimeinen joulu kun olemme yhdessä. Isäni elämänlanka ohenee. Nyt on aika olla lähellä, istua sohvassa lähekkäin. Välillä jutella, välillä vain olla. Kiedon oman vahvan käsivarteni isäni haurastuvan olemuksen ympärille. Haluaisin antaa voimia. Ehkä annankin. Toivoisin niin. Kerromme toisillemme tarinoita, muistoja. Osan tunnemme kumpikin. Osaa toinen ei muista. Keräämme polkumme varrelta yhteisiä katkelmia. Naurattaa välillä. Kyyneleet pusertuvat välillä silmäkulmaan ja kurkussa on pala. Tähän on tultu. Hyvä näin. - Aattoiltana rutistin isää ja sanoin, että me ollaan kuule kuljettu yli 48 vuotta yhdessä. Isä tokaisi siihen "ilmankos tunnut niin tutulta"..... Se tuntui mukavalta.
Katselen sohvalla torkkuvaa isää. Mietin kuinka monesti hän on valvonut minun untani kun olin pieni. Nyt minä valvon ja hoivaan. Osat vaihtuvat. Luonnonjärjestys sekin. - Pohjoisen lempeässä hämärässä teemme tiliä. Vähäeleisesti mutta suuria asioita liikuttaen. Minun jouluni 2008. Aamen.
Aistin ja nautin tuttuja tuoksuja ja makuja. Lanttua, glögiä, kinkkua, rosollia. Ei välttämättä niin hekumallisia makuja, mutta tuttuja. Kai ne rakentavat jotain siltaa lapsuuteen. Ja siitä syntyy turva, jatkuvuus, kuulumisen tunne. Kuulumisen tunne saa uuden ulottuvuuden kun lähtee kauas kotoa. Intiassa olen korostetun yksin. En vain sen takia että olen ulkomaalainen vaan myös sen kummallisuuden takia että olen yksineläjä. Kuinka joku voi jättää perheensä kauas ja lähteä maailman ääriin.
Jouluksi tulin kotiin. Kodin tekevät isäni ja vaimonsa ja poikani. Vuosien tauon jälkeen istuimme kolme polvea saman jouluaterian äärellä. Menin illalla nukkumaan harvinaisen tyynenä - puhelimen saattoi laittaa sammuksiin: kanssani nukkuisivat saman katon alla ne ihmiset joiden hyvinvointi on sydämelläni. Ei tarvitsisi olla valmiuksissa siellä kaukana - rakkaitteni unien tuhina kuuluisi korviini.
Minä, isäni esikoinen, olen tällä matkalla myös luopumassa. Tämä on viimeinen joulu kun olemme yhdessä. Isäni elämänlanka ohenee. Nyt on aika olla lähellä, istua sohvassa lähekkäin. Välillä jutella, välillä vain olla. Kiedon oman vahvan käsivarteni isäni haurastuvan olemuksen ympärille. Haluaisin antaa voimia. Ehkä annankin. Toivoisin niin. Kerromme toisillemme tarinoita, muistoja. Osan tunnemme kumpikin. Osaa toinen ei muista. Keräämme polkumme varrelta yhteisiä katkelmia. Naurattaa välillä. Kyyneleet pusertuvat välillä silmäkulmaan ja kurkussa on pala. Tähän on tultu. Hyvä näin. - Aattoiltana rutistin isää ja sanoin, että me ollaan kuule kuljettu yli 48 vuotta yhdessä. Isä tokaisi siihen "ilmankos tunnut niin tutulta"..... Se tuntui mukavalta.
Katselen sohvalla torkkuvaa isää. Mietin kuinka monesti hän on valvonut minun untani kun olin pieni. Nyt minä valvon ja hoivaan. Osat vaihtuvat. Luonnonjärjestys sekin. - Pohjoisen lempeässä hämärässä teemme tiliä. Vähäeleisesti mutta suuria asioita liikuttaen. Minun jouluni 2008. Aamen.
perjantai 19. joulukuuta 2008
Yksityisetsivillä kulta-aika Intiassa
Taloudellisessa lamassakin aina jollain toimialalla menee hyvin. Intiassa on päivän lehden mukaan yksityisetsivien kissanpäivät. Yhä useammat firmat palkkaavat yksityisetsiviä ottamaan selvää työntekijöidensä taustoista. Tsekkauksia teetetään sekä jo palkkalistoilla olevista sekä uusista rekrytoitavista. Laman takia halutaan entistä suurempi varmuus, että ollaan palkkaamassa kaikin puolin sopivia kandidaatteja mutta halutaan myös varmistaa nykyisten työntekijöiden lojaalisuus ja rehellisyys. Mumbain terrori-iskuilla on myös osuutensa siihen ,että halutaan varmistuksen varmistuksia. Eniten näitä yksityisetsiväpalveluita käyttävät kuulemma ict-teollisuus, hotellit, vakuutus- ja rahoitusala sekä bpo:t (business process outsourcing -firmat).
Toimintatapoja näihin taustatsekkauksiin on monia: haastatellaan aiempia pomoja ja työkavereita, nuuskitaan naapurustossa ja kaivetaan esiin koulukavereita ja ystäviä. Kuulemma tapana on myös tarkistaa, että ihminen todella asuu ilmoittamassaan osoitteessa ja myös asuinseutua arvioidaan. Ihmisten harrastuksia ja vapaa-ajan viettoa tarkkaillaan ja etsitään merkkejä päihteiden käytöstä. Myös rikosrekisterit ja pienemmätkin rikkeet pyritään selvittämään, usein jopa 10 vuotta taaksepäin. Joissain firmoissa "sherlock holmes" ujutetaan jopa yritykseen, jotta tämä voi kuunnella työntekijöiden keskusteluja ja tehdä ihmisistä havaintoja.
Tällainen taustatsekkaus maksaa 220 - 300 euroa per kohde, mikä intialaisittain on iso summa. Panostus on helposti yhden kuukausipalkan suuruinen, riippuu toki tehtävästä.
En tunne Intian lainsäädäntöä yksityisyyden suojasta, mutta jutusta päätellen se on aika ohut tai väljästi tulkittava. Suomalaisen korvaan moinen meininki on aika hurjaa mutta kuulemieni tarinoiden perusteella Intiassa esimerkiksi työpaikkahaastatteluissa mennään todella raisusti yksityisyyden puolelle. - Valmistautuessani täällä ensimmäiseen rekrytointiini sain briifin paikalliselta HR-konsultilta: kysy tarkkaan harrastukset, ystäväpiiri, alkoholinkäyttö, uskonto, rahankäyttö, vanhemmat ja heidän taustansa. Moiset ohjeet tuntuivat oudoilta ja tunkeilevilta - niinpä pysyin enemmän suomalaisella haastattelulinjalle.
Olen sittemmin kuullut muitakin tarinoita, kuinka täällä saatetaan kysellä hyvin tarkkaan, onko kandidaatilla ulkomaisia ystäviä ja jos, niin miksi ja mitä niiden kanssa tehdään. Nuorilta naimattomilta naisilta kysellään tarkkaan, onko poikaystävää ja jos, niin kuinka pitkälle on menty. Ja tällaisiin kyselyihin kuulemma alistutaan kiltisti!! - Intiassa voivotellaan lehdissä varsin paljon kuinka länsimainen hapatus iskee nuorisoon pelottavalla vauhdilla ja sen seurauksena pelätään mm. kaikkinaista moraalin löyhtymistä ja perinteisten intialaisten arvojen murtumista. Nuorten tyttöjen kunnia on yhä perheen kruununjalokivi, jonka säilyttämiseen työnantajatkin kantavat ilmeisen mieluusti kortensa kekoon.
Kyselin minäkin haastateltaviltani alkoholinkäytöstä. Tosin taka-ajatus oli se, että ihan täysin raitis ei ehkä "firman pikkujoulu" -tyyppisissä kekkereissä tunne oloaan kotoisaksi=) - Ensimmäinen rekryni on nyt ollut viikon töissä ja hän on mukavasti todistanut aloitteellisuutensa ja oppimishalunsa. Myönnän että vaa'assa painoi valinnassa aikalailla sekin, että tämä 30-vuotias sinkkumies on täysin maan tavan vastaisesti asunut jo neljä vuotta omillaan: se kertoo oman elämän hallinnasta ja todistaa niiden arjen taitojen puolesta, joita täällä ei varsinkaan nuorilla miehillä ole. - Keskiluokkaisillakin perheillä on palvelijat ja nämä nuorukaiset eivät ole koskaan kattaneet pöytää, laittaneet ateriaa tai ripustaneet pyykkiä, saatikka sijanneet vuodettaan. Töissä moinen johtaa helposti siihen, että ollaan valikoivia työtehtävien suhteen: mitään rutiineja ei haluta eikä jousteta oman toimenkuvan ulkopuolelle - onhan aina ollut joku joka tekee ne tylsät työt tai korjaa jäljet!!
Toivon vain ettei minulle ole laitettu yksityisetsivää perään: paljastuisi vielä kuinka aamuisin kello kuusi käyn hiukset "hammaspeikkolookissa" karjumassa naapurin rakille! Tai eipä siihen detektiiviä tarvita: riittää kun tulee aamulla päivän valjetessa Rukmani Roadille Besant Nagariin....
Toimintatapoja näihin taustatsekkauksiin on monia: haastatellaan aiempia pomoja ja työkavereita, nuuskitaan naapurustossa ja kaivetaan esiin koulukavereita ja ystäviä. Kuulemma tapana on myös tarkistaa, että ihminen todella asuu ilmoittamassaan osoitteessa ja myös asuinseutua arvioidaan. Ihmisten harrastuksia ja vapaa-ajan viettoa tarkkaillaan ja etsitään merkkejä päihteiden käytöstä. Myös rikosrekisterit ja pienemmätkin rikkeet pyritään selvittämään, usein jopa 10 vuotta taaksepäin. Joissain firmoissa "sherlock holmes" ujutetaan jopa yritykseen, jotta tämä voi kuunnella työntekijöiden keskusteluja ja tehdä ihmisistä havaintoja.
Tällainen taustatsekkaus maksaa 220 - 300 euroa per kohde, mikä intialaisittain on iso summa. Panostus on helposti yhden kuukausipalkan suuruinen, riippuu toki tehtävästä.
En tunne Intian lainsäädäntöä yksityisyyden suojasta, mutta jutusta päätellen se on aika ohut tai väljästi tulkittava. Suomalaisen korvaan moinen meininki on aika hurjaa mutta kuulemieni tarinoiden perusteella Intiassa esimerkiksi työpaikkahaastatteluissa mennään todella raisusti yksityisyyden puolelle. - Valmistautuessani täällä ensimmäiseen rekrytointiini sain briifin paikalliselta HR-konsultilta: kysy tarkkaan harrastukset, ystäväpiiri, alkoholinkäyttö, uskonto, rahankäyttö, vanhemmat ja heidän taustansa. Moiset ohjeet tuntuivat oudoilta ja tunkeilevilta - niinpä pysyin enemmän suomalaisella haastattelulinjalle.
Olen sittemmin kuullut muitakin tarinoita, kuinka täällä saatetaan kysellä hyvin tarkkaan, onko kandidaatilla ulkomaisia ystäviä ja jos, niin miksi ja mitä niiden kanssa tehdään. Nuorilta naimattomilta naisilta kysellään tarkkaan, onko poikaystävää ja jos, niin kuinka pitkälle on menty. Ja tällaisiin kyselyihin kuulemma alistutaan kiltisti!! - Intiassa voivotellaan lehdissä varsin paljon kuinka länsimainen hapatus iskee nuorisoon pelottavalla vauhdilla ja sen seurauksena pelätään mm. kaikkinaista moraalin löyhtymistä ja perinteisten intialaisten arvojen murtumista. Nuorten tyttöjen kunnia on yhä perheen kruununjalokivi, jonka säilyttämiseen työnantajatkin kantavat ilmeisen mieluusti kortensa kekoon.
Kyselin minäkin haastateltaviltani alkoholinkäytöstä. Tosin taka-ajatus oli se, että ihan täysin raitis ei ehkä "firman pikkujoulu" -tyyppisissä kekkereissä tunne oloaan kotoisaksi=) - Ensimmäinen rekryni on nyt ollut viikon töissä ja hän on mukavasti todistanut aloitteellisuutensa ja oppimishalunsa. Myönnän että vaa'assa painoi valinnassa aikalailla sekin, että tämä 30-vuotias sinkkumies on täysin maan tavan vastaisesti asunut jo neljä vuotta omillaan: se kertoo oman elämän hallinnasta ja todistaa niiden arjen taitojen puolesta, joita täällä ei varsinkaan nuorilla miehillä ole. - Keskiluokkaisillakin perheillä on palvelijat ja nämä nuorukaiset eivät ole koskaan kattaneet pöytää, laittaneet ateriaa tai ripustaneet pyykkiä, saatikka sijanneet vuodettaan. Töissä moinen johtaa helposti siihen, että ollaan valikoivia työtehtävien suhteen: mitään rutiineja ei haluta eikä jousteta oman toimenkuvan ulkopuolelle - onhan aina ollut joku joka tekee ne tylsät työt tai korjaa jäljet!!
Toivon vain ettei minulle ole laitettu yksityisetsivää perään: paljastuisi vielä kuinka aamuisin kello kuusi käyn hiukset "hammaspeikkolookissa" karjumassa naapurin rakille! Tai eipä siihen detektiiviä tarvita: riittää kun tulee aamulla päivän valjetessa Rukmani Roadille Besant Nagariin....
sunnuntai 14. joulukuuta 2008
Vaihda nimesi - uusi alku elämälle!
Sunnuntaiaamun Times of India -lehti tarjoili taas suomalaista ällistyttävän artikkelin. Sen mukaan yhä enenevä määrä intialaisia vanhempia hakee lapsen nimen valinnassa neuvoa "nimipoppamiehiltä" vai olisiko "nimikonsultti" parempi käännös englannin sanalle "nameologist". Konsultaation kautta haetaan lapselle ihanteellista, onnea tuottavaa nimeä joka takaisi hänelle hyvän elämän. - Olen toki lukenut että intialaiset luottavat aviokumppanin valinnassa, häiden ajankohdassa ja muissa tärkeissä elämän virstanpylväissä astrologien apuun ja että kaikenlaisiin amuletteihin ja onnea ja hyvää terveyttä tuottaviin jalokiviin oikeasti luotetaan.
Lehtiartikkelin mukaan nousussa on myös kiinnostus nimen vaihtamiseen alkuperäistä onnekkaampaan. Tyypillisiä syitä nimenvaihdokseen aikuisilla on esim. passinhaku, uuden työpaikan etsintä tai jatkuva sairastelu. Sairastelun takana saattaa näetsen olla epäonninen nimi! Mumbailainen leikkikoulun opettaja todistaa, kuinka hänen pienen poikansa jatkuva sairastelukierre sai vanhemmat kääntymään nimiasiantuntijan puoleen ja hokkus pokkus: poika lakkasi sairastelemasta oitis uuden nimen saatuaan. Kun perheeseen aikanaan syntyi toinen lapsi, hänen nimensä ratkaiseminen annettiin alusta lähtien asiantuntijan ratkaistavaksi.
Chennailainen nimiasiantuntija korostaa lehdessä, että oikea nimi on ratkaiseva seikka ihmisen tulevassa menestyksessä. "Jos ihmisellä on mitätön, merkityksetön nimi, hänen elämästään tulee vastaanvanlaista". Paksu väite, sanoisin.... Mitenkähän tämän ajatuksen kanssa voisi leikitellä suomalaisnimistöllä? - Onko Marjalla makea pyöreä elämä, onko Voiton elämä voitokasta ja Varman varmaa ja tasaista? Entäpä Taisto -parka? Tai minkälaisen elämänkulun saa Miina? Sulaako Lumi ja keikuttavatko elämän tuulet rajusti Pinjaa?
Artikkelin mukaan myös yritysjohtajat ovat nimipoppamiesten asiakkaita: yrityksen menestyksen kannalta oikea nimi on tärkeä. Haastatellun chennailaisen CV Raja Rajanin mukaan maiden nimilläkin on väliä: hänen mukaansa Intian kaikki ongelmat ratkeaisivat mikäli maan hallitus muuttaisi nimeksi Intian Yhdysvallat (United States of India). Hän oli tehnyt aiheesta eräänlaisen tutkimuksen ja sopan aineksina olivat numerologia, tähtikartasto, hengellinen näkemys ja ripaus "jotain muutakin". Huh-huh, sanoo tähän suomalainen... Times of India on sentään ihan kunniallinen päivälehti eikä käsitykseni intialaisesta journalismista tue sitä ajatusta, että juttu olisi kirjoitettu ihan kieli poskessa.
Onneksi itselläni on ihan oman vakaumuksen ja mieltymyksen mukainen nimi; isä-Unton keksimä ja antama jota kannan ylpeydellä!
Lehtiartikkelin mukaan nousussa on myös kiinnostus nimen vaihtamiseen alkuperäistä onnekkaampaan. Tyypillisiä syitä nimenvaihdokseen aikuisilla on esim. passinhaku, uuden työpaikan etsintä tai jatkuva sairastelu. Sairastelun takana saattaa näetsen olla epäonninen nimi! Mumbailainen leikkikoulun opettaja todistaa, kuinka hänen pienen poikansa jatkuva sairastelukierre sai vanhemmat kääntymään nimiasiantuntijan puoleen ja hokkus pokkus: poika lakkasi sairastelemasta oitis uuden nimen saatuaan. Kun perheeseen aikanaan syntyi toinen lapsi, hänen nimensä ratkaiseminen annettiin alusta lähtien asiantuntijan ratkaistavaksi.
Chennailainen nimiasiantuntija korostaa lehdessä, että oikea nimi on ratkaiseva seikka ihmisen tulevassa menestyksessä. "Jos ihmisellä on mitätön, merkityksetön nimi, hänen elämästään tulee vastaanvanlaista". Paksu väite, sanoisin.... Mitenkähän tämän ajatuksen kanssa voisi leikitellä suomalaisnimistöllä? - Onko Marjalla makea pyöreä elämä, onko Voiton elämä voitokasta ja Varman varmaa ja tasaista? Entäpä Taisto -parka? Tai minkälaisen elämänkulun saa Miina? Sulaako Lumi ja keikuttavatko elämän tuulet rajusti Pinjaa?
Artikkelin mukaan myös yritysjohtajat ovat nimipoppamiesten asiakkaita: yrityksen menestyksen kannalta oikea nimi on tärkeä. Haastatellun chennailaisen CV Raja Rajanin mukaan maiden nimilläkin on väliä: hänen mukaansa Intian kaikki ongelmat ratkeaisivat mikäli maan hallitus muuttaisi nimeksi Intian Yhdysvallat (United States of India). Hän oli tehnyt aiheesta eräänlaisen tutkimuksen ja sopan aineksina olivat numerologia, tähtikartasto, hengellinen näkemys ja ripaus "jotain muutakin". Huh-huh, sanoo tähän suomalainen... Times of India on sentään ihan kunniallinen päivälehti eikä käsitykseni intialaisesta journalismista tue sitä ajatusta, että juttu olisi kirjoitettu ihan kieli poskessa.
Onneksi itselläni on ihan oman vakaumuksen ja mieltymyksen mukainen nimi; isä-Unton keksimä ja antama jota kannan ylpeydellä!
lauantai 13. joulukuuta 2008
"Georg Ots" eli matkantekoa Chennai-Colombo -välillä
Olin varannut Sri Lankan lennot samalta Jet Airwaysilta jota yleensänkin käytän Intiassa. Colombon koneen check-innissä fiilis ei ollut sama kuin yleensä. Katselin lähtijöitä: lähestulkoon jokaisella oli iso määrä valtavia pakaaseja mukanaan, osa tiukasti teipattuja suuria laatikoita. Väkikään ei keskiviikkoiltapäivällä näyttänyt yhtään businessmatkailijoiden oloiselta: tuntui kuin olisin ollut lähdössä karjavaunuun.
Matkatoveri valisti minua: Chennain ja Colombon välillä on samanlaista trafiikkia kuin Helsingin ja Tallinnan eli porukat ostavat markalla ja myyvät kahdella, tai pitänee sanoa sama rupioissa!
Tekstiilit ja pienelekroniikka ja alkoholi kulkevat lennoilla enkä ikinä olen nähnyt sallittavan moisia määriä käsipakaaseja. Jokaisella matkailijalla oli jaloissa 2-3 kassia ja muuten tyhjä businessluokka oli täynnä näitä nyyttejä ja nyssyköitä. Ja mikä kummallisinta, lentohenkilöstö antoi kaiken tapahtua. Yritin narista, että tällainen määrä irtotavaraa lattioilla ja käytävillä on lentoturvallisuuden kannalta erittäin kyseenalaista, mutta menipä kerrankin valkoisen naisen narinat ihan hukkaan. - En ole tarkkaan perillä mitä kannattaa viedä mihinkin suuntaan, mutta ainakin alkoholin suunta on Sri Lankasta Intiaan: onhan Intiassa 236 prosentin vero alkoholilla. Mutta toisaalta jokainen saa tuoda 2 litraa alkoholia maahan laillisesti eli ilmeisesti kannattavan liiketoiminnan aikaansaamiseksi pitää ostaa kausikortti Chennai-Colombo -reitillä ja/tai värvätä koko suku reissuun. - Lehdissä syytetään että intialaisilta puuttuu yrittäjähenkisyyttä mutta kuka moista väittää, ei ole selvästi matkustanut tuota reittiä!
Sri Lankaan mennessä vieressäni istui muuan "liikemies": hän röyhtäili ja kaiveli nenäänsä, milloin ei kaivellut paksua rupianippua, josta häneltä kävi aina joku hakemassa rahaa. Lennon aikana, myös nousun ja laskun (!) nämä liikemiehet kulkivat toinen toistensa luona, puhuivat kännyköihin ja hoitivat keskenään handeleitaan. Minä yritin saada meille upgreidausta businessluokkaan kun viides hieltä haiseva tamili tuli hoitamaan pääni yli vierustoverini kanssa raha-asioitaan - mutta turhaan sillä lentohenkilökunta väitti ystävällisesti hymyillen ettei heillä ole valtuuksia.
Kun kone alkoi lähestyä laskeutumisvaiheessa kiitorataa, täysi koneellinen liikemiehiä avasi turvavyönsä ja alkoi ottaa tavaroitaan lokeroista. Seurasin jotakuinkin pöyristyneenä touhua mutta selkeästi näillä tyypeillä on joku erioikeus toimia ihan normien vastaisesti. Kone ei ollut kunnolla pysähtynyt kun alkoi valtaisa liikekannallepano ja sain ainakin parista kassista päähäni kun tamilikauppiaat alkoivat rynniä koneesta pois. Keskikäytävä täyttyi hetkessä ja tilanne oli lähellä sekasortoa. - Totesin, että seuraavalla Sri Lankan lennolla on oltava varaa premier -luokkaan, mutta sinänsä ihmettelen että moista sallitaan - onhan viime viikkoina muka kiristetty Intian kentillä kaikkia lentoturvallisuuteen liittyviä sääntöjä ja käytäntöjä. Maahanmuuttoviranomaisten jonossa katselin tilannetta: kentällä oli lukemattomia vartioimattomia matkatavaranyssäköitä jotka olisivat voineet sisältää mitä vaan.
Ehkäpä Intian sisäisien lentojan osalta on paras heittäytä kohtalon käsiin: mitä siitä jos saa viskilekasta päähänsä kun innokas trokari vetää viinakassejaan lokerosta. Paljon pahempaakin voisi sattua eikä Intian kenttien turvallisuusprosesseja voi parhaallakaan tahdolla kehua. Jälleen kerran voi todeta valtiollisen matkailumainoksen sloganin sanoilla: "Incredible India"...
Matkatoveri valisti minua: Chennain ja Colombon välillä on samanlaista trafiikkia kuin Helsingin ja Tallinnan eli porukat ostavat markalla ja myyvät kahdella, tai pitänee sanoa sama rupioissa!
Tekstiilit ja pienelekroniikka ja alkoholi kulkevat lennoilla enkä ikinä olen nähnyt sallittavan moisia määriä käsipakaaseja. Jokaisella matkailijalla oli jaloissa 2-3 kassia ja muuten tyhjä businessluokka oli täynnä näitä nyyttejä ja nyssyköitä. Ja mikä kummallisinta, lentohenkilöstö antoi kaiken tapahtua. Yritin narista, että tällainen määrä irtotavaraa lattioilla ja käytävillä on lentoturvallisuuden kannalta erittäin kyseenalaista, mutta menipä kerrankin valkoisen naisen narinat ihan hukkaan. - En ole tarkkaan perillä mitä kannattaa viedä mihinkin suuntaan, mutta ainakin alkoholin suunta on Sri Lankasta Intiaan: onhan Intiassa 236 prosentin vero alkoholilla. Mutta toisaalta jokainen saa tuoda 2 litraa alkoholia maahan laillisesti eli ilmeisesti kannattavan liiketoiminnan aikaansaamiseksi pitää ostaa kausikortti Chennai-Colombo -reitillä ja/tai värvätä koko suku reissuun. - Lehdissä syytetään että intialaisilta puuttuu yrittäjähenkisyyttä mutta kuka moista väittää, ei ole selvästi matkustanut tuota reittiä!
Sri Lankaan mennessä vieressäni istui muuan "liikemies": hän röyhtäili ja kaiveli nenäänsä, milloin ei kaivellut paksua rupianippua, josta häneltä kävi aina joku hakemassa rahaa. Lennon aikana, myös nousun ja laskun (!) nämä liikemiehet kulkivat toinen toistensa luona, puhuivat kännyköihin ja hoitivat keskenään handeleitaan. Minä yritin saada meille upgreidausta businessluokkaan kun viides hieltä haiseva tamili tuli hoitamaan pääni yli vierustoverini kanssa raha-asioitaan - mutta turhaan sillä lentohenkilökunta väitti ystävällisesti hymyillen ettei heillä ole valtuuksia.
Kun kone alkoi lähestyä laskeutumisvaiheessa kiitorataa, täysi koneellinen liikemiehiä avasi turvavyönsä ja alkoi ottaa tavaroitaan lokeroista. Seurasin jotakuinkin pöyristyneenä touhua mutta selkeästi näillä tyypeillä on joku erioikeus toimia ihan normien vastaisesti. Kone ei ollut kunnolla pysähtynyt kun alkoi valtaisa liikekannallepano ja sain ainakin parista kassista päähäni kun tamilikauppiaat alkoivat rynniä koneesta pois. Keskikäytävä täyttyi hetkessä ja tilanne oli lähellä sekasortoa. - Totesin, että seuraavalla Sri Lankan lennolla on oltava varaa premier -luokkaan, mutta sinänsä ihmettelen että moista sallitaan - onhan viime viikkoina muka kiristetty Intian kentillä kaikkia lentoturvallisuuteen liittyviä sääntöjä ja käytäntöjä. Maahanmuuttoviranomaisten jonossa katselin tilannetta: kentällä oli lukemattomia vartioimattomia matkatavaranyssäköitä jotka olisivat voineet sisältää mitä vaan.
Ehkäpä Intian sisäisien lentojan osalta on paras heittäytä kohtalon käsiin: mitä siitä jos saa viskilekasta päähänsä kun innokas trokari vetää viinakassejaan lokerosta. Paljon pahempaakin voisi sattua eikä Intian kenttien turvallisuusprosesseja voi parhaallakaan tahdolla kehua. Jälleen kerran voi todeta valtiollisen matkailumainoksen sloganin sanoilla: "Incredible India"...
perjantai 12. joulukuuta 2008
Tunnin lennon päässä Chennaista
on Colombo, Sri Lankan pääkaupunki. Saavuin sinne keskiviikkona toisen suomalaisen kanssa. Edessä oli kolme päivää minulle entuudestaan tuntemattomassa maassa. Onneksi matkaseurani oli erittäin perehtynyt maan poliittiseen ja taloudelliseen tilanteeseen ja sain lennolla oivallisen briifin.
Lentokenttä oli uutuuttaan kiiltävä ja täynnä hyvätasoisia kauppoja - toisin kuin Intian kentät. Ajomatkan aikana kurkin ikkunasta: olisiko täällä samanlaista kuin Intiassa. Eipä ole. Tiet ovat hyviä, tienvarret ovat varsin siistejä ja liikenne on paljon vähäisempää. Lentokentällä, katujen varsilla ja ylipäätään joka paikassa oli aseisettuja sotilaita ja kaupungissa oli kaduilla monia tarkastuspisteitä. En kuitenkaan kokenut sitä uhkaavana vaan oikeastaan turvallisena.
Sri Lankassa on noin 20 miljoonaa asukasta, joista kaksi miljoonaa asuu Colombossa.
Väestöstä on enemmistö buddhalaisia mutta myös muslimeja ja kristittyjä on. Hindujakin on pieni vähemmistö. Maan pohjoisosassa on sotatila hallituksen joukkojen ja tamilitiikereiden välillä, mikä tietenkin ensikertalaista matkalaista arvelutti etukäteen. Aivan kuten Irlannissa tai Palestiinassa, pitkään jatkuneen vihamielisyyden ja sodan taustat ovat kaukana. Kuulin väitettävän, että singaleesihallituksen ja tamilien välillä on ollut kähyä jo yli kaksi tuhatta vuotta! - Sri Lankassa on demokraattisilla vaaleilla valittu hallitus mutta hallituksen toimintatapa ei ole ainakaan länsimaiseen demokratiaan tottuneen maailmankatsomuksen mukainen. Sri Lanka on erittäin korruptoitunut ja maahan virranneita avustusrahoja on kanavoitunut paljon muualle kuin projekteihin, joihin rahat on tarkoitettu. Maassa ei ole rahaa, monet Sri Lankaa avustaneet valtiot ovat vetäytymässä eikä ulkomaisia investointeja ole tuloillaan. Erään tapaamamme tahon mukaan maata uhkaa jo keväällä talouden totaalinen romahtaminen. Myös turismi on laskussa, ei vain jatkuvan sodan vuoksi vaan myös talouslaman vuoksi. Kyselimme tapaamiltamimme ihmisiltä, loppuuko sota ylipäätään ja vastauksia oli monia: toisten mielestä se loppuu ensi kesään mennessä jolloin hallituksen joukkojen arvellaan valtaavan saaren pohjoisosa tamileilta. Toisten mielestä se ei lopu koska hallitus ei halua sen loppuvan. Yleinen mielipide kuitenkin oli, että sota ajaa maan taloudellisesti(kin) perikatoon: kaikki raha menee sotimiseen! Ja vaikka sota loppuisikin, sen jälkeen vaadittava fyysinen ja henkinen jälleenrakentaminen vaatii paljon resursseja joita Sri Lankalla ei itsellään ole.
Tamilitiikerit pitävät itse järjestöään vapautusjärjestönä, mutta se on mm EU:ssa listattu terroristijärjestöksi. Sri Lankassa asuu paljon tamileja, jotka eivät kuulu millään lailla tiikereihin, mutta heidän elämänsä on vaikeaa koska tamileilla on helposti leima. Tarinoiden mukaan tamilitiikerit ovat harvinaisen julmia taistelijoita ja väitetään heidän kaappaavan köyhistä maalaiskylistä lapsia, jotka he pakottavat itsemurhapommittajiksi. - Sri Lankssa olisi todella ihmisoikeustyöllä tilaus, mutta hallituksenkaan joukot eivät mitenkään helpota kansalaisjärjestöjen työskentelyä maassa - välittyisihän heidän kauttaan entistä enemmän tietoa asioiden todellisesta laidasta.
Sri Lankan tärkeimpiä luonnonvaroja ovat jalokivet ja Colombon korukaupat saavat joka naisen pään sekaisin: toinen toistaan upeampia värillisten jalokivien koristamia kultakoruja on vitriineissä käsittämätön määrä! Sri Lanka on myös mausteiden ja teen saari - kenenkäpä mielessä Sri Lankan entinen nimi Ceylon ei liittyisi teehen. Saaren eteläpuolella arvioidaan olevan myös huomattavat öljyvarannot mutta niitä ei ole ollut varaa lähteä hyödyntämään.
Tapasimme kauppakamarin tilaisuudessa kymmenkunta yritystä ja yrittäjien vilpitön avunpyyntö saattaa heitä yhteen suomalaisten yritysten kanssa hellytti sydäntä. Maan toimintaolosuhteet ovat vaikeat: hallitus säätelee hyvin vahvasti toimintaolosuhteita eikä heidän toimiensa arvostelu ole käytännössä mahdollista. Moinen rohkeus kostautuu kuulemamme mukaan nopeasti: yöllä tulee valkoinen paku pihaan ja matka kohti tuntematonta alkaa...
Sri Lanka toisaalta ihastutti kauniilla luonnollaan, trooppisella ilmastollaan, ystävällisillä erinomaista englantia puhuvilla asukkaillaan, hyvällä ruoalla, mutta toisaalta lähes puistatti tajuta, että maata hallitaan karulla kädellä ja kidnappaukset, talojen polttamiset ja ihmisten jäljettömiin katoamiset ovat täällä arkipäivää. Tapaamani ihmiset olivat aseistariisuvan ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja tuntuu todella häijyltä, tajuta millaisissa olosuhteissa heistä monet elävät.
Pohjoisosassa tamilitiikerit puolustavat yhä pienemmäksi jäävää aluetta kun hallituksen joukot työntävät heitä yhä ahtaammalle. Maan itäiset maakunnat hallituksen joukot ovat jo putsanneet tiikereistä mutta siellä on yhä lähes 300 000 pakolaista (joita hallituksen jargonissa kutsutaan " internally displaced people"...)jotka elävät erittäin kurjissa oloissa. Tiikereidenkin joukot ovat tappioita kärsittyään hajaantuneet ja alueella esiintyy paljon sissisotaa - illan pimettyä ulos ei ole asiaa, koska on kuulemma ihan mahdotonta pitää lukua kuka mihinkin leiriin kuuluu.
Kansainvälisen yhteisön painostus -ja sovittelutoimenpiteet eivät ole tuottaneet merkittävää tulosta: Sri Lankan hallitus toimii erittäin despoottisesti ja kuulimme, ettei hallituksen intressi on pitää sotaa yllä. Nimittäin sodan vuoksi maassa on poikkeustila ja sen varjolla hallitus pystyy tekemään melkein mitä vain vetoamaan nimenomaan poikkeustilaan!
Huomenna palaan Intiaan yhtä mieleenpainuvaa kokemusta rikkaampana. Olen saanut tutustua upeisiin ihmisiin (täällä asuvien muutamien suomalaisten lisäksi kanadalaisiin ja paikallisiin) ja siltikin nähnyt saaresta oikeastaan vain niitä asioita, joita turisti näkee. Tänne tekisi mieli tulla lomalle, onhan täällä upeita golfkenttiä ja pitkiä trooppisia beacheja ja huippuruokaa. Mutta asiassa on kaksi puolta: haluanko tuoda tänne rahaa, jonka maan hallitus kuitenkin loppukädessä kanavoi sodankäyntiin vai haluanko ajatella, että omalta pieneltä osaltani auttaisin pitämään yllä saarelle tärkeää turismia? Sitä minun pitää pohtia.
Lentokenttä oli uutuuttaan kiiltävä ja täynnä hyvätasoisia kauppoja - toisin kuin Intian kentät. Ajomatkan aikana kurkin ikkunasta: olisiko täällä samanlaista kuin Intiassa. Eipä ole. Tiet ovat hyviä, tienvarret ovat varsin siistejä ja liikenne on paljon vähäisempää. Lentokentällä, katujen varsilla ja ylipäätään joka paikassa oli aseisettuja sotilaita ja kaupungissa oli kaduilla monia tarkastuspisteitä. En kuitenkaan kokenut sitä uhkaavana vaan oikeastaan turvallisena.
Sri Lankassa on noin 20 miljoonaa asukasta, joista kaksi miljoonaa asuu Colombossa.
Väestöstä on enemmistö buddhalaisia mutta myös muslimeja ja kristittyjä on. Hindujakin on pieni vähemmistö. Maan pohjoisosassa on sotatila hallituksen joukkojen ja tamilitiikereiden välillä, mikä tietenkin ensikertalaista matkalaista arvelutti etukäteen. Aivan kuten Irlannissa tai Palestiinassa, pitkään jatkuneen vihamielisyyden ja sodan taustat ovat kaukana. Kuulin väitettävän, että singaleesihallituksen ja tamilien välillä on ollut kähyä jo yli kaksi tuhatta vuotta! - Sri Lankassa on demokraattisilla vaaleilla valittu hallitus mutta hallituksen toimintatapa ei ole ainakaan länsimaiseen demokratiaan tottuneen maailmankatsomuksen mukainen. Sri Lanka on erittäin korruptoitunut ja maahan virranneita avustusrahoja on kanavoitunut paljon muualle kuin projekteihin, joihin rahat on tarkoitettu. Maassa ei ole rahaa, monet Sri Lankaa avustaneet valtiot ovat vetäytymässä eikä ulkomaisia investointeja ole tuloillaan. Erään tapaamamme tahon mukaan maata uhkaa jo keväällä talouden totaalinen romahtaminen. Myös turismi on laskussa, ei vain jatkuvan sodan vuoksi vaan myös talouslaman vuoksi. Kyselimme tapaamiltamimme ihmisiltä, loppuuko sota ylipäätään ja vastauksia oli monia: toisten mielestä se loppuu ensi kesään mennessä jolloin hallituksen joukkojen arvellaan valtaavan saaren pohjoisosa tamileilta. Toisten mielestä se ei lopu koska hallitus ei halua sen loppuvan. Yleinen mielipide kuitenkin oli, että sota ajaa maan taloudellisesti(kin) perikatoon: kaikki raha menee sotimiseen! Ja vaikka sota loppuisikin, sen jälkeen vaadittava fyysinen ja henkinen jälleenrakentaminen vaatii paljon resursseja joita Sri Lankalla ei itsellään ole.
Tamilitiikerit pitävät itse järjestöään vapautusjärjestönä, mutta se on mm EU:ssa listattu terroristijärjestöksi. Sri Lankassa asuu paljon tamileja, jotka eivät kuulu millään lailla tiikereihin, mutta heidän elämänsä on vaikeaa koska tamileilla on helposti leima. Tarinoiden mukaan tamilitiikerit ovat harvinaisen julmia taistelijoita ja väitetään heidän kaappaavan köyhistä maalaiskylistä lapsia, jotka he pakottavat itsemurhapommittajiksi. - Sri Lankssa olisi todella ihmisoikeustyöllä tilaus, mutta hallituksenkaan joukot eivät mitenkään helpota kansalaisjärjestöjen työskentelyä maassa - välittyisihän heidän kauttaan entistä enemmän tietoa asioiden todellisesta laidasta.
Sri Lankan tärkeimpiä luonnonvaroja ovat jalokivet ja Colombon korukaupat saavat joka naisen pään sekaisin: toinen toistaan upeampia värillisten jalokivien koristamia kultakoruja on vitriineissä käsittämätön määrä! Sri Lanka on myös mausteiden ja teen saari - kenenkäpä mielessä Sri Lankan entinen nimi Ceylon ei liittyisi teehen. Saaren eteläpuolella arvioidaan olevan myös huomattavat öljyvarannot mutta niitä ei ole ollut varaa lähteä hyödyntämään.
Tapasimme kauppakamarin tilaisuudessa kymmenkunta yritystä ja yrittäjien vilpitön avunpyyntö saattaa heitä yhteen suomalaisten yritysten kanssa hellytti sydäntä. Maan toimintaolosuhteet ovat vaikeat: hallitus säätelee hyvin vahvasti toimintaolosuhteita eikä heidän toimiensa arvostelu ole käytännössä mahdollista. Moinen rohkeus kostautuu kuulemamme mukaan nopeasti: yöllä tulee valkoinen paku pihaan ja matka kohti tuntematonta alkaa...
Sri Lanka toisaalta ihastutti kauniilla luonnollaan, trooppisella ilmastollaan, ystävällisillä erinomaista englantia puhuvilla asukkaillaan, hyvällä ruoalla, mutta toisaalta lähes puistatti tajuta, että maata hallitaan karulla kädellä ja kidnappaukset, talojen polttamiset ja ihmisten jäljettömiin katoamiset ovat täällä arkipäivää. Tapaamani ihmiset olivat aseistariisuvan ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja tuntuu todella häijyltä, tajuta millaisissa olosuhteissa heistä monet elävät.
Pohjoisosassa tamilitiikerit puolustavat yhä pienemmäksi jäävää aluetta kun hallituksen joukot työntävät heitä yhä ahtaammalle. Maan itäiset maakunnat hallituksen joukot ovat jo putsanneet tiikereistä mutta siellä on yhä lähes 300 000 pakolaista (joita hallituksen jargonissa kutsutaan " internally displaced people"...)jotka elävät erittäin kurjissa oloissa. Tiikereidenkin joukot ovat tappioita kärsittyään hajaantuneet ja alueella esiintyy paljon sissisotaa - illan pimettyä ulos ei ole asiaa, koska on kuulemma ihan mahdotonta pitää lukua kuka mihinkin leiriin kuuluu.
Kansainvälisen yhteisön painostus -ja sovittelutoimenpiteet eivät ole tuottaneet merkittävää tulosta: Sri Lankan hallitus toimii erittäin despoottisesti ja kuulimme, ettei hallituksen intressi on pitää sotaa yllä. Nimittäin sodan vuoksi maassa on poikkeustila ja sen varjolla hallitus pystyy tekemään melkein mitä vain vetoamaan nimenomaan poikkeustilaan!
Huomenna palaan Intiaan yhtä mieleenpainuvaa kokemusta rikkaampana. Olen saanut tutustua upeisiin ihmisiin (täällä asuvien muutamien suomalaisten lisäksi kanadalaisiin ja paikallisiin) ja siltikin nähnyt saaresta oikeastaan vain niitä asioita, joita turisti näkee. Tänne tekisi mieli tulla lomalle, onhan täällä upeita golfkenttiä ja pitkiä trooppisia beacheja ja huippuruokaa. Mutta asiassa on kaksi puolta: haluanko tuoda tänne rahaa, jonka maan hallitus kuitenkin loppukädessä kanavoi sodankäyntiin vai haluanko ajatella, että omalta pieneltä osaltani auttaisin pitämään yllä saarelle tärkeää turismia? Sitä minun pitää pohtia.
maanantai 8. joulukuuta 2008
Aiswarya Narayanaswami tanssi Bharatanatyamia...
Tänä iltana tulin ihan täpinöissäni ulos Meenakshenin tyttöcollegen nuhruisesta auditoriosta. Chennaissa on joulukuussa klassisen karnaattisen musiikin festivaali ja siihen kuuluu myös muinaisen eteläintialaisen temppelitanssin, bharatanatyamin, esityksiä. Tanssia säestetään karnaattisen musiikin instrumenteilla (rumpu, puuhuilu, viulu jonka viritys poikkeaa länsimaisesta) ja sitä johtaa "kapellimestari" ja esitykseen kuuluu myös laulaja, joka kertoo tarinaa joko tamilin tai teluggun kielellä, joskus myös sanskriitiksi. - Olin saanut Chennaissa vierailevalta karnaattisen musiikin asiantuntijalta, säveltäjä Eero Hämeenniemeltä vinkin mennä katsomaan nuorta huikeaa kykyä, Aiswarya Narayanaswamia (jonka nimeä en ensi istumalta kykene artikuloimaan...). Loppujen lopuksi meitä lähti esitykseen kolme, Eero, minä ja muutama viikkoa sitten Chennaihin puolisonsa kanssa muuttanut Kaarina. - Eero kertoi ennen esitystä sen kulusta ja rakenteesta ja avasi esityksen symboliikkaa esityksen kuluessa. - Jumalaisen kaunis 25-vuotias tanssija häkellyttävän kauniissa puvussaan runsaine koruineen sai ensi askeleillaan minut aivan haltioihinsa. - Bharatanatyamissa tanssitaan avojaloin ja perusasento on lähes puoliksi istuva eli se asettaa reisilihaksille melkoiset vaatimukset. Ensimmäisessä osassa tanssija esitti tanssin jumalatar Sivalle. Eero avasi esityksen koreografiaa ja hyvä niin: minä en olisi osannut tulkita kuinka tanssija kuvasi otsalleen puolikuun ja kuinka Gangesin pyhä vesi valui pitkin hänen hiuksiaan....
Aiswaryan ilmeikkyys oli aivan huimaa: hänen silmänsä ilmehtivät uskomattoman monivivahteisesti ja tanssin nopeatempoisimmissa osissa hän hypähteli höyhenen kevyesti kulkusten helistessä hänen siroissa nilkoissaan. - Hän tanssi kaksi tuntia ja seurasin aivan herpaantumattomalla mielenkiinnollaan hänen esitystään. Hänen tekniikkansa hipoo kuulemma täydellisyyttä - hänellä on paitsi 17 vuotta tanssihistoriaa takanaan niin myös ihan taivaanlahjana huima kyky ilmaista.
Esityksen lopussa hän tanssi rukouksen: viimeiseksi hän rukoili äitimaata antamaan anteeksi että hän oli tanssiessaan tallannut sen pintaa...
Minä tulin ulos lämpimän pimeään yöhön ja lupasin itselleni ottaa enemmän selvää tuosta upeasta tanssin lajista, joka on meidän aikamme tulkinta muinaisista varsin eroottisistakin temppelitansseista. - Ilta päättyi eteläintialaiseen idli -illalliseen ja tunsin kotiinpalattuani vallanneeni itselleni uuden pienen palasen Intiaa.
Aiswaryan ilmeikkyys oli aivan huimaa: hänen silmänsä ilmehtivät uskomattoman monivivahteisesti ja tanssin nopeatempoisimmissa osissa hän hypähteli höyhenen kevyesti kulkusten helistessä hänen siroissa nilkoissaan. - Hän tanssi kaksi tuntia ja seurasin aivan herpaantumattomalla mielenkiinnollaan hänen esitystään. Hänen tekniikkansa hipoo kuulemma täydellisyyttä - hänellä on paitsi 17 vuotta tanssihistoriaa takanaan niin myös ihan taivaanlahjana huima kyky ilmaista.
Esityksen lopussa hän tanssi rukouksen: viimeiseksi hän rukoili äitimaata antamaan anteeksi että hän oli tanssiessaan tallannut sen pintaa...
Minä tulin ulos lämpimän pimeään yöhön ja lupasin itselleni ottaa enemmän selvää tuosta upeasta tanssin lajista, joka on meidän aikamme tulkinta muinaisista varsin eroottisistakin temppelitansseista. - Ilta päättyi eteläintialaiseen idli -illalliseen ja tunsin kotiinpalattuani vallanneeni itselleni uuden pienen palasen Intiaa.
lauantai 6. joulukuuta 2008
Jumal(a)inen olo....
Vihdoinkin saan sen: ikioman intialaisen pankkikortin. Kahden kuukauden odotuksen jälkeen painelin pankkiin ja sain korttini - sekkivihko oli tullut jo aiemmin ja häkellytin virkailijaa pyytämällä neuvoja sen käyttämiseen... Kaivoin kortin esiin Standard Chartered Bankin kuoresta ja kimaltavan kultainen kortti tuli esiin. Siva Paananen. Niin sinä lukee hienosti painettuna! Parkaisin virkailijalle että nimeni on kyllä väärin mutta hänestä se ei ollut olennaista, "after all, it is only a debit card". Hetken arvelin reklamoida ja vaatia uutta korttia mutta järki voitti: odottaisinko taas kaksi kuukautta vai suostuisinko ottamaan intialaisen jumalan Sivan alter egon itselleni. - Nyt höyläilen perin tyytyväisenä jumal(a)ista korttiani - toivottavasti siinä olisi sellainenkin taivaallinen ominaisuus ettei saldo hupenisi... - Itse asiassa on todettava, että pankkiturvallisuuden kannalta on hieno käytäntö, että jokaisen käteisnoston ja pankkikorttioston jälkeen tulee muutaman minuutin kuluttua kännykkään tekstiviesti joka kertoo tapahtuman ja toteaa saldon. Maksamisen suhteen verkkopankki ottaa Intiassa ensiaskeleitaan ja itse taistelin eilen illalla 45 min operaattorin verkkosivuilla saadakseni jatkossa maksaa laajakaistan verkkopankissa mutta luovutin. Taidan kiltisti kirjoitella Airtelille sekkejä ja laittaa autonkuljettajan kiikuttamaan ne eteenpäin. Onneksi sain tarkat ohjeet kuinka sekki kirjoitetaan - virkailijakin ällisteli eikö Suomessa enää moisia käytetä. Hän myös kysäisi minulta pankissa, minkä ihmeen takia olen tullut Intiaan töihin - täältä kuulemma paikalliset hinkuavat nimenomaan pois!
Nyt alan valmistua Suomen itsenäisyyspäivän viettoon: Chennain Suomen kunniakonsuli on kutsunut suomalaiset ja suomalaisten yritysten intialaiset avainhenkilöt kotiinsa juhlimaan. Sovimme etukäteen että juomme maljan sekä Suomelle että Intialle - torppasin konsulin ehdotuksen nosta maljaa Haloselle! Itse vien juhlaan sinivalkoisia itsenäisyyskynttilöitä ja ehkäpä viritämme Maamme -laulun illan aikana. Pitänee varuiksi vielä googlettaa säkeistöt...
Nyt alan valmistua Suomen itsenäisyyspäivän viettoon: Chennain Suomen kunniakonsuli on kutsunut suomalaiset ja suomalaisten yritysten intialaiset avainhenkilöt kotiinsa juhlimaan. Sovimme etukäteen että juomme maljan sekä Suomelle että Intialle - torppasin konsulin ehdotuksen nosta maljaa Haloselle! Itse vien juhlaan sinivalkoisia itsenäisyyskynttilöitä ja ehkäpä viritämme Maamme -laulun illan aikana. Pitänee varuiksi vielä googlettaa säkeistöt...
keskiviikko 3. joulukuuta 2008
Sielu tulee perässä....
tänään iltapäivällä Jet Airwaysin kone Delhistä laskeutui Chennain kentälle. Minä astuin koneen rappusille ja kasvoille lehahti uskomaton lämpö.... Eilen illalla Helsingin kaamoshämärässä kuljin 70 denierin sukissa ja ulsterissa ja hanskat tiukasti kädessä. Moni on hämmästellyt, että Helsingin ja Delhin välinen lento kestää vain 6,5 tuntia - kiitos Finnairin luvan lentää Venäjän ilmatilassa. Tosin lentoreitillä on mielenkiintoisia kohteita: Islamabad, Kabul, Azerbaidzhan... - Yön nukuin koneessa hyvin koska Finskin yölennolla oli vain kourallinen ihmisiä: sain helposti vallattua neljä penkkiä ja pistin pitkäkseni. - Lentäminen on jotenkin rajua: kroppa tulee käsittämättömän nopeasti tänne "eri planeetalle" mutta sielu taitaa tulla jollain viiveellä.
Ensimmäinen matka Suomeen muuton jälkeen: suuret tunteet jylläsivät. Olin jännittävästi kahden maan välisellä trapetsilla: muiden silmissä "se intialainen" ja itse niin tietoisesti suomalainen. Kerroin uudelleen ja uudelleen kokemuksiani ja yritin muistaa kysyä mitä Suomessa oleville kuuluu - se en todella ole vain minä jolla on elämä! Eniten itseäni hämmästytti se, että monesti parjaamani kaamos olikin niin turvallista ja hyvää - ja nyt täällä polttavassa auringossa maailma on niin totaalisen erilaista. Suomessa joulun odotus oli joka paikassa - ja täällä on vaikea käsittää joulun läheisyyttä.
Lauantaina juhlimme Chennaissa Suomen itsenäisyyspäivää: kunniakonsulimme rouvineen järjestää residenssissään juhlan ja meitä on tulossa sinne melkoinen joukko. Odotan innolla millaisen juhlan me teemme!
Intia on toipumassa Mumbain tragediasta: elämä jatkuu ja ihmiset alkavat taas liikkua Mumbain kaduilla. Pelko on silti asettunut ihmisiin: televisio jauhaa aiheita ja jokaista vähääkin silmää tekevää haastatellaan. Yleisönosastokirjoituksissa otetaan kantaa suurella tunteella - onpa niitäkin jotka ilmoittavat täysimittaisen sodan julistamisen Pakistanille olevan ainoa vaihtoehto! Muutama ministeri on joutunut eromaan ja nyt vaaditaan myös tiedustelupalvelun johtajia tilille. Viranomaiset olivat saaneet kaksi varoitusta Mumbaihin mereltä tehtävästä hyökkäyksestä mutta viesti ei ollut edennyt komentoketjussa tarpeeksi pitkälle. Sisäministeri sai lähteä kun häneltä pääsi varomaton lausunto, jonka mukaan terroristit olivat varautuneet 5000 ihmisen tappamiseen ja viranomaiset ansiokkaasti saivat luvun pysymään kahdessa sadassa - tällaisia pienempiä iskuja hänen mukaansa nyt tapahtuu alvariinsa kaupungissa kuin kaupungissa ja että ihmisten pitäisi osata arvostaa viranomaisten saavutusta!
Nyt lähden etsimään perässä tulevaa sieluani unten maille: huomenna en herääkään härmäiseen kaamokseen vaan tropiikin heleään aurinkoon. Adventtia tämäkin....
Ensimmäinen matka Suomeen muuton jälkeen: suuret tunteet jylläsivät. Olin jännittävästi kahden maan välisellä trapetsilla: muiden silmissä "se intialainen" ja itse niin tietoisesti suomalainen. Kerroin uudelleen ja uudelleen kokemuksiani ja yritin muistaa kysyä mitä Suomessa oleville kuuluu - se en todella ole vain minä jolla on elämä! Eniten itseäni hämmästytti se, että monesti parjaamani kaamos olikin niin turvallista ja hyvää - ja nyt täällä polttavassa auringossa maailma on niin totaalisen erilaista. Suomessa joulun odotus oli joka paikassa - ja täällä on vaikea käsittää joulun läheisyyttä.
Lauantaina juhlimme Chennaissa Suomen itsenäisyyspäivää: kunniakonsulimme rouvineen järjestää residenssissään juhlan ja meitä on tulossa sinne melkoinen joukko. Odotan innolla millaisen juhlan me teemme!
Intia on toipumassa Mumbain tragediasta: elämä jatkuu ja ihmiset alkavat taas liikkua Mumbain kaduilla. Pelko on silti asettunut ihmisiin: televisio jauhaa aiheita ja jokaista vähääkin silmää tekevää haastatellaan. Yleisönosastokirjoituksissa otetaan kantaa suurella tunteella - onpa niitäkin jotka ilmoittavat täysimittaisen sodan julistamisen Pakistanille olevan ainoa vaihtoehto! Muutama ministeri on joutunut eromaan ja nyt vaaditaan myös tiedustelupalvelun johtajia tilille. Viranomaiset olivat saaneet kaksi varoitusta Mumbaihin mereltä tehtävästä hyökkäyksestä mutta viesti ei ollut edennyt komentoketjussa tarpeeksi pitkälle. Sisäministeri sai lähteä kun häneltä pääsi varomaton lausunto, jonka mukaan terroristit olivat varautuneet 5000 ihmisen tappamiseen ja viranomaiset ansiokkaasti saivat luvun pysymään kahdessa sadassa - tällaisia pienempiä iskuja hänen mukaansa nyt tapahtuu alvariinsa kaupungissa kuin kaupungissa ja että ihmisten pitäisi osata arvostaa viranomaisten saavutusta!
Nyt lähden etsimään perässä tulevaa sieluani unten maille: huomenna en herääkään härmäiseen kaamokseen vaan tropiikin heleään aurinkoon. Adventtia tämäkin....
keskiviikko 26. marraskuuta 2008
Kaamospäiviä Suomessa
Seison lasitetulla parvekkeella ja vedän keuhkoihini raikasta pakkasilmaa varhain hämärtyvässä marraskuun lopun päivässä. Varpaita palelee mutta se ei haittaa. Itse asiassa paleleminen tuntuu hyvältä. Kai minun ihollani ja kropassani on enemmän palelemisen kuin hikoilun muistijälkiä. - Olen Suomessa käymässä, lähes kolme kuukautta Intiaan muuton jälkeen. Lumipyräkkä ja hämäryys tuntuvat turvallisilta ja tutuilta - kaamoksen huppu ylläni antaa suojaa. Öisin nukun levottomasti, tunteet mellastavat sisimmässäni. Tuntuu niin tutulta ja kotoisalta, vaivattomalta. Prismassa haahuilen innoissani leveitä käytäviä ja haalin herkkuja: rahkaa, vadelmia, mustikoita, ruisleipää, kalkkunaleikettä, mehukeittoa. - Nautin Mäkelänrinteen vesijuoksusta: puhtaista pesutiloista ja tilasta. Kuikin työpaikan Sodexhossa kattiloihin: olisiko kaalikääryleitä?
Istun iltaa ystävien kanssa, kerron moneen kertaan samoja elämyksiä ja fiiliksiä elämästäni "toisella planeetalla" ja yritän muistaa kysyä mitä toisille kuuluu. Elämä ja koti Chennaissa tuntuvat kaukaisilta ja Suomessa tuntuu hiukan kummalliselta ajella lähellä Helsingin -kotia mutta olla menemättä sinne: siellä asuvat nyt ihan muut ihmiset. - Uskon että on ollut ihan viisas päätös tulla tänne vasta näin monen kuukauden jälkeen, että hiukan ehdin jo asettua Intiaan. Nytkin veikkaan, että ensi viikolla ei ole ihan helppo nousta Delhin koneeseen... Intiassa on hyvä olla ja olen alkanut löytää sielläkin omaa tilaani, mutta Suomeen on niin paljon säikeitä jotka sitovat minut tänne.
Eilen katselin Mamma Rosan ikkunapöydästä lumista Töölöntoria: se oli kaunis kaikessa tummuudessaan, kaipa se on osa minun sielunmaisemaani. Ystävien ja siskon ja Suomen kollegoiden tapaaminen on ollut tärkeää: minulla on ihmisiä jotka välittävät. Mutta uskonpa, että kun aikanaan tulee aika jättää Intia, sinnekin jää paljon kiinnikkeitä. Nyt vasta haen paikkaani siellä - ja se prosessi kestänee vielä hyvän tovin. Tuntuu hyvältä hakea siihen(kin) voimia tältä kaamosmatkalta jossa jo tuoksuu pipari ja glögi!
Istun iltaa ystävien kanssa, kerron moneen kertaan samoja elämyksiä ja fiiliksiä elämästäni "toisella planeetalla" ja yritän muistaa kysyä mitä toisille kuuluu. Elämä ja koti Chennaissa tuntuvat kaukaisilta ja Suomessa tuntuu hiukan kummalliselta ajella lähellä Helsingin -kotia mutta olla menemättä sinne: siellä asuvat nyt ihan muut ihmiset. - Uskon että on ollut ihan viisas päätös tulla tänne vasta näin monen kuukauden jälkeen, että hiukan ehdin jo asettua Intiaan. Nytkin veikkaan, että ensi viikolla ei ole ihan helppo nousta Delhin koneeseen... Intiassa on hyvä olla ja olen alkanut löytää sielläkin omaa tilaani, mutta Suomeen on niin paljon säikeitä jotka sitovat minut tänne.
Eilen katselin Mamma Rosan ikkunapöydästä lumista Töölöntoria: se oli kaunis kaikessa tummuudessaan, kaipa se on osa minun sielunmaisemaani. Ystävien ja siskon ja Suomen kollegoiden tapaaminen on ollut tärkeää: minulla on ihmisiä jotka välittävät. Mutta uskonpa, että kun aikanaan tulee aika jättää Intia, sinnekin jää paljon kiinnikkeitä. Nyt vasta haen paikkaani siellä - ja se prosessi kestänee vielä hyvän tovin. Tuntuu hyvältä hakea siihen(kin) voimia tältä kaamosmatkalta jossa jo tuoksuu pipari ja glögi!
torstai 20. marraskuuta 2008
Mustanaamion mailla
Tehdessäni lähtöä Intiaan sain monelta suomalaiselta mieheltä kommentin Bengalin lahden mainitessani, että kas vain, olet lähdössä Mustanaamion maille. Toki Mustanaamio on tuttu - niitä sarjakuvia luettiin lapsuuden kesinä Pylkönmäellä erityisesti sadepäivinä. Olihan isä-Unto pikkupoikana veljensä Hannun kanssa ansiokkaasti leikannut niitä Keski-Suomalaisesta ja koonnut ihan sarjakuvakirjoiksi.
Tarkempi tutustuminen Intian maantieteeseen tuotti tarkennuksen: Mustanaamio asui Bengalissa (joka sekin toki on Bengalin lahden rannalla). Viikko sitten lähdin Bengaliin ja tarkemmin sanoen Kolkataan, jota kutsuttiin aiemmin Kalkutaksi. Kolkatassa järjestettiin meidän Intian tiimin yhteinen aluekokous ja olimme menossa tutustumaan valtioon, jossa meillä ei ole ollut systemaattisia operaatioita aiemmin.
Kolkatalla on maine, että se on Intian kaaottisin kaupunki. Olimme kollegoiden kanssa äärimmäisen ihastuneita Kolkataan: toki siellä oli paljon liikennettä, mutta kaoottiselta se ei vaikuttanut. Kaupungissa oli paljon vihreää ja maisema oli vehmasta. Tietenkin painelimme katsomaan hindujen pyhää virtaa Gangesia, joka ei totta vie houkutellut pulahtamaan, vaikka pulahtaminen ilmeisesti olisi taannut suotuisan seuraavan elämän! - Tutustuimme myös Victoria Memorialiin, joka on arkkitehtonisesti Taj Mahalin ja Lontoon St Paulin Cathedralin risteytys. Siellä olleesta valokuvanäyttelystä näki, että 40- ja 50-luvulla Kolkata on ollut lähes Pariisin oloinen: leveitä bulevardeja ja istutuksia, hienoja kerrostaloja ja autoja. Kolkata oli vuoteen 1911 Intian pääkaupunki ja sen jälkeen britit siirsivät pääkaupungin Delhiin.
Kolkataan tai paremminkin Kalkuttaan kuuluu äiti Teresa. Lähdimme lauantaiaamuna neljän naisen porukalla tutustumaan Missionaries of Charityyn eli äiti Teresan perustamaan piskuiseen luostariin, joka sijaitsee ahtaan kadun varressa keskellä Kolkataa. Siellä on toimiva luostari, jossa hymyilevät ja ystävälliset sisaret tekivät askareitaan tutussa valkoisessa nunnankaavussa jossa on sinivalkoiset raidat reunassa: puku joka ainakin minun silmieni verkkokalvolle on piirtynyt äiti Teresan asuna. Luostarissa oli liikuttava valokuvanäyttely äiti Teresan elämänkaaresta. Erityisesti Kolkatan kaduilta 20- ja 30 -luvuilla otetut riipaisevaa köyhyyttä ja nälkää kuvastavat otokset pysäyttivät.
Äiti Teresan pieni vaatimaton huone pysäytti minut miettimään: taulu kertoi hänen asuneen siinä pikkuruisessa huoneessa yli 40 vuotta. Siellä hän oli kirjoittanut satoja kirjeitä, vastaanottanut satoja ihmisiä ja rukoillut satoja tunteja. Kyynelet pusertuivat silmiini kun luin taulun viimeisen rivin: "from this room Mother Theresa moved home to God on 5 September 1997". - Tuon pienen suuren naisen hauta on luostarin alakerrassa: me neljä naista, hyväosaisia lähes kaikilla mittareilla, jätimme äiti Teresan haudalle esirukouspyynnön Meksikon kollegamme Ulrikan puolesta, joka taistelee elämästään. Ajattelin siinä samalla omia rakkaitani ja lähetin heidänkin puolestaan sanasen: että meitäkin kaikkia varjeltaisiin.
Huomenna lähden Delhin kautta kohti Helsinkiä: ensimmäinen matka Suomeen Intiaan muuton jälkeen. Kollega soitti juuri ja kertoi ensilumen sataneen: oikein odotan Suomen viileyttä Chennain kostean kuumuuden jälkeen. Taidan haluta kahlata rännässä ja mennä kauppaan penkomaan ruisleipähyllyjä!
Tarkempi tutustuminen Intian maantieteeseen tuotti tarkennuksen: Mustanaamio asui Bengalissa (joka sekin toki on Bengalin lahden rannalla). Viikko sitten lähdin Bengaliin ja tarkemmin sanoen Kolkataan, jota kutsuttiin aiemmin Kalkutaksi. Kolkatassa järjestettiin meidän Intian tiimin yhteinen aluekokous ja olimme menossa tutustumaan valtioon, jossa meillä ei ole ollut systemaattisia operaatioita aiemmin.
Kolkatalla on maine, että se on Intian kaaottisin kaupunki. Olimme kollegoiden kanssa äärimmäisen ihastuneita Kolkataan: toki siellä oli paljon liikennettä, mutta kaoottiselta se ei vaikuttanut. Kaupungissa oli paljon vihreää ja maisema oli vehmasta. Tietenkin painelimme katsomaan hindujen pyhää virtaa Gangesia, joka ei totta vie houkutellut pulahtamaan, vaikka pulahtaminen ilmeisesti olisi taannut suotuisan seuraavan elämän! - Tutustuimme myös Victoria Memorialiin, joka on arkkitehtonisesti Taj Mahalin ja Lontoon St Paulin Cathedralin risteytys. Siellä olleesta valokuvanäyttelystä näki, että 40- ja 50-luvulla Kolkata on ollut lähes Pariisin oloinen: leveitä bulevardeja ja istutuksia, hienoja kerrostaloja ja autoja. Kolkata oli vuoteen 1911 Intian pääkaupunki ja sen jälkeen britit siirsivät pääkaupungin Delhiin.
Kolkataan tai paremminkin Kalkuttaan kuuluu äiti Teresa. Lähdimme lauantaiaamuna neljän naisen porukalla tutustumaan Missionaries of Charityyn eli äiti Teresan perustamaan piskuiseen luostariin, joka sijaitsee ahtaan kadun varressa keskellä Kolkataa. Siellä on toimiva luostari, jossa hymyilevät ja ystävälliset sisaret tekivät askareitaan tutussa valkoisessa nunnankaavussa jossa on sinivalkoiset raidat reunassa: puku joka ainakin minun silmieni verkkokalvolle on piirtynyt äiti Teresan asuna. Luostarissa oli liikuttava valokuvanäyttely äiti Teresan elämänkaaresta. Erityisesti Kolkatan kaduilta 20- ja 30 -luvuilla otetut riipaisevaa köyhyyttä ja nälkää kuvastavat otokset pysäyttivät.
Äiti Teresan pieni vaatimaton huone pysäytti minut miettimään: taulu kertoi hänen asuneen siinä pikkuruisessa huoneessa yli 40 vuotta. Siellä hän oli kirjoittanut satoja kirjeitä, vastaanottanut satoja ihmisiä ja rukoillut satoja tunteja. Kyynelet pusertuivat silmiini kun luin taulun viimeisen rivin: "from this room Mother Theresa moved home to God on 5 September 1997". - Tuon pienen suuren naisen hauta on luostarin alakerrassa: me neljä naista, hyväosaisia lähes kaikilla mittareilla, jätimme äiti Teresan haudalle esirukouspyynnön Meksikon kollegamme Ulrikan puolesta, joka taistelee elämästään. Ajattelin siinä samalla omia rakkaitani ja lähetin heidänkin puolestaan sanasen: että meitäkin kaikkia varjeltaisiin.
Huomenna lähden Delhin kautta kohti Helsinkiä: ensimmäinen matka Suomeen Intiaan muuton jälkeen. Kollega soitti juuri ja kertoi ensilumen sataneen: oikein odotan Suomen viileyttä Chennain kostean kuumuuden jälkeen. Taidan haluta kahlata rännässä ja mennä kauppaan penkomaan ruisleipähyllyjä!
tiistai 11. marraskuuta 2008
Caddiegolfia Noidassa
"Madam, now you woke up!" tokaisi vaikeaniminen caddiepoikamme Greater Noidan JPP Golf Klubilla viime viikolla. Olin viimeinkin suoriutunut yhdestä väylästä kunnialla ja taisin peräti tehdä muutaman bogeypisteen. - Britit jättivät Intiaan kriketin lisäksi golfin mutta kotiseudullani Chennain vaiheilla ei ole kuin muutama aika rupinen kenttä. Nekin ovat kuulemma korealaisten autotehtaan insinöörien valtaamia eikä täkäläinen pätsinkuuma ilmastokaan ole golfille ihanteellisin.
Delhissä oli marraskuun ensimmäisellä viikolla JCI:n eli nuorkauppakamarien maailmankokous ja ohjelmassa oli myös senaattorigolf. Muutaman suomalaisen senaattoriystävän kanssa olimme ilmoittautuneet kisaan ja päätimme lähteä pelaamaan kentän kerran ennen kisaa saadaksemme paremman tuntuman. Intiassa tarjotaan kierrokselle caddie mukaan sopuhintaan, viitisen euroa per mailapoika. Otimme ystäväpariskunnan kanssa meille daameille jaetun caddien ja ja kisaan vakavammin suhtautuvalle Askolle ihan oman. En ole aikaisemmin pelannut caddien kanssa, mutta täytyy todeta että pidin kokemuksesta. Oli jotenkin niin pahuksen vaivatonta kun joku muu valitsi mailan, puhdisti sen, vei takaisin bägiin, haravoi bunkkerin jäljiltäni, merkkasi palloni ja puhdisti sen - ehkä olen jo intialaisen palvelukulttuurin niin hemmottelema että pidin touhusta. Tosin kun pelini meni enimmäkseen luokattomasti, hetkittäin tuli mieleen että "mitähän se tuokin poika ajattelee tästä säheltämisestä" mutta häivytin ajatuksen: eipähän hän näkisi minua enää toista kertaa!
Noidan kenttä oli uusi ja hieno - klubirakennus suorastaan ylellinen. Kolmen hengen monipuolinen aamiainen maksoi 15 euroa, mikä intialaisittain on paljon mutta Euroopan klubeihin verrattuna halpa. JPP Greens on aika vaikea kenttä: väylät ovat pitkiä ja vesiesteitä on paljon - ja bunkkereita uskomaton 84 kappaletta! Niiden hiekka oli tiukkaan pakattua eikä niistä nousu ollut helppoa! Olin kiitollinen caddiemme oivallisesta bunkkerikoulusta: opin tulemaan hiekasta ylös putterilla! Se sopi minun kaltaiselleni enemmän voimaa kuin järkeä -golffarille joka yleensä lyö hiekkamailalla pallon greenin toisella reunalla usein vaanivaan bunkkeriin tai joka tapauksessa reilusti yli. Caddiemme oli erinomainen pro: hän tarjosi neuvoja mutta ei tyrkyttänyt niitä eikä yrittänytkään puuttua kuin yhteen asiaan kerrallaan. - Sain häneltä erittäin hyvää sparrausta ja hän myös oivalsi nopeasti miten minun kanssani pitää rakentaa väylätaktiikkaa: hän suositti minulle vain varmoja mailoja ja minimoi riskit ja niinpä aloin loppukierroksesta jo saada siedettävää tulosta aikaan. Minusta tuli kerralla vannoutunut caddiegolfin ystävä!
Torstaina lähdimme anivarhain Delhistä kohti JCI senaattoriturnausta. Bussi oli aivan täysin jouseton romu ja niinpä kaavaillut aamutorkut jäivät haaveeksi. Perillä meitä odotti kuitenkin hyvin järjestetty turnaus vaikka osallistujia oli vain kourallinen. Minä ja toinen suomalaisdaami Hilkka olimme samassa flaitissa ja saimme mukaamme Ruotsin senaatin puheenjohtajan Jamilan sekä nigerialaisen Eddyn. Hilkka oli ollut aloitteellinen: hän oli bongannut caddiejoukosta meidän tiistaisen poikamme joka iloksemme suostui paimentamaan meitä vielä toisenkin kierroksen!
Hiekkaesteet koituivat meidän suomalaisten tuhoksi: kävimme parhaillamme kahdessa bunkkerissa per väylä ja meidän kummankin tulos jäi varsin vaatimattomaksi. Nigerialainen Eddy pelasi 28 tasoituksella mutta vaikutelma oli lähestulkoon se, että poika oli ensimmäisiä kertoja kentällä. Säännöt ja etiketti olivat hänelle tuntemattomia ja pallotkin loppuivat neljännellä väylällä, jonka jälkeen hän eli lainapalloilla - mutta sitkeästi hän pelasi. Ruotsin Jamila oli kova pelinainen ja niinpä en illan senaattoridinnerillä ollut lainkaan hämmästynyt kun hänet julistettiin koko kisan voittajaksi!
Ensimmäiset Intiassa pelatut kierrokset saivat uinuneen golfkärpäsen puremaan: parin päivän päästä lähden Kolkataan ja aion pakata bägin mukaan! Intian aluekokouksemme pitopaikka on Tullygungen Golfklubi ja minua ei mikään pitele poissa kentältä - ja varmasti bongaan itselleni caddien! Lämpimässä ilmassa pallon pitäisi muutenkin lentää pitemmällä kuin koti-Suomen kohmeisilla kentillä - saatikka sitten kun luvassa on vielä ammattimaista coachausta ja hyvää palvelua. En vielä tässä vaiheessa ala voivotella, kuinka aikanaan pärjään Suomessa kun pitää taas roudata omat kamat ihan itse ja putsata golfkengätkin omin pikkukäsin...
Delhissä oli marraskuun ensimmäisellä viikolla JCI:n eli nuorkauppakamarien maailmankokous ja ohjelmassa oli myös senaattorigolf. Muutaman suomalaisen senaattoriystävän kanssa olimme ilmoittautuneet kisaan ja päätimme lähteä pelaamaan kentän kerran ennen kisaa saadaksemme paremman tuntuman. Intiassa tarjotaan kierrokselle caddie mukaan sopuhintaan, viitisen euroa per mailapoika. Otimme ystäväpariskunnan kanssa meille daameille jaetun caddien ja ja kisaan vakavammin suhtautuvalle Askolle ihan oman. En ole aikaisemmin pelannut caddien kanssa, mutta täytyy todeta että pidin kokemuksesta. Oli jotenkin niin pahuksen vaivatonta kun joku muu valitsi mailan, puhdisti sen, vei takaisin bägiin, haravoi bunkkerin jäljiltäni, merkkasi palloni ja puhdisti sen - ehkä olen jo intialaisen palvelukulttuurin niin hemmottelema että pidin touhusta. Tosin kun pelini meni enimmäkseen luokattomasti, hetkittäin tuli mieleen että "mitähän se tuokin poika ajattelee tästä säheltämisestä" mutta häivytin ajatuksen: eipähän hän näkisi minua enää toista kertaa!
Noidan kenttä oli uusi ja hieno - klubirakennus suorastaan ylellinen. Kolmen hengen monipuolinen aamiainen maksoi 15 euroa, mikä intialaisittain on paljon mutta Euroopan klubeihin verrattuna halpa. JPP Greens on aika vaikea kenttä: väylät ovat pitkiä ja vesiesteitä on paljon - ja bunkkereita uskomaton 84 kappaletta! Niiden hiekka oli tiukkaan pakattua eikä niistä nousu ollut helppoa! Olin kiitollinen caddiemme oivallisesta bunkkerikoulusta: opin tulemaan hiekasta ylös putterilla! Se sopi minun kaltaiselleni enemmän voimaa kuin järkeä -golffarille joka yleensä lyö hiekkamailalla pallon greenin toisella reunalla usein vaanivaan bunkkeriin tai joka tapauksessa reilusti yli. Caddiemme oli erinomainen pro: hän tarjosi neuvoja mutta ei tyrkyttänyt niitä eikä yrittänytkään puuttua kuin yhteen asiaan kerrallaan. - Sain häneltä erittäin hyvää sparrausta ja hän myös oivalsi nopeasti miten minun kanssani pitää rakentaa väylätaktiikkaa: hän suositti minulle vain varmoja mailoja ja minimoi riskit ja niinpä aloin loppukierroksesta jo saada siedettävää tulosta aikaan. Minusta tuli kerralla vannoutunut caddiegolfin ystävä!
Torstaina lähdimme anivarhain Delhistä kohti JCI senaattoriturnausta. Bussi oli aivan täysin jouseton romu ja niinpä kaavaillut aamutorkut jäivät haaveeksi. Perillä meitä odotti kuitenkin hyvin järjestetty turnaus vaikka osallistujia oli vain kourallinen. Minä ja toinen suomalaisdaami Hilkka olimme samassa flaitissa ja saimme mukaamme Ruotsin senaatin puheenjohtajan Jamilan sekä nigerialaisen Eddyn. Hilkka oli ollut aloitteellinen: hän oli bongannut caddiejoukosta meidän tiistaisen poikamme joka iloksemme suostui paimentamaan meitä vielä toisenkin kierroksen!
Hiekkaesteet koituivat meidän suomalaisten tuhoksi: kävimme parhaillamme kahdessa bunkkerissa per väylä ja meidän kummankin tulos jäi varsin vaatimattomaksi. Nigerialainen Eddy pelasi 28 tasoituksella mutta vaikutelma oli lähestulkoon se, että poika oli ensimmäisiä kertoja kentällä. Säännöt ja etiketti olivat hänelle tuntemattomia ja pallotkin loppuivat neljännellä väylällä, jonka jälkeen hän eli lainapalloilla - mutta sitkeästi hän pelasi. Ruotsin Jamila oli kova pelinainen ja niinpä en illan senaattoridinnerillä ollut lainkaan hämmästynyt kun hänet julistettiin koko kisan voittajaksi!
Ensimmäiset Intiassa pelatut kierrokset saivat uinuneen golfkärpäsen puremaan: parin päivän päästä lähden Kolkataan ja aion pakata bägin mukaan! Intian aluekokouksemme pitopaikka on Tullygungen Golfklubi ja minua ei mikään pitele poissa kentältä - ja varmasti bongaan itselleni caddien! Lämpimässä ilmassa pallon pitäisi muutenkin lentää pitemmällä kuin koti-Suomen kohmeisilla kentillä - saatikka sitten kun luvassa on vielä ammattimaista coachausta ja hyvää palvelua. En vielä tässä vaiheessa ala voivotella, kuinka aikanaan pärjään Suomessa kun pitää taas roudata omat kamat ihan itse ja putsata golfkengätkin omin pikkukäsin...
sunnuntai 9. marraskuuta 2008
What continent is it on?
Ensin häkellyin, sitten minua alkoi huvittaa ihan järjettömästi... Hankin eilen Tata Sky -taivaskanavaboxin ja tänään aloin tikkana toimeen saadakseni jo kolme viikkoa talossa olleeseen telkkariin kuvan. Soitin ohjeiden mukaan Tatan asiakaspalveluun ja kun minulta kysyttiin jotain maamerkkiä jotta asentaja osaisi perille, tokaisin että olen ulkomaalainen enkä osaa nimetä mitään erityistä. Langan toisessa päässä daami kysyi, mistä olen ja moneen kertaan "Englandin" torpattuani sain hänet ymmärtämään sanan Finland. "What country does it belong to?" kysyi ystävällinen ääni - ja minä vastasin muka näppärästi ettei se mihinkään kuulu vaan on ollut itsenäinen tasavalta jo vuodesta 1917! Näppäryyteni valui ilmeisesti hiekkaan, kun sain seuraavan kysymyksen: "what continent is it on?" - Jälkeenpäin harmitti etten hokannut ilmoittaa Afrikkaa! Tosin rehellisyyden nimissä en minäkään tiennyt missä Chennai on kun minulta viime keväänä kysyttiin, voisinko ajatella Delhin asemesta meneväni Chennaihin....
Tata Sky ansaitsee kyllä kiitoksen supernopeasta toiminnasta: soitin kello 14.30 äskeisen maantiedettä tihkuvan puhelun ja kello 16.15 ovellani oli kaksi Tatan insinööriä lautasantennin ja porakoneen kanssa. Ja tänään on sentään sunnuntai. Heidän piti mennä kattoterassille asentamaan lautanen ja lähetin heidät sinne. Hetken kuluttua kaksi kauhistunutta tamili-insinööriä seisoo taas ovellani ja toinen tankkaa niukalla englannillaan: "madam, the dog!"
Eihän siinä muu auttanut, rohkea suomalainen amatsoninainen lähti kipuamaan ylös kauhistuneet insinöörit perässään lymyillen. Kattoterassilla oli saksalaisnaapuri Torsten koirineen ja koiran jylhä haukunta oli pelottanut asentajapojat pahanpäiväisesti. - Torsten otti koiran viereensä mutta vasta kolmannen kehotuksen jälkeen Tatan pojat tulivat terassille.- Minua huvitti: suomalainen nainen lähti raivaamaan tietä ohi haukkuvien koirien!
Lautanen tuli asennetuksi ja olkoonkin että ulos menevä piuha nyt jätettiin roikkumaan seinälle aika intialaisesti, niin ainakin kuva ja ääni ilmaantuivat välittömästi. CNN ja BBC World pitävät minua maailmankartalla ja ehkäpä joku ilta herkistelen Bollywood -elokuvan äärellä!
Tata Sky ansaitsee kyllä kiitoksen supernopeasta toiminnasta: soitin kello 14.30 äskeisen maantiedettä tihkuvan puhelun ja kello 16.15 ovellani oli kaksi Tatan insinööriä lautasantennin ja porakoneen kanssa. Ja tänään on sentään sunnuntai. Heidän piti mennä kattoterassille asentamaan lautanen ja lähetin heidät sinne. Hetken kuluttua kaksi kauhistunutta tamili-insinööriä seisoo taas ovellani ja toinen tankkaa niukalla englannillaan: "madam, the dog!"
Eihän siinä muu auttanut, rohkea suomalainen amatsoninainen lähti kipuamaan ylös kauhistuneet insinöörit perässään lymyillen. Kattoterassilla oli saksalaisnaapuri Torsten koirineen ja koiran jylhä haukunta oli pelottanut asentajapojat pahanpäiväisesti. - Torsten otti koiran viereensä mutta vasta kolmannen kehotuksen jälkeen Tatan pojat tulivat terassille.- Minua huvitti: suomalainen nainen lähti raivaamaan tietä ohi haukkuvien koirien!
Lautanen tuli asennetuksi ja olkoonkin että ulos menevä piuha nyt jätettiin roikkumaan seinälle aika intialaisesti, niin ainakin kuva ja ääni ilmaantuivat välittömästi. CNN ja BBC World pitävät minua maailmankartalla ja ehkäpä joku ilta herkistelen Bollywood -elokuvan äärellä!
lauantai 1. marraskuuta 2008
Ruisleivän tuoksu nenässäni...
Satakunta suomalaista on tulossa Delhiin kansainvälisen nuorkauppakamarijärjestön maailmankokoukseen. Itse järjestössä aikanaan ahkeroineena olen saanut sitä kautta joukon upeita ystäviä, tärkeitä oppeja ja kontakteja - ja myös järjestön myöntämän ainaisjäsenyyden eli senaattorin arvon. Siksipä pakkasin lauantaina kotona Chennaissa laukkuni lähteäkseni mukaan Delhin kokoukseen.
Etujoukkoina Suomesta oli tulossa kourallinen ihmisiä: joukossa hyviä ystäviä joiden tapaaminen tuntui kahden Intiassa vietetyn kuukauden jälkeen tosi tärkeältä. - Iltakuudelta löysin hotellin aulasta Pian, Jampen ja Jaanan ja lämpimät halit tuntuivat hyviltä. Jaana-ystävän kanssa halaaminen purkautui itkuun: oli ollut ikävä ystävää, vesijuoksu- ja sauvakävelyseuraa ja asioiden jakajaa!
Lähdimme neljästään illalliselle Delhin pimeään yöhön. Autossa tuoksui nenääni Intian ominaistuoksun mennen tullen ylittävä tamperelaisen ruisleivän tuoksu - leipuriystävä on suuri aarre! - Kontrasti oli huima kun illallisen jälkeen levellä tiellä Delhin diplomaattialueella lontusteli elefantti ja kuskimme Arun pysäytti auton: saimme tutustua elefanttiin ja taputtaa sen karkeaa nahkaa ja poseerata kuvissa! Se otti tippinä annetun 100 rupian setelin kärsäänsä ja nosti sen selässään istuvalle kuljettajalleen!
Edessä on upea viikko ystävien kohtaamista, uusiin tutustumista - "who is a stranger but a friend we did not yet meet" ja uuden oppimista. Maanantana starttaamme aamunkoitteessa Agran retkelle: Taj Majal on nähtävä! Ja kuinka mukavalta tuntuu nähdä se ystävien kanssa.
Etujoukkoina Suomesta oli tulossa kourallinen ihmisiä: joukossa hyviä ystäviä joiden tapaaminen tuntui kahden Intiassa vietetyn kuukauden jälkeen tosi tärkeältä. - Iltakuudelta löysin hotellin aulasta Pian, Jampen ja Jaanan ja lämpimät halit tuntuivat hyviltä. Jaana-ystävän kanssa halaaminen purkautui itkuun: oli ollut ikävä ystävää, vesijuoksu- ja sauvakävelyseuraa ja asioiden jakajaa!
Lähdimme neljästään illalliselle Delhin pimeään yöhön. Autossa tuoksui nenääni Intian ominaistuoksun mennen tullen ylittävä tamperelaisen ruisleivän tuoksu - leipuriystävä on suuri aarre! - Kontrasti oli huima kun illallisen jälkeen levellä tiellä Delhin diplomaattialueella lontusteli elefantti ja kuskimme Arun pysäytti auton: saimme tutustua elefanttiin ja taputtaa sen karkeaa nahkaa ja poseerata kuvissa! Se otti tippinä annetun 100 rupian setelin kärsäänsä ja nosti sen selässään istuvalle kuljettajalleen!
Edessä on upea viikko ystävien kohtaamista, uusiin tutustumista - "who is a stranger but a friend we did not yet meet" ja uuden oppimista. Maanantana starttaamme aamunkoitteessa Agran retkelle: Taj Majal on nähtävä! Ja kuinka mukavalta tuntuu nähdä se ystävien kanssa.
tiistai 28. lokakuuta 2008
Kieltolakisuunnitelmia...
Eilen aamulla meinasin läkähtyä maitokahviini kun lueskelin Times of Indiaa: Tamil Nadun eli "kotiosavaltioni" 83-vuotias pääministeri Karunanidhi suunnittelee jo entuudestaan tiukan alkoholilainsäädännön muuttamista peräti kieltolaiksi! Artikkelin mukaan pääministeri on huolissaan alkoholin käytön lisääntymisestä ja erityisesti siitä, että naisetkin ovat alkaneet tissutella. On kuulemma syytä palauttaa mieleen perinteiset arvot ja luopua länsimaisista dekadenteista elämäntavoista jotka myrkyttävät intialaisten elämää. Kahden taluttajan varassa kävelevä, alati aurinkolaseihin sonnustautunut pääministeri on keksinyt jumalaisen ratkaisun: kielletään alkoholin myynti ja käyttö koko valtiossa. - Jos moinen päätös esitys uhkaa tulla laiksi, pitänee alkaa kysellä josko voisi saada siirron...
Intiassa juodaan perinteisesti halpaa kotimaista viskiä ja jonkin verran olutta, jota sitäkään ei saa ostaa noin vain. - Viinikulttuuri on tulossa Intiaan ja maassa on jo muutamia ihan huomattavia viinitiloja (Sula Wines, Grover ja muutamia muita). Times -lehden mukaan viininkulutuksen lisääntymiseen vaikuttaa keskiluokan lisääntynyt ostovoima ja länsimaisen elämäntyylin vahva vyöryminen Intiaan. Suurten metropolien lisäksi myös pienemmissä kaupungeissa viini tulee suositummaksi, kiitos kotimaisten viinitalojen. Koko Intian vuosikulutus on vielä suhteellisen vaatimaton 90 000 litraa vuodessa (nousua edelliseen vuoteen yli 40 prosenttia). Artikkeli valaisi lukua oivallisesti: henkeä kohti viininkulutus on Intiassa 9 ml, kun se esimerkiksi Kiinassa on 400 ml. Maailman viininjuojien listalta Intia löytyy sijalta 77 ja kulutus on vain kaksi prosenttia koko Aasian-Tyynenmeren alueen viinistä.
Olen muutaman kerran maistellut intialaisia puna- ja valkoviinejä. Ne eivät ole hassumpia: valkoviinit ovat kuivia mutta viileänä pöytään tuotu lasillinen lämpenee hetkessä turhan paljon. Punaviinit tarjoillaan huoneenlämpöisenä mikä tässä ilmastossa tarkoittaa helposti lähes 30 asteen lämpöä! Täällä olisi ravintolasektorilla viinimatkasaarnaajalle työmaata... Viimeksi ratkaisimme ylilämpimän punaviinin ongelman pyytämällä sen hetkeksi jääpalojen sekaan cooleriin ja sen jälkeen intialainen cabernet sauvignon tuntui suorastaan loistavalta.
Oltuani täällä lähes kaksi kuukautta ja hevosenosan ajasta ilman tippaakaan alkoholia kokemus on yllättäen se, että ilman viiniäkin pystyy loistavasti elämään. Ehkä sitä ei tässä elämäntyylissä niin osaa kaivatakaan. Ei ole ystävättäriä joiden kanssa pitää korkeanpaikan leiriä Strindbergin yläkerrassa eikä kuohuviinin siivittämiä golfviikonloppuja. - Ensi viikolla Suomesta tulee läjä ystäviä ja tuttavia Delhiin nuorkauppakamarin maailmankokoukseen ja voin vain aavistella, että Silvan detox -kuuri katkeaa kuin kanan lento!
Intiassa juodaan perinteisesti halpaa kotimaista viskiä ja jonkin verran olutta, jota sitäkään ei saa ostaa noin vain. - Viinikulttuuri on tulossa Intiaan ja maassa on jo muutamia ihan huomattavia viinitiloja (Sula Wines, Grover ja muutamia muita). Times -lehden mukaan viininkulutuksen lisääntymiseen vaikuttaa keskiluokan lisääntynyt ostovoima ja länsimaisen elämäntyylin vahva vyöryminen Intiaan. Suurten metropolien lisäksi myös pienemmissä kaupungeissa viini tulee suositummaksi, kiitos kotimaisten viinitalojen. Koko Intian vuosikulutus on vielä suhteellisen vaatimaton 90 000 litraa vuodessa (nousua edelliseen vuoteen yli 40 prosenttia). Artikkeli valaisi lukua oivallisesti: henkeä kohti viininkulutus on Intiassa 9 ml, kun se esimerkiksi Kiinassa on 400 ml. Maailman viininjuojien listalta Intia löytyy sijalta 77 ja kulutus on vain kaksi prosenttia koko Aasian-Tyynenmeren alueen viinistä.
Olen muutaman kerran maistellut intialaisia puna- ja valkoviinejä. Ne eivät ole hassumpia: valkoviinit ovat kuivia mutta viileänä pöytään tuotu lasillinen lämpenee hetkessä turhan paljon. Punaviinit tarjoillaan huoneenlämpöisenä mikä tässä ilmastossa tarkoittaa helposti lähes 30 asteen lämpöä! Täällä olisi ravintolasektorilla viinimatkasaarnaajalle työmaata... Viimeksi ratkaisimme ylilämpimän punaviinin ongelman pyytämällä sen hetkeksi jääpalojen sekaan cooleriin ja sen jälkeen intialainen cabernet sauvignon tuntui suorastaan loistavalta.
Oltuani täällä lähes kaksi kuukautta ja hevosenosan ajasta ilman tippaakaan alkoholia kokemus on yllättäen se, että ilman viiniäkin pystyy loistavasti elämään. Ehkä sitä ei tässä elämäntyylissä niin osaa kaivatakaan. Ei ole ystävättäriä joiden kanssa pitää korkeanpaikan leiriä Strindbergin yläkerrassa eikä kuohuviinin siivittämiä golfviikonloppuja. - Ensi viikolla Suomesta tulee läjä ystäviä ja tuttavia Delhiin nuorkauppakamarin maailmankokoukseen ja voin vain aavistella, että Silvan detox -kuuri katkeaa kuin kanan lento!
sunnuntai 26. lokakuuta 2008
Tamilien taivaalla tulitetaan...
Tänään Intiassa vietetään Diwalia, valon juhlaa ja uuden vuoden alkua. Diwaliin liittyy järjetön papattien paukuttelu. Eilen illalla se alkoi, pauke oli hurjaa ja yltyi iltaa kohti. Kymmenen aikaan kiipesin taloni kattoterassille katsomaan ilotulituksia. Tänä aamuna heräsin ennen kuutta ryskeeseen: lähitaloista oli tultu kadulle ja papatteja (crackers) ja erilaisia paukkuvia räjähteitä paukuteltiin. Enpä malttanut olla aukaisematta ikkunaa: rähjäsin kadulla olevalle herrahenkilölle järjettömästä kellonajasta ja sain vastauksen: "it is Diwali!". Niinpä - Diwalipa hyvinkin ja kukas nyt muutenkaan vapaapäivän aamuna haluaisi nukkua...
Nousin ylös ja Times of India opetti minua: "Every morning, as dawn breaks with the rising sun, hope re-emerges with a new resplendence. When darkness of the night gives a way to the new dawn, Diwali is celebrated in south India". - Eli maan tapa on aloittaa paukuttelu päivän koitteessa, tulipahan siihenkin virallinen vahvistus painetusta sanasta! Intialaisen Veda -taruston mukaan päivänkoitto on dynaaminen kaunis neitsyt, joka karkoittaa pahat henget ja valaisee edessä olevan uuden polun. - Ehkäpä ihmiset auttavat pahan karkoittamisessa paukuilla - mene ja tiedä! Diwalin symboleihin kuuluu varhaisaamun pyhä öljykylpy, jossa ihminen puhdistetaan ottamaan uutta vastaan. Olisiko meidän joulusaunassamme jotain samaa symboliikkaa alla... - Uudet vaatteet Diwalina symboloivat paitsi valmiutta ottaa vastaan uutta niin myöskin päättäväisyyttä. Niillä kuvataan ulkoisesti sisäistä henkistä valmiutta.
Juhla vaikuttaa kaiken kaikkiaan suomalaisen joulun ja uudenvuoden yhdistelmältä. Lehdet ovat olleet täynnä Diwali -tarjouksia: osta kotiteatteri tai mikrouuni, sisusta kotisi Diwalin kunniaksi, osta vaimollesi kultaa ja timantteja, pue perheesi uusiin vaatteisiin Diwali -juhlaan. Lahjoja annetaan: perheelle, ystäville, naapureille, palvelusväelle ja työntekijöille. Lahjat ovat usein makeisia, leivonnaisia, pähkinöitä - kauniisiin rasioihin pakattuina. Toimistolla siivoojamme ja vartijamme alkoivat norkoilla loppuviikosta nurkissa: mahtaako ulkomaalainen madame osata muistaa Diwali-bonuksella. -Madame oli ohjeistettu: annoin jokaiselle kauniin Diwali-kortin välissä 500 rupiaa (7 euroa). Diwalina maksetaan usein 13. kuukauden palkka tai vähintään bonus. Vaikka alan oppia tätä eriarvoisuutta ja valtavia tuloeroja, olin melkein vaivaantunut nähdessäni vartijoiden kiitollisuuden. Eräs heistä oli panostanut kirkkaan vaaleanpunaiseen paitaan ja spatseerasi se päällään pihamaalla ja hymyili kuin hangonkeksi!!
- Tänään luin lehdestä, että maaseudun lukutaidottamat naiset saavat yhä 8-10 tunnin työpäivästä vain 20 rupiaa päivässä. Kaupungissa ulkomaalaisten palveluksessa olevat piiat pääsevät sentään yli 100 rupian päiväpalkkaan ja olosuhteet ovat ihan toista luokkaa. Mutta piian pitää osatakin sitten vähintään englannin alkeet ja hallita höyryraudan ja ehkä jopa imurin käyttö. Luku- ja kirjoitustaitoa ei voi edellyttää - Intian naisista yli 60 prosenttia on lukutaidottomia omallakin kielellään, saati sitten englanniksi.
Minäkin vietin illalla pientä valonjuhlaa: laitoin kolme kynttilää Marimekon lasituikkuihin ja toivoin, että minunkin Intian -tielläni olisi valoa ja iloa - uutta siinä on yllinkyllin joka päivä pureskeltavaksi!
Nousin ylös ja Times of India opetti minua: "Every morning, as dawn breaks with the rising sun, hope re-emerges with a new resplendence. When darkness of the night gives a way to the new dawn, Diwali is celebrated in south India". - Eli maan tapa on aloittaa paukuttelu päivän koitteessa, tulipahan siihenkin virallinen vahvistus painetusta sanasta! Intialaisen Veda -taruston mukaan päivänkoitto on dynaaminen kaunis neitsyt, joka karkoittaa pahat henget ja valaisee edessä olevan uuden polun. - Ehkäpä ihmiset auttavat pahan karkoittamisessa paukuilla - mene ja tiedä! Diwalin symboleihin kuuluu varhaisaamun pyhä öljykylpy, jossa ihminen puhdistetaan ottamaan uutta vastaan. Olisiko meidän joulusaunassamme jotain samaa symboliikkaa alla... - Uudet vaatteet Diwalina symboloivat paitsi valmiutta ottaa vastaan uutta niin myöskin päättäväisyyttä. Niillä kuvataan ulkoisesti sisäistä henkistä valmiutta.
Juhla vaikuttaa kaiken kaikkiaan suomalaisen joulun ja uudenvuoden yhdistelmältä. Lehdet ovat olleet täynnä Diwali -tarjouksia: osta kotiteatteri tai mikrouuni, sisusta kotisi Diwalin kunniaksi, osta vaimollesi kultaa ja timantteja, pue perheesi uusiin vaatteisiin Diwali -juhlaan. Lahjoja annetaan: perheelle, ystäville, naapureille, palvelusväelle ja työntekijöille. Lahjat ovat usein makeisia, leivonnaisia, pähkinöitä - kauniisiin rasioihin pakattuina. Toimistolla siivoojamme ja vartijamme alkoivat norkoilla loppuviikosta nurkissa: mahtaako ulkomaalainen madame osata muistaa Diwali-bonuksella. -Madame oli ohjeistettu: annoin jokaiselle kauniin Diwali-kortin välissä 500 rupiaa (7 euroa). Diwalina maksetaan usein 13. kuukauden palkka tai vähintään bonus. Vaikka alan oppia tätä eriarvoisuutta ja valtavia tuloeroja, olin melkein vaivaantunut nähdessäni vartijoiden kiitollisuuden. Eräs heistä oli panostanut kirkkaan vaaleanpunaiseen paitaan ja spatseerasi se päällään pihamaalla ja hymyili kuin hangonkeksi!!
- Tänään luin lehdestä, että maaseudun lukutaidottamat naiset saavat yhä 8-10 tunnin työpäivästä vain 20 rupiaa päivässä. Kaupungissa ulkomaalaisten palveluksessa olevat piiat pääsevät sentään yli 100 rupian päiväpalkkaan ja olosuhteet ovat ihan toista luokkaa. Mutta piian pitää osatakin sitten vähintään englannin alkeet ja hallita höyryraudan ja ehkä jopa imurin käyttö. Luku- ja kirjoitustaitoa ei voi edellyttää - Intian naisista yli 60 prosenttia on lukutaidottomia omallakin kielellään, saati sitten englanniksi.
Minäkin vietin illalla pientä valonjuhlaa: laitoin kolme kynttilää Marimekon lasituikkuihin ja toivoin, että minunkin Intian -tielläni olisi valoa ja iloa - uutta siinä on yllinkyllin joka päivä pureskeltavaksi!
lauantai 25. lokakuuta 2008
"Sorry ma'am, 2 minutes ma'am, okei-okei-okei ma'am"...
Intialainen aikakäsite on erilainen. Senhän kaikki kulttuurieroluennoilla käyneet tietävät. - Ymmärrän, että maassa jossa iso osa väestöä uskoo jälleensyntymiseen, aika on ihan toisenlainen asia kuin lännessä, jossa aika on tapana pilkkoa hyvin pieniin yksiköihin tästä hetkestä eteenpäin. Eräs kollegani sanoi laittamattomasti: Jumala antoi valkoiselle miehelle kellon ja afrikkalaiselle ajan". Tuota voi hyvin soveltaa Intiaankin. Enkä ole enää ihan varma, kummalla kävi parempi tuuri Jumalan lahjojenannossa: länsimaisella vai afrikkalaisella...
Äsken soitin verhokauppaan: pojan oli pitänyt tulla 11-12 välillä tuomaan tilaamani verhot. Soitin puoli kahden aikaan ja kuulin, että hän on lähdössä "in two minutes". Ihan toinen asia on koska hän lähtisi ja vielä kolmas asia, koska hän olisi perillä. - Samaa käsitettä käyttää autonkuljettaja Raju; soitan hänelle ja joka kertoo hän olevansa paikalla "in two minutes". Itseasiassa olen alkanut pitää kahden minuutin meiningistä niin, että käytän sitä jo itsekin. Se antaa sopivan toleranssin päivään!
Palavereiden sopiminen intialaisten kanssa on jännittävää. Joko toimistolle marssitaan sisään ja halutaan tavata heti - pätkääkään välittämättä siitä onko jotain ehkä kesken. Sitä ei itse asiassa edes kysytä, että onko tulija mahdollisesti keskeyttämässä jotakin. Kun olet fyysisesti paikalla, olet siinä. - Puhelimitse lähestyjät yleensä ehdottavat myös tulevansa saman tein. Yritän epätoivoisesti selittää että olen nyt tekemässä jotain ihan muuta mutta voisiko tavata vaikka ensi tiistaina klo 9. Se menee intialaisen aikakäsityksen yli, vastaus on joko hämmentynyt "can I maybe come later today" tai sitten saan epämääräisen lupauksen soitosta tulevana tiistaina. Täsmälliseen kellonlyömään joskus tulevaisuudessa toivottu palaveri ei ole Intiaa.
"Morning" ja "after lunch" ovat myös hyvin erilaisia kuin Suomessa. Intiassa toisaalta kuntosalien jumpat ja joogat alkavat arkiaamuisin kello 6. Toimistoon väki valuu 10.30 ja 11 välillä. Olen yrittänyt hahmotta, mitä tuossa välissä tapahtuu - ilmeisesti syödään lämmin aamiainen kastikkeineen ja mahdollisesti käydään temppelissä ja lähetetään lapset kouluun. - Verhot toimittanut poika lupasi tulla uudestaan huomenna "first thing in the morning" ja kun kysyin kellonaikaa, niin sain vastauksen "at eleven". (verhot olivat kauniit mutta 7 cm liian lyhyet - ehkäpä olen liian joustamaton kun vaadin pidentämistä...)
"After lunch" on Intiassa aikaisintaan klo 15. Ehdottomasti sekin on aikaa lounaan jälkeen, mutta intialaisen ja suomalaisen kalenterinhallinnan erilaisuus tuo helposti mukanaan varsin pirstaleisen päivän. Itse olen toimistolla yleensä 8.15 ja ensimmäisen intialaisen voi tavata klo 10.30. - Oma aikakäsitys muuttuu täällä taatusti ja kärsivällisyyskin voi kasvaa. Tosin eilen myönnän kiroilleeni kuin satama-ahtaaja, kun kotiinpaluu töistä vei normaalin 30 minuutin asemesta 2,5 tuntia. Iltapäivällä monsuunikuuro kesti kaksi tuntia eikä Chennain viemäriverkosto kestä moista tukkeutumatta. Lisäksi eilen kaupungin pääväylille järjestettiin valtaisa tamilien "human chain" jolla tuettiin Sri Lankan tamilisissejä. Tuo liikehdintä yhdistettynä rankkaan sateeseen puuroutti liikenteen ihan käsittämättömästi. -
Minä pääsin kotiin 19.30 ja tunsin kyllä pienoisen piston, kun kuskini totesti hilpeästi, että hän on varmaan tällä meiningillä puolilta öin kotona kun bussi varmaan jumii. Ja aamulla avulias Raju-kuski oli oven takana jo ennen yhdeksää auttamassa minua purkamaan loppuja huonekaluja, joita ostin pois muuttavalta suomalaisperheeltä. - Oli aikakäsitys mikä vaan, Intiassa on paljon sydämellisyyttä ja avuliaisuutta josta minulla on oppimista. Olisiko se yksi läksy täällä opittavaksi?
Äsken soitin verhokauppaan: pojan oli pitänyt tulla 11-12 välillä tuomaan tilaamani verhot. Soitin puoli kahden aikaan ja kuulin, että hän on lähdössä "in two minutes". Ihan toinen asia on koska hän lähtisi ja vielä kolmas asia, koska hän olisi perillä. - Samaa käsitettä käyttää autonkuljettaja Raju; soitan hänelle ja joka kertoo hän olevansa paikalla "in two minutes". Itseasiassa olen alkanut pitää kahden minuutin meiningistä niin, että käytän sitä jo itsekin. Se antaa sopivan toleranssin päivään!
Palavereiden sopiminen intialaisten kanssa on jännittävää. Joko toimistolle marssitaan sisään ja halutaan tavata heti - pätkääkään välittämättä siitä onko jotain ehkä kesken. Sitä ei itse asiassa edes kysytä, että onko tulija mahdollisesti keskeyttämässä jotakin. Kun olet fyysisesti paikalla, olet siinä. - Puhelimitse lähestyjät yleensä ehdottavat myös tulevansa saman tein. Yritän epätoivoisesti selittää että olen nyt tekemässä jotain ihan muuta mutta voisiko tavata vaikka ensi tiistaina klo 9. Se menee intialaisen aikakäsityksen yli, vastaus on joko hämmentynyt "can I maybe come later today" tai sitten saan epämääräisen lupauksen soitosta tulevana tiistaina. Täsmälliseen kellonlyömään joskus tulevaisuudessa toivottu palaveri ei ole Intiaa.
"Morning" ja "after lunch" ovat myös hyvin erilaisia kuin Suomessa. Intiassa toisaalta kuntosalien jumpat ja joogat alkavat arkiaamuisin kello 6. Toimistoon väki valuu 10.30 ja 11 välillä. Olen yrittänyt hahmotta, mitä tuossa välissä tapahtuu - ilmeisesti syödään lämmin aamiainen kastikkeineen ja mahdollisesti käydään temppelissä ja lähetetään lapset kouluun. - Verhot toimittanut poika lupasi tulla uudestaan huomenna "first thing in the morning" ja kun kysyin kellonaikaa, niin sain vastauksen "at eleven". (verhot olivat kauniit mutta 7 cm liian lyhyet - ehkäpä olen liian joustamaton kun vaadin pidentämistä...)
"After lunch" on Intiassa aikaisintaan klo 15. Ehdottomasti sekin on aikaa lounaan jälkeen, mutta intialaisen ja suomalaisen kalenterinhallinnan erilaisuus tuo helposti mukanaan varsin pirstaleisen päivän. Itse olen toimistolla yleensä 8.15 ja ensimmäisen intialaisen voi tavata klo 10.30. - Oma aikakäsitys muuttuu täällä taatusti ja kärsivällisyyskin voi kasvaa. Tosin eilen myönnän kiroilleeni kuin satama-ahtaaja, kun kotiinpaluu töistä vei normaalin 30 minuutin asemesta 2,5 tuntia. Iltapäivällä monsuunikuuro kesti kaksi tuntia eikä Chennain viemäriverkosto kestä moista tukkeutumatta. Lisäksi eilen kaupungin pääväylille järjestettiin valtaisa tamilien "human chain" jolla tuettiin Sri Lankan tamilisissejä. Tuo liikehdintä yhdistettynä rankkaan sateeseen puuroutti liikenteen ihan käsittämättömästi. -
Minä pääsin kotiin 19.30 ja tunsin kyllä pienoisen piston, kun kuskini totesti hilpeästi, että hän on varmaan tällä meiningillä puolilta öin kotona kun bussi varmaan jumii. Ja aamulla avulias Raju-kuski oli oven takana jo ennen yhdeksää auttamassa minua purkamaan loppuja huonekaluja, joita ostin pois muuttavalta suomalaisperheeltä. - Oli aikakäsitys mikä vaan, Intiassa on paljon sydämellisyyttä ja avuliaisuutta josta minulla on oppimista. Olisiko se yksi läksy täällä opittavaksi?
tiistai 21. lokakuuta 2008
Gandhilais-hindulainen non-violence
Kaksi miestä solvasi ja herjasi toisiaan. Mene ja tiedä, oliko kieli hindi vai kannada jota Bangaloressa enimmäkseen puhutaan. Katselin näytelmää auton ikkunan läpi. Pantomiimin sävyt vahvistuivat ja miehet alkoivat läpsiä toisiaan. Siinä vaiheessa rikshakuski nousi kolmipyöräisestä kopperostaan ja nyrkit alkoivat puhua. Väkeä kerääntyi kapealle kujalle nopeasti katsomaan aamuista näytöstä. Hetken päästä miehet olivat toistensa kurkussa; toinen seinää vasten painettu potkaisi kuristajaansa jalkoväliin. - Minua ahdisti, en ole koskaan pystynyt katsomaan väkivaltaa edes televisiosta, saati silmieni edessä. Saati niin, että toinen tappelijoista oli kuski, joka oli tullut hotellin lähettämänä hakemaan minua Bangaloren lentokentältä. Sen verran oli järkeä, etten noussut autosta kadulle puuttumaan asiaan. Onneksi muutama mies puuttui asiaan ja erotti tappelijat toisistaan. Kuljettaja tuli takaisin autoon ja silloin minä aloin huutaa. Vaadin toista kuskia koska en tuntenut oloani turvalliseksi. Hätäni ja raivoni vain olivat turhia: mies ei ollut kuulevinaan, ajoi vain eteenpäin. Kysyin karjumalla "do you understand me?" johon hän vastasi "yes ma'm" mutta jatkoi ajamista.
Tulimme hotelliin ja huomasin olevani yhä jotenkin peloissani. Hotellin henkilökunta oli pöyristynyt ja otti vastaan minun purkaukseni. Sain hoivaa ja turvaa. -
Intiassa on vahva rauhanomaisen, monikulttuurisen ja -moniuskontoisuuden perinne. Mahatma Gandhi toi omissa opetuksissaan ja elämässään esille "non-violence "-periaatetta ja se elää Intiassa voimakkaana. Intiaa pidetään varsin turvallisena maana, myös ulkomaalaisille eikä täällä ole todennäköistä tulla ryöstetyksi puukolla vaan korkeintaan "aivoilla" - eli intialainen saattaa yrittää puhua sinut maksamaan ylihintaa roisistikin, mutta hän ei tule puukon kanssa vaatimaan rahojasi. Bangaloren aamuinen episodi opetti minulle, että pitää kuitenkin olla hyvin tarkka siitä, millaisten ihmisten käsiin antaa itsensä ja omaisuutensa. Ja kuitenkin olin toiminut juuri niin kuin neuvotaan: olin pyytänyt hotellia lähettämään kuskin enkä ottanut kentällä norkoilevia taksareita.
Viime viikolla osallistuin Overseas Women Clubin kokoukseen, jossa chennailainen naispuolinen rikoskomissaari piti esitelmän turvallisuudesta. Hän kertoi rikollisuuden lisääntyneen Intian suurkaupungeissa ja antoi käytännön vinkkejä oman turvallisuuden varmistamiseksi. Hänen mukaansa naisen ei ole missään tapauksessa järkevä ajaa autoa yksin illalla ja yöllä ja jopa kuljettajan kanssa liikuttaessa on varmistettava että auton ovet on lukittu ajon aikana. Hän kertoi hiuksianostattavia tapauksia, kuinka hiukan syrjässä asuvien ihmisten elintapoja ja aikatauluja on seurattu ja isketty juuri kun asukkaat ovat haavoittuvaisimillaan: joko yksin talossa tai esim. menossa ovesta sisään kantamusten kanssa. - Päätin oitis hankkia kotioveen turvaketjun: vaikka talossa on vartija niin silti alkuillasta porraskäytävään pääsee soittamaan ovikelloa. Samoin päätin alkaa pitää toimiston kadunpuoleisen oven lukittuna: meille pääsee ihan esteettä marssimaan sisään ja täälläoloaikanani meille on suksinut muutamia hiukan omituisesti käyttäytyviä tyyppejä sisään! - Osa kävijöistä etsii toisessa kerroksessa olevaa kunniakonsulaattia viisuminhakemista varten, mutta onpa sisällä pyörähtänyt ihan vaitonaisiakin tyyppejä, jotka ovat skannanneet paikan ja häipyneet samantein. Ehkä olen vainoharhainen, mutta voisi olla että joku käy tsekkaamassa tietokoneet ja kännykät ja pöydällä olevat käsilaukut ja suunnittelee ryöstöretkeä hetkeen jolloin esimerkiksi minä olen yksin toimistolla. Kiinteistössä on vartijoita, mutta he istuvat mukavasti takapihalla ja kadunpuoleinen sisäänkäynti on ihan vartioimaton.
Naiskonstaapeli varoitti myös lenkkeilystä: yksin ei ole hyvä mennä eikä koskaan pidä olla näkyvillä koruja. Mutta minkäs teet: minä lenkkeilen aamuisin yksin ja jos joku rohkenee tämän kokoisen daamin päälle käydä niin saa suomalaisesta kävelysauvasta niin että roikaa! Niiltä osin en todellakaan aio elää gandhilais-hindulaisen non-violencen mukaan: takaisin tulee ja suomalaisten ärräpäitten saattelemana...
Tulimme hotelliin ja huomasin olevani yhä jotenkin peloissani. Hotellin henkilökunta oli pöyristynyt ja otti vastaan minun purkaukseni. Sain hoivaa ja turvaa. -
Intiassa on vahva rauhanomaisen, monikulttuurisen ja -moniuskontoisuuden perinne. Mahatma Gandhi toi omissa opetuksissaan ja elämässään esille "non-violence "-periaatetta ja se elää Intiassa voimakkaana. Intiaa pidetään varsin turvallisena maana, myös ulkomaalaisille eikä täällä ole todennäköistä tulla ryöstetyksi puukolla vaan korkeintaan "aivoilla" - eli intialainen saattaa yrittää puhua sinut maksamaan ylihintaa roisistikin, mutta hän ei tule puukon kanssa vaatimaan rahojasi. Bangaloren aamuinen episodi opetti minulle, että pitää kuitenkin olla hyvin tarkka siitä, millaisten ihmisten käsiin antaa itsensä ja omaisuutensa. Ja kuitenkin olin toiminut juuri niin kuin neuvotaan: olin pyytänyt hotellia lähettämään kuskin enkä ottanut kentällä norkoilevia taksareita.
Viime viikolla osallistuin Overseas Women Clubin kokoukseen, jossa chennailainen naispuolinen rikoskomissaari piti esitelmän turvallisuudesta. Hän kertoi rikollisuuden lisääntyneen Intian suurkaupungeissa ja antoi käytännön vinkkejä oman turvallisuuden varmistamiseksi. Hänen mukaansa naisen ei ole missään tapauksessa järkevä ajaa autoa yksin illalla ja yöllä ja jopa kuljettajan kanssa liikuttaessa on varmistettava että auton ovet on lukittu ajon aikana. Hän kertoi hiuksianostattavia tapauksia, kuinka hiukan syrjässä asuvien ihmisten elintapoja ja aikatauluja on seurattu ja isketty juuri kun asukkaat ovat haavoittuvaisimillaan: joko yksin talossa tai esim. menossa ovesta sisään kantamusten kanssa. - Päätin oitis hankkia kotioveen turvaketjun: vaikka talossa on vartija niin silti alkuillasta porraskäytävään pääsee soittamaan ovikelloa. Samoin päätin alkaa pitää toimiston kadunpuoleisen oven lukittuna: meille pääsee ihan esteettä marssimaan sisään ja täälläoloaikanani meille on suksinut muutamia hiukan omituisesti käyttäytyviä tyyppejä sisään! - Osa kävijöistä etsii toisessa kerroksessa olevaa kunniakonsulaattia viisuminhakemista varten, mutta onpa sisällä pyörähtänyt ihan vaitonaisiakin tyyppejä, jotka ovat skannanneet paikan ja häipyneet samantein. Ehkä olen vainoharhainen, mutta voisi olla että joku käy tsekkaamassa tietokoneet ja kännykät ja pöydällä olevat käsilaukut ja suunnittelee ryöstöretkeä hetkeen jolloin esimerkiksi minä olen yksin toimistolla. Kiinteistössä on vartijoita, mutta he istuvat mukavasti takapihalla ja kadunpuoleinen sisäänkäynti on ihan vartioimaton.
Naiskonstaapeli varoitti myös lenkkeilystä: yksin ei ole hyvä mennä eikä koskaan pidä olla näkyvillä koruja. Mutta minkäs teet: minä lenkkeilen aamuisin yksin ja jos joku rohkenee tämän kokoisen daamin päälle käydä niin saa suomalaisesta kävelysauvasta niin että roikaa! Niiltä osin en todellakaan aio elää gandhilais-hindulaisen non-violencen mukaan: takaisin tulee ja suomalaisten ärräpäitten saattelemana...
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
Sense of money...
Raha on iso asia Intiassa. Toisilla on sitä paljon. Toisilla ei ole sitä juuri lainkaan. Alle köyhyysrajan (BPL eli below the poverty line) elävien lukumäärä vaihtelee mittareista riippuen: ainakin 320 miljoonaa elää alle sen, jonkun tutkimuksen mukaan lähes 700 miljoonaa. Sisäinen rahatikkaita kiipeily kasvaa vauhdilla: olen kuullut väitettävän että keskiluokkaan nousisi joka vuosi 50 miljoonaa intialaista.
-Rahan taju meinaa mennä täällä sekaisin. Monet arkiset asiat ovat niin halpoja etten edes vaivaudu kääntämään summia euroiksi tai senteiksi. Kaupoissa hinnat on ilmoitettu hyvin selkeästi, elintarvikkeisiin on lähes aina itse tuotepakettiin printattu rupia -hinta.
Torikauppiailta ja kaupustelijoilta saa valkoisella naamalla aina kalliimman hinnan, joka sekin on usein naurettavan halpa. Autonkuljettajani Raju on ritari: eilenkin hän tuli mukaani hedelmäkojulle vahtimaan ettei minua nyljetä liikaa. Minä olisin ihan mielelläni maksanut 1, 70 euroa kahdesta ananaksesta, yhdestä papaijasta ja neljästä omenasta...
Intian tuontiverotus ylellisyysveroineen (esimerkiksi alkoholin osalta prosentti on 236!) on melkoisen protektionistista ja kotimaista suositaan. Ajatuksena toki kaikin puolin suositeltava, vaikka Intian maanviljelijöiden alati vaikeutuneet olosuhteet ja elintarviketeollisuuden kehittymättömyys aiheuttavat sen, ettei maa ole omavarainen ruokkimaan isoa populaatiotaan.
Länsimäisille ja NRI:lle (Non-resident-Indians eli usein USA:ssa joko pitkään tai nykyisinkin osan vuotta asuvat intialaiset) suunnatussa kaupassa hypistelin Lavazzan 250 g espressopakettia, jonka jätin ostamatta hintalapun vuoksi: 12 euroa! Eteläintialainen kahvi on hyvää ja vahvaa: ostin sitä 200 g paketin 80 sentillä ja lopputulos on aivan Lavazzan veroinen.
Hedelmät ovat siis halpoja. Marjojen ystävänä ostin pienen 75 g pussin kuivattuja mustikoita joiden väitettiin olevan thaimaalaisia: hinta oli yli 5 euroa. Syön nykyisin aamupuuroni ilman mustikoita...
Palvelun ostajalle Intia on paratiisi. Jakkupukun pesetys maksaa kolme euroa. Käsi- ja jalkahoito ihan asiallisessa kauneushoitolassa maksaa yhteensä viisi euroa eikä kaupungin hienoimmassakaan kuin 10 euroa. Tunnin mittaisen ayurvedahieronnan saa kahdeksalla eurolla ja ayurveda -klinikan lääkärinvastaanotto maksaa 2 euroa. Chennain ehkä parhaimpaan diskoon (josta tuli väistämätön sukellusmielikuva 1980 -luvun maaseudun Rantasipi -hotellin yökerhoon...) sisäänpääsy maksaa 15 euroa mutta sisällä gintonic maksaa 3 euroa. Tosin ymmärrän sisäänpääsymaksun logiikaan: intialaiset eivät juuri juo vaan tulevat tanssimaan diskoa! - Päätin ompeluttaa makuuhuoneeseen silkkiverhot ja yhteensopivan päiväpeiton: samaan varsin edulliseen hintaan kuului kotona tehty tarkistusmittaus, verhotangon asennus ja kotiintoimitus. Palvelukulttuuri kukoistaa! - Toisaalta en jaksa lakata ällistelemästä "ylipalvelua" vai olisiko se "ylivalvontaa": laajakaistatoimittajani Airtel soittaa ja kysyy, olenko vastaanottanut heidän edellisellä viikolla lähettämänsä laskun. Eräpäivän lähestyessä he soittavat ja varmistelevat aionko maksaa ja onko maksutapa käteinen vai sekki. Kaksi päivää eräpäivän jälkeen sain taas tarmokkaan soiton: onko madame varmasti muistanut maksaa ja millä maksutavalla... Muistutan itseäni alati: tässä maassa on valtavasti väkeä, jotka pitää ruokkia!
Kodinhankinnoissa koin hinnallisia yllätyksiä: kolmen polttimon kaasuliesi (ilman uunia) maksoi 30 euroa mutta vastaavasti lattialla seisova pyykkiteline, joita Suomessa saa alle kympillä, olisi maksanut paikallisessa "kodin anttilassa" yhtä paljon kuin kaasuliesi. Syy on kollegan mukaan se, ettei moisia kukaan käytä: viritetään naru tai ripustetaan parvekkeen (yleensä hyvin ruosteiselle) kaiteelle pyykit kuivumaan.
Kahvilassa cappuccino maksaa 35 senttiä ja hyvän aterian saan lähiseutuni intialaisravintolassa 5-6 eurolla. Viiden tähden hotellin ravintolassa hyvä illallinen ilman alkoholia maksaa 20 euroa ja viinilasillinen nostaa hintaa 50 prosenttia. Huikentelevainen koko pullon tilaaminen voi viisinkertaistaa hinnan. Työpaikan lähellä olevasta noutopaikasta saa "combomenuun" eurolla tai kahdella. Lopputulema on se, että ruoanlaittotaitoni taitavat ruostua: en oikein motivoidu laittamaan itselleni ruokaa kun paitsi ravintolahinnat ovat edullisia, iso osa lähikaupan ruokatarvikkeista ja mausteista on vieläkin täysin tunnistamatonta.
Voin vain kuvitella ,että seuraavan kerran Suomeen tultuani en raskisi ostaa kaupasta juuri mitään: täällä rahan taju ja arvo jotenkin sumenee. Vaikka jatkuvat yllätykset hinnoittelun osalta toisaalta pitävät valppaana - ja jatkuvasti pitäisi olla tinkimässä. Autonkuljettajani Raju jo eilen minua hiukan moitiskeli, kun madame ei edes yrittänyt tinkiä patjan hinnasta. Itse olin vain niin iloinen, että löysin kunnon patjan ja että se toimitettiin samana iltana kotiin!
Monsuunisateet ovat tulleet Bengalinlahden rannalle. Tunti sitten sade alkoi piiskata ikkunoitani. Siispä en lähde ravintolaan, vaan painelen 30 euron kaasulieteni äärelle ja valmistan pasta-annoksen 2 euron jättikatkaravuista ja 30 sentin pinaattipuskasta ja valkosipulista.
-Rahan taju meinaa mennä täällä sekaisin. Monet arkiset asiat ovat niin halpoja etten edes vaivaudu kääntämään summia euroiksi tai senteiksi. Kaupoissa hinnat on ilmoitettu hyvin selkeästi, elintarvikkeisiin on lähes aina itse tuotepakettiin printattu rupia -hinta.
Torikauppiailta ja kaupustelijoilta saa valkoisella naamalla aina kalliimman hinnan, joka sekin on usein naurettavan halpa. Autonkuljettajani Raju on ritari: eilenkin hän tuli mukaani hedelmäkojulle vahtimaan ettei minua nyljetä liikaa. Minä olisin ihan mielelläni maksanut 1, 70 euroa kahdesta ananaksesta, yhdestä papaijasta ja neljästä omenasta...
Intian tuontiverotus ylellisyysveroineen (esimerkiksi alkoholin osalta prosentti on 236!) on melkoisen protektionistista ja kotimaista suositaan. Ajatuksena toki kaikin puolin suositeltava, vaikka Intian maanviljelijöiden alati vaikeutuneet olosuhteet ja elintarviketeollisuuden kehittymättömyys aiheuttavat sen, ettei maa ole omavarainen ruokkimaan isoa populaatiotaan.
Länsimäisille ja NRI:lle (Non-resident-Indians eli usein USA:ssa joko pitkään tai nykyisinkin osan vuotta asuvat intialaiset) suunnatussa kaupassa hypistelin Lavazzan 250 g espressopakettia, jonka jätin ostamatta hintalapun vuoksi: 12 euroa! Eteläintialainen kahvi on hyvää ja vahvaa: ostin sitä 200 g paketin 80 sentillä ja lopputulos on aivan Lavazzan veroinen.
Hedelmät ovat siis halpoja. Marjojen ystävänä ostin pienen 75 g pussin kuivattuja mustikoita joiden väitettiin olevan thaimaalaisia: hinta oli yli 5 euroa. Syön nykyisin aamupuuroni ilman mustikoita...
Palvelun ostajalle Intia on paratiisi. Jakkupukun pesetys maksaa kolme euroa. Käsi- ja jalkahoito ihan asiallisessa kauneushoitolassa maksaa yhteensä viisi euroa eikä kaupungin hienoimmassakaan kuin 10 euroa. Tunnin mittaisen ayurvedahieronnan saa kahdeksalla eurolla ja ayurveda -klinikan lääkärinvastaanotto maksaa 2 euroa. Chennain ehkä parhaimpaan diskoon (josta tuli väistämätön sukellusmielikuva 1980 -luvun maaseudun Rantasipi -hotellin yökerhoon...) sisäänpääsy maksaa 15 euroa mutta sisällä gintonic maksaa 3 euroa. Tosin ymmärrän sisäänpääsymaksun logiikaan: intialaiset eivät juuri juo vaan tulevat tanssimaan diskoa! - Päätin ompeluttaa makuuhuoneeseen silkkiverhot ja yhteensopivan päiväpeiton: samaan varsin edulliseen hintaan kuului kotona tehty tarkistusmittaus, verhotangon asennus ja kotiintoimitus. Palvelukulttuuri kukoistaa! - Toisaalta en jaksa lakata ällistelemästä "ylipalvelua" vai olisiko se "ylivalvontaa": laajakaistatoimittajani Airtel soittaa ja kysyy, olenko vastaanottanut heidän edellisellä viikolla lähettämänsä laskun. Eräpäivän lähestyessä he soittavat ja varmistelevat aionko maksaa ja onko maksutapa käteinen vai sekki. Kaksi päivää eräpäivän jälkeen sain taas tarmokkaan soiton: onko madame varmasti muistanut maksaa ja millä maksutavalla... Muistutan itseäni alati: tässä maassa on valtavasti väkeä, jotka pitää ruokkia!
Kodinhankinnoissa koin hinnallisia yllätyksiä: kolmen polttimon kaasuliesi (ilman uunia) maksoi 30 euroa mutta vastaavasti lattialla seisova pyykkiteline, joita Suomessa saa alle kympillä, olisi maksanut paikallisessa "kodin anttilassa" yhtä paljon kuin kaasuliesi. Syy on kollegan mukaan se, ettei moisia kukaan käytä: viritetään naru tai ripustetaan parvekkeen (yleensä hyvin ruosteiselle) kaiteelle pyykit kuivumaan.
Kahvilassa cappuccino maksaa 35 senttiä ja hyvän aterian saan lähiseutuni intialaisravintolassa 5-6 eurolla. Viiden tähden hotellin ravintolassa hyvä illallinen ilman alkoholia maksaa 20 euroa ja viinilasillinen nostaa hintaa 50 prosenttia. Huikentelevainen koko pullon tilaaminen voi viisinkertaistaa hinnan. Työpaikan lähellä olevasta noutopaikasta saa "combomenuun" eurolla tai kahdella. Lopputulema on se, että ruoanlaittotaitoni taitavat ruostua: en oikein motivoidu laittamaan itselleni ruokaa kun paitsi ravintolahinnat ovat edullisia, iso osa lähikaupan ruokatarvikkeista ja mausteista on vieläkin täysin tunnistamatonta.
Voin vain kuvitella ,että seuraavan kerran Suomeen tultuani en raskisi ostaa kaupasta juuri mitään: täällä rahan taju ja arvo jotenkin sumenee. Vaikka jatkuvat yllätykset hinnoittelun osalta toisaalta pitävät valppaana - ja jatkuvasti pitäisi olla tinkimässä. Autonkuljettajani Raju jo eilen minua hiukan moitiskeli, kun madame ei edes yrittänyt tinkiä patjan hinnasta. Itse olin vain niin iloinen, että löysin kunnon patjan ja että se toimitettiin samana iltana kotiin!
Monsuunisateet ovat tulleet Bengalinlahden rannalle. Tunti sitten sade alkoi piiskata ikkunoitani. Siispä en lähde ravintolaan, vaan painelen 30 euron kaasulieteni äärelle ja valmistan pasta-annoksen 2 euron jättikatkaravuista ja 30 sentin pinaattipuskasta ja valkosipulista.
lauantai 18. lokakuuta 2008
"Hi Silva, good to see you"....
Tänään oli mukava päivä. Monestakin syystä. Yksi syy oli se, että päivän aikana törmäsin kolmeen tuttuun ihmiseen. Se on 6 miljoonan asukkaan kaupungissa saavutus, seitsemän viikon asumisen jälkeen. - Kuntosalilla poljin crossaria hiki otsalla ja kuulin takaa "moi Silvan". Minja meiltä töistä oli tullut salille. Pari tuntia myöhemmin olin menossa expattien suosimaan Amma Naana - kauppaan, tavoitteenani ostaa tiskin alta ranskalaista pöytäviiniä. Viereisestä autosta nousi suomalainen Minna perheineen. Iltapäivän huipensi parituntinen kauneussalongissa ja kukapa selkäni takaa tervehti "Hi Silva, good to see you" kuin sympaattinen vuokraemäntäni Soumithra.
Ennen kotiintuloa painelin suomalais-hongkongilaisen perheen luo tsekkaamaan heidän myynnissä oleviaaan huonekaluja js tapasin Hong Kongiin muuttavan perheen luona jo kerran aiemmin tapaamani Mikon, joka on tulossa jatkamaan saman firman palvelukseen. Saldo tavatuista tutuista oli peräti viisi ja kolmeen heistä tosiaan törmäsin. - Tuli mukavan kotoinen olo - taloksi asettautuminen edistyy, välillä pienin ja toisinaan, kuten tänään, pidemmin askelin!
Ennen kotiintuloa painelin suomalais-hongkongilaisen perheen luo tsekkaamaan heidän myynnissä oleviaaan huonekaluja js tapasin Hong Kongiin muuttavan perheen luona jo kerran aiemmin tapaamani Mikon, joka on tulossa jatkamaan saman firman palvelukseen. Saldo tavatuista tutuista oli peräti viisi ja kolmeen heistä tosiaan törmäsin. - Tuli mukavan kotoinen olo - taloksi asettautuminen edistyy, välillä pienin ja toisinaan, kuten tänään, pidemmin askelin!
torstai 16. lokakuuta 2008
"Mies tuli vuonolta näyttäen huonolta...."
Virkkuina aamuina sonnustaudun huipputeknologisiin mikrokuitu-urheiluvaatteisiini, nappaan tätä reissua varten hankkimani kävelysauvat käteen ja suunnistan kohti lähellä olevaa Kalakshetra Foundationin viheraluetta. Se on suosittu kävelykohde aamuisin. Vartijat jo morjestavat minua: he jaksavat hymyillä huvittuneesti outojen keppien kanssa liikkuvalle madamelle. Olen uteliaana seurannut kanssakävelijöiden varusteita: herrat voivat mennä kauluspaidassa ja shortseissa, rouvat sari päällä ja lenkkarit jalassa, osa painelee maan tavan mukaan avojaloin ja joillakin herroilla on tennissukat pingotettu polviin asti... Hyvin harvalla on urheiluvaatteet eikä varsinkaan kenelläkään naisella ole vartalonmyötäisiä trikoita - paitsi minulla!
Kävelyseurana ja kompin antajana minulla on iPod. Tänä aamuna oli Juice-tuulella ja kuuntelin tuhanteen kertaan kulutettuja mutta silti yhä väkeviä leskisklassikoita. Norjalainen villapaita lähti liikkeelle enkä minä enää muistanut olevani Bengalinlahden rannalla: hoilasin antaumuksella mukana vuonolla hoilaajien kanssa - ja kontrastina suomalaiselle musiikille vastaani taapersi ihkaelävä riikinkukko! - Onneksi olen tullut siihen ikään ettei ihan aina tarvitse piitata siitä mitä joku tuntematon muu minusta ajattelee: painella nyt sauvat kädessä ja hoilata Leskistä intialaisten aamulenkkeilijöiden ällistykseksi. Tuli kotoinen olo - suihkun jälkeen lähdin Rajun kyydissä kohti toimiston päivittäistä taistelua ja iho oli hellä kuin mimosan hipiä....
Kävelyseurana ja kompin antajana minulla on iPod. Tänä aamuna oli Juice-tuulella ja kuuntelin tuhanteen kertaan kulutettuja mutta silti yhä väkeviä leskisklassikoita. Norjalainen villapaita lähti liikkeelle enkä minä enää muistanut olevani Bengalinlahden rannalla: hoilasin antaumuksella mukana vuonolla hoilaajien kanssa - ja kontrastina suomalaiselle musiikille vastaani taapersi ihkaelävä riikinkukko! - Onneksi olen tullut siihen ikään ettei ihan aina tarvitse piitata siitä mitä joku tuntematon muu minusta ajattelee: painella nyt sauvat kädessä ja hoilata Leskistä intialaisten aamulenkkeilijöiden ällistykseksi. Tuli kotoinen olo - suihkun jälkeen lähdin Rajun kyydissä kohti toimiston päivittäistä taistelua ja iho oli hellä kuin mimosan hipiä....
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
"Silmämeikkien pyyhkiminen verhoihin kielletty..."
Olin kuntosalilla. Sen juhlallinen nimi on FitnessOne. Salilla on valtavasti laitteita ja siellä parveilee oransseihin paitoihin pukeutuneita trainereita. Minä poljen 45 minuuttia crosstrainerilla ja huudatan iPodissa Juanesia ja Laura Bonoa. Niistä saa hyvän kompin intervalliharjoitukseen. - Olen perehtynyt intialaiseen kuntoilumeininkiin. Ryhmäliikunta on lähinnä tansseja; salsaa ja bollywoodia. Spinningiä on aamuisin kello kuudelta ja sekin on hyvin intialaista. Ohjaaja seisoo lattialla eikä aja itse. Salilla ei ole mikrofonisettiä, joten ohjaaja käy välillä laskemassa musiikin volyymia voidakseen antaa ohjeita. Ihmisiä tulee ja menee, sillä Intiassa "time is forever" eikä voi olettaa että kukaan tulee täsmälliseen aikaan johonkin. Pyöriä säädetään, otetaan pari puhelua ja käydään automaatilla juomassa. Välillä voi polkeakin. - Intialaiset eivät juuri kuntoile, joten salilla ja ryhmissä käyvät ihmiset ovat varsin huonokuntoisia eikä treenejä sen vuoksi voida pitää kovina. Liian raskas treeni karkottaa asiakkaat.
Oman kuntosessioni jälkeen menin pukuhuoneeseen. Siellä haisee Intialta: hieltä, naftaliinipalloilta joita kylvetään suihkutilojen vesilukkojen päälle, chilin ja parfyymin sekoitukselta, tiesmiltä mutta Intialta kuitenkin. Lattia lainehtii sysimustia hiustuppoja. Oven ja pikkuruisten lokerikkojen ja ahtaan penkinpätkän erottaa keltainen lastenhuoneenverhon näköinen likainen kangas. -Siivoojanainen tuijottaa minua avoimen uteliaasti. Tokaisen suomeksi jotain nasevaa ja hän laskee katseensa. Minä katselen seinälle. Etsin pistoketta föönilleni. Katseeni osuu "huoneentauluun" jossa on käytösohjeita. "Silmämeikkien, erityisesti kajalin, pyyhkiminen verhoihin kielletty". - Katson nuhruista verhoa: eipä olisi tullut mieleeni käyttää verhoa silmämeikin poistamiseen, mutta selvästi sellainenkin käyttötarkoitus oli oivallettu. - Aikoinaan milanolaisen kuntosalini saunankäyttöohjeissa kiellettiin lehtien, kirjojen ja kännykän vienti löylyyn kuten myöskin säärikarvojen poisto saunassa...
Minä varmaan aiheutan FitnessOnissa uuden kiellon: piakkon seinälle varmaan ilmaantuu kielto "treenivaatteiden vaihtaminen ja alastomuus kielletty muualla kuin tarkoitukseen varatussa pukukopissa". Koko salilla on yksi ainoa pikkuruinen pukukoppi ja koska intialaiset naiset viipyvät siellä ainakin 10 minuuttia naiseen, olen ottanut tavakseni vaihtaa vaatteet lokerikkojen vieressä olevan penkin kohdalla. Siivooja hätisti minua jo kerran "change room, change room" mutta en ollut ymmärtävinäni. Alastomuus on täällä iso tabu jopa naisten pukuhuoneessa. Kuitenkin lehdet julkaiset saman aikaan varsin provosoivia kuvia erilaisista pikkujulkkiksista avonaisissa kaula-aukoissa ja viettelevissä asuissa eli tietynlainen tekopyhyys on on vahvaa.
Naisen vartalo peitetään arjessa yhä ja naiset pitävät eri mittaisia tunikoita koska vartalon ääriviivoja ei pidä näyttää. Intialaiset miehet eivät ole tottuneet näkemään naisen vartalon kaaria ja slimmattuihin vaatteisiin ja kapeisiin, sääret näyttäviin hameisiin pukeutuva nainen saa osakseen liimautuvia tuijotuksia. - Lyhyen Delhin vierailuni aikana havainnoin, että Delhissä ollaan paljon edistyksellisempiä, "pääkaupunkilaisempia" ja täällä syvän etelän perinteisimmillä alueilla elämä on vielä hyvin erilaista. Intia on kuitenkin perusturvallinen: täällä ei tarvitse tuntea itseänsä turvattomaksi sillä erilaisuus kohdataan useimmiten vain tuijottamalla. Ja usein myös ystävällisen uteliaalla hymyllä ja kysymyksellä "which country are you from"? Yhä useammin huomaan vastaavani että olen Suomesta mutta kotini on nyt Intiassa...
Oman kuntosessioni jälkeen menin pukuhuoneeseen. Siellä haisee Intialta: hieltä, naftaliinipalloilta joita kylvetään suihkutilojen vesilukkojen päälle, chilin ja parfyymin sekoitukselta, tiesmiltä mutta Intialta kuitenkin. Lattia lainehtii sysimustia hiustuppoja. Oven ja pikkuruisten lokerikkojen ja ahtaan penkinpätkän erottaa keltainen lastenhuoneenverhon näköinen likainen kangas. -Siivoojanainen tuijottaa minua avoimen uteliaasti. Tokaisen suomeksi jotain nasevaa ja hän laskee katseensa. Minä katselen seinälle. Etsin pistoketta föönilleni. Katseeni osuu "huoneentauluun" jossa on käytösohjeita. "Silmämeikkien, erityisesti kajalin, pyyhkiminen verhoihin kielletty". - Katson nuhruista verhoa: eipä olisi tullut mieleeni käyttää verhoa silmämeikin poistamiseen, mutta selvästi sellainenkin käyttötarkoitus oli oivallettu. - Aikoinaan milanolaisen kuntosalini saunankäyttöohjeissa kiellettiin lehtien, kirjojen ja kännykän vienti löylyyn kuten myöskin säärikarvojen poisto saunassa...
Minä varmaan aiheutan FitnessOnissa uuden kiellon: piakkon seinälle varmaan ilmaantuu kielto "treenivaatteiden vaihtaminen ja alastomuus kielletty muualla kuin tarkoitukseen varatussa pukukopissa". Koko salilla on yksi ainoa pikkuruinen pukukoppi ja koska intialaiset naiset viipyvät siellä ainakin 10 minuuttia naiseen, olen ottanut tavakseni vaihtaa vaatteet lokerikkojen vieressä olevan penkin kohdalla. Siivooja hätisti minua jo kerran "change room, change room" mutta en ollut ymmärtävinäni. Alastomuus on täällä iso tabu jopa naisten pukuhuoneessa. Kuitenkin lehdet julkaiset saman aikaan varsin provosoivia kuvia erilaisista pikkujulkkiksista avonaisissa kaula-aukoissa ja viettelevissä asuissa eli tietynlainen tekopyhyys on on vahvaa.
Naisen vartalo peitetään arjessa yhä ja naiset pitävät eri mittaisia tunikoita koska vartalon ääriviivoja ei pidä näyttää. Intialaiset miehet eivät ole tottuneet näkemään naisen vartalon kaaria ja slimmattuihin vaatteisiin ja kapeisiin, sääret näyttäviin hameisiin pukeutuva nainen saa osakseen liimautuvia tuijotuksia. - Lyhyen Delhin vierailuni aikana havainnoin, että Delhissä ollaan paljon edistyksellisempiä, "pääkaupunkilaisempia" ja täällä syvän etelän perinteisimmillä alueilla elämä on vielä hyvin erilaista. Intia on kuitenkin perusturvallinen: täällä ei tarvitse tuntea itseänsä turvattomaksi sillä erilaisuus kohdataan useimmiten vain tuijottamalla. Ja usein myös ystävällisen uteliaalla hymyllä ja kysymyksellä "which country are you from"? Yhä useammin huomaan vastaavani että olen Suomesta mutta kotini on nyt Intiassa...
lauantai 11. lokakuuta 2008
"polkupyörä on lälläripyörä..." - entäs Intiassa?
Tänään ostin nimittäin polkupyörän. Hempeänpinkin. Nimeltään Hero. Ehkä on aika herooinen teko ajella täällä fillarilla. - Tein ensimmäisen lenkin tässä lähikulmilla ja siunasin kaukoviisauttani tuoda Suomesta kypärä. Sellaisia ei täällä myydä. Pitäisi kyllä. Starttasin lenkille klo 16 jälkeen jolloin aurinko vielä paistoi, puoli kuuden jälkeen alkaa hämärä jo hapuilla. Asuinseutuni ei ole liikenteeltään keskustan luokkaa mutta ihan riittävästi liikkeellä oli autoja, moottoripyöriä, rikshoja, fillareita ja jalankulkijoita. Tälläsin itseni vasemmanpuoleisesti liikenteeseen ja aloin polkea. Oivalsin heti, kuinka hyödyllinen polkupyörän kello on. Soittelin sitä iloisesti kaikille jotka ylittivät katua mistä sattui, kääntyivät mopolla eteen tai sivuaskeleita ottaville kävelijöille.
Ei pelottanut eikä tuntunut silmittömän vaaralliselta. Voin kuvitella, että varmasti aamuisin fillarilenkki on hyvä tapa ottaa hiet - silloin ei ole paljon liikennettä eikä lämpötila ole vielä rikkonut 30 astetta. Sitä paitsi fillarilla ajelu antaa hyvää tuntumaa liikenteeseen - myönnän hautovani ajatusta että jossain vaiheessa opettelen ajamaan autoakin täällä. Saksalaiset naapurit ajavat silloin tällöin, lähinnä sunnuntaisin ja tässä lähiseudulla. - Kyllä minäkin varmaan joskus, kunhan opin ensin reitit. Tässä vaiheessa pinkin Heron satulaan istahtaminen on ihan riittävän elämyksellistä!
Ei pelottanut eikä tuntunut silmittömän vaaralliselta. Voin kuvitella, että varmasti aamuisin fillarilenkki on hyvä tapa ottaa hiet - silloin ei ole paljon liikennettä eikä lämpötila ole vielä rikkonut 30 astetta. Sitä paitsi fillarilla ajelu antaa hyvää tuntumaa liikenteeseen - myönnän hautovani ajatusta että jossain vaiheessa opettelen ajamaan autoakin täällä. Saksalaiset naapurit ajavat silloin tällöin, lähinnä sunnuntaisin ja tässä lähiseudulla. - Kyllä minäkin varmaan joskus, kunhan opin ensin reitit. Tässä vaiheessa pinkin Heron satulaan istahtaminen on ihan riittävän elämyksellistä!
Pyörän ostaminenkin oli jännittävää. Menin Parrysin kaupunginosaan jossa yhdellä kadulla on fillarikauppoja. Ne olivat ahtaita luolia joissa oli fillareita pinoissa, läjissä ja katoista roikkumassa. Valitsin kaupan jossa myyjä näytti sivistyneeltä - luvassa olisi englantia puhuva myyjä. Puoliksi tamilia solkkaaviin olen uupunut. Kerroin haluavani pyörän itselleni. Kauppias otti heti universaalin "nyt-myyn-naiselle-kulkuvälineen" -tyylin: madame, ottakaa tuo pinkki pyörä tuosta! Haastoin hänet: miksi minun pitäisi ottaa juuri pinkki pyörä. Koska se on uusinta teknologiaa, kevytrakenteinen mutta lujasti tiehen pureutuva. Ja siinä olisi soma kori edesssä. Kysyin montako vaihdetta kaunottaressa olisi. Kauppias kohotti hämmästyneenä kulmiaan: ei naisten pyörissä ole vaihteita! Vaihteeton pyörä maksaisi 4000 rupiaa eli noin 60 euroa. Vaihteellinen ultramodernin näköinen hybridipyörä - miesten - maksaisi kolme kertaa enemmän. - Päädyin pinkkiin fillariin: Chennai on tasainen kuin pannukakku enkä minä ehkä fillaroi niin paljon että hienompi pyörä haukkuisi hintansa. En edes käynyt muissa kaupoissa: kauppias varmisti asiakkuutensa katsoessaan minua kun mallailin satulan korkeutta: " madame, how old you are? Forty, eh? You look very fit."
Nyt minulla on kolme "valttikorttia" hihassa, joista jollakin toivoisin pääseväni paikallisten kymppiuutisten kevennykseen: sauvakävely, vesijuoksuvyö ja kypärä päässä fillarilla ajo! Katsotaan mikä niistä nappaa - jos on napatakseen.
torstai 9. lokakuuta 2008
Kuuden viikon oppimäärä Intiasta
Palasin äsken tilaisuudesta, jonka muutto- ja sopeutumispalveluja tarjoava Global Adjustments järjesti juhlistaakseen uusien toimitilojensa avautumista ja uuden kohtaamispaikan perustamista. Meitä ulkomaalaisia oli siellä eri maista ja jokainen meistä todisti vuorollaan kuinka kiehtova ja uskomaton Intia on ja kuinka "India grows all over you". - Ericssonin ruotsalaisjohtajan kanssa vaahtosimme samaan tahtiin intialaisen byrokratian rajuutta suomalaiselle Mikolle, joka muuttaa tänne marraskuussa. - Kotimatkalla mietin mitä olen oppinut.
Kuuden viikon oppimäärä: Intiassa on valtavasti ihmisiä kaikkialla ja kaikkina kellonaikoina. Intia ei koskaan lepää. Intiassa on 700 miljoonaa ihmistä joilla ei ole vessaa. Intiassa on hyvää ruokaa. Intiassa on vaikea laittaa itse ruokaa koska kaupassa ei tunnista juuri mitään raaka-aineita. Intiassa ihmiset ovat välittömiä ja helposti hymyileviä. Intiassa tuntee olonsa keskimäärin hyvin turvalliseksi. Intian liikenne on kaistapäistä. Intiassa soitetaan torvea koko ajan. Intiassa tiskataan astiat ja pestään lattiat aina kylmällä vedellä. Intiassa on sähkökatkoja lähes joka vuorokausi. Intiassa ei kävellä, ei ainakaan ulkomaalaiset. Intiassa on oma hajunsa. Intian haju tarttuu. Intiassa pitää kirjoittaa hyvin paljon leimalla varustettuja kirjeitä jotta saa tahtonsa läpi. Intiassa siivotaan joka päivä. Joka päivä, ei sen takia että sisällä olisi niin likaista, vaan sen takia että käytetään varpuluutaa ja lankamoppia ja saippuaa ja kylmää vettä. Ja sen takia, että monta sataa miljoonaa piikaa pitää ruokkia. Intiassa on vuonna 2010 65 prosenttia kaikista maailman sydänsairaista. Intiassa elää samaan aikaan 700 miljoona ihmistä alle köyhyysrajan. Intian kastilaitos on purettu mutta systeemi elää ja voi hyvin. Intiassa naisista on lukutaidottomia noin 60 prosenttia. Maaseudulla ja alemmissa sosiaaliluokissa naisella ei ole mitään oikeuksia. Suurkaupungeissa naiset luovat uraa ja pukeutuvat länsimaisiin vaatteisiin ja tekevät omia valintojaan.
Intia on matkailusloganin mukaisesti "Incredible India" - mutta jotain hyvin kiehtovaa tässä maassa on. Kuuden viikon jälkeen alan vähitellen päästä Intian rytmiin. Kadulla sekoittuu hien, virtsan ja seppeleitä sitovien naisten käsistä lähtevä jasmiinin tuoksu. Minä hengitän sitä. Hengitän Intian rytmiin.
Kuuden viikon oppimäärä: Intiassa on valtavasti ihmisiä kaikkialla ja kaikkina kellonaikoina. Intia ei koskaan lepää. Intiassa on 700 miljoonaa ihmistä joilla ei ole vessaa. Intiassa on hyvää ruokaa. Intiassa on vaikea laittaa itse ruokaa koska kaupassa ei tunnista juuri mitään raaka-aineita. Intiassa ihmiset ovat välittömiä ja helposti hymyileviä. Intiassa tuntee olonsa keskimäärin hyvin turvalliseksi. Intian liikenne on kaistapäistä. Intiassa soitetaan torvea koko ajan. Intiassa tiskataan astiat ja pestään lattiat aina kylmällä vedellä. Intiassa on sähkökatkoja lähes joka vuorokausi. Intiassa ei kävellä, ei ainakaan ulkomaalaiset. Intiassa on oma hajunsa. Intian haju tarttuu. Intiassa pitää kirjoittaa hyvin paljon leimalla varustettuja kirjeitä jotta saa tahtonsa läpi. Intiassa siivotaan joka päivä. Joka päivä, ei sen takia että sisällä olisi niin likaista, vaan sen takia että käytetään varpuluutaa ja lankamoppia ja saippuaa ja kylmää vettä. Ja sen takia, että monta sataa miljoonaa piikaa pitää ruokkia. Intiassa on vuonna 2010 65 prosenttia kaikista maailman sydänsairaista. Intiassa elää samaan aikaan 700 miljoona ihmistä alle köyhyysrajan. Intian kastilaitos on purettu mutta systeemi elää ja voi hyvin. Intiassa naisista on lukutaidottomia noin 60 prosenttia. Maaseudulla ja alemmissa sosiaaliluokissa naisella ei ole mitään oikeuksia. Suurkaupungeissa naiset luovat uraa ja pukeutuvat länsimaisiin vaatteisiin ja tekevät omia valintojaan.
Intia on matkailusloganin mukaisesti "Incredible India" - mutta jotain hyvin kiehtovaa tässä maassa on. Kuuden viikon jälkeen alan vähitellen päästä Intian rytmiin. Kadulla sekoittuu hien, virtsan ja seppeleitä sitovien naisten käsistä lähtevä jasmiinin tuoksu. Minä hengitän sitä. Hengitän Intian rytmiin.
keskiviikko 8. lokakuuta 2008
Best wishes for a Happy Dussehra!
Lokakuu on Intiassa juhlasesonkia. Kalenteriin mahtuu lukuisia juhlapyhiä, jotka sattuvat hiukan eri päiville paitsi osavaltioittain niin myös uskontokuntien ja jopa ammattikuntien mukaan. Lehdet pursuavat tarjouksia juhlavaatteista, lahjoista, ruoasta, makeisista ja kakuista. Erehdyttävän samankaltaista kuin läntisen maailman jouluhuuma. Huomenna juhlitaan Dussehraa, jolla on eri puolilla Intiaa eri nimiä. Sen verran olen ymmärtänyt, että juhlitaan erilaisia hindujumaluuksia ja hyvän voittoa häijystä kymmenkätisestä tuhon jumalattaresta. - Illan hämärtyessä kävin lähikaupassa ja ihailin, kuinka rikshakuskit tuossa tolpallaan koristelivat tohkeissaan ajoneuvojaan banaanipuun oksilla ja sirottelivat taidokkaita kuvioita santelipuu- ja kurkumajauheella rikshojen pelteihin. Ilmeisesti niillä on siunaava merkitys. Yhdellä torilla näin kurpitsoita joihin oli maalattu häijynnäköisiä naamoja. - Kollegat kertoivat että juhlaa vietetään ystävien ja perheen parissa hyvästä ruoasta nauttien ja parhaisiin pukeutuneina. Juhlakausi jatkuu koko lokakuun ja huipentuu lokakuun viimeisen viikon Diwaliin, joka lienee meikäläisen joulun todellinen sisarjuhla. Silloin Intiassa maksetaan bonuksia tai ns. 13 kuukauden palkka, annetaan makeisia ja leivonnaisia lahjaksi ja palveluskuntaa muistetaan rahalahjalla ja makeisilla.
Tänään olin lempeä alkuviikosta körmyyttämälleni autonkuljettalle ja sanoin, että huomenna riittää kunhan hän heittää madamen toimistolle klo 13 - sen verran annan minäkin juhlalle periksi - ja hakee sitten pois klo 18. Annoin luvan painella väliajaksi omille teilleen, ettei tarvitse odotella toimiston takapihalla. Juhlasesonki onneksi pehmittää häijynkin madamen...
Tänään olin lempeä alkuviikosta körmyyttämälleni autonkuljettalle ja sanoin, että huomenna riittää kunhan hän heittää madamen toimistolle klo 13 - sen verran annan minäkin juhlalle periksi - ja hakee sitten pois klo 18. Annoin luvan painella väliajaksi omille teilleen, ettei tarvitse odotella toimiston takapihalla. Juhlasesonki onneksi pehmittää häijynkin madamen...
maanantai 6. lokakuuta 2008
AND I WAS YELLING...
"LET THIS BE THE VERY LAST THAT YOU MAKE ME WAIT FOR YOU! DO YOU GET IT: YOU WAIT FOR ME - I DO NOT WAIT FOR YOU! You make me stand in the middle of a dark street looking like god-knows-what with all those filthy beggars touching my arm, I DO NOT TAKE IT!! UNDERSTAND???"
- Varsinainen kuskini Raju vapautuu lauantaina nykyisestä suomalaisesta isännästään. Rajun kaveri, Habib, on nyt tilalla. Habib lyhistyi Toyota Innovan ratin takana ja hoki "sorry, madam, sorry, will not happen again". - Kauheata ja poliittisesti täysin epäkorrektia sanoa, mutta kyllä minä nautin... Minä huusin sydämeni pohjasta. Olisin halunnut sanoa paljon muutakin. Mutta en sanonut. Alanko minä nyt oppia: näinkö näytetään kuka maksaa ja kuka hyppää? Kuka odottaa pimeässä ja kuka ei. - Jos olen rehellinen, Habib joutui osin sijaiskärsijäksi. Minussa huusi se nainen, joka on tänään ollut tasan kuukauden Intiassa. Se nainen, joka vieläkään ei ole saanut toimiston lankaliittymään puhelinvastaajaa. Se nainen, joka ei onnistu opettamaan tamilisiivoojaa pesemään vessaa kunnolla. Se nainen, joka yhä herää aamuisin koiran ulinaan. Se nainen, jota alkaa itkettää ruokakaupassa kun ei tunnista iskukuumennetun maidon ja kahvin ja sokerin lisäksi paljon muuta. Se nainen, jota väsyttää kirjoittaa erilaisia anomuksia ja läiskiä niihin firman leimoja. Se nainen, joka tänään lähetettiin vielä kerran maahanmuuttovirastosta toimistolle googlaamaan ja printtaamaan Intian ja Suomen välistä verosopimusta. Se nainen, joka yrittää koikkelehtia kuoppaisilla ja likaisilla kaduilla design-kengissään. - Mutta onneksi tunnen sen naisen: huomiseen kello 5:45 mennessä hän on taas kaivanut jostain muistilokeroistaan scarlett o'haran itsessään: after all, tomorrow will be another day. Ja uutena päivänä kuskikin käyttäytyy ja valkoinen nainen voi käynnistää uuden seikkailupäivän ihmeellisessä Intiassa.
- Varsinainen kuskini Raju vapautuu lauantaina nykyisestä suomalaisesta isännästään. Rajun kaveri, Habib, on nyt tilalla. Habib lyhistyi Toyota Innovan ratin takana ja hoki "sorry, madam, sorry, will not happen again". - Kauheata ja poliittisesti täysin epäkorrektia sanoa, mutta kyllä minä nautin... Minä huusin sydämeni pohjasta. Olisin halunnut sanoa paljon muutakin. Mutta en sanonut. Alanko minä nyt oppia: näinkö näytetään kuka maksaa ja kuka hyppää? Kuka odottaa pimeässä ja kuka ei. - Jos olen rehellinen, Habib joutui osin sijaiskärsijäksi. Minussa huusi se nainen, joka on tänään ollut tasan kuukauden Intiassa. Se nainen, joka vieläkään ei ole saanut toimiston lankaliittymään puhelinvastaajaa. Se nainen, joka ei onnistu opettamaan tamilisiivoojaa pesemään vessaa kunnolla. Se nainen, joka yhä herää aamuisin koiran ulinaan. Se nainen, jota alkaa itkettää ruokakaupassa kun ei tunnista iskukuumennetun maidon ja kahvin ja sokerin lisäksi paljon muuta. Se nainen, jota väsyttää kirjoittaa erilaisia anomuksia ja läiskiä niihin firman leimoja. Se nainen, joka tänään lähetettiin vielä kerran maahanmuuttovirastosta toimistolle googlaamaan ja printtaamaan Intian ja Suomen välistä verosopimusta. Se nainen, joka yrittää koikkelehtia kuoppaisilla ja likaisilla kaduilla design-kengissään. - Mutta onneksi tunnen sen naisen: huomiseen kello 5:45 mennessä hän on taas kaivanut jostain muistilokeroistaan scarlett o'haran itsessään: after all, tomorrow will be another day. Ja uutena päivänä kuskikin käyttäytyy ja valkoinen nainen voi käynnistää uuden seikkailupäivän ihmeellisessä Intiassa.
lauantai 4. lokakuuta 2008
Pyytämisestä ja käskemisestä
Olen hämmentynyt. Kotikasvatus vaatisi olemaan kohtelias ja huomaavainen. Intiassa se pitäisi unohtaa. Ainakin silloin kun on kyse minua alempiarvoisista ihmisistä. Kauhea sana tuo "alempiarvoinen". Täällä eriarvoisuus on niin normaalia ja syväänjuurtunutta että tuota sanaa käytetään jatkuvasti. Ihan niin kuin minä olen "white". Se ei taida olla kirosana. Enemmän kai toteamus. Itse sanon "European" tai "expat". En osaa sanoa että "näin valkoisena ihmisenä"...
On jotenkin vaikea tottua henkilökuntaan. Minulla käy kuutena päivänä viikossa siivoamassa vanhahko tamilinainen, joka on ollut talon omistavan perheen palveluksessa 40 vuotta. Hänelle sopi tulla osa-aikaiseksi minulle siivoamaan - rahallehan täällä ollaan ahneita. Ohjeistin häntä vuokraemäntäni serkun avustuksella ja yritin demonstroida kuinka suomalainen sinipiika toimii ja esitellä mikrokuituliinan lisäarvoa. - Päivän hän taisteli välineideni kanssa, sai jopa sinipiiasta pari osaa irti ja ilmoitti tulkin kautta ostavansa lankamopin. Valkoinen hävisi... Oli sovittu, että jos siivous ei kaikilta osin kelpaa, niin alkaisin opastaa häntä kädestä pitäen. Yritin, mutta olin jotenkin nöyryytetty kun yritin ohjeistaa wc-istuimen renkaan puhdistusta. Yhtälailla yritin ilmaista, että jääkaapin päältä pitää pyyhkiä ilmastointilaitteen sinne ravistamat pölyt. Tamilinainen osoitti itseään ja sanoi "short". No onhan hän minua ehkä rintaan asti. Yritin osoittaa alumiinitikkaita. Hän osoitti maahan saakka ulottuvaa sariaan ja virnisti - minusta hiukan häijysti. Valkoinen hävisi... pyyhkiköön pitempänä omat pölynsä! Eli yritin kyllä pantomiimin keinoin käskeä ja antaa ohjeita, mutta hävisin armottomasti. - Säilytä siinä uskottavuutesi kun pitäisi pystyä olemaan luja ja komentaa mutta kompastut toisen lyhyyteen ja sariin siivousasuna....
Autokuskin kanssa sama juttu. Sain eilen oivallisia ja jämäköitä ohjeita täällä puoli vuotta asuneelta suomalaiselta Sarilta. Hän sanoi, että sinä et koskaan odota kuskia. Kuski odottaa aina sinua. Ja kuski odottaa niin kauan kuin madame saapuu. Ei hänelle tarvitse ilmoittaa. Sari sanoi, että mieti miten meidänkin kuskit voi paukutella henkseleitä kun ne saavat istua isossa ilmastoidussa autossa ja niiden kaverit raataa raksalla. Että miten helppo ja tavoittelemisen arvoinen elämä niillä on täkäläisittäin. - Minä en vielä kuukauden kokemuksella osaa ajatella noin. - Huomaan nyt jo tehneeni kuskin kanssa virheitä: olen avannut itse oven ja lähtenyt ulos. Raju virhe: kuski oppii että valkoinen nainen tekee itse ja hän voi istua takamuksellaan. - Sari opetti myös, että kuskia ei pyydetä kauniisti hakemaan vaatetta pesulasta vaan hänelle annetaan täsmälliset ohjeet eikä pidä hymyillä. Kuskilla menee kuulemma biorytmit sekaisin, jos valkoinen on ystävällinen ja alkaa kaveerata. - Hyviä ja varmasti valideja ohjeita. Kai ne pitää opetella että säilyttää uskottavuutensa. Mutta yllättävän vaikeaa se on. Ja sekin on vaikeaa, että koen jotenkin menettäneeni autonomiani kun pitää koko ajan ohjeistaa ja säätää ohjelmaa ja mihin milloinkin ollaan menossa. Olen jopa huolissani, että milloin kuski ehtii syödä - ja pahus vieköön itsellä meni tämäkin päivä ilman lounasta.... Ehkä yksi läksy tänne Intiaan on se, että minun on opeteltava pois ylihuolehtimisesta. Opittava huolehtimaan ensisijaisesti itsestäni - olemaan itselleni armollinen. Täällä korostuu rajusti yksinäisyys ja oma kyky selviytyä siitä. Se korostuu erityisen vahvasti maassa, jossa kukaan ei ole yksin. Paitsi se valkoinen ihminen jonka pitäisi osata komentaa ja näyttää intialaiselle paikka...
On jotenkin vaikea tottua henkilökuntaan. Minulla käy kuutena päivänä viikossa siivoamassa vanhahko tamilinainen, joka on ollut talon omistavan perheen palveluksessa 40 vuotta. Hänelle sopi tulla osa-aikaiseksi minulle siivoamaan - rahallehan täällä ollaan ahneita. Ohjeistin häntä vuokraemäntäni serkun avustuksella ja yritin demonstroida kuinka suomalainen sinipiika toimii ja esitellä mikrokuituliinan lisäarvoa. - Päivän hän taisteli välineideni kanssa, sai jopa sinipiiasta pari osaa irti ja ilmoitti tulkin kautta ostavansa lankamopin. Valkoinen hävisi... Oli sovittu, että jos siivous ei kaikilta osin kelpaa, niin alkaisin opastaa häntä kädestä pitäen. Yritin, mutta olin jotenkin nöyryytetty kun yritin ohjeistaa wc-istuimen renkaan puhdistusta. Yhtälailla yritin ilmaista, että jääkaapin päältä pitää pyyhkiä ilmastointilaitteen sinne ravistamat pölyt. Tamilinainen osoitti itseään ja sanoi "short". No onhan hän minua ehkä rintaan asti. Yritin osoittaa alumiinitikkaita. Hän osoitti maahan saakka ulottuvaa sariaan ja virnisti - minusta hiukan häijysti. Valkoinen hävisi... pyyhkiköön pitempänä omat pölynsä! Eli yritin kyllä pantomiimin keinoin käskeä ja antaa ohjeita, mutta hävisin armottomasti. - Säilytä siinä uskottavuutesi kun pitäisi pystyä olemaan luja ja komentaa mutta kompastut toisen lyhyyteen ja sariin siivousasuna....
Autokuskin kanssa sama juttu. Sain eilen oivallisia ja jämäköitä ohjeita täällä puoli vuotta asuneelta suomalaiselta Sarilta. Hän sanoi, että sinä et koskaan odota kuskia. Kuski odottaa aina sinua. Ja kuski odottaa niin kauan kuin madame saapuu. Ei hänelle tarvitse ilmoittaa. Sari sanoi, että mieti miten meidänkin kuskit voi paukutella henkseleitä kun ne saavat istua isossa ilmastoidussa autossa ja niiden kaverit raataa raksalla. Että miten helppo ja tavoittelemisen arvoinen elämä niillä on täkäläisittäin. - Minä en vielä kuukauden kokemuksella osaa ajatella noin. - Huomaan nyt jo tehneeni kuskin kanssa virheitä: olen avannut itse oven ja lähtenyt ulos. Raju virhe: kuski oppii että valkoinen nainen tekee itse ja hän voi istua takamuksellaan. - Sari opetti myös, että kuskia ei pyydetä kauniisti hakemaan vaatetta pesulasta vaan hänelle annetaan täsmälliset ohjeet eikä pidä hymyillä. Kuskilla menee kuulemma biorytmit sekaisin, jos valkoinen on ystävällinen ja alkaa kaveerata. - Hyviä ja varmasti valideja ohjeita. Kai ne pitää opetella että säilyttää uskottavuutensa. Mutta yllättävän vaikeaa se on. Ja sekin on vaikeaa, että koen jotenkin menettäneeni autonomiani kun pitää koko ajan ohjeistaa ja säätää ohjelmaa ja mihin milloinkin ollaan menossa. Olen jopa huolissani, että milloin kuski ehtii syödä - ja pahus vieköön itsellä meni tämäkin päivä ilman lounasta.... Ehkä yksi läksy tänne Intiaan on se, että minun on opeteltava pois ylihuolehtimisesta. Opittava huolehtimaan ensisijaisesti itsestäni - olemaan itselleni armollinen. Täällä korostuu rajusti yksinäisyys ja oma kyky selviytyä siitä. Se korostuu erityisen vahvasti maassa, jossa kukaan ei ole yksin. Paitsi se valkoinen ihminen jonka pitäisi osata komentaa ja näyttää intialaiselle paikka...
torstai 2. lokakuuta 2008
Lovly kvality vaccations!
The Hindu -lehti kirjoitti muutama viikko sitten koululaisten englanninkielen kehnosta kirjallisesta hallinnasta. Artikkelista kävi ilmi, että opettajat ovat alkaneet joustaa kirjallisen englannin osalta, koska ilmeisesti ääntämisasu on alkanut vaikuttaa kirjalliseen ilmaisuun. Lehdessä kyllä teilattiin ajatus sallia moinen; "quality" ei saa olla "kvality", "lovely" ei saa olla "lovly" jne. Kaupungilla näkee kylteissä jos jonkinmoista kirjoitelmaa: kauneushoitolan nimi on "Lovly Lady Parlour" ja matkatoimisto mainostaa "Top Vaccations".
Muutenkin Intian englannissa on paljon omia termejään, joita helpoimmin nappaa lehdistä ja myös ihmisten puheista. Jos vuokra nousee, niin "rent is hiking". Laajakaistan asentajat soittivat tiedustellakseen kotona olemista: "Sir, are you at the property now?" On tosiaan jännää, että puhelimessa kaikkia puhutellaan "sir" sukupuolesta huolimatta. Kerran tokaisin, että olen kyllä madame, mutta ei se mennyt jakeluun! Ensimmäisellä Intian sisäisellä lennolla ruoan tullessa lentoemäntä kysyi: "vegetarian or non-vegetarian meal?" - Hetken kelasin, että jos haluan lihaa niin pitää hokata vastata non-vegetarian. Täällä veget ovat enemmistö - siitä meille outo kysymyksen asettelu.
Autonkuljettajani puhuu auttavasti englantia. Hän kuulemma ymmärtää sitä varsin hyvin, mutta puhe takkuaa. Ensin mietin siitä tulevan ongelmia mutta nyt näen sen etuna: eipähän yritä kälättää niitä näitä ja madame saa lukea autossa rauhassa tai ajatella sinisiä ajatuksia.
Nyt painelen nukkumaan: päivä alkoi tuttuun tapaan 5:45 ja klo 9 lähdin tutustumaan 45 km päässä olevaan Ideal Beachiin joka on Chennain ulkomaalaisten keidas. 200 rupiaa (n 3 euroa) antaa pääsyn beachille, poolille ja aurinkotuoleille ja poolibaariin (non-alcolic). Paikka on täkäläisittäin tosi siisti ja jopa hiukan ylellinen, somannäköisiä bungaloveja on vuokralla. Mietin että kenties pitää joku lauantai jäädä sinne naapurinkoiraa pakoon... Tänään oli Mahatma Gandhin juhlapäivä ja päätin viettää sen vapaalla, koska työpäivät ovat olleet pitkiä ja oli ihan pakko päästä hetkeksi pois! - Iltapäivällä ostin kahdet verhot ja koti alkoi heti näyttää kodilta. Uskomattoman upeat poltetun oranssin väriset kultabrodeeratut valmisverhot maksoivat 8 euroa kappale. Ja kun ne olivat aavistuksen pitkät, alle kymmenessä minuutissa ne lyhennettiin sopiviksi. - Tämän maan hyviä puolia on se, että täällä on järjetön määrä kaunista tavaraa aivan naurettavaan hintaan. Tosin hillitsen nyt kaikin keinoin pesänrakennusvimmaani ja yritän ostaa osan vielä tarvitsemistani huonekaluista poislähteviltä suomalaisilta, joita taas joulukuussa palaa kotiin. Täällä toimii ihan hyvä kierrätyssysteemi, sillä monet tulevat kahdeksi vuodeksi ja valmis koti on kuitenkin jäänyt Suomeen.
Muutenkin Intian englannissa on paljon omia termejään, joita helpoimmin nappaa lehdistä ja myös ihmisten puheista. Jos vuokra nousee, niin "rent is hiking". Laajakaistan asentajat soittivat tiedustellakseen kotona olemista: "Sir, are you at the property now?" On tosiaan jännää, että puhelimessa kaikkia puhutellaan "sir" sukupuolesta huolimatta. Kerran tokaisin, että olen kyllä madame, mutta ei se mennyt jakeluun! Ensimmäisellä Intian sisäisellä lennolla ruoan tullessa lentoemäntä kysyi: "vegetarian or non-vegetarian meal?" - Hetken kelasin, että jos haluan lihaa niin pitää hokata vastata non-vegetarian. Täällä veget ovat enemmistö - siitä meille outo kysymyksen asettelu.
Autonkuljettajani puhuu auttavasti englantia. Hän kuulemma ymmärtää sitä varsin hyvin, mutta puhe takkuaa. Ensin mietin siitä tulevan ongelmia mutta nyt näen sen etuna: eipähän yritä kälättää niitä näitä ja madame saa lukea autossa rauhassa tai ajatella sinisiä ajatuksia.
Nyt painelen nukkumaan: päivä alkoi tuttuun tapaan 5:45 ja klo 9 lähdin tutustumaan 45 km päässä olevaan Ideal Beachiin joka on Chennain ulkomaalaisten keidas. 200 rupiaa (n 3 euroa) antaa pääsyn beachille, poolille ja aurinkotuoleille ja poolibaariin (non-alcolic). Paikka on täkäläisittäin tosi siisti ja jopa hiukan ylellinen, somannäköisiä bungaloveja on vuokralla. Mietin että kenties pitää joku lauantai jäädä sinne naapurinkoiraa pakoon... Tänään oli Mahatma Gandhin juhlapäivä ja päätin viettää sen vapaalla, koska työpäivät ovat olleet pitkiä ja oli ihan pakko päästä hetkeksi pois! - Iltapäivällä ostin kahdet verhot ja koti alkoi heti näyttää kodilta. Uskomattoman upeat poltetun oranssin väriset kultabrodeeratut valmisverhot maksoivat 8 euroa kappale. Ja kun ne olivat aavistuksen pitkät, alle kymmenessä minuutissa ne lyhennettiin sopiviksi. - Tämän maan hyviä puolia on se, että täällä on järjetön määrä kaunista tavaraa aivan naurettavaan hintaan. Tosin hillitsen nyt kaikin keinoin pesänrakennusvimmaani ja yritän ostaa osan vielä tarvitsemistani huonekaluista poislähteviltä suomalaisilta, joita taas joulukuussa palaa kotiin. Täällä toimii ihan hyvä kierrätyssysteemi, sillä monet tulevat kahdeksi vuodeksi ja valmis koti on kuitenkin jäänyt Suomeen.
tiistai 30. syyskuuta 2008
- bakkam, -vakkam, - tamilinkielen soinnista
Jos sattuisi olemaan alakuloinen, pelkkä Chennain kartan lueskelu saisi hilpeälle tuulelle. Dravidakieliin kuuluva tamili, joidenkin teorioiden mukaan yksi maailman vanhimpia kieliä, on aika lystikkään näköistä ainakin länsimaisin kirjaimin kirjoitettuna. Tamilin kirjaimistosta en edes aio yrittää ottaa selvää. - Nungambakkan. Kottivakkam. Palavakkam. Injambakkam. Nandambakkam. Adambakkam. Kovilambakkam. Puludivakkam. Virugambakkam. Villivakkam. Manjambakkam. Ayanambakkam. Gurukkambakkam. - Pettymyksekseni tuo vakkam-bakkam ei edes tarkoita mitään. - Muitakin hauskoja nimiä löytyy: Mettukuppam. Sadyamankuppam. Akkarai. Muttukadu. Kannadapalayiam.
Nokian tehdas sijaitsee alueella, jonka nimi on Sriderumbudur. Minulle väitettiin ettei yksikään suomalainen opi ääntämään sitä oikein. Minäpä opettelin ja osaan nyt painottaa oikeita tavujakin ja suhauttaa alkuässää! Yhtälailla päätin opetella naapurivaltion Keralan eteläisen kaupungin Thrivananthapuramin.
Chennai on ollu Chennai kymmenisen vuotta. Pitkään käytössä ollut Madras kummittelee vielä vahvasti paikallisten puheissa ja esimerkiksi lentoliikenteessä Chennain tunnus on MAA Madrasin mukaan. Intiassa alettiin 1990-luvun puolessa välissä palauttaa kaupungeille nimiä, jotka niillä oli ennen siirtomaavaltaa. Bombaysta tuli Mumbai, Kalkutasta Kolkata, Madrasista Chennai. Madras -nimen alkuperän ounastellaan olevan muinaisten portugeesivalloittajien antama.
Tamilit ovat ylpeitä harvinaisesta ja vanhasta kielestään. He ovat sitkeästi vastustaneet Delhin keskushallinnon kuningasajatusta levittää hindi toisena virallisena kielenä englannin rinnalle. Tamilien ja Keralan malayalamin puhujien mielestä hindi on satamajätkien ja torimyyjien rahvaanomainen kieli ja he yksinkertaisesti eivät ota sitä käyttöön.
Puhuttu tamili kuulostaa hengästyttävän nopealta. Kuulostaa kuin siinä olisi paljon lyhyitä tavuja joissa on tasaisesti vokaaleja ja konsonantteja. Tamilia äidinkielenään puhuvien englanti on oma lukunsa: valtavan nopealla rytmillä puhuttu tamilimausteinen englanti on jotain, joka erityisesti puhelimessa on jotakuinkin ällistyttävä kokemus. Joudun neljään-viiteen kertaan kysymään uusintaa tai tarkennusta ja sittenkään en aina ymmärrä. Lohduttavat, että parissa kuukaudessa alan ymmärtää sitä sujuvasti! Mitä omalle englannille tapahtuu, sitäkin odotan jännityksellä. Koulutettujen paljon matkustaneiden ihmisten englanti on luonnollisesti erittäin hyvää, monet ovat asuneet pitkään Yhdysvalloissa tai Englannissa, mutta paljon niitäkin joiden intianenglannin "peesaaminen" voi olla kohtalokasta... Autonkuljettajan kanssa väännän tankeroenglantia ja max kolme sanaa kerralla! - Olen kuullut, että autonkuljettajat ja siivoojat eivät olisi autonkuljettajia ja siivoojia jos he puhuisivat hyvin englantia. Selitys on kovin järkeenkäypä.
Nokian tehdas sijaitsee alueella, jonka nimi on Sriderumbudur. Minulle väitettiin ettei yksikään suomalainen opi ääntämään sitä oikein. Minäpä opettelin ja osaan nyt painottaa oikeita tavujakin ja suhauttaa alkuässää! Yhtälailla päätin opetella naapurivaltion Keralan eteläisen kaupungin Thrivananthapuramin.
Chennai on ollu Chennai kymmenisen vuotta. Pitkään käytössä ollut Madras kummittelee vielä vahvasti paikallisten puheissa ja esimerkiksi lentoliikenteessä Chennain tunnus on MAA Madrasin mukaan. Intiassa alettiin 1990-luvun puolessa välissä palauttaa kaupungeille nimiä, jotka niillä oli ennen siirtomaavaltaa. Bombaysta tuli Mumbai, Kalkutasta Kolkata, Madrasista Chennai. Madras -nimen alkuperän ounastellaan olevan muinaisten portugeesivalloittajien antama.
Tamilit ovat ylpeitä harvinaisesta ja vanhasta kielestään. He ovat sitkeästi vastustaneet Delhin keskushallinnon kuningasajatusta levittää hindi toisena virallisena kielenä englannin rinnalle. Tamilien ja Keralan malayalamin puhujien mielestä hindi on satamajätkien ja torimyyjien rahvaanomainen kieli ja he yksinkertaisesti eivät ota sitä käyttöön.
Puhuttu tamili kuulostaa hengästyttävän nopealta. Kuulostaa kuin siinä olisi paljon lyhyitä tavuja joissa on tasaisesti vokaaleja ja konsonantteja. Tamilia äidinkielenään puhuvien englanti on oma lukunsa: valtavan nopealla rytmillä puhuttu tamilimausteinen englanti on jotain, joka erityisesti puhelimessa on jotakuinkin ällistyttävä kokemus. Joudun neljään-viiteen kertaan kysymään uusintaa tai tarkennusta ja sittenkään en aina ymmärrä. Lohduttavat, että parissa kuukaudessa alan ymmärtää sitä sujuvasti! Mitä omalle englannille tapahtuu, sitäkin odotan jännityksellä. Koulutettujen paljon matkustaneiden ihmisten englanti on luonnollisesti erittäin hyvää, monet ovat asuneet pitkään Yhdysvalloissa tai Englannissa, mutta paljon niitäkin joiden intianenglannin "peesaaminen" voi olla kohtalokasta... Autonkuljettajan kanssa väännän tankeroenglantia ja max kolme sanaa kerralla! - Olen kuullut, että autonkuljettajat ja siivoojat eivät olisi autonkuljettajia ja siivoojia jos he puhuisivat hyvin englantia. Selitys on kovin järkeenkäypä.
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
Hellyydestä ja sen osoittamisesta
Uutena tulokkaana tietenkin tarkkailen valppaasti nykyistä toimintaympäristöäni. Ennen lähtöä olin lukenut paljon erilaista Intia -kirjallisuutta, mikä toki jonkin verran valmentaa ymmärtämään tämän planeetan tapaa toimia. Intiaa pidetään hyvin suvaitsevaisena maana: onhan Intiassa historian peruina kuusi pääuskontoa: hindulaiset (joka on enemmän kuin uskonto, se on enemmän kai maailmankatsomus), muslimit, kristityt, jainilaiset, parsit ja juutalaiset. Perustuslaki takaa virallisen kielen aseman yli 20:lle kielelle. Tänne on tullut kauppamiehiä ja valloittajia Arabian niemimaalta, Portugalista, Hollannista, uskonnollisia vainoja on tullut pakoon Syyrian kristittyjä ja parseja Persiasta. Maassa on lukemattomia erilaisia keittiöitä ja pukeutumistapoja. - Tätä taustaa vasten on eurooppalaisen mielestä outoa, että hellyyden osoittaminen miesten ja naisten välillä julkisesti on kiellettyä. Itse asiassa sen osoittaminen avioliiton ulkopuolella on kielletty myös ei-julkisissa tiloissa - eli esiaviolliset suhteet eivät kuulu normaalisti intialaiseen elämään. Nuoria vahditaan yhä tiukasti ja sitä edesauttaa suurtalouksissa eläminen. Omaa privacya ei helposti ole. Tässä Tamil Nadun osavaltiossa baarit ja yökerhotkin menevät kiinni 23 eli yöjalassakaan ei kovin myöhään riekuta. Hyvien perheiden tyttöjen pitää olla naimisiin mennessään neitsykäisiä. Maailman vanhimman ammattin harjoittaminen ei ole täällä näkyvää. Toki voi lehdestä lukea kuinka maalta on tuotu viattomia tyttöjä kaupunkiin ja korttelipoliisi on naapurien ilmiantojen perusteella käräyttänyt bordellinpidon. Suurkaupungeissa on korkeanluokan escort -serviceä , mutta se on vain varakkaiden hupia.
Vaikuttaa, että seksi on jotenkin tabu ja kielletty hedelmä - intialaiset katsovat innoissaan imeliä Bollywood (Chennaissa Kollywood) - elokuviaan, joissa lauletaan ja tanssitaan. Suurisilmäinen nainen istuu keinussa ja isoviiksinen, usein hiukan tukeva ensirakastaja on polvillaan neitokaisen edessä. Filmeissä on paljon lähiotoksina herkkää silmiinkatselua ja lystikästä kirmailua kedolla, johon yhtäkkiä singahtaa valtaisa hassusti itseään vääntelevä tanssiryhmä taustalle. Eli elokuvateollisuus tukee naisten ja miesten välille hyvin romanttista ja eteeristä rakkautta. Tässä Tamil Nadun osavaltiossa sentään korkein oikeus kumosi vetoomuksen, jossa haettiin oikeuden päätöstä sille, että kondomien myyntipakkauksissa ei saisi olla eroottisia tilanteita kuvattuna! Kun naisen ja miehen välisen seksuaalisuuden ja eroottisuuden ilmaisu on eurooppalaisen silmin varsin tukahdutettua, äkkinäisen tarkkailijan johtopäätös on, että lähestulkoon kaikki intialaiset miehet ovatkin homoja=) Kaduilla kävelee eri ikäisiä miehiä, jotka pitävät hellästi käsivarttaan kaverin hartoiden ympärillä tai pitävät ihan oikeasti kädestä. Kävellessään he usein vielä sivelevät toverinsa käsivartta. - Lähikahvilassa istui yhtenä iltana kaksi trendikästä nuorta miestä: heillä oli sormet sormien lomassa pöydän päällä ja toinen siveli ystävänsä peukalohankaa hellästi.
Nämä miehet ovat kuulemma heteroita mutta ulkomaalaisen silmin heidät luokittelisi vähintään bi-seksuaaleiksi. Kollegani, 25 -vuotias täkäläinen mies, kertoi pyytäneensä kavereitaan lopettamaan kädestä pitämisen kun sekä suomalaiset että muut eurooppalaiset olivat irvailleet "poikienvälisestä". - Olisiko niin, että kun tyttöjen kanssa ei ole helppo päästä lähituntumaan, niin ne sisällä vellovat tunteet kohdistetaan siihen, mitä on saatavilla? Avioliitosta yhä yli 80 prosenttia on järjestettyjä ja koska suku on vahvasti mukana, niin avioeroja ei käytännössä ole. Voikohan sekin ajaa miesten väliseen, jos se oma vaimo ei sittenkään ole mielen mukainen?
Intiassa homoseksuaalisuus on yhä rikos. Lehdissä käydään kovaa keskustelua kriminalisoinnin purkamisen puolesta. Tämän päivän lehdessä debattia käytiin taas, ja monet kirjoittajat vaativat Intiaa lopettamaan hurskastelun. Argumentointeja oli erilaisia: yhden kirjoittajan mielestä homoseksuaalisuuden pitäisi olla sallittua, koska "miehiä nyt kertakaikkiaan on helpommin saatavilla" ja toisen mielestä asiaa puoltaa se, että "homojen välinen seksi on vähemmän vaarallista kuin heteroiden välillä". Hän ei tosin valottanut mihin hän tämän väittämänsä perustaa.
Miesten välistä fyysistä hellittelyä siis ei pidetä kummallisena - sitä harjoitetaan kaikenikäisten miesten kesken eri yhteiskuntaluokissa. Sen sijaan kuulin, että jos tyttö ja poika pussaavat kauppakeskuksessa, niin vartija singahtaa oitis paikalle pilliin puhaltaen ja aloittaa valtaisan saarnan. - Siitä huolimatta Intian väkiluku kasvaa hurjaa vauhtia: jossain välissä äijän käsi siis irtoaa toisen miehen hellästä hyväilystä....
Vaikuttaa, että seksi on jotenkin tabu ja kielletty hedelmä - intialaiset katsovat innoissaan imeliä Bollywood (Chennaissa Kollywood) - elokuviaan, joissa lauletaan ja tanssitaan. Suurisilmäinen nainen istuu keinussa ja isoviiksinen, usein hiukan tukeva ensirakastaja on polvillaan neitokaisen edessä. Filmeissä on paljon lähiotoksina herkkää silmiinkatselua ja lystikästä kirmailua kedolla, johon yhtäkkiä singahtaa valtaisa hassusti itseään vääntelevä tanssiryhmä taustalle. Eli elokuvateollisuus tukee naisten ja miesten välille hyvin romanttista ja eteeristä rakkautta. Tässä Tamil Nadun osavaltiossa sentään korkein oikeus kumosi vetoomuksen, jossa haettiin oikeuden päätöstä sille, että kondomien myyntipakkauksissa ei saisi olla eroottisia tilanteita kuvattuna! Kun naisen ja miehen välisen seksuaalisuuden ja eroottisuuden ilmaisu on eurooppalaisen silmin varsin tukahdutettua, äkkinäisen tarkkailijan johtopäätös on, että lähestulkoon kaikki intialaiset miehet ovatkin homoja=) Kaduilla kävelee eri ikäisiä miehiä, jotka pitävät hellästi käsivarttaan kaverin hartoiden ympärillä tai pitävät ihan oikeasti kädestä. Kävellessään he usein vielä sivelevät toverinsa käsivartta. - Lähikahvilassa istui yhtenä iltana kaksi trendikästä nuorta miestä: heillä oli sormet sormien lomassa pöydän päällä ja toinen siveli ystävänsä peukalohankaa hellästi.
Nämä miehet ovat kuulemma heteroita mutta ulkomaalaisen silmin heidät luokittelisi vähintään bi-seksuaaleiksi. Kollegani, 25 -vuotias täkäläinen mies, kertoi pyytäneensä kavereitaan lopettamaan kädestä pitämisen kun sekä suomalaiset että muut eurooppalaiset olivat irvailleet "poikienvälisestä". - Olisiko niin, että kun tyttöjen kanssa ei ole helppo päästä lähituntumaan, niin ne sisällä vellovat tunteet kohdistetaan siihen, mitä on saatavilla? Avioliitosta yhä yli 80 prosenttia on järjestettyjä ja koska suku on vahvasti mukana, niin avioeroja ei käytännössä ole. Voikohan sekin ajaa miesten väliseen, jos se oma vaimo ei sittenkään ole mielen mukainen?
Intiassa homoseksuaalisuus on yhä rikos. Lehdissä käydään kovaa keskustelua kriminalisoinnin purkamisen puolesta. Tämän päivän lehdessä debattia käytiin taas, ja monet kirjoittajat vaativat Intiaa lopettamaan hurskastelun. Argumentointeja oli erilaisia: yhden kirjoittajan mielestä homoseksuaalisuuden pitäisi olla sallittua, koska "miehiä nyt kertakaikkiaan on helpommin saatavilla" ja toisen mielestä asiaa puoltaa se, että "homojen välinen seksi on vähemmän vaarallista kuin heteroiden välillä". Hän ei tosin valottanut mihin hän tämän väittämänsä perustaa.
Miesten välistä fyysistä hellittelyä siis ei pidetä kummallisena - sitä harjoitetaan kaikenikäisten miesten kesken eri yhteiskuntaluokissa. Sen sijaan kuulin, että jos tyttö ja poika pussaavat kauppakeskuksessa, niin vartija singahtaa oitis paikalle pilliin puhaltaen ja aloittaa valtaisan saarnan. - Siitä huolimatta Intian väkiluku kasvaa hurjaa vauhtia: jossain välissä äijän käsi siis irtoaa toisen miehen hellästä hyväilystä....
lauantai 27. syyskuuta 2008
White rules ....but
kolmen viikon aikana olen oppinut järjettömän määrän asioita - osaa en varmasti vielä ole oikein oivaltanut sillä jopa logiikka on ajoittain ihan toisenlaista. Olen oppinut että valkoisilla on monessa asiassa etuajo-oikeus. En ole varma tuntuuko se aina hyvältä... Lentokentällä check-innissä valkoiset vedetään economy -jonosta business -jonoon vaikka lippu ei sinne oikeuttaisikaan. Valkoinen voi neuvotella menestyksekkäästi erilaisten vartijoiden kanssa siitä, onko nyt oikea mennä sisään vai ei. Lupa heltiää yleensä kun jaksaa jankuttaa ja jollei muu auta, niin suomea puhumalla voi väsyttää vartijat. Valkoinen voi odotuttaa autonkuljettajaansa vaikka koko päivän firman parkkipaikalla eikä siitä kuulemma tarvitse potea huonoa omaatuntoa - odottaminen on niiden duunia. Valkoiselle löytyy ravintolasta pöytä vaikka paikallisia parveilisi ovella. Piikaa tai siivoojaa pitää moittia ja torua jollei työ ole tehty madamen mielen mukaisesti: muuten henkilökunta alkaa kuulemma hyppiä nenille. Autonkuljettajan pitää illalla jättää auto valkoisen parkkipaikalle ja mennä kotiin bussilla, rikshalla tai mopolla jos sellaiseen on ollut varaa. Näin toimitaan vaikka valkoinen ei sitä autoa itse koskaan liikauttaisikaan.
Nämä "opit" ovat kyllä sotkeneet ajatusmaailmaani. Takkuisesta luonteestani huolimatta olen kuitenkin kiltti ihminen ja piian perässä kulkeminen ja ojentaminen huonosti siivotuista nurkista painaa minua. Yhtälailla huolehdin, että autonkuljettani tietää milloin hänellä on mahdollisuus ruokataukoon. - Eilen sain ensimmäisellä Chennain suomalaisten Finn-Friday -dinnerillä rautaista opastusta driverin suhteen: kilometrilukemat pitää ottaa ylös ja niistä bensaostoista pitää ylläpitää excel-taulukkoa ettei kuski ajele omiaan jos valkoinen pomo sattuu vaikka olemaan matkoilla. Pitää narista ylinopeuksista ja siitä, jos kuski autossa päikkäreitä ottaessaan on likaisilla jaloillaan sotkenut penkkejä... Arrghhh, kuinka paljon minun pitää kovettaa itseäni että kykenen tuohon...
Tuo "but" -osasto: yhtälailla olen näiden viikkojen aikana oppinut sen, että olen täkäläisten mielestä varmasti aika säälittävä olento. Täällä kukaan ei asu yksin. Naimisissakin olevat nuoret aikuiset ja ihan oikeatkin aikuiset asuvat suurtalouksissa vanhempiensa ja sisarustensa perheiden kanssa. - Sen lisäksi huushollissa asuu henkilökuntaa. Kukaan ei ole koskaan yksin. Tämän vuoksi päivisin tapahtuu paljon asioita joiden vuoksi kotona pitäisi olla joku: toimitetaan kaasupullo, tullaan korjaamaan vuotava hana, toimitetaan pesukone, noudetaan pyykkiä, toimitetaan vesisäiliö, tullaan asentamaan laajakaistaa. Olen saanut kymmenittäin puheluita, joissa tiedustellaan: "madame, are you at home, we are on our way there". Kello yksitoista aamulla vastaan, että olen kotona vasta klo 18 jälkeen. Kahden tunnin kuluttua saan samasta numerosta uuden toiveikkaan soiton: "madame, you at home now?" - Intialaisille ei kerta kaikkiaan mene kaaliin, että jollain ulkomaalaisraukalla ei ole ketään pitämässä hänestä huolta. Ja oikeassahan he siinä ovat, se on aika surullista...
Nämä "opit" ovat kyllä sotkeneet ajatusmaailmaani. Takkuisesta luonteestani huolimatta olen kuitenkin kiltti ihminen ja piian perässä kulkeminen ja ojentaminen huonosti siivotuista nurkista painaa minua. Yhtälailla huolehdin, että autonkuljettani tietää milloin hänellä on mahdollisuus ruokataukoon. - Eilen sain ensimmäisellä Chennain suomalaisten Finn-Friday -dinnerillä rautaista opastusta driverin suhteen: kilometrilukemat pitää ottaa ylös ja niistä bensaostoista pitää ylläpitää excel-taulukkoa ettei kuski ajele omiaan jos valkoinen pomo sattuu vaikka olemaan matkoilla. Pitää narista ylinopeuksista ja siitä, jos kuski autossa päikkäreitä ottaessaan on likaisilla jaloillaan sotkenut penkkejä... Arrghhh, kuinka paljon minun pitää kovettaa itseäni että kykenen tuohon...
Tuo "but" -osasto: yhtälailla olen näiden viikkojen aikana oppinut sen, että olen täkäläisten mielestä varmasti aika säälittävä olento. Täällä kukaan ei asu yksin. Naimisissakin olevat nuoret aikuiset ja ihan oikeatkin aikuiset asuvat suurtalouksissa vanhempiensa ja sisarustensa perheiden kanssa. - Sen lisäksi huushollissa asuu henkilökuntaa. Kukaan ei ole koskaan yksin. Tämän vuoksi päivisin tapahtuu paljon asioita joiden vuoksi kotona pitäisi olla joku: toimitetaan kaasupullo, tullaan korjaamaan vuotava hana, toimitetaan pesukone, noudetaan pyykkiä, toimitetaan vesisäiliö, tullaan asentamaan laajakaistaa. Olen saanut kymmenittäin puheluita, joissa tiedustellaan: "madame, are you at home, we are on our way there". Kello yksitoista aamulla vastaan, että olen kotona vasta klo 18 jälkeen. Kahden tunnin kuluttua saan samasta numerosta uuden toiveikkaan soiton: "madame, you at home now?" - Intialaisille ei kerta kaikkiaan mene kaaliin, että jollain ulkomaalaisraukalla ei ole ketään pitämässä hänestä huolta. Ja oikeassahan he siinä ovat, se on aika surullista...
torstai 25. syyskuuta 2008
Madame, why the stress?
Loppukesästä lähtien ihoni on oireillut. Ärtynyt, kuivunut, kutittanut. Täällä vaiva ja kutina yltyi, vaikka kuvittelin lämpimän ja kostean ilmaston olevan suosiollinen. Kiireideni keskellä olen pohtinut syitä: erilainen ilmasto, erilainen ruoka, jatkuva ilmastointilaitteiden päälläolo, ilmansaasteet. Toki mielessä on käynyt myös, että onhan tällainen muutto vaikutuksiltaan niin monta richterin asteikkoa, että jossainhan sen täytyy tuntua. Vaikkapa iholla. - Tänään painelin ammattiapua hakemaan, en suinkaan tavalliselle lääkärille vaan vanhan intialaisen hoitotieteen ayurvedan klinikalle, jota täkäläinen ystäväni Sarla suositti. Prakriti -klinikka oli viihtyisä ja kiireetön, lämpimät värit ja seesteinen tunnelma. Minulta kysyttiin ikä, pituus, paino, verenpaine, veriryhmä ja olenko vege vai non-vege sekä entisen ja nykyiset sairaudet. Minut otettiin vastaan hämärässä puulattiaisessa huoneessa, jossa ison täysin tyhjän pöydän ääressä istui tohtori ja hänen assistenttinsa (ja myöhemmin minun tulkkini...) - Oli jännittävää, että tohtori ei koko aikana koskettanut tai edes läheltä katsonut ihoani jonka vaivakseni ilmoitin. Hän kyseli hyvin vähän kysymyksiä: mikä on verenpaineeni, onko minulla diabetes, onko hilsettä, toimiiko vatsa ja onko vatsantoiminta normaalia. Hän kysyi, syönkö lihaa ja juonko alkoholia, johon yritin vitsikkäästi murjaista, että eipä tuota täällä näy saavan.... Hän kysyi lapseni ja perheeni. Kun yritin selvittää hänelle, että itse epäilen että kyseessä on psykosomaattinen stressireaktio muuton vuoksi, hän kysyi, miksi olen Intiassa. Kerroin olevani työn takia ja saapuneeni kolme viikkoa sitten. Hän kysyi, olinko vasta saavuttuani saanut tietää että joudunkin jäämään kahdeksi vuodeksi, johon ällistyneenä vastasin tietenkin tienneeni tuon jo etukäteen. Siihenpä tohtorimme tokaisi: "if you knew, madam, why the stress?" - Jäin sitä pohtimaan, ihan hyvä kysymys....
Hoitosuositukset tulivat: kahdenlaisia tabletteja aamuin illoin, illalla (kuulemma) pahanmakuista mikstuuraa keitettyyn, jäähdytettyyn veteen sekoitettuna ja saippuan asemesta yrttitahnaa jota sekoittelen itse jauheesta. Lisäksi määrättiin vege-ravinnolle eikä mitään kylmää saisi syödä eikä mitään hapanta. Buttermilk on kuulemma hyvä, pitäisi vielä keksiä mitä se on, sitä kuulemma kannattaa tehdä itse jotenkin erottamalla joku osa jugurtista... Lisäksi 7 päivää putkeen samaan kellon aikaan puuterihierontaa ja sen jälkeen 7 päivän setti siten, että joka päivä 45 minuutin ajan otsalleni valutetaan mainittua buttermilkiä. Tällä pitäisi tulla kaunis ja sileä kutiamaton iho, tosin lääkkeitä voi kuulemma joutua syömään kuukausia. - Jotenkin äkkiseltään länsimainen lääkärissäkäynti ja reseptin kanssa apteekkiin -malli tuntuu tämän rinnalla vaivattomalta, mutta ehdottomasti annan tälle mahdollisuuden. Se ero oli kotimaiseen meininkiin myös, että tohtorin konsultaatio maksoi 2,5 euroa ja lääkkeet nelisen euroa! Koko hoitokokonaisuuden hinnaksi tullee 80 euroa. Sillä ei taida Suomessa selvitä yhdestä lääkärillä käynnistä....
Nyt painelen sekoittamaan ensimmäistä mikstuuraa, katsotaan millainen yö siitä sukeutuu...
Hoitosuositukset tulivat: kahdenlaisia tabletteja aamuin illoin, illalla (kuulemma) pahanmakuista mikstuuraa keitettyyn, jäähdytettyyn veteen sekoitettuna ja saippuan asemesta yrttitahnaa jota sekoittelen itse jauheesta. Lisäksi määrättiin vege-ravinnolle eikä mitään kylmää saisi syödä eikä mitään hapanta. Buttermilk on kuulemma hyvä, pitäisi vielä keksiä mitä se on, sitä kuulemma kannattaa tehdä itse jotenkin erottamalla joku osa jugurtista... Lisäksi 7 päivää putkeen samaan kellon aikaan puuterihierontaa ja sen jälkeen 7 päivän setti siten, että joka päivä 45 minuutin ajan otsalleni valutetaan mainittua buttermilkiä. Tällä pitäisi tulla kaunis ja sileä kutiamaton iho, tosin lääkkeitä voi kuulemma joutua syömään kuukausia. - Jotenkin äkkiseltään länsimainen lääkärissäkäynti ja reseptin kanssa apteekkiin -malli tuntuu tämän rinnalla vaivattomalta, mutta ehdottomasti annan tälle mahdollisuuden. Se ero oli kotimaiseen meininkiin myös, että tohtorin konsultaatio maksoi 2,5 euroa ja lääkkeet nelisen euroa! Koko hoitokokonaisuuden hinnaksi tullee 80 euroa. Sillä ei taida Suomessa selvitä yhdestä lääkärillä käynnistä....
Nyt painelen sekoittamaan ensimmäistä mikstuuraa, katsotaan millainen yö siitä sukeutuu...
tiistai 23. syyskuuta 2008
Kaksi naista
kotitaloani vastapäätä rakennetaan kolmikerroksista pientaloa. Työmaa oli meneillään jo elokuun alussa kun kävin täällä ensimmäistä kertaa. Taloa muurataan paikalla ja työmaalla on hiekka- ja sorakasa ja muutama kuhmuinen ämpäri laastin sekoittamista varten. Rakennuksella on töissä mies ja nainen, varmaankin pariskunta. He näkyvät asuvan työmaalla - enkä usko että kyse on hartiapankkilaisista.... En ole voinut olla tarkkailematta työmaan elämää. Nainen, ehkä minua hiukan nuorempi, näyttäisi tekevän raskaimmat työt. Hän on pukeutunut kirkasväriseen sariin mutta hän kuljettaa tontin reunalta tiiliskiviä päänsä päällä. Hän laittaa mustien hiustensa päälle kangaskaitaleen alustaksi ja kuljettaa neljää tiiltä kerrallaan. Ryhdin on oltava väkisinkin ylväs. Hän sekoittaa laastia kuhmuisessa ämpärissä ja kantaa sitä vasussa lonkkaansa vasten. - Varhaisina aamuina olen nähnyt aamuhämärissä hänen jonkinlaiseen kankaaseen kääriytyneen hahmonsa talorakennelman lipan alla. Häntä ei kalva naapurin koiran haukunta, hän ei ihmettele kuinka ilmastointilaitteen huminassa oppii nukkumaan ilman korvatulppia, hän ei levitä ryppyvoidetta silmiensä ympärille.
Eilen aamulla jouduin hiukan odottelemaan kuljettajaani. Seisoin portilla pc-laukku olkapäällä, päälläni vaatteet jotka varmaan maksoivat tämän tuntemattoman sisareni vuoden tai kahden palkan. Hän teki aamutoimiaan siinä rakennustyömaalla - hän pesi hampaansa ja otti käteensä vettä siitä samaisesta ämpäristä jossa hän oli sekoittanut laastia aiemmin viikolla. Hän levitti kiiltävän mustat hiuksensa hajalleen, otti vettä käsiinsä ja huuhteli työmaan pölyt kauniista hiuksistaan. Minä katselin, omat hiukseni muotoiluvaahdon, vahan ja lakan jäljiltä. Hän katsoi minua takaisin, tutkivasti, suoraan enkä lukenut hänen katseestaan mitään tunteita. Ehkä minä, nainen minäkin mutta niin eri planeetalta, olin tökerö kun katselin hänen aamutoimiaan. En tiedä mitä hän mietti, pohtiko tätä erilaisuutta, hyväksyikö oman karmallisuutensa tässä elämässä. Mitä mietin minä, täällä korostetusti etuoikeutettu valkoinen madame, jota tullaan joka aamu hakemaan ja joka voi silmää räpäyttämättä maksaa kerrallan kuntosalin vuosimaksun? En minä miettinyt, analysoinut - minä katsoin, minä näin - jotain jäi kytemään mielen pohjalle. Yhä tänään tässä osavaltiossa naisista vain 64 prosenttia osaa lukea. Yhä tänään miljoonat naiset Intiassa eivät voi päättää omasta kohtalostaan. Yhä lukemattomia tyttövauvoja hylätään tienvarsille ja ojanpohjalle. Minä lupasin, tuon niin lähellä mutta samalla niin kaukana olevan "sisaren" suoran katseen häkellyttämänä, että täällä ollessani etsin jonkun hylättyjen tyttöjen koulun tai orpokodin, jonne voin lyhentää velkaani. Velkaani siitä, että minä olen saanut niin paljon. - Kuten ihailemani Mika Waltari sanoi elämäkerrassaan: "minä onnellinen - ihmiskunnan kärsimyksellä mitattuna".
Eilen aamulla jouduin hiukan odottelemaan kuljettajaani. Seisoin portilla pc-laukku olkapäällä, päälläni vaatteet jotka varmaan maksoivat tämän tuntemattoman sisareni vuoden tai kahden palkan. Hän teki aamutoimiaan siinä rakennustyömaalla - hän pesi hampaansa ja otti käteensä vettä siitä samaisesta ämpäristä jossa hän oli sekoittanut laastia aiemmin viikolla. Hän levitti kiiltävän mustat hiuksensa hajalleen, otti vettä käsiinsä ja huuhteli työmaan pölyt kauniista hiuksistaan. Minä katselin, omat hiukseni muotoiluvaahdon, vahan ja lakan jäljiltä. Hän katsoi minua takaisin, tutkivasti, suoraan enkä lukenut hänen katseestaan mitään tunteita. Ehkä minä, nainen minäkin mutta niin eri planeetalta, olin tökerö kun katselin hänen aamutoimiaan. En tiedä mitä hän mietti, pohtiko tätä erilaisuutta, hyväksyikö oman karmallisuutensa tässä elämässä. Mitä mietin minä, täällä korostetusti etuoikeutettu valkoinen madame, jota tullaan joka aamu hakemaan ja joka voi silmää räpäyttämättä maksaa kerrallan kuntosalin vuosimaksun? En minä miettinyt, analysoinut - minä katsoin, minä näin - jotain jäi kytemään mielen pohjalle. Yhä tänään tässä osavaltiossa naisista vain 64 prosenttia osaa lukea. Yhä tänään miljoonat naiset Intiassa eivät voi päättää omasta kohtalostaan. Yhä lukemattomia tyttövauvoja hylätään tienvarsille ja ojanpohjalle. Minä lupasin, tuon niin lähellä mutta samalla niin kaukana olevan "sisaren" suoran katseen häkellyttämänä, että täällä ollessani etsin jonkun hylättyjen tyttöjen koulun tai orpokodin, jonne voin lyhentää velkaani. Velkaani siitä, että minä olen saanut niin paljon. - Kuten ihailemani Mika Waltari sanoi elämäkerrassaan: "minä onnellinen - ihmiskunnan kärsimyksellä mitattuna".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
