Hämärän peitossa...

Ikkunasta ulos katsoessa pohjoinen maisema on lumen ohuesti peittämä. Hämärä viipyy kaiken yllä kellonajasta riippumatta. Maisemassa on pysähtyneisyttä. Lepoa. Vanhan poisjättämistä. Uuteen valmistautumista. Siksi kai talvet on keksittykin - niiden tarkoitus on antaa elämän huokaista ja levätä. Vaikka olen asunut vasta kolme kuukautta Intiassa, tropiikin jatkuvassa paahteessa ja yltäkylläisessä auringossa, tämä hämäryys ja pimeys tuntuu äkikseltään oudolta. Samalla siinä on jotain kovin tuttua ja turvallista. Ihmekös, näillä leveyksillähän minä olen kasvanut ja elellyt.

Aistin ja nautin tuttuja tuoksuja ja makuja. Lanttua, glögiä, kinkkua, rosollia. Ei välttämättä niin hekumallisia makuja, mutta tuttuja. Kai ne rakentavat jotain siltaa lapsuuteen. Ja siitä syntyy turva, jatkuvuus, kuulumisen tunne. Kuulumisen tunne saa uuden ulottuvuuden kun lähtee kauas kotoa. Intiassa olen korostetun yksin. En vain sen takia että olen ulkomaalainen vaan myös sen kummallisuuden takia että olen yksineläjä. Kuinka joku voi jättää perheensä kauas ja lähteä maailman ääriin.

Jouluksi tulin kotiin. Kodin tekevät isäni ja vaimonsa ja poikani. Vuosien tauon jälkeen istuimme kolme polvea saman jouluaterian äärellä. Menin illalla nukkumaan harvinaisen tyynenä - puhelimen saattoi laittaa sammuksiin: kanssani nukkuisivat saman katon alla ne ihmiset joiden hyvinvointi on sydämelläni. Ei tarvitsisi olla valmiuksissa siellä kaukana - rakkaitteni unien tuhina kuuluisi korviini.

Minä, isäni esikoinen, olen tällä matkalla myös luopumassa. Tämä on viimeinen joulu kun olemme yhdessä. Isäni elämänlanka ohenee. Nyt on aika olla lähellä, istua sohvassa lähekkäin. Välillä jutella, välillä vain olla. Kiedon oman vahvan käsivarteni isäni haurastuvan olemuksen ympärille. Haluaisin antaa voimia. Ehkä annankin. Toivoisin niin. Kerromme toisillemme tarinoita, muistoja. Osan tunnemme kumpikin. Osaa toinen ei muista. Keräämme polkumme varrelta yhteisiä katkelmia. Naurattaa välillä. Kyyneleet pusertuvat välillä silmäkulmaan ja kurkussa on pala. Tähän on tultu. Hyvä näin. - Aattoiltana rutistin isää ja sanoin, että me ollaan kuule kuljettu yli 48 vuotta yhdessä. Isä tokaisi siihen "ilmankos tunnut niin tutulta"..... Se tuntui mukavalta.

Katselen sohvalla torkkuvaa isää. Mietin kuinka monesti hän on valvonut minun untani kun olin pieni. Nyt minä valvon ja hoivaan. Osat vaihtuvat. Luonnonjärjestys sekin. - Pohjoisen lempeässä hämärässä teemme tiliä. Vähäeleisesti mutta suuria asioita liikuttaen. Minun jouluni 2008. Aamen.