Varpaista ja palelemisestakin

Tuomiokirkon tornin ikkunat kumottivat punaisina. Kivisten apostolien hahmoilla leikkivät valot ja varjot. Värien öistä leikkiä. Kuin revontulien. Portaiden eteen rakennetulla valkoisiin turkiksiin sonnustautunut mies lauloi huikaisevan kauniisti Donizettin "Una furtiva lagrimaa". Minun varpaitani paleli. Vilun pienet tuhatjalkaiset vipelsivät varpaissani ja nakersivat niistä tuntoa. Mikähän snobbailun halu on saanut luopumaan reiluista talvikengistä ja keekoilemaan italialaisilla vuorittomilla nahkasaappailla. Sitä saa mitä tilaa - niin sanoisi lauluntekijä.

Kylmän pohjoisen taivaan valomereksi kylvänyt ilotulitus toivotti vuoden 2009 tervetulleeksi. Tai eipä uusi vuosi kysele, se tulee. Ja jossain se oli jo tullut ja jonnekin vielä tulematta. Minä pitelin kohmeisessa kädessäni kuohuviinilasia ja uskottelin kylmän skumpan olevan juuri se mitä siihen hetkeen tarvittiin vaikka kroppa karjui rommikaakaota. - Yhden asian lupasin itselleni. Minä joka en uudenvuodenlupauksia tee. Ottaisin vuoden 2010 vastaan paljaat varpaat lämpimässä hiekassa.

Näinä päivinä elän jotain välitilaa. Tapaan perhettä ja ystäviä. Nukun sohvilla, lattialle levitetyillä patjoilla. Olen koditon. Eilen ajoin lainattua autoa ja kehäykköseltä Malmille noustessani oli vaikea olla menemättä suoraan. Piti laittaa vilkku ja mennä vasemmalle. Ei voinut mennä suoraan koska se oma koti ei ole nyt minun kotini. Siellä asuvat toiset. Minun kotini on keltaisesssa talossa Bengalinlahden rannalle, sen äkäisen rähisevän tamilikoiran naapurissa. Siellä missä varpaita ei palele. Siellä missä on hiki koko ajan. Ja missä aamulla banaaninmyyjä sotkee fillarillaan katua pitkin ja rämistää räikkää.

Lähden maanantaiaamuna Intiaan. Ihmeellinen Intia. Ihmisiä kuhiseva Intia. Inhimillisen elämän koko kirjon näyttävä Intia. Ilmastointilaitteen hurinan viilentämä Intia. Inkiväärin, chilin ja korianterin maustama Intia. - Paikka jota voisin alkaa varovasti kutsua kodiksi. - Luin Suomessa lehdestä kolumnin, jossa naiskirjoittaja totesi terävästi kodin merkitystä pohtiessaan, että nainen rakentaa kotia tavaroilla ja tavaroiden kautta, hankkii sinne omannäköisiään esineitään ja asettuu taloksi. Miehelle hän totesi kodin olevan enemmän leiri, jonne tämä pudottaa reppunsa kunnes on taas aika nousta ja lähteä tien päälle. Tunnistan itsessäni tuon tarpeen tehdä Intian -kodistani näköiseni: se on minun pesäni, minun turvapaikkani - olkoonkin että ulkopuolella koirat ulvovat, banaaninmyyjät kailottavat, riksakuskit soittavat torviaan. - Minä katan aamiaispuuroani varten Kaipiaisen Paratiisilautasen ja koristelen kaurapuuroni papaijanlohkoilla. Kahden kulttuurin välinen kompromissi!

Maanantaiaamuna vangitsen vielä varpaani italialaissaappaisiin. Tiistaiaamuna vapautan ne ja lähden töihin kultaisissa sandaaleissani. Luulenpa varpaideni iloitsevan, vaikka Chennain pöly asettuukin taloksi ihohuokosiin. Minä itse, varpaideni lailla, elän kahden äärimmäisen välillä. Yritän oppia Intiasta ja intialaisilta ja samalla seuraan itseäni: mitä opin ja miten opin. Olenhan asettanut itselleni Intian -läksyksi oppia kärsivällisyyttä. Että oppisin kärsivällisyyttä, etten tulisi enää pahemmaksi rähjäksi kuin olen. Että oppisin että "time is forever". Että asioilla on taipumus järjestyä. Ja vaikka ne eivät aina järjestyisikään, niin sekään ei ole niin järisyttävää. Että järjestäytymättömienkin asioiden kanssa oppii elämään. Ja että olen tullut siihen ikään, että voin ihan itse päättää, paleleeko minun varpaitani vuoden 2010 vastaanottajaisissa...