Kauneimmat joululaulut

Joulutunnelman tavoittaminen ei ole Intiassa suomalaiselle helppoa. Joulukoristeita toki myydään ja kaupallista joulua tarjotaan hinduenemmistöiselle väestölle. Ilmastolla on iso merkitys: suomalaisen DNA:ssa jouluun kuuluu talvi ja pakkaset. Täkäläinen talvi tarkoittaa alle + 30 C meneviä päivälämpötiloja ja nyt on suorastaan miellyttävää on ollut tavallista vilakampaa eli ei tarvitse päivittäin hikoilla.

Parhaiten jouluntunnelma tuli pari viikkoa sitten erään täällä lähes 50 vuotta asuneen ruotsalaisrouvan kotona: ruotsalaiset ja ruotsalais-intialaiset lapset esittivät Lucia -kulkueen ja lauloivat tuttuja rakkaita lauluja. Kynttilöitä, ruotsalaisia joulukoristeita, kuusi, Ruotsista tuotua glögiä ja Chennain ruotsalaisrouvien leipomia nissepullia, pipareita ja toskakakkua - tuli ihanan jouluinen olo vaikka ulkona raivosi monsuunisade. - Kotona olen polttanut kynttilöitä, kuunnellut Ylioppilaskunnan Laulajien ja Rajattomien joulumusiikkia - ja laulanut mukana rakkaita tuttuja lauluja. Glögimausteseos on marinoitumassa vodkassa mutta pipareita en jaksa alkaa leipoa. Ehkä ryhdistäydyn ja teen joulupullaa - rohkaistuneena Lucia-juhlan erinomaisesta pullasta, joka oli leivottu intialaisesta vehnäjauhosta eli maidasta. Joulukuusiasian kanssa yhä kipuilen: kävin jo tinkimässä kaameista kiinalaisista nylonkuusista mutta jotenkin en saanut sellaista ostettua. Delhistä ostin niin upeat joulukoristeet, että johonkin puuhun ne on ripustettava. Taidan painella tänään vielä taimitarhalle - kyllä sieltä joku banaanipuuta sopivampi on joulukuusen virkaa saatava toimittamaan!

Lauantai-iltana lähdimme pienellä suomalaisporukalla Sant Thomeen kauniisen juhlavaan goottilaiskirkkoon: siellä olisi joululaulukilpailu. Toivoimme saavamme joulutunnelmaa, mutta totesimme kulttuurisen suodattamiskykymme liian alhaiseksi... Kaunis kirkko muistutti enemmän markkinapaikkaa: kuusessa välkkyivät sähkönsiniset tiuhaan blinkkailevat valot, ristiinnaulitun Vapahtajan puinen risti oli koristettu punaisilla välkkyvillä värivaloilla, kirkon seinille oli viritetty valtavia kaiuttimia ja syntetisaattorin komppi pauhasi ylimpänä. Osa lauluista oli tamilien omia joululauluja ja muutama tuttukin laulu laulettiin, mutta vain yksi niistä oli mitenkään kristillinen hengeltään. Ja kirkkokansa oli värikästä muutenkin kuin sarien värikirjon puolesta: perheet ja ystävät olivat tulleet sinne seurustelemaan ja iloinen kailotus kuului kaikkialta. Osa puhui puhelimeen ja osa elämöi muuten vain. Suntiotyyppinen mieshenkilö jakoi pahvilaatikosta kaikille pienen pussin jossa oli sitruunakakkupala ja intialaisia suolaisia snackseja. Mussutus ja massutus alkoi ja muovipusseja lenteli lattialle.

Ylimpänä pauhasi syntikka, jonka ääni katkeili kaiuttimista ulos tullessaan. Jotenkin sain regression muinaiseen Peteliuksen hupiohjelmaan ja musisoivaan parivaljakkoon Rampe ja Naukkis.... Muistelin haikeudella Johanneksen kirkon Kauneimpia joululauluja ja ihanan harrasta tunnelmaa. Ja sitä joulumieltä, joka aina valtaa mielen kun lopussa lauletaan yhteislauluna "Maa on niin kaunis".

Maa on kaunis omalla tavallaan täälläkin, mutta joulun on löydyttävä sydämestä ja muistojen kerroksista.

Monsuuniloma

Punaista savensekaista velliä on joka paikassa. Sitä on punasavisen tien lukuisissa kuopissa. Sitä on säärissäni. Sitä on housujeni lahkeissa. Sitä on jopa kasvoilla. Sitä on roiskeina silmälaseissani. - Ajelen savisensotkuisella vuokramopollani ja väistelen parhaan taitoni mukaan mutalätäköitä ja lehmänläjiä. Yöllä on taas satanut ja Aurovillen punasaviset tiet ovat vellinä. Aamuinen ilma on sateen jäljiltä raikas ja hapekas - outo tunne voida Intiassa hengittää puhtaantuntuista ilmaa...

- Etelä-Intiassa kaakkoismonsuunit alkavat lokakuun lopussa. Päätin lähteä monsuunilomalle - lähes lomattoman kesän jälkeen kroppa ja sielu huusivat lomaa ja armahdin itseäni. Chennain lähellä, Pondicherry -nimisen erityishallintoalueen kupeessa on Auroville, jonne suuntasin. Auroville on oma pienoismaailmansa, joka on rakentunut jo nyttemmin tästä elämästä lähteneen ranskalaisen naisen, "Äidin", unelmille. Hän visioi yhteisön, joka ei olisi kenenkään omistama mutta kuuluisi kaikille. Sen kansalaisten, asukkaiden tulisi elää luonnonläheisesti ja luontoa ja jumaluutta kunnioittaen. Auroville alettiin ideoida jo 1950-luvulla, mutta se syntyi varsinaisesti 1960-luvulla. Aurovillen asukkaina on sekä intialaisia että ulkomaalaisia - kansalaisia kaikkiaan yli 30 maasta. Aurovillessa tuetaan käden taitoja ja kestävän kehityksen elämäntapaa, muun muassa luomuviljelyä. Auroville elää omaa elämäänsä, mutta myös vierailijat voivat nauttia sen sielua lepuuttavasta ilmapiiristä. Alueella on kymmenittäin majataloja, joihin voi tulla asumaan. Intialaisittain Auroville tarjoaa ainutlaatuiset mahdollisuudet ulkonaolemiseen ja ulkoliikuntaan. Eri yhteisöt tarjovat ohjelmaa, joihin vierailijatkin voivat osallistua.

Olen viikon aikana syönyt uskomattoman maukkaita aterioita pienissä ravintoloissa, joissa usein on töissä eurooppalaisia vapaaehtoisia. Olen osallistunut tanssimeditaatioon ja istunut monikulttuurisen ryhmän kanssa laulamassa (chanting) erimaalaisia lauluja, joiden kautta energia virtaa ja ihminen löytää yhteyden paitsi toisiinsa niin myös luojaan. Olen aloittanut aamuni täällä 15 vuotta asuneen milanolaissyntyisen Monican vetämillä asthangjooga-sessioilla. Nyt vasta tiedän, mitä asthangajoogan pitäisi olla - ja niin tietää kroppanikin, joka huutaa hoosiannaa jokaisten treenien jälkeen. Aamujoogan ja iltapäiväisen kilometrin uintilenkin jälkeen vierasmajani valot sammuvat jo puoli kymmenen jälkeen. Ulkona pitävät ääntään monet minulle tuntemattomat eläimet - ehdottomasti kovaäänisimmät ikinä kuulemani sammakot asuvat eteläisessä Intiassa! Aamuisin ikkunan läpi suodattuvat outojen lintujen äänet - heräävä aurinko saa ne konsertoimaan oudoin sävelkuluin.

Aamuajelulla Monican idylliseen eteläintialaisen kotiin väistelen lehmiä, jotka ovat suurin joukoin liikenteessä. Kotimatkalla poikkean leipomossa, josta saa maailman parhaita croisanteja ja lähes suomalaisen tummaa leipää. Aurovillen iso eurooppalaistaustainen väestö on tuonut mukanaan oman leipä- ja leivonnaiskulttuurinsa enkä ole aiemmin Intiassa missään saanut niin hyvää leipää! Teinpä löydön pienestä herkkupuodista: Finncrispin hapankorppuja oli hyllyssä eri makuversioina!

Suomalaisen sielu lepää Aurovillen kaltaisessa paikassa. 10 ja 20 miljoonan asukkaan kaupungit eivät ole suomalaisen ominta sielunmaisemaa - Aurovillessa olen hetkittäin tuntenut palaavani sydämenpaikkaani Suomessa - Kuoppalan kylän Aholan talon pihamaalle. Puut, kasvit, kukat, eläimet ovat erilaisia ja aurinko on armottomampi ja sateet rajumpia, mutta äitimaa on sama.

- Monsuunit ovat intialaisille vähintään yhtä tärkeä asia kuin kesän auringonpaiste suomalaisille. Aluksi tuntui oudolta, kun ihmiset ihastelivat sateista keliä: kuinka ihana ilma onkaan! Eteläisessä Intiassa aurinko ja helle ovat normi ja siksi sade on tervetullut raikastaja ja viilentäjä. Ihmiset lähtevät ulos nauttimaan sateesta, lapset juoksentelevat kuralammikoissa nauraen - onhan sade kuumassa maassa elämän antaja ja sadon takaaja. - Romanttisia monsuunilomia mainostetaan pariskunnille ja mikäpä olisikaan romanttisempaa kuin kävellä lämpimässä sateessa merenrannalla.

Minun somassa vierastalon huoneessani monsuuni tuntuu myös. Pyyhkeen kuivuminen kestää toista vuorokautta. Tulitikut eivät kosteuttaan syty. Kynsiviila on pehmennyt käyttökelvottomaksi. Sateen kastelemien sandaalien kuivuminen kesti kolmatta vuorokautta. Mutta iho ei kaipaa kosteusvoiteita ja kynnet kasvavat kohisten! Ehkäpä joskus Intian jätettyänikin palaan monsuunilomalle...

Kahden vuoden jälkeen...

Syyskuun 6. päivä juhlistin toista vuosipäivääni Intiassa pienellä samppanjapullolla. Istuin yksin kotosalla ja skoolasin itselleni ja Intialle. Kliseemäistä todeta, kuinka nopeasti aika menee. Kaksi täyttä vuodenkiertoa. Syksy on intialaisten festivaali- ja juhla-aikaa. Jo kolmas Eid Mubarak ja Ganesha Chhaturthi menivät. Eid juhlistaa muslimien ramadanin päättymistä ja Ganesha -juhlassa juhlitaan hindujen norsunkasvoista jumalaa, jonka savikopioita upotetaan mereen ja muihin vesiin varmaan miljoonia symboloimaan elämän jatkuvaa kiertokulkua.

"Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun jälleen pitää tuleman". - Kävin Kolkatassa katsomassa Kumartulin kaupunginosassa jumaltentekijöitä. Muutamalla kapealla kadulla asuu ja työskentelee jumaltentekijöiden ammattikunta. Joen rannasta kärrätään käsikärryillä savea josta jumalankuvia muokataan jos minkälaisia. Itse jumalanrunko sidotaan oljista ja oljet päällystetään savella ja annetaan kuivua. Sen jälkeen niitä maalataan ja koristellan mitä huikeimmiksi luomuksiksi. Ganesha -sesonki meni juuri ohi ja nyt jumalantekijät valmistivat hikisissä kurjissa luolissaan Durga -jumalattaria. Durgan festivaalit ovat lokakuussa ja erityisesti Länsi-Bengalissa Durga on tärkeä jumalatar. Durga on vahva naisjumala: hänen eläimensä on leijona ja hän käy miekallaan pelottomasti kaikkien häntä uhkaavien kimppuun. "Voittamaton", kuvataan häntä usein.

Elämä Intiassa soljuu totuttuun tapaan. Jatkoin sopimustani vielä vuodella. Ehkä ensi vuonna tähän aikaan rakennan Suomen -kotiani takaisin asumiskelpoiseksi. Ehkä en. Juuri nyt Suomeen -palaaminen tuntuisi hyvältä. Tänä kesänä kaipasin kipeästi Suomen suvea ja ihanaa luonnossa liikkumista. Syksyn tullen haikailen kirpakoita aamuja ja lempeästi hämärtyviä iltoja.

Intia on muuttanut minua. Osan muutoksesta hahmotan ehkä vasta kotiinpalattuani. Olen ehkä oppinut pikkuriikkisen kärsivällisyyttä. Olen toisaalta oppinut vaatimaan palvelua, mikä Suomessa tulee lyömään korville. Olen tullut hemmotelluksi koska kotityöt tekee joku muu. Mutta Suomessa vessaharjaan ja imuriin tarttuminen varmaan käy kuin luonnostaan - siitä en sinänsä huolta kanna. Olen oppinu itsestäni paljon. Olen saanut upeita ulottuvuuksia ajatuksiini elämästä ja kuolemasta. Olen oppinut ajattelemaan uskontojen ulkopuolelta - olen saanut tutustua jumalaan ja jumaluuteen joka ei tunne opinkappaleita eikä erottele kirkkokuntia. Se lohduttaa ja auttaa saamaan järkeä ja rakennetta tähän mitä elämäksi kutsutaan.

En vieläkään ole tottunut Intian suuriin numeroihin. Ne pyörryttävät yhä päätä. Suomalainen mittakaava on niin erilainen. - Intian valtion rautatiet työllistävät 1,6 miljoonaa ihmistä. Intiassa kuolee liikenteessä 140 000 ihmistä vuodessa. Intiassa tehdään vuodessa 140 00o aborttia. Intiassa on 360 miljoonaa ihmistä joilla ei ole vessaa. Intian pitäisi vuoteen 2040 mennessä pystyä kouluttamaan 350 miljoonaa ammattitaidotonta ihmistä pitämään Intian talous kasvussa. Intian keskiluokkkaan arvioidaan vuodessa kiipeävän vähintään 50 miljonaa ihmistä. Kotivaltiossani Tamil Nadussa on 77 000 ilman lupaa pystytettyä temppeliä tai muuta pyhäinpalvontapaikkaa.

Minun kaksi pientä vuottani Intiassa on siis kovin vähän. Minun elämässäni se on kuitenkin merkityksellinen aika. Ganesha, Durga ja muut värikkäät ja monimuotoiset Intian jumalat varjelevat ja rikastuttavat elämääni. Osa niistä seuraa aikanaan mukanani koristamaan kotiani. Osa niistä on jättävä minuun jälkensä.

Intialainen poliisi

Intialainen poliisi seisoo kotini lähellä isossa risteyksessä. Hän jaarittelee torimyyjien kanssa eikä häntä kiinnosta kypärättömien motoristien armeija. Eikä häntä kiinnosta vaikka yhden moottoripyörän päällä on viisihenkinen perhe. Intialainen poliisi sen sijaan innostuu tavattomasti, jos hän tapaa iltahämärässä parkkeeratusta autosta tytön ja pojan. Hän pakottaa kamarille, huutaa ja solvaa tyttöä ja pitää molempia tuntikausia kuulusteltavina. Liikenneturvallisuus ei ole hänen agendallaan korkealla, mutta moraalinvartijana hän on ylivertainen.

Viime viikonloppuna eräs Chennain rantabaareista oli ollut auki puoli kahteen aamulla. Laki määrää kaikki anniskelupaikat suljettaviksi klo 23.30. Baarin aukiolosta oli annettu poliisille vihje ja poliisi pääsi unelmiensa apajille. Baarin omistaja ja henkilökunta vietiin kamarille, mutta niin vietiin myös osa asiakkaista. Asiakkaita oli pidetty kuulusteltavina aamukymmeneen saakka, mutta he olivat selvinneet varoituksella. - Suomalaiseen oikeustajuun ei sovi, että asiakkaat joutuvat moisesta poliisin kouriin, mutta Intiassa se on mahdollista. Poliisin mukaan asiakkaiden tulee tuntea lainsäädäntö ja ymmärtää poistua ajoissa!

Tiukkaa lakia rikkovia baareja on kaupungissa moniakin. Tarina kertoo, että poliisille maksamalla jatkoaikaa voi saada. Ehkä rantabaarin omistaja ei ollut ymmärtänyt toimia systeemin mukaisesti...

Punen kaupungissa oli viime viikonloppuna ollut lähes 300 opiskelijan bileet. He olivat saapuneet bussilasteittain erääseen resourtiin, jonka muut asiakkaat olivat hälyttäneet kovan musiikin vuoksi poliisin paikalle. Poliisi tuli ja bileet loppuivat siihen: lähes 400 pulloa alkoholia päätyi poliisin haltuun ja peräti seitsemän lääkäriä kutsuttiin paikalla tutkimaan juhlavieraita. Lehtiartikkeli ei täsmentänyt tutkimusten luonnetta - itse jäin pohtimaan selvittivätkö he mahdollisia huumeita vai ehkä tyttöjen kunniallisuutta....

Intialaisella poliisilla on pieni palkka, kuten julkisen sektorin työntekijöillä muutoinkin. Poliisilla on tässä maassa iso valta; ihmiset tietävät poliisin mahdollisuudet sabotoida heidän elämäänsä ja aiheuttaa häpeää sekä yksilölle että perheelle. Lähtökohta on poliisin kannalta oivallinen: pienistä ja isommistakin puroista on helppo kerätä mukavaa palkanlisää. Isä maksaa häpeän pelosta pienen "lahjoituksen", jotta poikaystävän kanssa autossa illalla istunut tytär ei saa julkisesti huonon naisen mainetta. Kolariin joutunut intialainen maksaa poliisille 80 euron arvoisen "lahjoituksen", jotta tämä suostuu antamaan lausunnon vakuutusyhtiölle. Vaihtoehtoja ei ole, kun auto uhkaa jäädä kolaroituna maantielle...

Samanaikaisesti lisääntyneiden murtojen ja omaisuusrikosten aallossa painivia kansalaisia kehotetaan turvaaman lähipoliisiin: kertokaa poliisille, jos aiotte poistua kodistanne pidemmäksi aikaa - poliisi kyllä vartioi kotiasi! Minä mieluummin taidan vaihtaa oveeni Abloyn lukkosylinterin....

Äidit ja tyttäret

"The last thing I want,
mother,
is to grow up
to be you
So patient
so docile...
No,
I wont be you.
Never. Not me.
But first,
I'll just get my husband
his tea."

Hellyttävän terävänäköinen runo Intian nykynaisesta, joka elää kahden maailman välissä. Runo on poiminta naisten runoantologiasta, johon on kerätty ihan tavallisten naisten tuntoja naisenelämästä.

Kahdenkaan Intian -vuoden jälkeen en osaa piirtää tarkkaa kuvaa intialaissiskoista. Ja kuinka nyt piirtää yhdellä viivalla kuva yli 500 miljoonasta naisesta - mahdoton tehtävä. Erilaisia välähdyksiä, erilaisia profiileja piirtyy mieleeni kohtaamistani naisista, niistä joiden kohtaloista olen lukenut lehdestä, niistä joista kuulen tarinoita. - On Ranjana, joka on harvinainen eronnut eteläintialainen nainen ja joka on lähettänyt teinipoikansa sisäoppilaitokseen. Yhtäältä Ranjana käy baareissa ja bilettää, toisaalta sunnuntaiaamuisin hän harjoittelee buddhalaista laulua (chanting). - On Soumithra, varakas brahmiinirouva, joka hallinnoi kolmea kotia ja hoitaa menestyksekkään miehensä holding-yhtiön asioita ja tekee vapaaehtoistyötä. Hän harrastaa kodinsisustusta ja matkustelee maailmalla, mutta silti hän painottaa, että ennen hänen tarpeitaan tulevat aviomiehen, tyttärien, omien vanhempien ja appivanhempien tarpeet. Perhe on tärkeä ja hän, nainen, kannattelee sitä perhettä. Iso tehtävä hentoiselle nelikymppiselle leidille. - On Nidhi, maisterintutkinnon suorittanut liikkeenjohdon konsultti, joka ei millään ehdi toimistolle kello yhdeksäksi, koska ennen työpaikalle tuloa hän on valmistanut kaksi lämmintä ateriaa: eteläintialaisen aamiaisen koko perheelle ja lisäksi lounaan, jonka hän pakkaa käytännöllisiin kerrosrasioihin miehelleen, koulua käyvälle teinityttärelleen ja itselleen. Lisäksi hän valitsee vaatteet koko perheelle ja laskostaa ne perheenjäsenten vuoteelle. Illalla hän valmistaa vielä kolmannen lämpimän aterian - intialainen ei syö samaa ruokaa kahta kertaa eikä edes lounaan ylimäämäriisiä voi ajatella lämmitettävän. Sen hän mahdollisesti kiikuttaa taloyhtiön vartijamiehen illalliseksi... - On Poornima, apulaiseni, joka yksinään luotsaa eteenpäin kolmea tytärtä. En ole raatsinut kysyä, lähtikö aviomies menemään kolmannen tyttären jälkeen. Lähtenyt on joka tapauksessa. Poornima tekee työtä kolmessa huushollissa apulaisena. Jotain on mennyt pieleen jossain vaiheessa, koska hän on käynyt 9 luokkaa koulua ja puhuu hyvää englantia. Kenties hänestä piti tulla ihan jotain muuta. Poornima kokkaa ja siivoaa ja silittää ja kouluttaa tyttäriään. Hänellä ei ole varmaan aikaa pohtia, onko hän kuten äitinsä - uskon että hän suuntaa tarmonsa tyttäriensä tulevaisuuden rakentamiseen.

Minä, itsellinen suomalainen sinkkunainen, istun ja bloggaan - keitettyäni teetä vain itselleni. Mene ja tiedä, onko tämäkään hyvä...

"Kuinka köyhä on oikeasti köyhä?"

Intialainen Gautam Adhikari otsikoi kolumninsa provosoivasti. Oxfordin yliopisto ja YK:n kehitysohjelma UNDP julkistivat vastikään köyhyystutkimuksen, jonka tulokset ovat käynnistäneet Intian mediassa kovan keskustelun. Kahdeksassa Intian köyhimmässä valtiossa on 410 miljoonaa virallista köyhää - enemmän kuin 26:ssa Afrikan valtiossa yhteensä!

Adhikari kertoo tarinaa, kuinka 1993 Delhin keskushallinto pyysi osavaltioita laskemaan köyhänsä. Länsi-Bengalin hallitus vyörytti laskemisvastuuta eri lääneilleen ja nämä edelleen kylätoimikunnilleen. Tämän massiivisen operaation seurauksena keskushallinto veti annettuja lukuja yhteen ja lopputulos oli ällistyttävä: monissa lääneissä köyhien osuus väestöstä ylitti reippaasti 100 prosenttia! Laskennan perimmäinen tarkoitus oli matkan varrella hämärtynyt ja paikallistasolla oletettiin Delhistä olevan tulossa tukiaisia sitä enemmän mitä suurempi on köyhien osuus... Länsi-Bengalin silloinen pääministeri esikuntineen väänteli numeroita poliittisesti korrektimpaan suuntaan - mielestäni oivallinen esimerkki intialaisesta tilastoinnista.

Intian keskushallinto on hankalassa tilanteessa: kansainväliset arviot osoittavat Intian keikkuvan globaalin köyhyystilaston huipulla ja samaan aikaan Intialla on tarve viestiä maailmalle Intian nopeaa talouskasvua ja lisääntyvää vaurastumista. Kriittisten intialaisten asiantuntijoiden mukaan köyhiä on vähintään 300 miljoonaa, mutta jopa lähes 700 miljoonan köyhän armeijasta on arvioita. Mikä lie korrelaatio WHO:n tutkimuksella, jonka mukaan Intiassa on 638 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole vessaa...

Intian bruttokansantuote kasvaa lähes 10 prosenttia vuodessa. Talouskasvun ja lisääntyvän vaurauden hedelmät ovat harvojen herkkua: arvioidaan että vain 10 prosenttia intialaisista hyötyy siitä. Hyötyjiä ovat Intian suurissa metropoleissa asuvat urbaanit menestyjät ja maaseutujen köyhät ja vähemmän koulutetut elävät ahdingossa, vailla lupausta helpotuksesta. Inflaatio laukkaa lähes 18 prosentissa ja ruokakorin hinta on kallistunut saman verran - valtion ruokakupongeista huolimatta yhä useammalla perheellä nälkä on jatkuva vieras.

Moni nimekäs kolumnisti ja intellektuelli vaatii mediassa toimenpiteitä ja poliittista tahtotilaa köyhyyden vähentämiseksi - Intiassa kiehuu pinnan alla aineksia suuriin levottomuuksiin. Intia elää jo nyt itsenäisyyden aikansa levottominta aikaa, kun kahdeksassa osavaltiossa on levottomuuksia ja väkivaltaisuuksia. Myös omaisuuten kohdistuvat rikokset ovat rajusti lisääntymässä: kateus ja osattomuuden tunne ajavat murtoihin ja ryöstöihin. Intian korruptoitunut poliitikkokunta ei vielä ole avannut silmiään: heidän agendallaan köyhyydenpoistaminen ei todella vielä ole. Keitä he sitten kyykyttäisivät ja keiltä he ostaisivat ääniä, jos köyhiä ei olisi.

Intian valtava, isolta osin kouluttamaton pienempien kaupunkien ja maaseudun nuoriso eittämättä on valmis barrikadeille vaatimaan parempaa elämää: hindulainen alistuminen karman lakiin ei ilmeisesti enää ole heidän mantransa. Intian kuuluisa koulutettu IT-ammattikunta on loppujen lopuksi vain pieni osa, alle miljoona, Intian valtavasta väestöstä. Loput, noin 550 miljoonaa nuorta intialaista, vaatii pian suureen ääneen osuuttaan kasvusta eikä heistä iso osa kuulemma tyydy vaatimaan vaan lähtee hakemaan oikeutta. Intian yhteiskuntarauha on siis uhattu ja on mielenkiintoista nähdä, missä vaiheessa valtiovalta herää asian vakavuudelle.

Suurimalle osalle intialaisista 100 rupiaa (noin 1,7 euroa) on iso raha. Se on monen päivätyöläisen päivän palkka. Minä ostin viikolla vihanneksia ja ihmettelin kauppiaalle ostosteni hintaa: hän yllätti minut kertomalla että kilo porkkanoita maksaa nykyisin 60 rupiaa eli lähes euron. Se herätti minut ymmärtämään, miksi monet keskiluokkaisetkin intialaiset ovat alkaneet tinkiä vihannesten määrästä.

Intian kylissä ja kaduilla elää USA:n väestöä suurempi määrä ihmisiä, jotka eivät aamulla tiedä, onko heidän päivittäinen riisi- ja linssiannoksensa turvattu. Eikö niin köyhä ole ihan oikeasti köyhä!

Vauvan hintalappu 60 euroa...

Viime viikkoina lehdissä on kerrottu laajasti lapsikaupasta. Tamil Nadun osavaltio, jossa asun, on paljastunut (!) isoksi lapsikaupan keskukseksi. Erityisesti tutkinnan kohteena on vauvojen ja imeväisikäisten kaupittelu. Sydäntä kääntää lukea tarinoita, joissa köyhät äidit myyvät vastasyntyneitään niinkin pienellä rahalla kuin 3000 rupialla eli 60 eurolla. Tyttövauvan saa tuolla rahalla, pojasta pitää pulittaa kolmin-nelinkertainen hinta. 3000 rupiaa on intialaisessa perheessä työskentelevän apulaisen kuukausipalkka - mutta todella köyhille se on suuri raha. Epätoivo, nälkä ja jo ennestään liian suuri lapsilauma ajavat vauvan myyntiin.

Orpokodit ja julkiset sairaalat ovat syntipukkien listalla. Lisäksi alalle on syntynyt myös välittäjien ammattikunta, jotka ostavat vastasyntyneen halvalla ja myyvät sen jopa monikymmenkertaisella voitolla lapsettomille varakkaammille pariskunnille. Ostajat eivät aina tiedä totuutta vauvasta - heille voidaan helposti kertoa sen jääneen orvoksi.

Orpokoteja on paljon ja niistä pieni osa minkäänlaisen valvonnan piirissä. Ne taistelevat rahavaikeuksien kanssa ja lisäksi kaikilla orpokotien pitäjillä ei ole filantrooppista motiivia orpokodin pitämiseen - takana on julma business, jossa kauppatavarana on pienen ihmisen elämä. Julkisia sairaaloita syytetään lehdissä lepsusta ja piittaamattomasta johtamisesta ja valvonnasta: kuka tahansa voi tulla sairaalaan milloin tahansa ja marssia vastasyntyneiden osastolle "katsomaan sukulaistytön vauvaa". Sairaalan apuhenkilökunta on pienipalkkaista ja äärimmäisen korruptoitunutta: he vaativat lahjuksia potilailta ja potilaiden omaisilta. He perivät maksua hissinkäytöstä, vessaanpääsystä, potilaan pesemisestä ja ties mistä. Potilaat ovat pöyristyttävässä määrin heidän armoillaan - jollet maksa, niin et saa hoitoa ja vaikkapa vauvasi saattaa kadota!

Tamil Nadun poliisi paljasti vähän aikaa sitten ison vauvanvälitysrenkaan ja monia lapsia on palautettu vanhemmilleen - kaikki heistä eivät suinkaan ole myyneet lapsiaan vapaaehtoisesti ja osalta heistä lapset on siepattu. Myös isompia lapsia siepataan ja kuljetetaan toisiin valtioihin kotiapulaisiksi ja lastenhoitajiksi. Luin kahdeksanvuotiaasta tytöstä, joka oli hakeutunut poliisin luo turvaan kun hänen isäntäperheensä oli hakannut häntä jatkuvasti perheen parikuisen tyttövauvan kehnosta hoitamisesta. Kuinka sydämettömiä ihmiset voivat olla: pestata lapsi hoitamaan lasta ja hakata hänet henkihieveriin huonosta suoriutumisesta! - Monet isommat lapset joutuvat myös seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi - ja pöyristyttävän usein perheen naisten hiljaisella suostumuksella.

Intiassa on hyvin paljon tabuja ja vaiettuja asioita - häpeämomentti on suuri ja sen varjolla isoistakin julmuuksista vaietaan. Naiset ovat monella saralla ja monessa yhteiskuntaluokassa edistyneet valtavasti viime vuosina, mutta yhä nainen usein vaikenee ja nielee asioita, joita hänen länsisiskonsa ei sulattaisi. Sydäntäni kääntää, kun ajattelen niitä satoja ellei tuhansia naisia, joiden äidinsylistä riistetään vauva, joka kylmäverisesti myydään isolla voitolla eteenpäin.

Olen paljon pohtinut, mitä voisin tehdä. Voinko oikeasti tehdä mitään. Menen suojaan sen taakse, että maksan naapurin Sarin kanssa ylisuurta palkkaa yhteiselle apulaisellemme, joka on kolmen tyttären yksinhuoltajaäiti. Että Poornima -apulaisemme pystyy kouluttamaan tyttärensä niin, että he eivät ole kenenkään armoilla. Että heidän ei tarvitse mennä kovasydämisten hyväksikäyttäjien apulaisiksi. Että kukaan ei tule koskaan viemään heidän sylistään heidän vauvojaan.

Lentokentän check-in jonossa

Edessäni jonottanut tamilimies heivasi hihnalle kaksi suurta pahvilaatikkoa. Rähjäisiä, narulla sidottuja, joihin oli kirjoitettu tussilla tamilinkielistä tekstiä. Vaaka näytti 65 kg. Lentokenttävirkailija huokasi syvään ja alkoi selvittää painorajoituksia. Tamilimies oli hämmentyneen näköinen. Hän joutui ottamaan laatikkonsa takaisin ja jäi pohtimaan Singaporen-lentonsa kohtaloa.

Lentomatkustaminen on Intiassa omanlaistaan. Joka paikassa rynnitään ja intialaisten totaalinen kyvyttömyys jonottaa kulminoituu lentokentillä. Kiilailu ja kaaottisen rykelmämuodostelmien hyväksikäyttö ovat normikäyttäytymistä. Yksi vaanii vuoroaan rykelmässä ja kun hän onnistuu lyömään check-in -virkailijalle pinon lentolippuja, jonon keulille singahtaa viisi perheenjäsentä,jotka ovat odottaneet h-hetkeä sivummalla. Kun ulkomaalaisparka vihdoin saa vuoronsa, samalle tiskille nojaa heti vähintään kaksi intialaista, muuta jotka haluavat osallistua prosessiin.

Lentokenttäbussissa miehet istuvat. Samat miehet mieluusti parkkeeravat pc-salkkunsa viereiselle tuolille merkitääksen reviirinsä. Miehet ryntäävät lentokoneen rappuja ylös kiilaten ja ohitellen. Intiassahan miehellä on vielä ikiaikainen asema universumin keskipisteenä! - Lentomatkailijasta naisia on vain pieni osuus -tämän osoittaa epätieteellinen kenttätutkimukseni. Naismatkustajan etu on se, että naisille on oma turvatarkastuslinja ja sen ansiosta naismatkustaja pääsee rivakasti tarkastuksesta läpi.

Lentokoneessa intialaiset näkyvät usein istahtavan mille tahansa mieluisen tuntuiselle paikalle. Säätäminen alkaa, kun joku ilmaantuu vaatimaan paikkaa itselleen. Jos perhe tai seurue on sijoitettu istumaan hajalleen, alkaa valtava torikokous, jonka tavoitteena on suostutella tai pakottaa muut vaihtamaan paikkaa hajasijoitetun perheen hyväksi.

Kännykkäaddiktio on Intiassa ihan omaa luokkaansa sekin. Ihmiset eivät millään raski laittaa puhelimiaan päältä ja kailottavat kännykkään viimeiseen asti. Laskeutuminen ennakoidaan ja ensimmäiset nokialaiset piippaavat käynnistymisen merkiksi hyvissä ajoin ennen laskeutumista. Samoilla hetkillä ensimmäiset nousevat ottamaan tavaroitaan lokeroistaan ja intialainen lentokone-exit käynnistyy voimallisesti. Käytävä tukkeutuu ennätysmaisen nopeasti ja kaaosta lisäävät vastavirtaan kulkevat matkalaiset, jotka ovat joutuneet jättämään tavaransa kauemmaksi istumapaikastaan. Minut pelastaa iso koko ja terävä kieli: olen oppinut viidakon lakeja ja otan paikkani vaihtelevien sarkastisten huomautusten höystämänä. Tosin uumoilen sarkasmini valuvan kuin vesi hanhen selässä - "ladies first, at least in civilised countries "-tyyppiset huomiot eivät varmaankaan saa yhdenkään intialaisherran omatuntoa kolkuttamaan. Tiuhaan asutussa maassa miljardin ihmisen huohottaessa niskaan oma napa on varmasti lähinnä!

Intiassa operoivat lentoyhtiöt ovat äärimmäisen joustavia matkatavaramäärien suhteen. Tosin Singaporen matkatoverini joutui hankaluuksiin 65 kilon kanssa enkä tiedä kuinka hän tilanteensa ratkaisi. Singaporeen, Malesiaan ja Dubaihin lentävät varattomammat intialaiset ovat yleensä siirtotyöläisiä, joilla ei ole rahaa ylikiloihin. He yrittävät viedä mukanaan puolen vuoden riisit ja linssit pärjätäkseen kotimaata kalliimmissa maissa ja voidakseen lähettää kotiin rahaa. Nämä hiljaiset huonosti pukeutuneet miehet matkustavat teipattujen, köysillä vahvistettujen pahvilaatikoiden ja muovikassien kanssa: heille 10 euron arvoinen katubasaarista ostettu matkalaukku on liian kallis. He ovat pelkän passin saadakseen joutuneet säästämään pitkään. He ovat matkalaisia, jotka pyytävät lentokoneessa henkilökunnalta apua maahanmuuttokorttien täyttämisessä - monet heistä eivät ole työnteon tuiskeessa koskaan ehtineet oppia lukemaan ja kirjoittamaan.

Nyt on mangoaika ja lentokentällä matkatavarahihnoilla kulkee valtava määrä pahvisia mangolaatikoita. Niitä kuskataan tuliaisiksi perheelle ja suvulle. On tärkeää saada juuri sitä mangolajia, jota kukin on tottunut kotikonnuillaan kielellään hellittelemään.

Viikon päästä lennän Suomeen. Mielessä kaihertaa ikävä pohjoiseen ihmeelliseen kevätkesän valoon. Ja uskon, että Helsinki-Vantaan kentän hihnalle ilmaantuu mangolaatikko...

Se käy päälle...

Kuumuus. Se käy päälle kuin pommikonelaivue. Se hiipii iholle ovista, ikkunoista, kaikista pienistä koloista. Se on joka paikassa. Se yllättää jopa ilmastoidussa tilassa. Se suorastaan hyökkää päälle, kun astuu ilmastoidusta tilasta ulos. Se takertuu tahmaisilla sormillaan ihoon ja käpälöi hetkessä läpimäräksi. Sen syleily puistattaa ja saa ikävöimään jopa kiivaimman lumipyryn naulaniskuja kasvoilla.

Toinen kesä Intiassa. Kesä, joka alkaa maaliskuussa ja päättyy lokakuussa - vaihtuakseen lyhyeen talveen, jonka tunnusmerkkejä eteläisessä Intiassa on lämpömittarin lukemien humpsahtaminen alle +30 C asteen! Kevättä ja syksyä ei tunneta - niitä kahta hienoa vuodenaikaa, jolloin luonto saattaa ihmiseen joko turvalliseen kaamoksen lepoon tai lupaukseen kesästä. - Maaliskuulla mittarilukemat alkoivat kivuta ja tiesin viime vuodesta huhti-toukokuun olevan kuumimpia. Viimeisten viikkojen aikana elohopea on hätyytellyt + 40 C astetta ja ilmankosteus on lähellä 100 prosenttia: helvetin esikartanon kriteerit ovat koossa. Pienikin puuhailu kotona saa hien otsalle ja valumaan noroina selkärankaa pitkin. Täällä voisi todella kotitöitä tekemällä saada kunnon hien - mutta kun pelkkä aamupuuron keitto ilmastoimattomassa keittiössä saa ohuen puuvilla-aamutakin märäksi, jätän kotityöt kiitollisena apulaiselleni!

Lehdet pursuvat neuvoja kuinka selättää kesän helteet sisätiloissa: puuhaile kotona, lue, katso talven aikana näkemättä jääneet elokuvat, järjestä valokuvat, kasvata yrttejä purkissa. Suomalaisen mielestä on outoa, että kesällä etsitään kaikkea sisällä tehtävää - mutta täällä asuvana neuvot ymmärtää täysin. Intialaiset kansoittavat modernit kauppakeskukset ja isot multiplex-elokuvasalit - ilmastointi on taikasana, joka kokoaa ihmiset siunattuun viileyteen ja saa heidät samalla käyttämään alati kasvavaa ostovoimaansa. - Ilmastointilaitteet olivat vielä viisi vuotta sitten vain varakkaiden ulottuvilla korkean hintansa ja ison energiankulutuksen vuoksi. Nyt myös keskiluokka hankkii niitä kotiinsa - enää ei tarvitse kärvistellä pelkän kattotuulettimen varassa. Ilmastointilaitteet ovat mielestäni vieläkin kalliita: yhden huoneen yksikkö maksaa lähes 300 euroa. Ilmastointilaitteita on yleensä olohuoneessa ja makuuhuoneissa, mutta keittiöön sitä ei normaalisti laiteta - minun vuokraemäntäni aikoinaan kuittasi asiaa ällisteltyäni sanomalla, ettei sinun kuulu siellä puuhata vaan apulaisesi! Ja apulaisen ilmeisesti sopii hikoilla....

Kuumuus tuo arkeen omia mausteitaan. Muurahaisten armejat valtaavat keittiön - ne tallustavat mustina jonoina hedelmäkoriin ja kirjovat mangojen pinnan. Jumppakassi alkaa kukkia hometta hyllyssä. Suomalaisiin nahkakenkiin ilmaantuu homepitsiä. Huulienrajauskynää pitää säilyttää jääkaapissa koska se pehmenee löllöksi ilmastoimattomassa kylpyhuoneessa. Kylpypyyhe ei kuivu yön aikana. Vaatekaappien ovet on pidettävä auki, ettei home pääse pesiytymään vaatteisiin. Ohuen puuvillaisen aamutakin saa viskata joka aamu pyykkikoneeseen. Tunnin jooga katetulla kattoterassilla kastelee joogaajan ja patjan perusteellisesti. Pienikin ajomatka skootterilla on kypäräpakon vuoksi tuskaa: hiukset kastuvat jo vartissa. Alan ymmärtää, miksi täkäläiset eivät mieluusti käytä kypärää.

Päivässä menee helposti kolmekin vaatekertaa jatkuvan hikoilun vuoksi. Kun pakahduttavasta kuumuudesta tulee sisälle, viiden minuutin kuluttua hiki kohahtaa kropan läpi ja kastelee kaiken. Vaatteet kuluvat jatkuvasta pesusta ja pesulasta nopeasti ja ovat monesti kolmen kuukauden jälkeen roskiskunnossa. -Yöt ovat takkuisia - jatkuvaa veivausta ilmastointilaitteen ja tuulettimen kanssa: välillä on liian kuuma ja taas liian kylmä. Ilmastointilaite syytää nihkeää viileyttä iholle ja huonontaa unen laatua. Aamuisin herään usein väsyneenä - jatkuvasti katkeileva uni ei voi olla ihmiselle hyväksi. En enää ihmettele, miksi monet kuumien maiden kansat ovat mielestämme laiskoja ja vetämättömiä. Ihan varmasti kuumuus vaatii veronsa - pieni viileys saa ihmisen valppaammaksi ja pakottaa liikkumaan.

Eilen luin suomalaista naistenlehteä, jossa kehotetaan kävelemään itsensä kuntoon. Oivallinen ja mitä viisain neuvo. Opiskelin lehdestä erilaisia kävelemisen lajeja. Tehokävely. Sauvakävely. Lumikenkäkävely. Arkikävely. Sunnuntaikävely. Työmatkakävely. Terveyskävely. Patikointikävely. - Kateeksi käy. Etelä-Intian armottoman auringon alla kaikkien inhimillisten hajujen kakofoniassa, maailman pölyisimmillä teillä ainoa tuntemani kävelylaji on tuskakävely. Vaihtoehtona on vain kuntosalin yli-ilmastoitu juoksumatto, jonne nyt suuntaan ottamaan päivän neljännet hiet. Kello on 15.10.

Köyhän naisen osa

"Kohtu on kuin uuni. Se vain paistaa sen kakun mikä sinne laitetaan. Joskus tulee suklaakakku, joskus mansikkakakku - ihan riippuu siitä mitä aineita kakkuusi päätät laittaa." - Tämä varsin hiuksianostattava lausunto on mumbailaisen kohdunvuokrausfirman Surrogacyindian johtavan lääkärin suusta. Kohdunvuokrausfirmat lähestyvät erityisesti slummien naisia: köyhät ja monesti aviomiestensä hylkäämät naiset ovat helposti houkuteltavissa kohdunvuokraukseen. Heille yksinkertaisesti tehdään tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Maassa, jossa sata rupiaa eli 1,6 euroa on iso raha sadoille miljoonille, kohdunvuokrauksesta ansaittava jopa 4000 euroa on jättimäinen summa.

Intian lainsäädäntö ei nykymuodossaan puutu toimintaan ja toisaalta miljardikansassa olisi ihan mahdoton järjestääkään valvontaa. Eettisesti toiminta ei ehkä kestä päivänvaloa - köyhä nainen kelpaa "uuniksi" ja länsimaisittain pienellä hinnalla. Toiminta ei taida olla kaukana lapsikaupasta - Intiassa sitä on mahdoton valvoa, koska täällä on ihan normaalia että perheeseen ilmaantuu yhtäkkiä vauva: aina joku sukulainen on sairauden tai rahapulan vuoksi joutunut antamaan lapsensa kasvatiksi. Lehtiartikkelin mukaan toimintaa säätelevät Intian Lääketieteellisen Tutkimuksen Neuvoston ohjeet, mutta Intian kaltaisessa maassa mikä tahansa on mahdollista ja jopa todennäköistä!

Kohdunvuokraustoimistojen asiakkaina on enenevässä määrin ylemmän keskiluokan intialaisnaisia, jotka eivät halua keskeyttää uraputkeaan haaskaamalla 9 kk raskauteen. Lapsi kuitenkin kuuluu suunnitelmaan täydellisestä elämästä ja niinpä he vuokraavat kohdun! Ulkomaalaisiakin pariskuntia saapuu Intiaan vauvanhankintaan - ja niinpä slummien tummahipiäiset naiset synnyttävät välillä "vanilla babyja" - kuten erään firman edustaja asian ilmaisee.

Slummien naiset ovat suuren kiusauksen edessä: he ovat monesti rikkaampien intialaisten apulaisia ja ryhtymällä kohdunvuokraajaksi he saavatkin paitsi rahapalkkion, myös apulaisen huolehtimaan oman huushollinsa hoitamisesta. Heille taataan terveydenhuolto ja monipuolinen ruokavalio, jotta syntyvä lapsi saisi parhaat mahdolliset edellytykset. Heille järjestetään usein asunto raskauden ajaksi, jotta heistä voidaan huolehtia ja toisaalta jotta heidän ei tarvitse selitellä slummikortteleissaan raskauttaan. Suurin osa näistä naisista ei halua esiintyä julkisuudessa omalla nimellään eikä paljastaa naapureilleen tekemisiään. Monet heistä päätyvät vuokraajiksi moneen kertaan: saatava korvaus auttaa heitä kohottamaan omaa ja lastensa elämänlaatua. - Mutta kuka piittaa siitä, mitä mumbailaisesta slummista kotoisin olevan Vijayan tai Sonin sydämessä liikkuu, kun he katsovat valokuvaa synnyttämästään lapsesta - sen enempää he eivät lapsestaan koskaan näe tai tiedä.

Tropiikin kesä

Aamukuudelta elohopea hipoo jo 32 astetta. Päivällä se hätyyttelee 36 asteen rajaa. Ulkona on sietämättömän kuuma. Bengalinlahdelta puhalteleva kesätuulikaan ei tee kuumuutta siedettäväksi. Skootterilla ajaessa nuppi tuntuu paistuvan kypärän sisällä. Lähikaupassa käynti iltaseitsemältä saa hien valumaan noroina pitkin selkärankaa. Kesä tuli. - Lehdissä neuvotaan, kuinka huhti-toukokuussa ajan saa mukavasti kulumaan sisätiloissa kuumuutta paossa. Järjestä valokuvat, kirjoita blogia (!), istuta yrttejä ruukkuihin, uudista kotia. Mitä vain että aika kuluisi mukavasti paahteelta suojassa. Suomalaisesta tuntuu oudolta, että kesäksi pitää paeta sisätiloihin mutta eipä ole vaihtoehtoja: ulkona ei voi aamuvarhaista ja iltamyöhää lukuunottamatta oikein olla.

Lämpö houkuttelee valtavat muurahaisarmeijat keittiöön. Mangonkuoret roskiksessa saavat aikaan tiuhan mustan muodostelman kihelmöimään roskiksen kyljissä. Pienetkin ruoantähteet saavat tiskaamattomat astiat hetkessä kuhisemaan samoja muurahaisia. - Ruokakauppojen maitohyllyllä saa olla entistä tarkempana: kesän tullen monet kauppiaat paitsi säästävät kallista sähköä napsauttamalla yöksi virran pois niin myös sähkövaranto loppuu ja sähkökatkokset ovat yleisiä: pilaantuneita tuotteita on paljon myynnissä! - Päivässä menee monta vaatekertaa: vaatteiden käyttöikä on täällä paljon lyhyempi jatkuvan pesemisen ja hikoilun vuoksi. Länsivaatteet saavat homehtua (kirjaimellinen vaara) kaapissa ja annan itselleni luvan pukeutua vilpoisen väljiin puuvillaisiin inkkarivaatteisiini: väljiin patialahousuihin ja ilmaviin kurttatunikoihin.

Aamupuuron keittäminen ilmastoimattomassa keittiössä pukkaa pintaan samanlaisen hien, minkä Suomessa saisi spinning-tunnilla. Föönin käyttö nostaa hiusrajaan hikikarpaloiden rivin. Meikkaaminen on toivotonta: maskara valuu ja lopputulos muistuttaa pandakarhua. Öisin uni on katkonaista: hetkittäin ilmastolaite on liian kylmä ja pimeässä hapuilen kaukosäädintä sammuttaakseni ilmastoinnin ja kääntääkseni toisesta katkaisijasta tuulettimen päälle. Joogaan lämpö sopii: rakastan aamuisia joogasessioita joogakoulun katetulla kattoterassilla: Etelä-Intian lämpö suo loistavat hot jooga -olosuhteet ja nautin kun kuona-aineet saavat kyytiä! - Yritän suggeroida itseäni ajattelemaan vaakasuoraa räntäsadetta: kuinka joskus rännässä tarpoessani vannoin etten valittaisi liiasta lämmöstä.

Tulevien kahden kuukauden lupaukseni on koetuksella: huhti- ja toukokuussa elohopea jumittuu 40 asteen seutuville. Toukokuun lopulla on lupaus matkasta Suomeen huikeaan kevätkesän valoon ja hentoon lupaukseen pohjoisesta lämmöstä. Sen voimin jaksan.

Intialaisia ihmeellisyyksiä

"Haluaisin varata pöydän kahdelle iltayhdeksältä. - Madam, se ei valitettavasti käy: voitte varata joko kahdeksaksi tai puoli kymmeneksi. - Hmm, mutta kun emme ehdi kahdeksaan ja puoli kymmenen on myöhäinen aika aloittaa illallinen, haluaisin pöydän siis yhdeksältä. - Madam, se ei valitettavasti käy? - Ai ei käy? Ja mikähän taivaan järki siinä on? - No se on meidän yrityksemme käytäntö: yhdeksäksi voi tulla vain kävelemällä sisään toivoen että saa pöydän. - Voi taivaan jeesus, onko minun pakko puhua teidän johtajanne kanssa vai suostutteko käyttämään kaupunkilaisjärkeä?? (tässä vaiheessa aloin jo hikeentyä, suom huom). - Madam, minä en voi millään ottaa varausta yhdeksäksi vaan minun on kirjoitettava puoli kymmenen. Mutta, madam, kyllä te saatte takuuvarmasti sen pöydän kun tulette yhdeksältä. - Ja varmaa kanssa? - Varmasti, madam, aivan ehdottoman varmasti." - Incredible India iski jälleen: kymmenen minuutin jankkaamisen jälkeen uskomattoman hienolla intialaisella logiikalla sain lupauksen pöydästä kello yhdeksän - ja tottavie se oli valmiina saapuessamme!

Toissapäivänä puhelin soi ja langalla oli intialaispankkini call centerin tyttönen. Hän yllätti minut tivaamalla, onko odotettavissa, että minulle on tulossa Intian -tililleni ulkomailta rahaa. Vahvistin ilmiön normaaliuden ja iskin takaisin: kuinkas te nyt puolentoistavuoden jokakuisen suorituksen jälkeen keksitte että tuo madam saa rahaa ulkomailta kerran kuussa? Hän rohkaistui vielä kysymään, miksiköhän sitä rahaa tulee. Sivalsin takaisin, että satun olemaan expatti ja minulle maksetaan täällä tehdystä työstä palkkaa. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi perusintialaiseen tyyliin "sorry madam" ja löi luurin kiinni.

Eräänä iltana istuin parin intialaisen ystävättären kanssa espanjalaishenkisessä ravintolassa. Päätimme tilata pullon varsin juotavaa intialaista Sulan kuohuviiniä. Kysyin kaikkeen tottuneena, että onhan sitä kuohuviiniä varmasti. Poika nyökytteli "yes mam, ofcourse mam" ja kiikutti meille kolme lasillista. Me vaadimme pulloa pöytään - onhan se pienin tuntemamme myyntiyksikkö. Poika livisti hämmentyneen näköisenä keittiöön ja hetken kuluttua saimme toisen kaverin selittelemään, kuinka nyt on käynyt niin onnettomasti, että juoma on lopussa. Tivasimme kolmen naisen voimin, kuinka ihmeessä voidaan myydä pullo, jota ei ole. Vastaukseksi saimme peri-intialaista selittelyä, kuinka sitä itse asiassa oli kaksi pulloa, mutta se nyt vain tässä välillä jotenkin loppui tai hävisi. "Sorry mam so sorry" toistui toistumistaan, jonka jälkeen pyysimme valkoviiniä. Poika kiemurteli nolona: "mam, nythän on niin, että valkoviinikin on loppu, mutta punaviiniä kyllä olisi". Minä luennoin, vaikka niin turhaan, että on luokatonta tuoda asiakkaalle laaja viinilista, kun mitään juuri ei ole tarjolla. Poika kiemurteli ja kyseli mitä voisi tehdä. Minä sivalsin, muka nokkelana, että juoksepa tuohon kadun toisen puolen viiden tähden hotelliin ja käy hankkimassa skumppapullo. Poika kiemurteli: "madam, sellaista ei voi Intiassa tehdä". Ja minä takaisin: "juuri Intiassa sellaista voi tehdä; if there is a will, there is a way". - Osa meistä antoi periksi ja tilasi etelä-afrikkalaista punaviiniä. Ravintolan pojat olivat selkeästi käyneet viinikurssilla: punaviini oli oppien mukaan huoneenlämpöistä - pienoinen intialainen nyanssi vain on, että maaliskuisen Etelä-Intian huonelämpötila on 35 astetta....

Tarinoiden opetus ei ole mitenkään kristallinkirkas. Tarinat kuvaavat ihmeellisen Intian ajattelutapaa. Monesti ja peräti usein asiat kuitenkin järjestyvät, vaikka järjestymisen hetkeä edeltää jankkaava neuvottelu, jossa kaksi maailmaa kohtaa. Kumpikaan ei tavallaan anna periksi: ulkomaalainen madame ilmoittaa varaavansa pöydän juuri sille hetkelle kun hänelle sopii eikä intialainen tarjoilija uhmaa prosessiaan, mutta joustaa sitten kuitenkin käytännössä. Eräs tuttava kuvasi oivallisesti Intian olevan järjestäynyttä anarkiaa!

- Intian kansantalous elää vahvasti palveluista: niiden osuus bruttokansantuotteesta on yli 50 prosenttia. Intialaiset ovat avuliaita, palvelualttiita ja ällistyttävän kärsivällisiä heittäytymättä oikeastaan ikinä aggressiivisiksi tai ylimielisiksi - mikä on Suomessa aika yleinen ilmiö asiakaspalvelutilanteessa, jos asiakasraukka uskaltautuu kyseenalaistamaan saamaansa palvelua.

Olen asettanut itselleni yhdeksi Intia -läksyksi kärsivällisyyden oppimisen. Olen edistynyt hyvin vaatimattomasti, mutta onneksi edes joskus tunnistan tilanteita, joissa voisi provosoitua mutta sen sijaan vain kohautan olkapäitäni ja sihisen suomeksi valikoituja äidinkieleni sanoja. Eilen illalla torakoita kuhisevassa lähikaupassani kävi juuri niin: seisoin kassajonossa 10 tunnin työpäivän jälkeen ja jonon etupuolelta intialaismamma kiilasi eteeni ihan tyynesti. Katson häntä korkeuksistani (olen täällä pitkänpuoleinen) ja kysyin hillitysti, että ihanko aiotte tulla jonoon sieltä väärästä päästä? Hän ällistytti minut vastakysymyksellä: "oletteko jonossa?" - Mitäpä siihen muuta voi sanoa kuin huvikseen tässä korin kanssa seisoksivansa, mutta menkää rouva kaikin mokomin, eikös aika ole Intiassa jotain joka ei ikinä lopu!

Kahden maan välissä

Tulin illan pimeässä kotiin lähikaupasta. Intialainen katumelu huumasi korvia, koirat lorvivat kadunreunoilla kuka roskaläjää tonkien, kuka muuten vain. Lämpimässä illassa tuntui Intian hajujen ja tuoksujen kirjo, sesongin vesimelonien hentoinen tuoksu, naisten hiuksiin sidottujen jasmiininkukkien väkevä tuoksu, kadunvarsien jäteläjien löyhkä, ihmisten iholta löyhähtelevä chilin ja hien ainutlaatuinen bouquet. Minä tulin illan pimeässä kotiin kantaen viimeisiä Suomen -tuliaisia. Kotikadun riksatolpan kuskit eivät enää korvaansa lotkauta: he jatkavat tamilinkielistä juoruamistaan koska tuo madame tunnetaan. Se kävelee ja se kantaa itse kassinsa. - Minun mielessäni risteili vahvoja tuntemuksia. Tämä on minun kotikatuni ja nämä tuoksut ovat osa minun kotikatuani. Tässä keltaisessa talossa on minun kotini. Keltaisen talon kodissa on työhuoneen lattialla matkalaukku odottamassa pakkaamista. Keltaisen talon kodin ruokapöydällä on passi ja lentolippu Suomeen.

Aamulla pitäisi lähteä, toki vain käymään Suomessa. Osa minusta harmittelee, miksi minun pitää mennä talveen ja lumeen ja loskaan ja bussilakkoon. Miksi minun pitää kaivaa laatikosta 70 denierin sukkahousut ja etsiä kuumeisesti hanskoja yläkaapista. - Osa minusta iloitsee: saan syödä ruisleipää ja kalkkunaleikettä ja korvapuusteja. Saan hiihtää ja saan kulkea minkkivainaassani. Saan pienen paussin eteläisen Intian kesästä, joka iski viimeisen viikon aikana ihan puskan takaa +35 C asteen päivälämpötilat: esimakua tulevien viiden kuukauden piinasta, jolloin elohopea hätyyttelee 40 astetta.

Tällä viikolla tulee 1,5 vuotta Intiaan -tulostani. En olisi koskaan uskonut ajan menevän näin siivillä. Olen veikeästi kahden maan välissä: koti on nyt täällä ja täällä on paljon ystäviä ja tuttavia. Tein syntymäpäiväkutsulistaa ja siihen ilmaantui suurempia pohtimatta 60 nimeä.
Suomi on se oikea koti, siellä on ikiaikaisia ystäviä. Siihen maahan minulla on käsikirjoitus ja nuotit. - Enenevässä määrin ne nuotit alkavat löytyä tännekin, ainakin säveltä tapailen jo vahvasti. En viitsi enää joka mutkassa viljellä sarkasmia, jolla kuvittelin kyykyttäväni niitä intialaisia, jotka mielestäni tekevät joitain asioita käsittämättömän typerästi. Punainen skootterini on lisännyt vapaudentunnettani rajusti: olen saanut itsellisen naisen identiteetistäni osan takaisin kun kaasuttelen Chennain kaduilla jopa lauantairuuhkassa ja osaan perille paikkoihin.

Minä pakkaan laukkuni ja lähden aamulla kohti sitä toista kotia, isänmaata. Matkan aikana tulee vuosi siitä kun isäni jätti isänmaan ja tämän elämän: vuosipäivänä saan muistella isää minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Yksi ympyrä sulkeutuu. Anteeksiantamisella on iso sija.

Intia jää odottamaan minua ja ottaa minut 10 päivän kuluttua vastaan alati lämpenevään syleilyynsä. Tännekin on taas hyvä tulla.

Trianga mukhaikapada pashchimottanasana

Ravi painaa alaselkääni määrätietoisesti mutta ei liian kovasti. Yritän jokaisella uloshengityksellä saada ylävartaloani ja kasvojani lähemmäs reittäni. Toinen sääri on taitettuna vasemmalla ja siinä säkenöi. Sisäänhengitys. Uloshengitys. Yhtä pitkiä molemmat. Yritän rentouttaa kroppaani ja saada itseäni jokaisella uloshengityksellä yhä littanammaksi. Viimein Ravi päästää otteensa irti ja tottelen onnellisena "relax" -komentoa.

Aloitin kesäkuussa astangajoogan, jota olen harrastanut varsin uskollisesti. Meitä oli välillä viisi suomalaista samassa aamurupeamassa mutta olen ainoana jäljellä. Kolmena aamuna viikossa käynnistän skootterini aamuhämärissä kello 6 ja kaasuttelen aamunhiljaisille kaduille, joilla varhaiset kulkijat jo aloittelevat päiväänsä. - Takkusin pitkään etenemiseni kanssa ja tunsin junnaavani paikoillani: milloin saisin liikesarjoihini edes hippusen sulokkuutta ja linjakkuutta? Milloin oppisin rytmittämään hengitykseni liikkeeseen saavuttakseni niiden tasatahtisuuden?

Hengityksen opetteleminen on ollut haastavaa mutta myös kiinnostavaa: tavoite on siirtyä hengityksen tahdissa asennosta toiseen kauniin hallitusti ja sulavasti. Harrastamissani aerobisissa lajeissa olen tottunut liikkeen määräävyyteen ja sopeuttanut hengitystäni sen vaatimuksiin: nyt pitää lähestyä asiaa toisesta suunnasta. - Tänä lauantaiaamuna ampaisin varhain joogakoululle tunnin hengitysharjoituksiin oppiakseni lisää - enkä vähiten sen vuoksi , että soisin niiden avulla oppivani lisää mielentyyneyttä ja kärsivällisyyttä! Ihminen käyttää kuulemma normaalisti hengittäessään vain muutaman prosentin keuhkojensa kapasiteetissa ja pranayama -harjoituksilla tähdätään parempaan hyötysuhteeseen. Olen alkanut oivaltaa hengityksen merkityksen: taannoin viikonloppureissulla vuoristossa raskas ylärinne meinasi viedä voimani keskipäivän lämmössä tarpomisen loppuvaiheilla, mutta sain valtavasti lisää energiaa alettuani kiinnittää huomiota yhtä pitkään sisään- ja uloshengitykseen. Väsyneet lihakset saivat uutta potkua kun lakkasin huohottavan pintahengityksen!

Joogaa on lukuisia eri koulukuntia, mutta ällistyttävästi Intiassa ei ole joogakouluja todellakaan joka korttelissa. Hyvän ohjaajan löytämiseksi joutuu näkemään vaivaa. Intialaiset joogakoulut ovat puitteiltaan varsin vaatimattomia ja niissä saatetaan meluta ja kailottaa varsin surutta - liekö joogaan mielletty hiljaisuus ja keskittyminen on enemmän länsimaista kuorrutusta! Tänä aamuna koululta lähtiessäni katseeni kiinnittyi nuoreen naiseen, joka istui lootusasennossa mutta kännykkä korvalla - intialaisten kännykkäaddiktio on paljon pahempi kuin suomalaisilla... - Oma joogakouluni on ns Mysoren koulukunnan mukaista astangajoogaa, jossa ei ole ryhmäohjausta, vaan jokainen tulee kuin tulee ja tekee omaa sarjaansa. Ohjaajat ovat paikalla ja puuttuvat paitsi virheisiin, niin myös opastavat edistymisen mukaan.

Viime aikoina Ravi-joogi on alkanut viettää enemmän aikaa kanssani: hän saa minua kannustettua uusiin ja aika vaativiinkin asanoihin eli liikkeisiin - onnistumisen ilo on iso! Asanoiden nimet ovat sanskriitinkielisiä ja taistelen niiden kanssa: tiedän, että lootusasento "padmasana" ja sivutaivutus on "trikonasana". Mahtaako tämä inkarnaatio riittää sen oppimiseen, että "jalan nosto seisten" on "utthita hasta padangusththasana" tai puolilootus seisten (osaan tehdä sen jo aika hyvin!) on "ardha baddha padmottanasana"...

Joogan eri asanat ovat peräisin eläimiltä ja luonnosta. Muinaiset joogit viettivät aikaa luontoa tarkkaillen ja seurasivat eri eläinlajien liikkeitä - ne jumalanluomat liikkuvat kuten niiden DNA:han on kirjoitettu. Sen vuoksi jooga-asanoiden nimissä vilisee kissoja, koiria, kobria, krokotiilejä, kilpikonnia, kukkoja ja jopa lehmännaamoja. Haluanpa nähdä sen päivän, kun saan väännettyä itseni "nukkuvaksi kilpikonnaksi"! Veikkaan siihen menevän vielä vuosia: sen verran mystisille mutkille siinä on kroppansa taivutettava. Naapurimatolla usein joogavaa korva-nenä-kurkkulääkäri tekee itsestään nukkuvan kilpikonnan, mutta hänellä onkin seitsemän vuotta joogaharrastusta alla.

Huhtikuun pakahduttavilla helteillä aion pakata joogamattoni ja lähteä Nilgiris-vuorille viikoksi hengittämään teeplantaasien vehreyttä ja oppimaan lisää - tunnen luissani ja nivelissäni kuinka jooga on tehnyt minulle jo nyt paljon hyvää. Siihen on vielä matkaa, että osaan katsoa enemmän sisäänpäin ja tyhjentää mieleni kaikesta siellä vaeltavasta rojusta. Uskon lujasti, että Intian ainutlaatuinen spirituaalisuus tukee minua silläkin tiellä.

Panchakarma

Joulun jälkeen olo oli tukkoinen ja voimaton, vaikka takana oli mukava Goan -joulu. Ensimmäistä kertaa podin pienoisen vatsataudin korkean kuumeen höystämänä. Olin pitkästä aikaa lomalla - ehkäpä alitajunta antoi luvan olla laiska mutta niin suuresta laiskuudesta ja vetämättömyydestä en pitänyt.

Perinteinen intialainen lääketiede, ayurveda, on vedonnut minuun tänne muutosta saakka ja olenkin vakituinen kävijä lähiseudun hoitolassa. Viehättävä nuori naislääkäri doctor Balammal keksii keinot vaivaan ja jopa vaivattomuuteen: erilaisten öljyjen vauhdittamat hieronnat tehoavat oikeiden sairauksien lisäksi ikääntymisen tuomien oireiden lievittämiseen ja vaikkapa selluliitin poistoon! Jouluinen ryytyneisyys sai minut kokeilemaan ayurvedista puhdistautumiskuuria panchakarmaa. Tiukimmillaan panchakarma toteutetaan siten, että potilas menee viideksi viikoksi ayurvediseen sairaalaan tai retriittiin. Silloin ruokavalio on hyvin rajattu, kevyttä joogaa lukuunottamatta ei saa harrastaa liikuntaa ja muutenkin pitäisi meditoida ja olla yksinäisyydessä. - Minulle kuitenkin räätälöitiin työtätekevän naisen versio viideksi viikoksi.

Ensinnä kiellettyjen lista: tee, kahvi ja alkoholi ja liha. Kahvista luopuminen teki tiukkaa - ihan alussa sallin itselleni vielä aamuisen maitokahvin mutta nyttemmin olen luopunut kahvista ja tottunut juomaan lämmintä vettä - elimistöä ei saa järkyttää liian kylmillä elintarvikkeilla.
Ensimmäisen viikon aikana kävin erilaisissa öljyhieronnoissa jotka valmistivat elimistöäni puhdistautumiseen. Lisäksi aloin nauttia erilaisia yrttipohjaisia lääkkeitä jotka liuotetaan lämpimään veteen. Tarkkailin itseäni: tapahtuuko jotain? Tunnenko puhdistautumisen käynnistyvän? -

Toisella viikolla olo keveni ja mieli virkistyi: tunsin itseni energisemmäksi ja sinkosin innolla aamujoogaan ja illalla kuntosalille, vaikka tohtorini puisteli päätään: panchakarman aikana pitäisi ottaa ihan rauhalliseti ja kääntyä sisäänpäin. Hoito muuttui enemmän intialaisen päähieronnan suuntaan ja taistelin joka ilta hiuksistani valtavaa öljymäärää pois - siunatut lyhyet hiukset!
Aloin tottua kahvittomaan elämään ja unenlaatu tuntui parantuvan. Lääkkeitä muutettiin ja oudonnimisiä pulloja alkoi olla keittiön pöydällä vaikuttava patteristo.

Öljyhoitoja tekevät nuoret keralalaistytöt koettelivat välillä kärsivällisyyttäni - ja minä vastavuoroisesti heidän! Kerala on ayurvedisen lääketieteen koti ja suurin osa hoitajista tulee sieltä. He ovat usein todella nuoria tyttöjä joiden kyky kohdata vaikkapa ulkomaalainen asiakas on todella rajallinen. He puhuvat korkeintaan muutaman sanan englantia eivätkä ole taatusti käyneet minkäänlaista asiakastyön kurssia. Minä yritin saada heidät käsittämään että tulen hoitolaan rentoutumaan eli radiosta täysillä tuleva tamilipop pitää saada vaikenemaan - minä kiljahtelin pesuhuoneessa kaadettuani kuupalla ämpäristä iholleni mimmien laskemaa lähes tulikuumaa vettä - minä komensin heitä hiljaiseksi kun he hieroessaan kikattivat ja juorusivat malayalamin kielellään. -

Ylipäänsä olen tehnyt täällä sen havainnon, että olipa kyseessa intialainen joogakoulu tai intialaisten pyörittämä ayurvedinen hoitola, niin melun määrä on täysin verrannollinen siihen huimaan yleiseen melutasoon mikä täällä vallitsee. Me länsimaiset miellämme joogakoulun paikaksi jossa vallitsee hiljaisuus ja tyyneys: minun astangajoogakoulussani kännykät soivat, ohjaajat kailottavat iloisesti tamiliksi kommenttejaan paikallisille joogaajille ja yhtälailla rentouttavaan ja elvyttävän hierontaan menevä saa valmistautua avoimesta ikkunasta sisään syöksyvään liikenteen meluun ja radiosta pauhaavan inkkaripoppiin ja kikattaviin hierojiin. Ilmeisesti nämä perinteisesti intialaisiksi mielletyt ilmiöt saavat vasta länsimaiden kautta kiertäessään sen ominaissävyn jonka niihin liitämme. Länsimaisten vetämät joogakoulut Goalla ovat hiljaisia, supersiistejä ja elegantteja. Intialaisessa joogakoulussa ohjaaja sipaisee aamulla lattiaa "noitaluudalla" eikä ayurvedisen hoitolani kylpyhuoneen ikkunoita ja ikkunalautoja ole varmaan koskaan pesty...

Panchakarmaan takaisin: nyt on kolme viikkoa takana ja oloni on mukavasti kohentunut. Kahvistakin olen päässyt yllättävän helposti eroon, paria pientä viikonlopun lipeämistä mainitsematta, ihoni in heleytynyt ja pehmentynyt selvästi ja unenlaatu on parempi. Edessä on jännittäviä hoitoja: nenätiehyet öljytään huomenna lääkärin valvonnassa ja vain toivon että kovin voimakasta ylenantamista ei seuraa... Sen jälkeen on vuorossa suolihuuhtelua jonka toki ymmärrän kuuluvan puhdistautumiseen. - Kokonaan hoitolaoloissa tapahtuvassa panchakarmassa potilaalle juotetaan päiväkausia ruokaöljyä ja sen seurauksena on voimakasta oksentelua - lääkärini mukaan se on niin raju toimenpide että sitä ei "avopotilaalle" voida tehdä. Enpä pane pahakseni - pelkkä ajatuskin on vastenmielinen!

Kieltämättä mielen pohjalle jää kaivertamaan: pitäisikö joskus kokeilla oikein syvällinen puhdistautuminen ja hakeutua Keralan vehmaisiin maisemiin vähintään kolmeksi viikoksia ja antautua panchakarman vietäväksi. Syödä kolme viikkoa mungpapukeittoa ja meditoida sielukin puhtaaksi ja keveäksi!

Taidan olla ihastunut...

kaikki tapahtui loppujen lopuksi hyvin nopeasti. Olin elätellyt toiveita mutta pitänyt niitä epärealistisina. Liian paljon riskejä. Moni asia voisi mennä pieleen. Voisin satuttaa itseni. Ja vaikka minä olisin vastuullinen ja järkevä, niin riittäisikö se?

Pihassani on kolme päivää nököttänyt upean kiiltävä, tulenpunainen kaunokainen: aitoa intialaista alkuperää oleva TVS -merkkinen skootteri! On vaikea kuvata sitä humalluttavaa vapaudentunnetta, kun voin polkaista skootterini käyntiin ja lähteä viilettämään pitkin Chennain katuja - juuri sillä hetkellä ja sinne minnne tahdon (ja minne osaan...). - Lopullinen päätöksentekoni kypsyi joulunaikaan, kun vakituinen joogakaverini Aki oli Suomessa monta viikkoa enkä päässytkään hänen tuunatun Ambassador -autonsa kyydissä aamujoogaan. Kuskiani en oikein voi kuudeksi komentaa kehiin kun illat venyvät kuitenkin. Olin nalkissa, olin nöyryytetty enkä voinut kuvitella lähteväni aamukuudelta vääntämään rikshakuskien kanssa päivän taksaa.

Intian liikenne on kaaottista ja ennakoimatonta - koska tahansa mistä tahansa joku tulee väärää puolta vastaan ja jos vilkkua käytetään, se yleensä osoittaa päinvastaiseen suuntaan kuin mihin on tarkoitus kääntää. Motoristeja kuolee kuin kärpäsiä ja pidin skootteriunelmaani kaistapäisenä - ja samaa mieltä olivat intialaiset ystäväni. Oinasnaisen päättäväisyydellä ja yhä kasvavalla fatalismilla painelin viikko sitten kauppaan ja ostin kaunottaren: ajaisin vain vähän ja varhain aamulla jolloin liikenne olisi rauhallisempaa.

Parin päivän kokemuksen jälkeen ällistelen, miksi odotin puolitoista vuotta autonomiani ja itsemääräämisoikeuteni säilyttämistä. - Olen itsekin yllättänyt kuinka rennosti ja jouhevasti solahdan liikenteen joukkoon ja kuinka mukavalta meno tuntuu. Toki minä kypäräni sisällä muutamia perisuomalaisia ärhentelyjä lauon vastavirtaan tuleville motoristeille ja autoilijoillekin - erityisen hankalia ovat sadat katukoirat jotka makoilevat ajoradalle ja seisoskelevat muina miehinä keskellä tietä. Tiet ovat täynnä valtavia kuoppia, lähestulkoon kaivantoja eli niitä on vaanittava ettei matkanteko tökkää.

Tänäkin lauantaiaamuna nautin kun ajelin kuuden jälkeen joogakoulua kohti aamuhiljaisilla kaduilla, joissa ilma tuntui petollisen raikkaalta. Ja kotiin tullessa kävin kalakaupassa ja saavuin tyytyväisenä kotiin: skootterinsangassa riippui puoli kiloa tuoreita jättirapua, joista maksoin kaksi euroa.

Uskon, että mopoiluni on paits henkisesti tärkeä vapauden elementti, niin myös siunattu harrastus. Ennen luovutusta, maan tavan mukaan, mopokaupan pojat sitoivat skootterini sankoihin kukkaseppeleen ja tälläsivät sekä etumaskiin että taakse täpän santelipuu- ja kurkumatahnaa: niillä pyörä siunattiin ja varmistettiin turvallinen matkanteko!

Tuntemuksia

Vuosi 2010. Se käynnistyi intialaisen täydenkuun alla, kirjaimellisesti. Istuimme isolla porukalla Madras Cricket Clubin nurmikentälle katettujen pöytien äärellä ja suoraan pääni päällä kumotti kuu, joka juuri sinä yönä näytti erikoisen ylimääräisen täysikuun vuodenkiertoon nähden. Englanniksi Blue Moon, mikä lie suomenkielinen nimitys. Liekö ollut vuodenvaihtuminen tai harvinainen planetaarinen ilmiö - mielessäni risteili valtava ajatusten vuo ja yritin tehdä tiliä elämästäni. Tekstiviestejä tuli eri puolilta maailmaa ja istuin suomalais-intialais-venäläisessä seurueessa ympärillä satoja juhlivia ihmisiä. Tunsin kuitenkin outoa yksinäisyyttä.

Puolitoista vuotta Intiassa. Ainakin puoli vuotta edessä. Ja sisälläni tunnen, että vielä voisin jäädä. Tehtäväni ei ole vielä suoritettu. Ei se, mitä tulin tekemään työmielessä, mutta ei myöskään se, mitä tahdon ja tarvitsen itseäni varten. - Ajanjakso on ollut yhtäaikaa hyvä ja vaativa - toisinaan se on syönyt naista ja toisinaan antanut vahvoja onnistumisen ja kasvamisen tunteita. Hiukan jo kuvittelen tuntevani ja ymmärtäväni tätä ihmeellistä planeetta enkä kuitenkaan tiedä mitään. Elän ja asun täällä, mutta elän valkoisen ihmisen elämää ja minun on helppo valikoida, mitä koen ja mitä näen. Voin valita, että käännän katseeni enkä kohtaa kadulla istuvan jalattoman kerjäläisen anovaa katsetta - voin valita, etten näe ikkunaan koputtavan likaisen pikkutytön anovaa kättä. Kun Intia välillä uuvuttaa, voin valita meneväni sunnuntaibrunssille viiden tähden hotelliin ja kokea ympärillä hyörivän ylipalvelevan henkilökunnan hemmottelua ja ruokapöytien yltäkylläisyyttä.

Olen pohtinut, miksi en ole enempää herkistynyt täällä inhimiselle hädälle ja puutteelle. Onko osasyy se, että täällä hätä ja nälkäkin esiintyy niin suurina numeroina, että tajuan oman auttamiskykyni rajallisuuden? Viiden tähden hotellin brunssipöydän äärellä en muista niitä 300 miljoonaa intialaista, jotka eivät varmuudella tiedä mistä seuraava ateria tulee ja tuleeko se. En muistele, että lähes 50 prosenttia Intian alle viisivuotiaista lapsista on yhä aliravittuja. En jaksa ällistellä sitä, että Intian valtio käyttää enemmän rahaa puolustusmäärärahoihin kuin kaikkiin köyhyttää vähentäviin toimenpiteisiin yhteensä. En jaksa ihmetellä sitä, miksi Intian valtio ei maatalouselinkeinoa tukevilla toimenpiteillä tähtää logistisen ketjun parantamiseen: kolmasosa Intian huimasta vihannes- ja viljasadosta pilaantuu käsiin.

Minä pohdin mennyttä vuotta. Se meni vauhdilla - niin vuosilla on tapana mitä enemmän itselle tulee ikää! Alkuvuoden värejä määritti isäni lähestyvä irtaantuminen tästä elämästä. Isän elämä hiipui ja minä juttelin hänen kanssaan skypellä. Meillä kaikilla oli aikaa tottua isän lähtemiseen. Maaliskuun 10. päivän aamuna olin juuri laskeutunut Andamaanien saaren pääkaupunkiin Port Blairiin ja istuutunut rämisevään taksiin kun Suomi-puhelimeen ilmestyi teksti "Ulla soittaa". Minä tiesin sillä silmänräpäyksellä. Valmistautumisajasta huolimatta oli kuitenkin haikeaa ottaa tieto vastaan. - Kesän korvalla, hyisenä kesäkuun viikonloppuna Unto -isän uurna laskettiin Pylkönmäen multiin ja silloin paleli kropan lisäksi sielu. Tajusin orpouteni.

Kesällä olin Suomessa lomalla. Sain nauttia hyvien ystävien seurasta ja vieraanvaraisuudesta ja golfasin sydämen kyllyydestä upeassa Suomen kesässä. Silti vierailun jälkeen tunsin outoa ulkopuolisuutta ja vierautta. Minulla ei ole siellä nyt kotia. Ajelin yhtenä iltaa hiljaa Malmin -kotini ohi ja näin ikkunasta vieraat huonekalut sisällä. Siellä asuvat nyt muut. Lähdin Intiaan sekavin, mutta osin huojentuneinkin fiiliksin: Intiaan lähtiessä olin menossa kotiin - koti on nyt täällä. Suomi on sydämessä ja sielun sopukoissa, mutta minä en ole siellä fyysisesti.

Viihdyn Intian -kodissani. Toin hyvin vähän tullessani mutta pieniä kotoisia asioita sentään. Aamupuuroa varten katan usein Paratiisi -lautasen - jospa se auttaisi tekemään elämästä välillä kepeämpää! Nukun suomalaissa lakanoissa ja kahlaan monsuuniaikaan kaduilla Marimekon kumisaappaissa, jotka herättävät tavatonta hilpeyttä. - Olen tottunut siihen, että kotonakaan ei siivoamisen suhteen voi olla turhantarkka. Apulaiseni Poornima on hyvä tyttö, mutta yksityiskohdat eivät ole hänen vahvuutensa ja minä en enää jaksa narista pienistä. Enemmän olen alkanut tottua siihen, että joku muu siivoaa ja silittää kuin minä itse - viis siitä vaikka keittiönpöydällä painelee usein tarmokas pienten mustien muurahaisten armeija, joka löytää tiensä vaikka avaamattomaan piparipakettiin!

Intiaan muuttavat länsimaalaiset tyypillisesti ylistävät Intian spirituaalisuutta ja ryhtyvät harjoittamaan joogaa, mediaatiota ja alkavat juoda vihreää teetä ja vaihtavat vege-painotteiseen ruokavalioon. Niin minäkin. Normimeininki siis! - Joogakoulu-uranikaan ei etene ihan takuitta: suomalaiseen liikuntaryhmäopetukseen tottuneena haikailen vieläkin välillä systemaattista ohjausta ja pakkaan turhautumaan, kun minua vain kehoitetaan harjoittelemaan asanoita eli fyysisiä liikkeitä - kyllä ne siitä hioutuisivat! Länsimaiseen joogaharrastukseen kuuluu yleensä hiljaisuus osana joogan filosofiaa, kun taas tässä tamilien joogakoulussa käy usein melkoinen kälätys ja kännykät pirisevät ja niihin vastataan kuuluvalla äänellä. Henkisty siinä sitten kun jo aamukuudelta meinaa oma verenpaine nousta! Olen perehtynyt meditaatioon ja uskon sen voimaannuttavan harjoittajaansa. Silti välillä , turhaudun kun ei meinaa millään oppia sanskriitinkielisiä mantroja. Alaselkäänkin sattuu liian usein, kun yritän istua oikeaoppisessa asennossa. Tyhjennä siinä sitten mielesi kaikesta kun mielessä jyllää turhautumista ja alaselkäkipua. - Uskon todella, että minä tarvitsen Intiaan vielä pitkään - jos haikailen saavuttavani sprituaalista kasvua ja mielen jalostumista.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, Intiassa on loputtomasti oppimista. Mutta ennen kaikkea Intia opettaa meille paljon itsestämme. Äiti Intia on ottanut minut vieraakseen enkä minä voi ajatella tulleeni tänne opettamaan tai muuttamaan mitään. Ei auta vaikka toistuvasti narisen siitä erilaisia henkilötietolomakkeita täyttäessäni, että olisi aika Intiassakin lopettaa naisen määritteleminen miehen kautta : naisen pitää nimittäin jokaiseen blankettiin täyttää joko isän tai aviopuolison nimi. Mahtaa isä-Untoa huvittaa tuonpuoleisessa: hänen nimensä komeilee minun verokortissani ja ensi viikolla luovutettavan skootterini rekisteröintitodistuksessa!

Mitä minä olen siis oppinut? Minä olen oppinut ymmärtämään, että tavara ja kuluttaminen eivät itsellään tee ihmistä onnelliseksi. Sen olen tiennyt aiemminkin, mutta se tieto uppoaa täällä erilailla ihmiseen intialaisen elämän kautta. Olen oppinut sen, että yksineläminen ja sinkkuus eivät ole mitenkään tavoiteltava elämänmuoto - se ei ole sitä vapautta, mitä me länsimaissa mielellämme markkinoimme puolustaessamme isoja avioerojalukujamme ja tiuhaa parinvaihtoa ja markkinoidessamme itsellisten aikuisten riippumatonta elämäntyyliä. Intialaisen silmin yksineläminen on surullista ja surkuteltavaa. - Sain kyyneleet silmiini, kun eräs intialaisrouva tiedusteli minulta osaaottavan tuntuisena "but who is then looking after you?" Nieleskelin ja vastasin, että kaipa minä ihan itse huolehdin itsestäni. Jäin pohtimaant tuota kohtaamista ja jouduin myöntämään, että ihmisen ei ole hyvä elää yksin - ei varsinkaan vieraalla planeetalla. Suomessa olemme liikaa antaneet perhekäsitteen romuttua ja luisua käsistämme - se olisi parhaimmillaan valtava voimavara ja tukiverkosto. - Olen entistä syvemmin ymmärtänyt sen, että ihminen on hyvin holistinen kokonaisuus. Fyysinen terveys on lujasti sidoksissa siihen miten sielumme ja mielemme voi. Lännessä korostetaan enemmän fyysisen kunnon merkitystä ja siitä huolehtimista. Intiassa ihmistä lähestytään kokonaisvaltaisesti ja jumaluus on kauniilla tavalla osa ihmisen elämää. Sen parantavaan voimaan uskotaan mutkattomasti. Lännessä syötetään masennuslääkkeitä ja onnellisuuspillereitä -ihan kuin ihmismielen kaipausta ja haavoja voisi hoitaa kemiallisesti.

Intiassa uskotaan rukouksen ja jumalan läsnäolon voimaan. Intialainen jumaluus on kovin erilainen kotoiseen verratuna. Suomessa uskonnollisuus on enemmän on-off. Täällä eletään monijumalisessa maailmassa: hindut, muslimit, parsit, jainilaiset, kristityt elävät yhdessä ja se on muokannut hengellisyyden käsitystä. Jumala on monikasvoinen, monimuotoinen, jumala asuu jokaisessa ihmisessä. - Intia opettaa uutta hengellisyydestä: sen ei tarvitse olla määrämuotoista eikä tiettyinä juhlapyhinä toteutettavaa. Loppujen lopuksi jumalan kohtaamisessa ihminen kohtaa itsensä ja uskon, että tuon oivalluksen kautta saavuttaa paljon eheytymistä ja saada voimia oppimaan ne läksyt, jotka tämä elämä meille kullekin on valmistanut.

Karmallisuus on kiinnostava Intiassa vahvasti esiintuleva asia. Olen itse perehtynyt siihen - tyypillinen länsimaalaisen Intiassa asuvan harrastus tämäkin! Olen yhä enemmän vakuuttunut, että jokainen on meistä oman elämänsä arkkitehti. Ei niinkään sankari, mutta arkkitehti. Olen jo ennen Intiaan -muuttoa haparoivasti uskonut, että meissä on paljon enemmän kuin tämän elämän muistijäljet, mutta nyt uskon siihen lujasti. Kannamme mukanamme paljon ikiaikaista ja vanhaa, jotka aktivoituvat tässä elämässä sen mukaan mikä meidän läksymme on. Raskaastakin karmallisesta velasta voi vapautua, mikäli tunnistaa sen, mistä pitää luopua ja mistä pitää oppia pois: se antaa toivoa ja voimia.

Kenties minäkin olen jossain aiemmassa elämänajassa ollut intialainen - kenties tulin tänne tullakseni sopuun vanhojen haavojen kanssa. Mutta tämän elämän suomalaisuus on vahvaa: näinä päivinä kaipaan kipeästi murtomaasuksien päälle Suomen ainutlaatuisille talvihangille...