perjantai 19. maaliskuuta 2010

Intialaisia ihmeellisyyksiä

"Haluaisin varata pöydän kahdelle iltayhdeksältä. - Madam, se ei valitettavasti käy: voitte varata joko kahdeksaksi tai puoli kymmeneksi. - Hmm, mutta kun emme ehdi kahdeksaan ja puoli kymmenen on myöhäinen aika aloittaa illallinen, haluaisin pöydän siis yhdeksältä. - Madam, se ei valitettavasti käy? - Ai ei käy? Ja mikähän taivaan järki siinä on? - No se on meidän yrityksemme käytäntö: yhdeksäksi voi tulla vain kävelemällä sisään toivoen että saa pöydän. - Voi taivaan jeesus, onko minun pakko puhua teidän johtajanne kanssa vai suostutteko käyttämään kaupunkilaisjärkeä?? (tässä vaiheessa aloin jo hikeentyä, suom huom). - Madam, minä en voi millään ottaa varausta yhdeksäksi vaan minun on kirjoitettava puoli kymmenen. Mutta, madam, kyllä te saatte takuuvarmasti sen pöydän kun tulette yhdeksältä. - Ja varmaa kanssa? - Varmasti, madam, aivan ehdottoman varmasti." - Incredible India iski jälleen: kymmenen minuutin jankkaamisen jälkeen uskomattoman hienolla intialaisella logiikalla sain lupauksen pöydästä kello yhdeksän - ja tottavie se oli valmiina saapuessamme!

Toissapäivänä puhelin soi ja langalla oli intialaispankkini call centerin tyttönen. Hän yllätti minut tivaamalla, onko odotettavissa, että minulle on tulossa Intian -tililleni ulkomailta rahaa. Vahvistin ilmiön normaaliuden ja iskin takaisin: kuinkas te nyt puolentoistavuoden jokakuisen suorituksen jälkeen keksitte että tuo madam saa rahaa ulkomailta kerran kuussa? Hän rohkaistui vielä kysymään, miksiköhän sitä rahaa tulee. Sivalsin takaisin, että satun olemaan expatti ja minulle maksetaan täällä tehdystä työstä palkkaa. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi perusintialaiseen tyyliin "sorry madam" ja löi luurin kiinni.

Eräänä iltana istuin parin intialaisen ystävättären kanssa espanjalaishenkisessä ravintolassa. Päätimme tilata pullon varsin juotavaa intialaista Sulan kuohuviiniä. Kysyin kaikkeen tottuneena, että onhan sitä kuohuviiniä varmasti. Poika nyökytteli "yes mam, ofcourse mam" ja kiikutti meille kolme lasillista. Me vaadimme pulloa pöytään - onhan se pienin tuntemamme myyntiyksikkö. Poika livisti hämmentyneen näköisenä keittiöön ja hetken kuluttua saimme toisen kaverin selittelemään, kuinka nyt on käynyt niin onnettomasti, että juoma on lopussa. Tivasimme kolmen naisen voimin, kuinka ihmeessä voidaan myydä pullo, jota ei ole. Vastaukseksi saimme peri-intialaista selittelyä, kuinka sitä itse asiassa oli kaksi pulloa, mutta se nyt vain tässä välillä jotenkin loppui tai hävisi. "Sorry mam so sorry" toistui toistumistaan, jonka jälkeen pyysimme valkoviiniä. Poika kiemurteli nolona: "mam, nythän on niin, että valkoviinikin on loppu, mutta punaviiniä kyllä olisi". Minä luennoin, vaikka niin turhaan, että on luokatonta tuoda asiakkaalle laaja viinilista, kun mitään juuri ei ole tarjolla. Poika kiemurteli ja kyseli mitä voisi tehdä. Minä sivalsin, muka nokkelana, että juoksepa tuohon kadun toisen puolen viiden tähden hotelliin ja käy hankkimassa skumppapullo. Poika kiemurteli: "madam, sellaista ei voi Intiassa tehdä". Ja minä takaisin: "juuri Intiassa sellaista voi tehdä; if there is a will, there is a way". - Osa meistä antoi periksi ja tilasi etelä-afrikkalaista punaviiniä. Ravintolan pojat olivat selkeästi käyneet viinikurssilla: punaviini oli oppien mukaan huoneenlämpöistä - pienoinen intialainen nyanssi vain on, että maaliskuisen Etelä-Intian huonelämpötila on 35 astetta....

Tarinoiden opetus ei ole mitenkään kristallinkirkas. Tarinat kuvaavat ihmeellisen Intian ajattelutapaa. Monesti ja peräti usein asiat kuitenkin järjestyvät, vaikka järjestymisen hetkeä edeltää jankkaava neuvottelu, jossa kaksi maailmaa kohtaa. Kumpikaan ei tavallaan anna periksi: ulkomaalainen madame ilmoittaa varaavansa pöydän juuri sille hetkelle kun hänelle sopii eikä intialainen tarjoilija uhmaa prosessiaan, mutta joustaa sitten kuitenkin käytännössä. Eräs tuttava kuvasi oivallisesti Intian olevan järjestäynyttä anarkiaa!

- Intian kansantalous elää vahvasti palveluista: niiden osuus bruttokansantuotteesta on yli 50 prosenttia. Intialaiset ovat avuliaita, palvelualttiita ja ällistyttävän kärsivällisiä heittäytymättä oikeastaan ikinä aggressiivisiksi tai ylimielisiksi - mikä on Suomessa aika yleinen ilmiö asiakaspalvelutilanteessa, jos asiakasraukka uskaltautuu kyseenalaistamaan saamaansa palvelua.

Olen asettanut itselleni yhdeksi Intia -läksyksi kärsivällisyyden oppimisen. Olen edistynyt hyvin vaatimattomasti, mutta onneksi edes joskus tunnistan tilanteita, joissa voisi provosoitua mutta sen sijaan vain kohautan olkapäitäni ja sihisen suomeksi valikoituja äidinkieleni sanoja. Eilen illalla torakoita kuhisevassa lähikaupassani kävi juuri niin: seisoin kassajonossa 10 tunnin työpäivän jälkeen ja jonon etupuolelta intialaismamma kiilasi eteeni ihan tyynesti. Katson häntä korkeuksistani (olen täällä pitkänpuoleinen) ja kysyin hillitysti, että ihanko aiotte tulla jonoon sieltä väärästä päästä? Hän ällistytti minut vastakysymyksellä: "oletteko jonossa?" - Mitäpä siihen muuta voi sanoa kuin huvikseen tässä korin kanssa seisoksivansa, mutta menkää rouva kaikin mokomin, eikös aika ole Intiassa jotain joka ei ikinä lopu!

Ei kommentteja: