Kahden maan välissä

Tulin illan pimeässä kotiin lähikaupasta. Intialainen katumelu huumasi korvia, koirat lorvivat kadunreunoilla kuka roskaläjää tonkien, kuka muuten vain. Lämpimässä illassa tuntui Intian hajujen ja tuoksujen kirjo, sesongin vesimelonien hentoinen tuoksu, naisten hiuksiin sidottujen jasmiininkukkien väkevä tuoksu, kadunvarsien jäteläjien löyhkä, ihmisten iholta löyhähtelevä chilin ja hien ainutlaatuinen bouquet. Minä tulin illan pimeässä kotiin kantaen viimeisiä Suomen -tuliaisia. Kotikadun riksatolpan kuskit eivät enää korvaansa lotkauta: he jatkavat tamilinkielistä juoruamistaan koska tuo madame tunnetaan. Se kävelee ja se kantaa itse kassinsa. - Minun mielessäni risteili vahvoja tuntemuksia. Tämä on minun kotikatuni ja nämä tuoksut ovat osa minun kotikatuani. Tässä keltaisessa talossa on minun kotini. Keltaisen talon kodissa on työhuoneen lattialla matkalaukku odottamassa pakkaamista. Keltaisen talon kodin ruokapöydällä on passi ja lentolippu Suomeen.

Aamulla pitäisi lähteä, toki vain käymään Suomessa. Osa minusta harmittelee, miksi minun pitää mennä talveen ja lumeen ja loskaan ja bussilakkoon. Miksi minun pitää kaivaa laatikosta 70 denierin sukkahousut ja etsiä kuumeisesti hanskoja yläkaapista. - Osa minusta iloitsee: saan syödä ruisleipää ja kalkkunaleikettä ja korvapuusteja. Saan hiihtää ja saan kulkea minkkivainaassani. Saan pienen paussin eteläisen Intian kesästä, joka iski viimeisen viikon aikana ihan puskan takaa +35 C asteen päivälämpötilat: esimakua tulevien viiden kuukauden piinasta, jolloin elohopea hätyyttelee 40 astetta.

Tällä viikolla tulee 1,5 vuotta Intiaan -tulostani. En olisi koskaan uskonut ajan menevän näin siivillä. Olen veikeästi kahden maan välissä: koti on nyt täällä ja täällä on paljon ystäviä ja tuttavia. Tein syntymäpäiväkutsulistaa ja siihen ilmaantui suurempia pohtimatta 60 nimeä.
Suomi on se oikea koti, siellä on ikiaikaisia ystäviä. Siihen maahan minulla on käsikirjoitus ja nuotit. - Enenevässä määrin ne nuotit alkavat löytyä tännekin, ainakin säveltä tapailen jo vahvasti. En viitsi enää joka mutkassa viljellä sarkasmia, jolla kuvittelin kyykyttäväni niitä intialaisia, jotka mielestäni tekevät joitain asioita käsittämättömän typerästi. Punainen skootterini on lisännyt vapaudentunnettani rajusti: olen saanut itsellisen naisen identiteetistäni osan takaisin kun kaasuttelen Chennain kaduilla jopa lauantairuuhkassa ja osaan perille paikkoihin.

Minä pakkaan laukkuni ja lähden aamulla kohti sitä toista kotia, isänmaata. Matkan aikana tulee vuosi siitä kun isäni jätti isänmaan ja tämän elämän: vuosipäivänä saan muistella isää minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Yksi ympyrä sulkeutuu. Anteeksiantamisella on iso sija.

Intia jää odottamaan minua ja ottaa minut 10 päivän kuluttua vastaan alati lämpenevään syleilyynsä. Tännekin on taas hyvä tulla.