Kirkasta valoa

istuin kolmoskehällä taksissa, radio suolsi taksarin lempikanavalta jotain suomipoppia. Seurasin katseellani ohikiitävää maisemaa: kaljua pellonpiennarta jota koristi pitsireunainen kevätlumi. Paljaat puut olivat vieläkin paljaampia huikean kirkkaassa ja kovassa keväisessä auringonpaisteessa. Ällistelin miten kirkas Suomen varhaiskeväinen valo onkaan. - Istuin taksissa, menossa lentokentälle lähteäkseni kotiin - Intiaan. Oloni oli tosi jakomielinen: täällähän koti on tässä kirkkaan karussa kaupungissa jossa kevät alkoi ottaa jättiläisenaskeleitaan. Ei minulla kuitenkaan ole avaimia mihinkään. Miten silloin voi olla koti jollei ole avaimia. Joku on kliseenomaisesti todennut kodin olevan siellä missä sydän on. Auts. Pahan heitti. Tuota en uskalla juuri nyt kysyä itseltäni.

Suomen -matka oli kummallinen. Singahdin kiireisen matkustusputken jälkeen Suomeen ja Ouluun saattamaan isääni tästä elämästä. Paljon ihmisiä menneiltä vuosilta, paljon haleja, paljon kauniita sanoja. Isän toivomus oli isot ja iloiset juhlat. Sellaiset ne kai olivatkin. Isän kuoleman ei pitänyt olla enää iso juttu. Vaikka ei kai koskaan ole oikea ikä jäädä orvoksi. Orvoksi voi jäädä monin tavoin. Hylkääminenkin on joskus kuin kuolema. - Kehää taksissa kiitäessäni en ollut enää sama nainen, sama isän esikoinen, joka tuli Intiasta. Tuntui haikealta lähteä Suomesta - olisin halunnut seurata kevään tuloa. Olisin halunnut hiihtää edes kerran keväthangilla. Olisin halunnut istua aurinkoisella seinämällä tuulensuojassa. Olisin halunnut. Olisin halunnut.

Eilen iltayöllä Chennain kentällä löyhähti vastaan tropiikin kesä. Intialaisen tropiikin ominaisbouquet sisältää hikeä, chiliä, virtsaa, keuhkoja kiristävää pölyä - ja se kietoi minut syleilyynsä. 70 denierin sukkahousuissa ja villakangastakissa kutiavaksi kuivunut ihoni alkoi hengittää lämmön ja kosteuden voimasta. Kotimatkalla maistelin ja tunnustelin: oliko tänne hyvä tulla.

Tänään elämä asettui uomiinsa. Normipäivä. Illalla painelin Kamlesh -nimisen intialaisen pitämään ärjyyn aerobiciin. Tuntui hyvältä. Näin päivä menee. Illanpimeässä piipahdin vielä vihanneskojulla ja haparoin hämärässä broccoleita, papuja, perunoita, porkkanoita. Kotimatkalla.

Intian aurinko on myös vahva. Ja kuuma. Mutta täällä ei kevät ota jättiläisenaskelia. Kesä on aina. Koti on nyt täällä. Hullumminkin voisi elämä mennä.