Pieni potkitun näköinen ruosteenläikittämä Maruti seisoi kadulla. Auto. Autokoulun auto. Intialaisen autokoulun intialainen auto. Jotenkuten sain itseni ja pitkät sääreni Marutin ohjauspyörän taakse. Oikealle puolelle. Marutiparassa ei ollut ilmastointia. Ikkuna auki, avain virtalukkoon ja kaasutin aamuisen Chennain kaduille. - Vieressäni, siis minusta vasemmalla, istui pikkuinen avojalkainen tamiliukko. Autokoulun opettaja. Hänellä kävi munkki: sai oppilaakseen 31 vuotta autoa ajaneen suomalaismadamen.
Olin pitkään pohtinut ajamista. Minulle oli muodostunut halu todistaa että ihmiset ne täälläkin autoa ajavat. Se ei voi olla mahdotonta. Totta että intialainen liikenne on kaoottista. Totta että ajoneuvoja ja ihmisiä on järisyttävän paljon. Totta että tien päällä painelee moni lukutaidoton. Eniten minua kuitenkin arvelutti "väärällä puolella " ajaminen - osaisinko risteyksessä kääntyä oikein ja miten kävisi ryhmittymisen kanssa. Liikenneympyröitä täällä ei ole joten niistä ei ole huolta. - Tuumasta toimeen: painelin Durgan autokouluun, jonka naisperustajan muotokuvia on on koulun seinällä ja joka ulkopuolella julistaa banderollissa: "wonderful to be a women". Pieni painovirhe ei vähennä statementin juhlallisuutta! Minulle kerrottiin, että ajokorttiin vaadittava oppimäärä on 15 puolen tunnin ajotuntia kokonaishintaan 50 euroa. Dynaaminen nuori nainen tiskin takana julisti, että viidentoista ajotunnin jälkeen selviäisin tilanteesta kuin tilanteesta. Yritin selittää tavoitteitani: tottua ajamaan oikealla puolella, oppia hallitsemaan tietyt minulle tärkeät reitit ja oppia hallitsemaan ison autoni mittasuhteet liikenteessä. - Minulle lyötiin kurjassa kuosissa olevan pikkuisen Marutin avaimet kouraan ja niillä mentiin!
Nyt on takana kaksi ajotuntia ja enää kolme on jäljellä: ensimmäisen tunnin jälkeen opettaja ilmoitti että madamelle riittää viisi tuntia. Olen nyt investoinut 15 euroa ja odotan jännityksellä, saanko sen jälkeen intialaisen ajokortin. Jotenkin minua kiehtoo ajatus omistaa täkäläinen ajokortti...
Yllätyksekseni auton hallinta oikealta ajaen ei ole kovin vaikean tuntuista. Aamutuimaan ajetuilla reiteillä ei ole myöskään ollut paljon liikennettä ja seutu on ollut rauhallisempaa asuinaluetta. Suorastaan odotan huomista, jolloin lähden liikenteeseen aamupäivällä jolloin lauantain meininki on täydessä vauhdissa. - Tänään jo tyylikkäästi arvioin etäisyyden kaartaakseni autokoulun pihalle: olihan portin eteen jätetty parkkiin kärryt joiden eteen oli valjastettu komea isosarvinen härkäpari. Yritin ja onnistuin arvioimaan kuinka läheltä sarvipäitä piti kantata portista! Opettajan mielestä ajoin parilla suoralla jopa liian kovaa ja kun en suostunut tööttäilemään jalankulkijoille, hän paineli reippaasti puolestani torvea! Opettajan mielestä myös väistin jalankulkijat liian sarin helmoja viistäen - ja siinä hän varmaan oli oikeassa koska vasemman sivun arviointi oikealta ei oikein ole vielä vahvuuksiani. - Kaistoista täällä ei paljon tarvitse piitata - ei niistä piittaa kukaan muukaan. Ei edes vastaantulijat.
Valppaana pitää siis olla. Enkä suinkaan suunnittele kuskini irtisanomista vaan haluan itselleni sen vapaudentunteen, että halutessani voin sunnuntaiaamuna istua Innovan ratin taakse ja ajaa jumppaan Kasturi Rangan Roadille.
perjantai 17. huhtikuuta 2009
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
"Don't worry, sir, only the body dies"
Intialaisen rikshakuskin tajunnanräjäyttävää filosofointia suomalaiskyydittävälle joka kauhisteli rikshakuskin rajua ajotyyliä ja pyysi hiljentämään: eipä taida luterilaista paljon lohduttaa ajatus että ruumishan siinä vain kuolisi - elämä itse, sielu, jatkaisi elämäänsä jossain muussa olomuodossa.
Intialainen liikenne on omanlaistaan. Liikennesääntöjä ilmeisesti on mutta niitä ei juuri noudateta. Autokouluja ja ajokortteja ilmeisesti on mutta niiden merkitys ja jälki ei äkkiseltään näy liikenteen toteutumisessa. Moottoritielläkin on yleistä tulla vastaan väärällä kaistalla. Erityisesti kaksi- ja kolmipyöräiset ajavat missä sopivat - kuskini kutsui sitä snake-drivingiksi.
Ainakin Chennaissa on viime aikoina lehdissä kirjoiteltu rattijuoppouden kiroista ja poliisi on kiristänyt otettaan ja ottanut viime aikoina yli 300 ajokorttia kuivumaan. Pohdin vain, kuka sitäkin ehtii valvoa... Kadunkulmissa on erilaisia propagandatauluja: Drinking kills, Driving skills. Do not drink while driving. Lystikkäin on kaahareille kohdistettu kyltti: Do not speed unless you have an appointment with God!
Intialaisessa liikenteessä ei säästellä melua: täällä kuulemani mukaan opetetaan autokoulussa tööttäämään aina kun kuski havaitsee ihmisen. Lyhyelläkin matematiikalla laskien tööttäyksiä tulee tällä populaatiotiheydellä järjetön määrä. Ja metakka on sen mukainen! Kuskini tööttäsi laskujeni mukaan alussa jopa seitsemän kertaa 100 metrin matkalla, kunnes tämä madame kielsi torven soittamisen.
Positiivista liikenteessä on se, että koska ison ajoneuvomäärän vuoksi nopeudet ovat alhaisia, pahannäköisiä onnettomuuksia ei juuri ole näkynyt. Jos tällä ajokulttuurilla vielä pääsisi ajamaan kovaa, niin liikennekuolemat taatusti moninkymmenkertaistuisivat.
Olen nyt yli kahdeksan kuukautta hahmottanut Chennain katuja ja reittejä takapenkiltä. Olen tullut siihen juhlalliseen lopputulokseen, että ihmiset ne täälläkin autoa ajavat. Niinpä minä huomenaamulla joogatunnin jälkeen suuntaan kohti Durgan autokoulua: tämä madame hankkii intialaisen ajokortin! Uskon vahvasti että autokoulunopettaja pystyä auttamaan minua oppimaan ajamaan kuten täällä pitää - siksi lähden uteliain joskin hiukan kauhunsekaisin tuntein käynnistämään autoa "väärältä puolelta"!
Intialainen liikenne on omanlaistaan. Liikennesääntöjä ilmeisesti on mutta niitä ei juuri noudateta. Autokouluja ja ajokortteja ilmeisesti on mutta niiden merkitys ja jälki ei äkkiseltään näy liikenteen toteutumisessa. Moottoritielläkin on yleistä tulla vastaan väärällä kaistalla. Erityisesti kaksi- ja kolmipyöräiset ajavat missä sopivat - kuskini kutsui sitä snake-drivingiksi.
Ainakin Chennaissa on viime aikoina lehdissä kirjoiteltu rattijuoppouden kiroista ja poliisi on kiristänyt otettaan ja ottanut viime aikoina yli 300 ajokorttia kuivumaan. Pohdin vain, kuka sitäkin ehtii valvoa... Kadunkulmissa on erilaisia propagandatauluja: Drinking kills, Driving skills. Do not drink while driving. Lystikkäin on kaahareille kohdistettu kyltti: Do not speed unless you have an appointment with God!
Intialaisessa liikenteessä ei säästellä melua: täällä kuulemani mukaan opetetaan autokoulussa tööttäämään aina kun kuski havaitsee ihmisen. Lyhyelläkin matematiikalla laskien tööttäyksiä tulee tällä populaatiotiheydellä järjetön määrä. Ja metakka on sen mukainen! Kuskini tööttäsi laskujeni mukaan alussa jopa seitsemän kertaa 100 metrin matkalla, kunnes tämä madame kielsi torven soittamisen.
Positiivista liikenteessä on se, että koska ison ajoneuvomäärän vuoksi nopeudet ovat alhaisia, pahannäköisiä onnettomuuksia ei juuri ole näkynyt. Jos tällä ajokulttuurilla vielä pääsisi ajamaan kovaa, niin liikennekuolemat taatusti moninkymmenkertaistuisivat.
Olen nyt yli kahdeksan kuukautta hahmottanut Chennain katuja ja reittejä takapenkiltä. Olen tullut siihen juhlalliseen lopputulokseen, että ihmiset ne täälläkin autoa ajavat. Niinpä minä huomenaamulla joogatunnin jälkeen suuntaan kohti Durgan autokoulua: tämä madame hankkii intialaisen ajokortin! Uskon vahvasti että autokoulunopettaja pystyä auttamaan minua oppimaan ajamaan kuten täällä pitää - siksi lähden uteliain joskin hiukan kauhunsekaisin tuntein käynnistämään autoa "väärältä puolelta"!
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Puthandu pirappu!
Eilen vietettiin tamilien kalenterin mukaista uutta vuotta. Oikeasti uudenvuodenpäivä olisi ollut helmikuussa mutta hallitus päätti siirtää sen huhtikuulle. Kätevää. Tai kovin intialaista. Tamileilla alkoi vuosi 1185. Ilmeisesti jonkunlainen varhainen keskiaika...
Liikenne oli eilen hiljaista ja toimistorakennuksessamme oli varsin autiota. Juhlistimme iltaa suomalaisten ystävien kanssa thairavintolassa.
Tamilien uuden vuoden mukana tuli kunnon kesä: eilen oli kesän toistaiseksi lämpimin päivä kun elohopea kipusi 38,5 C asteeseen. Illansuussa painelin moporiksan kyydissä ulkoilmakahvilaan tapaamaan kollega Annaa ja hänen ystäväänsä, jotka olivat juuri tulleet Andamaaneilta sukelluslomalta. Ilma oli ällistyttävän kostea ja kuuma vaikka rikshakuski paineli melkoista vauhtia pitkin kaupunkia. - Tänä aamuna tuli joogamaikka: vihdoinkin sain aloitettua joogatunnit ja löysin joogin joka tulee kotiini. Aamukuudelta järjestely on mitä mukavin. Parvekkeen ovi oli auki ja 28 asteen aamulämpö pukkasi sisään - enpä olisi uskonut että joogatunnilla tulee niin hiki! Kuvittelin olevani suhteellisen notkea, mutta ne luulot karisivat nopeasti totuttaessani kroppaani perusasentoihin. Yritin olla vuoroin "rabbit" ja vuoroin "cobra" ja ties mitä mutta kyllä Ramakhrisnan -joogille taitaa työmaata riittää!
Huomenaamulla voi tulla hiki ihan muusta syystä: olen tehnyt uhkarohkean päätöksen mennä autokouluun! Haluan todistaa itselleni, että kykenen ajamaan satunnaisesti - olen kyllästynyt lausuntoihin, että ajaminen on täällä ulkomaalaiselle mahdotonta. Noin 50 euron hintaan saan intialaisen ajokortin: voihan sen laittaa CV:hen, jollei sillä muuta tee. Eniten minua arveluttaa vasemmalla puolella ajaminen: rikshojen, härkävankkureiden ja mopojen väistely onnistunee, koska nopeudet ovat alhaisia. - Onneksi joogi tulee aamulla ja olen varmaan hyvin rentoutunut kun singahdan ensimmäiselle ajotunnilleni Chennain aamuisille kaduille.
Liikenne oli eilen hiljaista ja toimistorakennuksessamme oli varsin autiota. Juhlistimme iltaa suomalaisten ystävien kanssa thairavintolassa.
Tamilien uuden vuoden mukana tuli kunnon kesä: eilen oli kesän toistaiseksi lämpimin päivä kun elohopea kipusi 38,5 C asteeseen. Illansuussa painelin moporiksan kyydissä ulkoilmakahvilaan tapaamaan kollega Annaa ja hänen ystäväänsä, jotka olivat juuri tulleet Andamaaneilta sukelluslomalta. Ilma oli ällistyttävän kostea ja kuuma vaikka rikshakuski paineli melkoista vauhtia pitkin kaupunkia. - Tänä aamuna tuli joogamaikka: vihdoinkin sain aloitettua joogatunnit ja löysin joogin joka tulee kotiini. Aamukuudelta järjestely on mitä mukavin. Parvekkeen ovi oli auki ja 28 asteen aamulämpö pukkasi sisään - enpä olisi uskonut että joogatunnilla tulee niin hiki! Kuvittelin olevani suhteellisen notkea, mutta ne luulot karisivat nopeasti totuttaessani kroppaani perusasentoihin. Yritin olla vuoroin "rabbit" ja vuoroin "cobra" ja ties mitä mutta kyllä Ramakhrisnan -joogille taitaa työmaata riittää!
Huomenaamulla voi tulla hiki ihan muusta syystä: olen tehnyt uhkarohkean päätöksen mennä autokouluun! Haluan todistaa itselleni, että kykenen ajamaan satunnaisesti - olen kyllästynyt lausuntoihin, että ajaminen on täällä ulkomaalaiselle mahdotonta. Noin 50 euron hintaan saan intialaisen ajokortin: voihan sen laittaa CV:hen, jollei sillä muuta tee. Eniten minua arveluttaa vasemmalla puolella ajaminen: rikshojen, härkävankkureiden ja mopojen väistely onnistunee, koska nopeudet ovat alhaisia. - Onneksi joogi tulee aamulla ja olen varmaan hyvin rentoutunut kun singahdan ensimmäiselle ajotunnilleni Chennain aamuisille kaduille.
maanantai 13. huhtikuuta 2009
"Mangot tulee!"
Muistelen tässä yltyvässä helteessä vanhaa jaffamainosta jossa huivipäinen mummo laskettelee potkurilla ja huutaa jaffojen tulevan. Nyt on se aika kun Intiassa "mangot tulee". Telkkarimainokseen pitäisi varmaan pestata sariin pukeutunut tamilimamma jolla on paksussa mustassa letissä jasmiininkukkia. Istuisikohan se polkypyörärikshassa vai härkävankkureilla.... Mene ja tiedä.
Mangoja odotetaan täällä kuten Suomessa mansikoita. Väittävät Intiassa kasvavan viisisataa mangolajia. Liekö totta vai täkäläistä suurten lukujen politiikkaa. Hedelmäkojuissa alkaa olla monenlaisia: vihreitä, keltaisia, oranssinpuhuvia. Eri kokoisia, eri mallisia. Pitäisi varmaan niihinkin vähän perehtyä. Muutamia olen ostanut, yhden olen jopa omin käsin poiminut tuttavan pihapuusta. Otin oppitunnin myös mangon kuorinnassa. Samoin olen opetellut saamaan granaattiomenasta herkulliset punaiset marjat. Aluksi yritin kaapia niitä lusikalla kunnes opin, että granaattiomena halkaistaan kahtia ja puolikkaita sormin notkistelemalla marjat irtoavat hienosti. - Kohta pitää testata kuinka hyvin mango sopii aamupuuron päälle - tähän asti olen syönyt kaurapuuron papaijan lohkojen kanssa. Yllättävän hyvä yhdistelmä!
Intialaisista yli puolet on kasvissyöjiä. Vegetaristi tarkoittaa täällä sitä, että edes kananmuna ei ole ruokalistalla. Täällä on hyvin vaikea käsittää länsimaissa välillä esiintyvää "joustovegeilyä" jossa merenelävät ja kalakin välillä käyvät. - Minulle oli näin ollen yllätys, että tutkimusten mukaan intialaiset syövät huolestuttavan vähän vihanneksia ja hedelmiä, huomattavasti alle ravitsemustieteellisten suositusten. Yli kahdeksan kuukautta tätä elämää seuranneena tosin vaikuttaa, että ruokavalio on hyvin hiilihydraattipitoinen ja rasvoja syödään paljon. Sokerista puhumattakaan.... Täkäläisen Sodexhon peruslounaassa on kaksi valtavaa kasaa valkoista riisiä ja viisi-kuusi pientä kuppia jossa on erilaisia curryja. Niitä kauhotaan vehnästä tehtyjen litteiden rotien kanssa.
Salaatit ovat hyvin harvinaisia, sellaisina kuin me ne tunnemme. Lehtisalaatteja saa lähinnä ulkomaalaisille tarkoitetuista kaupoista ja nekin ovat paitsi kalliita niin usein hyvin nuutuneita.
Lisukevihannesten käyttö on harvinaista sekin. Mutta sensijaan kasviksista ja palkokasveista ja linsseistä loihditaan mitä upeampia makuelämyksiä - niiden keveys sen sijaan on aika suhteellinen käsite.
Minä sen sijaan juhlin täällä hedelmillä ja kasviksilla. Tänään hikoilin oman keittiöni noin +35 asteen lämpötilassa ja valmistin viilentävää gazpacho -keittoa. Lisäksi höyrytin kesän ensimmäiset parsat. Ne maistuivat hyviltä huhmareessa murskaamieni pistaasien ja saksanpähkinöiden kanssa, turenkilaisen Virginon luomuöljyn hunnussa. Äsken pistelin keltaisenkultaisen mangon ja taatelilta ja toffeelta maistuvan sapota -hedelmän.
Iltapäivällä kävin hedelmä- ja vihannesostoksilla. Ostin sapota-hedelmiä, sipuleita, mangoja, porkkanoita, kaksi nippua pinaattia, ison papaijan, paprikoita, sitruunoita, fresh limeja, vihreitä chilejä, laatikollisen tuoreita viikunoita, vuoren tomaatteja ja kurkkuja. Hintaa kahdelle isolle kassilliselle tuli 3, 7 euroa! Laatikollinen suussasulavia tuoreita viikunoita maksoi 60 senttiä ja iso papaija 34 senttiä. Uuden Seelannin tuontikiivit sen sijaan ovat 30 senttiä kappale - kotoperäisen jättimäisen papaijan saa samalla rahalla kuin yhden kiivin!
Nyt painelen vielä ryöppäämään pinaatit ja paistamaan huomiseksi evääksi pinaattiperunatortillan - hiukan vaihtelua sinänsä hyvään intialaiseen ruokaan.
Mangoja odotetaan täällä kuten Suomessa mansikoita. Väittävät Intiassa kasvavan viisisataa mangolajia. Liekö totta vai täkäläistä suurten lukujen politiikkaa. Hedelmäkojuissa alkaa olla monenlaisia: vihreitä, keltaisia, oranssinpuhuvia. Eri kokoisia, eri mallisia. Pitäisi varmaan niihinkin vähän perehtyä. Muutamia olen ostanut, yhden olen jopa omin käsin poiminut tuttavan pihapuusta. Otin oppitunnin myös mangon kuorinnassa. Samoin olen opetellut saamaan granaattiomenasta herkulliset punaiset marjat. Aluksi yritin kaapia niitä lusikalla kunnes opin, että granaattiomena halkaistaan kahtia ja puolikkaita sormin notkistelemalla marjat irtoavat hienosti. - Kohta pitää testata kuinka hyvin mango sopii aamupuuron päälle - tähän asti olen syönyt kaurapuuron papaijan lohkojen kanssa. Yllättävän hyvä yhdistelmä!
Intialaisista yli puolet on kasvissyöjiä. Vegetaristi tarkoittaa täällä sitä, että edes kananmuna ei ole ruokalistalla. Täällä on hyvin vaikea käsittää länsimaissa välillä esiintyvää "joustovegeilyä" jossa merenelävät ja kalakin välillä käyvät. - Minulle oli näin ollen yllätys, että tutkimusten mukaan intialaiset syövät huolestuttavan vähän vihanneksia ja hedelmiä, huomattavasti alle ravitsemustieteellisten suositusten. Yli kahdeksan kuukautta tätä elämää seuranneena tosin vaikuttaa, että ruokavalio on hyvin hiilihydraattipitoinen ja rasvoja syödään paljon. Sokerista puhumattakaan.... Täkäläisen Sodexhon peruslounaassa on kaksi valtavaa kasaa valkoista riisiä ja viisi-kuusi pientä kuppia jossa on erilaisia curryja. Niitä kauhotaan vehnästä tehtyjen litteiden rotien kanssa.
Salaatit ovat hyvin harvinaisia, sellaisina kuin me ne tunnemme. Lehtisalaatteja saa lähinnä ulkomaalaisille tarkoitetuista kaupoista ja nekin ovat paitsi kalliita niin usein hyvin nuutuneita.
Lisukevihannesten käyttö on harvinaista sekin. Mutta sensijaan kasviksista ja palkokasveista ja linsseistä loihditaan mitä upeampia makuelämyksiä - niiden keveys sen sijaan on aika suhteellinen käsite.
Minä sen sijaan juhlin täällä hedelmillä ja kasviksilla. Tänään hikoilin oman keittiöni noin +35 asteen lämpötilassa ja valmistin viilentävää gazpacho -keittoa. Lisäksi höyrytin kesän ensimmäiset parsat. Ne maistuivat hyviltä huhmareessa murskaamieni pistaasien ja saksanpähkinöiden kanssa, turenkilaisen Virginon luomuöljyn hunnussa. Äsken pistelin keltaisenkultaisen mangon ja taatelilta ja toffeelta maistuvan sapota -hedelmän.
Iltapäivällä kävin hedelmä- ja vihannesostoksilla. Ostin sapota-hedelmiä, sipuleita, mangoja, porkkanoita, kaksi nippua pinaattia, ison papaijan, paprikoita, sitruunoita, fresh limeja, vihreitä chilejä, laatikollisen tuoreita viikunoita, vuoren tomaatteja ja kurkkuja. Hintaa kahdelle isolle kassilliselle tuli 3, 7 euroa! Laatikollinen suussasulavia tuoreita viikunoita maksoi 60 senttiä ja iso papaija 34 senttiä. Uuden Seelannin tuontikiivit sen sijaan ovat 30 senttiä kappale - kotoperäisen jättimäisen papaijan saa samalla rahalla kuin yhden kiivin!
Nyt painelen vielä ryöppäämään pinaatit ja paistamaan huomiseksi evääksi pinaattiperunatortillan - hiukan vaihtelua sinänsä hyvään intialaiseen ruokaan.
lauantai 11. huhtikuuta 2009
Suuria numeroita
Intia on ällistyttävien numeroiden maa. Kaikki on suomalaisesta näkökulmasta niin isossa mittakaavassa. Olen kuullut ja lukenut valtavan määrän statistiikkaa. Intiassa asuu 33 prosenttia maailman köyhistä. Intiassa on 700 miljoonaa ihmistä jotka elävät alle kahdella US-dollarilla päivä. Samalta 700 miljoonalta puuttuu vessa. Yli kolmannes intialaisista ei pääse käsiksi puhtaaseen juomaveteen. Toisaalta, tämän vuoden tammikuussa Intiassa otettiin käyttöön 15 miljoonaa uutta matkapuhelinliittymää. Intiassa on Maailman terveysjärjestön ennusteen mukaan vuonna 2012 65 prosenttia maailman sydänsairaista. Intian väestöstä 61 prosenttia osaa lukea. Naisten prosentti on paljon alhaisempi kuin miesten... Intiassa kuolee joka vuosi 600 000 alle viisivuotiasta ripuliin ja sen seurannaisiin. Intiassa kuolee vuodessa lähes miljoona ihmistä tupakoinnin aiheuttamiin sairauksiin. Intialaista naisista ja tytöistä lähes puolet on aneemisia. Kaksi kolmesta kaupunkilaisesta naisesta on ylipainoisia tai lihavia. Jos Intiassa on karkeasti arvoiden lähes 550 miljoonaa naista, niin lihavien naisten lukumäärä on melkoinen, vaikkakaan en tiedä maalais- ja kaupunkilaisnaisten suhdetta.
Intia on suurten numeroiden ja suurten kontrastien maa. Kaikki on täällä mahdollista. Moni asia on kuitenkin vielä käytännössä mahdotonta toteuttaa. Intian muutos- ja kasvuvauhti on päätähuimaava. Globaalista lamasta huolimatta Intian bruttokansantuotteen arvioidaan tänä vuonna kasvavan lähes 6 prosenttia. Urbaani keskiluokka on tehnyt tuloaan jo pitempään uutena luokkana todella rikkaiden ja todella köyhien välimaastoon. He käyvät omaa sopeutumiskamppailuun vanhan perinteisen, sosiaalisesti tiukasti säädellyn elämäntavan ja uuden materialistisemman ja "länsimaista dekadenssia" edustavan virtauksen välillä. Nyt on kuulemma maaseudun vuoro: tuoreen tutkimuksen mukaan ns. "rural India" edustaa jo puolta 300 miljardin US dollarin suuruisista kuluttajatuotemarkkinoista. Maaseudulla siirrytään nopeasti agraariyhteiskunnasta teollis-tuotannolliseen aikakauteen ja ostovoima lisääntyy. TV ja kännykät tuovat ennen niin kaukaisen "muun maailman" tiettömienkin taipaleiden taakse.
En osaa tuoreena tulijana arvioida, kuinka hurja muutostahti on oikeasti ollut. On ymmärrettävää, että näin valtavassa kansassa väliinputoajia on miljoonia. Ja että lisääntyvä vauras ei todellakaan jakaudu mitenkään reilusti. Tästä maasta ja kansasta ei pitäisi ylipäänsä puhua yhtenä kokonaisuutena. Tällä maalla ja kansalla on tuhannet ellei miljoonat kasvot ja ainakin yhtä monta kerrosta. Incredible India --- ällistyttävä, ihastuttava, uuvuttava ja palkitseva. Minun toinen kotini jo kahdeksan kuukautta. Tänäänkin sonnustaudun ihan kotoisasti salwar kameez -asuun, kun lähden pääsiäisbrunssille. - Kunpa vielä vain oppisin lisää kärsivällisyyttä ja erilaisuuden sietämistä....
Intia on suurten numeroiden ja suurten kontrastien maa. Kaikki on täällä mahdollista. Moni asia on kuitenkin vielä käytännössä mahdotonta toteuttaa. Intian muutos- ja kasvuvauhti on päätähuimaava. Globaalista lamasta huolimatta Intian bruttokansantuotteen arvioidaan tänä vuonna kasvavan lähes 6 prosenttia. Urbaani keskiluokka on tehnyt tuloaan jo pitempään uutena luokkana todella rikkaiden ja todella köyhien välimaastoon. He käyvät omaa sopeutumiskamppailuun vanhan perinteisen, sosiaalisesti tiukasti säädellyn elämäntavan ja uuden materialistisemman ja "länsimaista dekadenssia" edustavan virtauksen välillä. Nyt on kuulemma maaseudun vuoro: tuoreen tutkimuksen mukaan ns. "rural India" edustaa jo puolta 300 miljardin US dollarin suuruisista kuluttajatuotemarkkinoista. Maaseudulla siirrytään nopeasti agraariyhteiskunnasta teollis-tuotannolliseen aikakauteen ja ostovoima lisääntyy. TV ja kännykät tuovat ennen niin kaukaisen "muun maailman" tiettömienkin taipaleiden taakse.
En osaa tuoreena tulijana arvioida, kuinka hurja muutostahti on oikeasti ollut. On ymmärrettävää, että näin valtavassa kansassa väliinputoajia on miljoonia. Ja että lisääntyvä vauras ei todellakaan jakaudu mitenkään reilusti. Tästä maasta ja kansasta ei pitäisi ylipäänsä puhua yhtenä kokonaisuutena. Tällä maalla ja kansalla on tuhannet ellei miljoonat kasvot ja ainakin yhtä monta kerrosta. Incredible India --- ällistyttävä, ihastuttava, uuvuttava ja palkitseva. Minun toinen kotini jo kahdeksan kuukautta. Tänäänkin sonnustaudun ihan kotoisasti salwar kameez -asuun, kun lähden pääsiäisbrunssille. - Kunpa vielä vain oppisin lisää kärsivällisyyttä ja erilaisuuden sietämistä....
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Intialaista pankkitoimintaa
Madam, what is your home address? Madame, when is your birthday? Madam, which are two most recent transactions you made? Madam, what is your landline number? - Uuttera puhelinpankin virkailija tykitti kysymyksiä. Kuka hittolainen muistaa kotinumeroaan kun se puhelinkone pakolla toimitettiin laajakaistan kylkiäisenä. Hikeentyneenä peräsin mimmiltä, muistaako hän rupialleen kaksi viimeistä pankkikorttiostoaan? - Hän mutisi tekevänsä vain työtään varmentaessaan henkilöllisyyttäni kun soitin intialaisen pankin palvelunumeroon korjatakseni vahinkoja joita pankki teki kuoletettuaan pankkikorttini neljä viikkoa sitten. Sain selkävoiton ja minulle luvattiin neljässä päivässä aktivoida takaisin mielestäni oivallinen palvelu: jokaisen pankkikorttioston ja -noston jälkeen tulee tekstiviesti jossa kuitataan tehty tapahtuma ja ilmoitetaan ajantasainen saldo.
Pankkititilin avaaminen ja pankkikortin saaminen kesti kolmatta kuukautta. Delhin kollegani oli asialla ja "etätyössä " sattuu: pankkikonttorini on häijyn kaukana ja alueella jossa ei ole parkkipaikkoja. Intiassa nimittäin pitää käydä pankissa. Sinne pitää mennä paitsi hakemaan pankkikonttori ja kuittamaan saanti suureen mustaan kirjaan, niin myös noutaa sekkivihko joka tietenkin tulee eri viikolla. Sinne pitää mennä henkilökohtaisesti viemään osoitteenmuutospyyntö, joka pitää leimata ja allekirjoittaa. Senkin kanssa voidaan lähettää vielä takaisin kotiin - kuten minulle kävi kun en tiennyt että oma ilmoitus osoitteenmuutoksesta ei suinkaan riitä: pitää ottaa oikeaksi todistettu kopio jostain laskusta joka siihen osoitteeseen jo saapuu. Se on osoitus, että asun siellä missä asun. Tai mikäli en olisi suostunut toimittamaan laajakaistalaskun kopiota, pankki olisi lähettänyt toimihenkilön tekemään kotipaikkavarmennuksen mutta sitä varten minun olisi pitänyt kykkiä kotona virka-aikaan.
- Intia siis oikeasti kasvattaa ihmiselle lehmänhermoja...
Osoitteenmuutosruljanssin tiimoilla sain langanpäähän avuliaan toimihenkilön jolla on lystikäs nimi: Chitti Babu. Hän intoutui kyselemään, olenko ollut tyytyväinen pankin toimintaan. Mitäs kysyi - kerroin että minua hiukan korpesi pankkikorttiini väännetty nimi: Siva Paananen. Hän lupasi auliisti, että saan uuden kortin - kukapa nyt haluaisi tietentahtoen esiintyä tuhon jumalan kaimana... Lupauksen jälkeisenä päivänä olin lähdössä lomalla Andamaanien saarelle ja singahdin nostamassa käteistä - Andamaaneilla ei suuremmin olisi pankkiautomaatteja. Pankkiautomaatti sylkäisi Siva-korttini ulos ja ilmoitti: "card blocked". - Opin että mikäli täällä tilaa pankkikortista uuden version, vanha kuoletetaan automaattisesti. Eipä vain Chitti Babu oivaltanut, ettei ulkomaalaisparka tunne moista menettelytapaa. Valkoinen nainen rähjäsi puhelimessa, mutta vastaus oli yksiselitteinen: madamen kortti tulee 10 päivässä ja madame voi sen sitten tulla noutamaan. Virallinen selitys oli, että pankin prosessin mukaan kenelläkään ei voi olla kahta pankkikorttia samaan tiliin eikä minun länsimainen logiikkani uponnut: minun mielestäni minulla ei ollut yhtään korttia, saati sitten kahta!
Viimein sain tekstiviestin, että pankkikorttini oli valmis. Aloin soitella Chittille ahkerasti saadakseni tietää, koska se toimitetaan minulle. Kävi ilmi, että sitä ei toimiteta vaan minä minä haen sen ja minulla pitää olla passi ja kopio passin nimisivusta. Leimaa ei kuitenkaan tarvittaisi - harmi koska olen jo suorastaan ihastunut firman leimasimen käyttöön.... Tunnen sen kanssa heiluessani olevani osa suurempaa ketjua!
Toissapäivänä menin hakemaan korttiani. Olin ylen hämmästynyt kun aiemman Gold cardin asemesta olin saanut Platinum cardin. Ehkä minut oli korotettu pankin arvoasiakkaiden johtoon. Ehkä Chitti halusi hyvitellä minua. Tiedustelin virkailijalta, mitä etuja platinakortti minulle antaisi. Hän katsoi minua hämmästyneenä ja tokaisi, että annamme nykyisin kaikille automaattisesti platinakortin. Turvauduin ironiaan: onko kortin väri ainoa ero? Hukkaan meni sekin ironia - vain väri todella muuttui....
Tämä kaikki ei ole vielä lannistanut minua. Tänä iltana aion opetella käyttämään intialaista verkkopankkia. Varmasti opin - olenhan minä oppinut kirjoittamaan sekkejäkin...
Pankkititilin avaaminen ja pankkikortin saaminen kesti kolmatta kuukautta. Delhin kollegani oli asialla ja "etätyössä " sattuu: pankkikonttorini on häijyn kaukana ja alueella jossa ei ole parkkipaikkoja. Intiassa nimittäin pitää käydä pankissa. Sinne pitää mennä paitsi hakemaan pankkikonttori ja kuittamaan saanti suureen mustaan kirjaan, niin myös noutaa sekkivihko joka tietenkin tulee eri viikolla. Sinne pitää mennä henkilökohtaisesti viemään osoitteenmuutospyyntö, joka pitää leimata ja allekirjoittaa. Senkin kanssa voidaan lähettää vielä takaisin kotiin - kuten minulle kävi kun en tiennyt että oma ilmoitus osoitteenmuutoksesta ei suinkaan riitä: pitää ottaa oikeaksi todistettu kopio jostain laskusta joka siihen osoitteeseen jo saapuu. Se on osoitus, että asun siellä missä asun. Tai mikäli en olisi suostunut toimittamaan laajakaistalaskun kopiota, pankki olisi lähettänyt toimihenkilön tekemään kotipaikkavarmennuksen mutta sitä varten minun olisi pitänyt kykkiä kotona virka-aikaan.
- Intia siis oikeasti kasvattaa ihmiselle lehmänhermoja...
Osoitteenmuutosruljanssin tiimoilla sain langanpäähän avuliaan toimihenkilön jolla on lystikäs nimi: Chitti Babu. Hän intoutui kyselemään, olenko ollut tyytyväinen pankin toimintaan. Mitäs kysyi - kerroin että minua hiukan korpesi pankkikorttiini väännetty nimi: Siva Paananen. Hän lupasi auliisti, että saan uuden kortin - kukapa nyt haluaisi tietentahtoen esiintyä tuhon jumalan kaimana... Lupauksen jälkeisenä päivänä olin lähdössä lomalla Andamaanien saarelle ja singahdin nostamassa käteistä - Andamaaneilla ei suuremmin olisi pankkiautomaatteja. Pankkiautomaatti sylkäisi Siva-korttini ulos ja ilmoitti: "card blocked". - Opin että mikäli täällä tilaa pankkikortista uuden version, vanha kuoletetaan automaattisesti. Eipä vain Chitti Babu oivaltanut, ettei ulkomaalaisparka tunne moista menettelytapaa. Valkoinen nainen rähjäsi puhelimessa, mutta vastaus oli yksiselitteinen: madamen kortti tulee 10 päivässä ja madame voi sen sitten tulla noutamaan. Virallinen selitys oli, että pankin prosessin mukaan kenelläkään ei voi olla kahta pankkikorttia samaan tiliin eikä minun länsimainen logiikkani uponnut: minun mielestäni minulla ei ollut yhtään korttia, saati sitten kahta!
Viimein sain tekstiviestin, että pankkikorttini oli valmis. Aloin soitella Chittille ahkerasti saadakseni tietää, koska se toimitetaan minulle. Kävi ilmi, että sitä ei toimiteta vaan minä minä haen sen ja minulla pitää olla passi ja kopio passin nimisivusta. Leimaa ei kuitenkaan tarvittaisi - harmi koska olen jo suorastaan ihastunut firman leimasimen käyttöön.... Tunnen sen kanssa heiluessani olevani osa suurempaa ketjua!
Toissapäivänä menin hakemaan korttiani. Olin ylen hämmästynyt kun aiemman Gold cardin asemesta olin saanut Platinum cardin. Ehkä minut oli korotettu pankin arvoasiakkaiden johtoon. Ehkä Chitti halusi hyvitellä minua. Tiedustelin virkailijalta, mitä etuja platinakortti minulle antaisi. Hän katsoi minua hämmästyneenä ja tokaisi, että annamme nykyisin kaikille automaattisesti platinakortin. Turvauduin ironiaan: onko kortin väri ainoa ero? Hukkaan meni sekin ironia - vain väri todella muuttui....
Tämä kaikki ei ole vielä lannistanut minua. Tänä iltana aion opetella käyttämään intialaista verkkopankkia. Varmasti opin - olenhan minä oppinut kirjoittamaan sekkejäkin...
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
Intialaista lämpöä
kello on yli kymmenen illalla ja Suomesta tuomani ulkolämpömittari näyttää vieläkin 29 astetta. Päivällä lukemat kipuavat lähelle 36 astetta ja Lonely Planetin matkaoppaan Chennain luonnehdinta "hot as hell" alkaa tulla lihaksi.
Intia ei ole lämmin vain mittarilukemiltaan. Viime viikkoina olen kokenut valtavan suurta lämpöä intialaisilta tuttavilta ja ystäviltä. Toki monet suomalaisetkin ystävät ovat muistaneet kauniisti mutta erityisesti minua on koskettanut intialaisten myötäelämisen taito. Lämpimiä lohdutuksen sanoja, luontevia ja vilpittömiä lupauksia rukoilla isäni sielun puolesta, haleja ja myötäelämistä. Isän sielua ovat saattaneet sekä kristittyjen että hindujen jumalat. Tokkopa se haitaksikaan voi olla. Intialaisissa on toisaalta paljon samanlaista draamantajua kuin italialaisilla mutta myös suurta herkkyyttä elämän perimmäisten asioiden edessä. Täällä on ollut hyvä olla näina viikkoina suuren lämmön ympäröimänä.
Kesä tulee kohisten ja lämpötiloihin on luvassa vielä ainakin 5-6 asteen korotus. Minä painelin tänäänkin kaupoissa hankkimassa puuvillaisia tunikoita ja väljiä intialaishousuja, jotta olisin valmis helteeseen - länsimaiset vaatteet joutavat nyt kaapin perälle pariksi kuukaudeksi. Tosin senkin kaapin ovi on pari kertaa viikossa jätettävä auki ja pantava ilmastointi puhuroimaan - käytännön sanelema toimenpide homehtumisen estämiseksi!
Intia ei ole lämmin vain mittarilukemiltaan. Viime viikkoina olen kokenut valtavan suurta lämpöä intialaisilta tuttavilta ja ystäviltä. Toki monet suomalaisetkin ystävät ovat muistaneet kauniisti mutta erityisesti minua on koskettanut intialaisten myötäelämisen taito. Lämpimiä lohdutuksen sanoja, luontevia ja vilpittömiä lupauksia rukoilla isäni sielun puolesta, haleja ja myötäelämistä. Isän sielua ovat saattaneet sekä kristittyjen että hindujen jumalat. Tokkopa se haitaksikaan voi olla. Intialaisissa on toisaalta paljon samanlaista draamantajua kuin italialaisilla mutta myös suurta herkkyyttä elämän perimmäisten asioiden edessä. Täällä on ollut hyvä olla näina viikkoina suuren lämmön ympäröimänä.
Kesä tulee kohisten ja lämpötiloihin on luvassa vielä ainakin 5-6 asteen korotus. Minä painelin tänäänkin kaupoissa hankkimassa puuvillaisia tunikoita ja väljiä intialaishousuja, jotta olisin valmis helteeseen - länsimaiset vaatteet joutavat nyt kaapin perälle pariksi kuukaudeksi. Tosin senkin kaapin ovi on pari kertaa viikossa jätettävä auki ja pantava ilmastointi puhuroimaan - käytännön sanelema toimenpide homehtumisen estämiseksi!
torstai 2. huhtikuuta 2009
Kirkasta valoa
istuin kolmoskehällä taksissa, radio suolsi taksarin lempikanavalta jotain suomipoppia. Seurasin katseellani ohikiitävää maisemaa: kaljua pellonpiennarta jota koristi pitsireunainen kevätlumi. Paljaat puut olivat vieläkin paljaampia huikean kirkkaassa ja kovassa keväisessä auringonpaisteessa. Ällistelin miten kirkas Suomen varhaiskeväinen valo onkaan. - Istuin taksissa, menossa lentokentälle lähteäkseni kotiin - Intiaan. Oloni oli tosi jakomielinen: täällähän koti on tässä kirkkaan karussa kaupungissa jossa kevät alkoi ottaa jättiläisenaskeleitaan. Ei minulla kuitenkaan ole avaimia mihinkään. Miten silloin voi olla koti jollei ole avaimia. Joku on kliseenomaisesti todennut kodin olevan siellä missä sydän on. Auts. Pahan heitti. Tuota en uskalla juuri nyt kysyä itseltäni.
Suomen -matka oli kummallinen. Singahdin kiireisen matkustusputken jälkeen Suomeen ja Ouluun saattamaan isääni tästä elämästä. Paljon ihmisiä menneiltä vuosilta, paljon haleja, paljon kauniita sanoja. Isän toivomus oli isot ja iloiset juhlat. Sellaiset ne kai olivatkin. Isän kuoleman ei pitänyt olla enää iso juttu. Vaikka ei kai koskaan ole oikea ikä jäädä orvoksi. Orvoksi voi jäädä monin tavoin. Hylkääminenkin on joskus kuin kuolema. - Kehää taksissa kiitäessäni en ollut enää sama nainen, sama isän esikoinen, joka tuli Intiasta. Tuntui haikealta lähteä Suomesta - olisin halunnut seurata kevään tuloa. Olisin halunnut hiihtää edes kerran keväthangilla. Olisin halunnut istua aurinkoisella seinämällä tuulensuojassa. Olisin halunnut. Olisin halunnut.
Eilen iltayöllä Chennain kentällä löyhähti vastaan tropiikin kesä. Intialaisen tropiikin ominaisbouquet sisältää hikeä, chiliä, virtsaa, keuhkoja kiristävää pölyä - ja se kietoi minut syleilyynsä. 70 denierin sukkahousuissa ja villakangastakissa kutiavaksi kuivunut ihoni alkoi hengittää lämmön ja kosteuden voimasta. Kotimatkalla maistelin ja tunnustelin: oliko tänne hyvä tulla.
Tänään elämä asettui uomiinsa. Normipäivä. Illalla painelin Kamlesh -nimisen intialaisen pitämään ärjyyn aerobiciin. Tuntui hyvältä. Näin päivä menee. Illanpimeässä piipahdin vielä vihanneskojulla ja haparoin hämärässä broccoleita, papuja, perunoita, porkkanoita. Kotimatkalla.
Intian aurinko on myös vahva. Ja kuuma. Mutta täällä ei kevät ota jättiläisenaskelia. Kesä on aina. Koti on nyt täällä. Hullumminkin voisi elämä mennä.
Suomen -matka oli kummallinen. Singahdin kiireisen matkustusputken jälkeen Suomeen ja Ouluun saattamaan isääni tästä elämästä. Paljon ihmisiä menneiltä vuosilta, paljon haleja, paljon kauniita sanoja. Isän toivomus oli isot ja iloiset juhlat. Sellaiset ne kai olivatkin. Isän kuoleman ei pitänyt olla enää iso juttu. Vaikka ei kai koskaan ole oikea ikä jäädä orvoksi. Orvoksi voi jäädä monin tavoin. Hylkääminenkin on joskus kuin kuolema. - Kehää taksissa kiitäessäni en ollut enää sama nainen, sama isän esikoinen, joka tuli Intiasta. Tuntui haikealta lähteä Suomesta - olisin halunnut seurata kevään tuloa. Olisin halunnut hiihtää edes kerran keväthangilla. Olisin halunnut istua aurinkoisella seinämällä tuulensuojassa. Olisin halunnut. Olisin halunnut.
Eilen iltayöllä Chennain kentällä löyhähti vastaan tropiikin kesä. Intialaisen tropiikin ominaisbouquet sisältää hikeä, chiliä, virtsaa, keuhkoja kiristävää pölyä - ja se kietoi minut syleilyynsä. 70 denierin sukkahousuissa ja villakangastakissa kutiavaksi kuivunut ihoni alkoi hengittää lämmön ja kosteuden voimasta. Kotimatkalla maistelin ja tunnustelin: oliko tänne hyvä tulla.
Tänään elämä asettui uomiinsa. Normipäivä. Illalla painelin Kamlesh -nimisen intialaisen pitämään ärjyyn aerobiciin. Tuntui hyvältä. Näin päivä menee. Illanpimeässä piipahdin vielä vihanneskojulla ja haparoin hämärässä broccoleita, papuja, perunoita, porkkanoita. Kotimatkalla.
Intian aurinko on myös vahva. Ja kuuma. Mutta täällä ei kevät ota jättiläisenaskelia. Kesä on aina. Koti on nyt täällä. Hullumminkin voisi elämä mennä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
