Hindujen jumalista ja jumalista yleensä

Viime viikkoina kaupungilla on ollut tavallista vilkkaampaa. Tämän tästä värikäs kulkue hidastaa liikennettä. Kärryissä kiskotaan värikästä isoa jumalhahmoa ja kärryjen rinnalla pinkoo miehiä - naisia ei jostain syystä näy- ja tanssii, rummuttaa ja kylvää kukkien terälehtiä tielle. Ilo on ilmeinen. Maanantaina Intiassa vietettiin Dussehra -juhlaa. Sitä edelsi kymmenen päivän jumalien palvonta ja kekkeröinti. Jokaiselle päivälle oli omat rituaalinsa ja uhrilahjansa. Pääasiassa palvottiin ja juhlittiin Durga -nimistä naispuolista rohkeaa taistelijajumalatarta. Festivaalin päätteeksi hän kukistaa keihäällä yksitoistapäisen paholaisen. Durgan kunniaksi, pahan kukistamiseksi joka paikassa vietettiin Durga -poojaa eli seremoniaa jossa rukoiltiin Durgaa varjelemaan pahalta. Durga -poojan aikana siunataan myös kaikki työkalut - työpaikoilla siunattiin tietokoneet, printterit ja puhelimet, kuntosalini poojassa siunattiin käsipainot, steppilauta ja hyppynarut, joogakoulun poojassa lausuttiin kauniita sanskriitinkielisiä kirjoituksia jotka kertovat joogan synnystä. Eilen illalla kuskini ilmoitti että auto pitää siunata: niinpä autokatoksessa suoritettiin pooja -seremonia jossa auto täplitettiin pyhällä tuhkalla, santelipuu- ja kurkumajauheella. Kookospähkinä sytytettiin palamaan ja sen kanssa kierrettiin autoa ja viimein kookospähkinä murskattiin maahan. Lisäksi nautittiin rasvaisia makeisia ja puhallettua riisiä. Madamekin tuli kotiin santelipuinen merkki kulmakarvojensa välissä...

Intian hindujen arkipäivään jumalien palvonta ja pooja -seremoniat kuuluvat hyvin luontevana osana ja pidän siitä kuinka luontevasti eriuskoiset otetaan mukaan. Hindulaisuus on enemmän kuin uskonto: se on elämäntapa ja sille on luonteenomaista erilaisuuden sietäminen ja kanssaeläminen erilaisten tapojan ja uskontojen kirjossa. Intian muslimit ja kristitytkin ovat suurimmalta osin käännynnäisiä eli hekin osallistuvat sydämensä kyllyydestä monesti hindulaisen jumalkalenterin tapahtumiin. Ihmiset pukeutuvat parhaisiinsa, jakavat yhdessä juhla-aterioita ja antavat toisilleen lahjoja. Iloista, värikästä, kaunista. Luterilaisen hartioita lysyyn painavaa synnintuntoa ei näy...

Hindujen pantheonissa on yli 330 miljoonaa jumalaa. Kukahan nekin on laskenut - sama kysymys mitä pohdin välillä keskusteltaessa Suomen järvien lukumäärästä... Hindujen jumalagalleria on valtava ja sille on tyypillistä että jumalat ottavat välillä eri hahmon ja heillä on sukupuoli, jonka senkin he voivat välillä toisessa ilmenemismuodossaan vaihtaa. Hindujen jumalkäsitys on hyvin erilainen kuin kristityillä: heille jumaluus ilmenee monenlaisessa hahmossa ja heidän jumalillaan on hyvin inhimillisiä piirteitä. Hindujen jumalat elävät tuhansissa hahmoissa, he ovat keskellämme ihmishahmossa, ihastuvat, vihastuvat, saavat lapsia ja taistelevat pahaa vastaan. Heihin on helppo samaistua ja silti he ovat rukousten ja palvonnan kohde. He ovat jumalia mutta he eivät ole Jumala: he edustavat niitä voimia joista elämä syntyy.

Tärkein jumalkolminaisuus on Brahma, Vishnu ja Shiva. Esikoinen on Brahma joka on kaiken tiedon ja viisauden lähde. Hän on siemen, hän on kaikkeuden luoja. Häntä ei palvota aktiivisesti, koska hän on jo tehtävänsä suorittanut. Vishnu, säilyttäjä ja vaalija on palvonnan kohde: hänen opetuslapsiaan ovat erityisesti ne jotka etsivät elämästä nautintoja ja iloja. Hän johdattaa ja pyrkii säilyttämään elämässä tasapainon. Shiva taas on tuhon jumala: tuhon kautta syntyy jälleensyntyminen. Shivan palvojia yhdistää usein kiinnostus kuolemaan ja muutokseen.

Brahma on luoja, Vishnu säilyttäjä ja Shiva tuhoaja; hindujen pyhä kolminaisuus. Jumaltenkin piireissä vahvat miehet tarvitsevat rinnalleen naisen ja niinpä naisenergiaa eli shaktia tarvitaan miesjumalten käyttövoimaksi. Naisenergia on hindulaisuudessa jumalaista alkuperää ja se on olennainen osa jumaluudesta: ilman sitä ei ole elämää. - Brahman puoliso Sarasvati edustaa maailman luomista, Vishnun puoliso Lakshmi edustaa kauneutta ja vaurautta ja Shivan puoliso Parvati on naisenergian shaktin äiti ja edustaa aikaa ja paikkaa.

Eri uskontojen luomiskertomukset ovat hämmästyttävän samankaltaisia: hindujen luoja Brahma syntyi kultaisesta munasta joka nousi alkumerestä. Kun muna halkesi, puolikkaista syntyi taivas ja maa joiden väliin syntyi sininen taivas. Luotuaan itsensä Brahma loi Sarasvatin, maan. Brahma ihastui Sarasvatin kauneuteen mutta Sarasvati pakeni luojansa kosiskelua ja päätti piiloutua tältä. Sarasvati muutti itsensä lehmän hahmoon mutta Brahmapa löysi hänensä ja muutti itsensä sonniksi. Näin syntyivät ensimmäiset vasikat ja Brahma ja Sarasvati jatkoivat luomistyötään muuttumalla aina uusiksi eläimiksi luoden koko eläinkunnan.

Erityisen suosittu jumala on elefanttipäinen Ganesha. Hän on myytin mukaan Shivan, vuorilla asuvan erakkojumalan ja Parvatin poika. Shiva ei lämmennyt Parvatin perheenperustamishaluille ja yhden version mukaan Parvati teki kylpiessään santelipuutahnasta lapsen joka heräsi henkiin Parvatin rinnoilla. Isä-Shiva oli tietämätön perheenlisäyksestä ja kiihtyi lapsen nähdessään niin että sivalsi tältä pään poikki. Murtunut Parvati vaati puolisoaan herättämään lapsen henkiin ja niinpä Shiva lähti etsimään uutta päätä. Ensimmäinen vastaantuleva olento oli elefantti, jolta Shiva nappasi uuden pään pojalleen. Pullea ja iloisen näköinen elefanttipäinen Ganesha on suosittu: sitä palvotaan käynnistäjänä ja uusien alkujen symbolina. - Minullakin on kotona kaunis pronssinen Ganesha: ostin sen kolme päivää Intiaan saapumiseni jälkeen kuultuani sen symbolisoivan uutta alkua. Mitä muuta Intiaan muutto minulle oli - ja kuinka monta uutta alkua vielä saankaan...

Kaupunkikuvaa täplittävät lukuisat temppelit värikkäine jumalankuvineen ja alan tottua siihen, että aikuiset ihmiset ihan vakavissaan vievät uuden polkupyöränsä temppeliin siunattaviksi. Se on ihan hyvä syy myöhästyä vaikka töistä. Pidän myös siitä lämmöstä ja luontevuudesta jolla intialaiset kertovat rukoilevansa sielusi puolesta - ei voi olla ihmiselle pahaksi että hänen puolestaa rukoilla vaikka elefantinkasvoista Ganeshaa...


"With compassion and devotion, Hindu gods serve mankind, breathing wisdom into every aspect of life. In the heavens and on the earth they wrestle with good and evil, creation and destruction, love and hate. They teach us lessons in both humility and bravery and through them we come ever closer to the divine." (source: Hindu Gods by Priya Hemenway)

- An old Cherokee is teaching his grandson about life. "A fight is going on inside me", he said to the boy. "It is a terrible fight and it is between two wolves. One is evil - he is anger, envy, sorrow, regret, greed, arrogance, self-pity, guilt, resentment, inferiority, lies, false pride, superiority and ego. The other is good - he is joy, peace, love, hope, serenity, humility, kindness, benevolence, empathy, generosity, truth, compassion and faith." The grandson thought about it for a minute and then asked his grandfather: "Which wolf will win?" The old Cherokee replied: "The one I feed."

Intiaanitarina tuli vastaan lehdessä. Kaunis tarina. Opetus kristallinkirkas. Monen Intiaan muuttaneen länsimaalaisen tavoin vähintään alitajuisesti kuvittelin Intian ihan itsestään vaikuttavan henkisyyteeni ja ehkä jopa jalostavan minua ihmisenä. Olen nyt ollut täällä yhden vuoden kierron ja joudun kyllä kasvokkain oman pienuuteni kanssa. Intia on kohdellut minua hyvin ja tämä maa on kasvamassa iholleni. Ällisyttävän kirkkaat värit, makuhermoja kutkuttelevat mausteseosten tuoksut, valoisan ystävälliset hymyt - yhtäläilla ylilyövä hajujen ja löyhkän sinfonia, tienvarsien jätekasat ja slummilasten rapaiset naamat.

Yritän nähdä itseni tässä maisemassa - mutta peilejä onkin monia. Varakkaan vuokraemäntäni ja monen muun korkeakastisen ystäväni silmissä en varmaan ole suurempi kummajainen - heidän kanssaan elämäntapamme ja maailmankuvamme ovat suurissa linjoissa yhteneväisiä. Apulaiseni, autonkuljettajani ja kadulla temppelin uhrikukkia myyvän kukkanaisen silmissä olen eri planeetan olio - valkoinen (siis jo sen vuoksi korkea-arvoisempi), rikas toisen taivaankappaleen asukki. Minustakin heijastuu tänne monenlaisia kuvia.

Täällä olisi helposti paljon sellaista tekemistä jolla voisi ruokkia intiaanitarinan hyvää ja jaloa sutta. Olla nöyrä kaiken hyväosaisuutensa äärellä, kiitollinen tästä rikastuttavasta kokemuksesta, tuntea myötäelämistä niitä kohtaan jolla ei ole meidän mittapuullamme mitään. Olla avulias ja antelias. Hyväntekemisen helppous ehkä hämää. - Olenko oikeasti jalo ja antelias jos annan rahaa nuoren naisen kasvojen plastiikkakirurgiseen leikkaukseen: hänen appensa ja miehensä heittivät hänen kasvoilleen happoja liian pienien myötäjäisten vuoksi ja nyt tytön veli etsii varoja jotta sisko saisi uudet kasvot? Olenk0 oikeasti hyvä ja myötäelävä jos annan apulaiselle minulle turhia tavaroita joita myymällä hän yksinhuoltajaäitinä varmistaa voivansa kouluttaa kolme tytärtään?

Vai miksi minä äsken läksytin vihanneskojun vanhaa miestä, joka tarpeeni tunnistaen yritti myydä minulle jäävuorisalaattia? Minä narisin kerien kurjasta kunnosta piittaamatta siitä että englanninkielinen vuodatukseni meni tamilimieheltä suurin osin ohi. Yritin vielä tinkiä: en maksaisi isohkosta kerästä 80 senttiä koska salaatti oli niin nahistunutta ja ruskeiden viirujen täplittämää.... Miksi minun jalostumiseni on näin hidasta: enhän kuitenkaan haluaisi olla täällä siirtomaamadamen asenteella. Mikä minä olen opettamaan vihanneskojun vanhaa setää amerikansalaatin kuntonormeista - paremminkin minun pitäisi osata arvostaa sitä että on rohkeasti ottanut valikoimiinsa tuotteen jota ostaa katoavan pieni prosentti hänen asiakaskunnastaan.

Tänä iltana aion mennä intialaisten ystävien kanssa poojaan eli hindulaiseen "jumalanpalvelukseen". Nyt on menossa 10 päivän mittainen mittainen juhla-aika jolloin palvotaan ja rukoillaan monia eri jumalia ja liikennettä ruuhkauttavat kulkueet joissa jumalia kuskataan vaunuissa ja kukkien terälehtiä ripotellaan tielle - rummut soivat ja kulkueessa tanssitaan. Muistelen siellä cherokee-vanhuksen sanoja ja toivon hyvän suden pääsevän voitolle.

Karistin Intian tomut jaloistani

ja lähdin lomalle Malesiaan. Vajaan neljän tunnin lennon jälkeen saavuin Kuala Lumpuriin. Taksi paineli nelikaistaista moottoritietä keskustaa kohti: ällistelin hienoa tietä jollaista en ole Intiassa nähnyt. Malesiakin on monella mittarilla varmaankin kehitysmaa ja Kuala Lumpurissa asuva suomalainen ystävätär muistutti että ei pidä kuvitella koko Malesian samanlaista.

Kuala Lumpur häkellyttää erityisesti Intian jälkeen siisteydellään, länsimaisuudellaan ja modernilla arkkitehtuurillaan jota sävyttävät vanhat somat malaiji -rakennukset. Malesia on vahvasti muslimimaa ja kaupunkikuvassa kiinnittää huomiota täysin länsimaisesti pukeutuneisiin nuoriin tyttöihin joilla on muslimihuivi hiusten suojana. Tiukat farkut ja topit käyvät mutta hiukset pitää peittää... Kuala Lumpur on aasialainen sulatusuuni: alkuperäisten malaijien lisäksi siellä on iso intialaisväestö ja maahanmuuttajia monista Kaakkois-Aasian maista ja Kiinasta. Indonesia on rikkaiden malesialaisten "piikamaa": lähes kaikki kotiapulaiset ja lastenhoitajat ovat Indonesiasta ja matkani aikana lehdissä taitettiin peistä indonesialaisapulaisten minimipalkasta. Eräs kolumnisti syytti malesialaisia laiskoksi kun he eivät itse viitsi hoitaa lapsiaan ja siivota kotejaan - toisen mielestä hallitus on syypää kun Malesiassakaan perhe ei enää elä yhdellä palkalla ja naiset eivät pysty hoitamaan kotia ja uraa yhtäaikaisesti. - Pohdin kuinka ihmeessä me Suomessa oikein selviämme...

Kuala Lumpur ilahdutti siis Intiasta tulijaa: ruokakaupat olivat kerrassaan kadehdittavia kun niistä sai kaikenmaailman ruokatuotteita - tajusin taas kerran kuinka takapajuisia Intian ruokakaupat ovat tarjonnaltaan ja myös puhtaudeltaan. Kuala Lumpur on myös aika kallis kaupunki: hinnat ovat lähestulkoon eurooppalaisia ja muslimiaa on täräyttänyt myös alkoholiveron korkeaksi. - Ruokaelämykset olivat upeita: saatavilla on mitä vaan! Vierailuni sattui muslimien Ramadanin aikaan ja erään iltana kävimme tyypillisellä ramadan -ajan buffet-illallisella: muslimithan saavat paaston aikaan syödä vasta auringonlaskun jälkeen ja kyllä he söivätkin! Valtavassa ravintolassa oli kuusi isoa linjastoa josta saattoi valita: muslimit istuivat suurina pöytäkuntina ja mättivät uskomattomia määriä ruokia päivän paastottuaan. Hiukan jäin pohtimaan moisen paaston puhdistavaa merkitystä!

Kolmen KL:n päivän jälkeen rantauduin Pulau Tiomanin paratiisisaarelle jolla viikon ajan yritän irtautua työkiireistä. Aamulla joogaa ja uinti smaragdinvihreässä meressä. Golfia, snorklausta, altaalla lojumista, kiireettömyyttä, kirjoja. - Vaikka Intia on kasvanut minuun, niin on myönnettävä että hetkittäin sieltä on hyvä päästä pois: erityisesti nautin puhtaudesta, mahdollisuudesta kävellä ja ulkoilla. - Intialaista palvelua on tosin vaikea ylittää: Malesiassa joutuu itse kantamaan vesipullonsa kaupasta ja ravintolassa tarjoilijoita saa välillä oikein jahdata - vuodessa olen jo niin intialaisen ylitsevuotavaisen palvelukulttuurin hemmottelema että mikä tahansa sen alittava herättää huomiota. Hiukan jopa nieleskelin kun pienen kapisen kahvilan omistaja koulutti minua jääteen tilaamisessa, kun aloin valittaa saatuani eteeni kuuman teen jossa oli maitoa ja jääpaloja. Ihmettelin miksen saanut purkkijääteetä mutta sen saamiseksi olisi pitänyt osata tilata"ice LEMON tea" eika "ice tea" kuten minä typeryyksissäni olin tehnyt! Sain sitten purkkiteenkin mutta opettaminen ei jäänyt siihen: ukko laskutti minua molemmista!


Minulla on monta Kaakkois-Aasian maata matkustuslistalla: Malesia on nyt käyty ja hyväksi havaittu. Seuraavaksi varmaan Singapore ja sitten suuntaan Bhutaniin tai Vietnamiin. Neljän-viiden tunnin lento Chennaista mahdollistaa viikonloppureissailun ja antaa tervetulleen vaihtelun Intian ihmeellisyydelle. Kuitenkin lähden tiistaina ihan hyvillä mielin takaisin - kotiin Intiaan!

Naisen elämää

intialaista naista on mahdoton laittaa yhteen muottiin. Satojen miljoonien naisenelämien kirjo on uskomaton. Intiassa naisen elämä on joka tapauksessa erilaista kuin Suomen siskoilla. Suomessa helposti kehutaan tasa-arvolla ja samanvertaisuudella. Paljonko siitä kehuskelusta oikeasti on totta - siihen en ota kantaa, mutta Suomessa myös varakkaat ja uraputkessa olevat naiset useimmiten siivoavat itse kotinsa, hoitavat pyykkinsä, ruokaostoksensa ja ruoanlaittonsa. Minä unohdin Intian kotiavaimeni Suomeen ja vuokraemäntäni huolehti että kai sinun piikasi Suomesta lähettää avaimen tänne perään....

Intia on toisaalta hyvin miehinen maa mutta monessa mielessä naiset kuitenkin pyörittävät sirkusta. Naiset ovat arjen managereita: varattomat naiset siivoavat varakkaampien koteja, hoitavat heidän lapsiaan ja pesevät heidän pyykkejään. Varakkaat ja koulutetut kaupunkilaisnaiset on kasvatettu laittamaan perheen etu oman edun edellä. Naiset pyörittävät huushollia, antavat lapsilleen tukiopetusta kaikkien pelkäämiin kokeisiin, joissa menestyminen viitoittaa tulevaa koulu- ja yliopistopolkua. Naiset hoitavat appivanhempansa ja huolehtivat miehelleen eväät, päivän vaatekerran valmiiksi ja hoitavat kaikki perheen sosiaaliset suhteet. Naisilla ei ole Intiassa samanlaista vapautta valita tekemisiään: heitä on esimerkiksi kuntosalien jäsenistöstä pieni vähemmistö. Perheellinen nainen ei ehdi harrastaa - tai todennäköisempi syy on se, että intialaiset naiset eivät olet tottuneet harrastamaan liikuntaa. Sekä joogaopettajani että personal trainerini kertovat naisista, jotka ovat lopettaneet liikuntaharrastuksen "koska mieheni ei pidä että käytän perheen aikaa joogaan" tai koska "mieheni pelkää että minusta tulisi liian lihaksikas". Huh huh...

Kuntosalillani olen kummajainen: muutamat nyrkkeilytreenit treenarini kanssa salilla ovat tehneet minusta kuuluisan. Intialainen nainen ei kuulemma laittaisi nyrkkeilyhanskoja käsiinsä koska hän ei halua näyttää mieheltä! Tänään salin respan poika kysyi minulta intialaisen suorasukaisesti ikääni: hän oli kuulemma ällistellyt kun nyrkkeilen ja vedän hikitreenejä ihan muina naisina. Tokaisin ikäni ja hänen leukansa loksahti ja hän sai sanottua vain jotaan "ahaan" tapaista. - Intialaiset eivät taida oikein hahmottaa valkoisten ihmisten ikiä ja vaikutti, että poika jäi ällistelemään aikuisen naisen pohjoisia otteita. - Salillakin on miesvalta: seinällä lukee höyrysaunan olevan vain miehille. "Sauna facilities are only for men". Pöyristyttävää mielestäni, mutta enpä taida silti tunkeutua saunaan tamilikundien sekaan...

Köyhässä Intiassa naisen osa on yhä vuonna 2009 monesti surullinen. Luin juuri tarinan Varanasista, yhdestä hindujen pyhimmästä kaupungista jossa Gangesiin ripotellaan päivittäin satojen ihmisten tuhka - kaupungista jonne jokainen hindu haluaa kerran elämässään tehdä pyhiinvaellusmatkan. Intiassa alemmissa sosiaaliluokissa leskeksi jäänyt nainen on todellista paaria-luokkaa: leskien pää ajellaan kaljuksi merkiksi siitä että he ovat luopuneet tästä maailmasta. Ellei perhe suostu ottamaan leskeä ilmaiseksi piiaksi, nämä naiset joutuvat muuttamaan synkkiin leskien asuntolaan ja elämään almuilla. - Varanasissa loka-marraskuussa lesket kokoontuvat valkoisiin pukeutuneina sytyttämään savilyhtyjä pitkän kepin nenään: näillä valotuikuilla he haluavat valaista miesvainajiensa taivasmatkaa. Itsensä he elättävät kerjäämällä kunnes kuolema vapauttaa heidät kärsimyksestä. - Moinen naisen osa kylmää länsimaisen naisen sydäntä.

Myötäjäisriidat ovat vieläkin osa alempien sosiaaliluokkien arkea. Yhä vuonna 2009 miehen sukulaiset heittävät happoa miniän kasvoille liian pienien myötäjäisten vuoksi. Yhä vuonna 2009 miehen sukulaiset valelevat kerosiiniä miniän päälle ja tuikkaavat tuleen. Hapon syövyttämät kasvot ja palovammojen merkitsemä keho oikeuttavat miehen suvun palauttamaan naisen omalle perheelleen. Palautuksen syy: "damaged goods" - pilaantunut kauppatavara. - Eräs täällä asuva suomalais-singaporelainen pariskunta auttaa nuorta kasvonsa kirjaimellisesti menettänyttä naista lahjoittamalla rahaa plastiikkakirurgiaa varten. Naisen veli haluaa pelastaa sisarensa takaisin elämään mutta hänellä ei ole varaa lukuisiin leikkauksiin. Samaan aikaan moni hyväosainen valkoinen nainen ottaa botoxia huuliinsa ja kiristää kasvojensa ihoa näyttääkseen nuoremmalta ja haluttavammalta. Ja samalla maankamaralla on siskoja joilta on kasvot viety...

Täällä olisi helppo sortua kauhistelemaan ja hurskastelemaan. Näidenkin kuvaamieni ilmiöiden edessä joudun muistuttamaan itseäni, etten todellakaan voi muuttaa Intiaa. Samalla lailla kuin en voi muuttaa kuntosalin musiikkia ihmiskorvalle siedettävään volyymiin, en voi poistaa intialaisen köyhän naisen kärsimystä. Musiikkiin auttaa korvatulpat - hädältä en halua kokonaan sulkea silmiäni: taidan etsiä naisen jota voisin auttaa saamaan kasvonsa takaisin.

Vuosi sitten

hävitin ja pakkasin, arkistoin ja pakkasin, pakkasin ja raahasin varastoon. Pakkasin Intiaan lähtevät tavarat ja annoin muuttomiesten pakata kotini laatikoihin ja viedä pitkäaikaisvarastoon. - Vuosi sitten hyvästelin ystäviä ja perheenjäseniä, touhusin lähtöä. Innokkaana, jännittyneenä, uuden edessä.

Nyt vuotta myöhemmin olen taas Helsingissä. Helsinki on rakas ja kaunis mutta koti ei ole nyt täällä. Olo on jotenkin irrallinen, hiukan ulkopuolinen. Ei ole osoitetta, ei ole avaimia. Huomaan kaipaavani kotiin. Chennain kotiin. Siellä on osoite ja sinne on avaimet.

Vuosi Intiassa on hujahtanut. Lähdin mielestäni valmistautuneena mutta tietoisena siitä, että täysin ei voi valmistautua. Ajattelin, että oli minun aikani alkaa elää uutta vaihetta. Mitä vuosi Intiassa on minulle tehnyt? - Parin intialaisen tuttavan mukaan olen seestynyt ja tasoittunut - alussa olin kriittinen ja ärtyisä. Varmaan olinkin: Intia otti kuumaan syleilyynsä josta ei irti rimpuiltu - taatusti potkin vastaan monessa asiassa. Itse olen sitä mieltä että edes joogan hengitysharjoitukset eivät ole saaneet minun ärhäkkää luonteenlaatuani tarpeeksi tasoittumaan mutta tiedän että minussa tapahtuu.

Suomessa on nykyisin minun mielestäni todella vähän ihmisiä missään - ja siltikään minä en rakasta ryysiksiä enkä ihmisjoukkojen pakkautumista pieneen tilaan. Suomen helle ei ole mielestäni oikeaa hellettä - enkä minä silti pidä Chennain sydänkesän yli 40 C asteen jatkuvasta helvetistä. Suomalainen ruoka on mielestäni jotakuinkin valjua - enkä minä silti vielä rakasta kovin tulisia ruokia.

Palvelun ja passaamisen suhteen minusta on tullut hemmoteltu. Suomessa ärhentelen raahatessani laukkujani hotellihuoneeseen ja kantaessani lounasastioita ruokailun jälkeen linjalle ja erotellessani ruoantähteitä roskikseen. Suomessa käydessäni ällistelen pitääkö minun todellakin itse silittää vaatteeni! Helsingissä ihmettelin kärttyistä kahvilanpitäjää joka ilmaantui karjumaan minulle kun kopistelin ikkunaan kahvilassa jonka piti olla auki iltaseitsemään: hän huusi minulle: "etkö ymmärrä että meillä on sairastapaus ja tämä on kiinni!"- Kehtasin kyseenalaistaa hänen oikeuttaan karjua minulle aggressiivisesti: kuinka ihmeessä voisin tietää sairastapauksesta! - Pakko myöntää että olen tottunut Intian upeaan asiakaspalveluun joka välillä on suoranaista ylisuorittamista mutta jonka kohteena tuntee itsensä todella palvelluksi.

Itsestäni olen oppinut paljon: minulla on paljon oppimista johtajana. Täällä ei saisi olla liian tuttavallinen eikä liian "mukava" vaan pitää osata olla pomo. - Minulla on vieläkin paljon oppimista kuinka olla Intiassa vieraana: Intia on avannut minulle ovensa ja haluan opetella arvostamaan sitä vielä enemmän. Ulkomaalaisena ja kehittyneessä maailmassa kasvaneena minulla ei ole oikeus vain arvostella ja osoittaa epäkohtia, minulla on myös ainutlaatuinen mahdollisuus oppia rakastamaan Intian monia kasvoja, Intian ällistyttävää monimuotoisuutta. Intiassa on jo nyt monia minulle tärkeitä asioita ja monia tärkeitä ihmisiä jotka muovaavat minua ja minun maailmaani.

Minä olen löytänyt ja löytämässä omaa paikkaani Intiassa: olen jo monin sitein kiinni siihen maahan ja opin pikkuhiljaa yhä paremmin sietämään erilaisuutta. Opin yhä paremmin ilmaisemaan itseäni englanniksi, johon toki on tarttunut tamili-englannin eli tanglishin laulava nuotti. Minulla on jopa se kuuluisa intialainen ajokortti ja tunnen suurta vapautta ajellessani aamuvarhain joogakouluun. - Torstai-iltana Delhin kone vie minut kohti kotia. Tiedän, että Chennaissa hiukan ennen kotipihaa pysähdyn hindutemppelin nurkalla olevalle hedelmäkojulle ja papaijan pintaa tunnustellessani vastaani löyhähtää Intian ainutlaatuinen bouquet: kypsien hedelmien ja jasmiiniseppeleiden tuoksuun sekoittuu koko ihmisestä lähtevä hajusinfonia. Matkalaukussa olevan ruisleivän tuoksu vaikenee ja ihmeellinen Intia on jälleen ihollani ja hiuksissani.

Menin sekaisin

tänään menin laskuissa sekaisin. Kuinka monta kertaa ehti olla hiki? Chennaissa on ollut kuumin kesä viiteenkymmeneen vuoteen ja se jatkuu. Lämpötilat ovat 3-4 astetta keskiarvojen yläpuolella ja päivisin elohopea hätyyttelee 38 astetta.

Ensimmäisen kerran tuli hiki klo 6 ja 7 välillä: tunti astangajoogaa kattoterassilla pukkaa uskomattoman hien. Lämpöä on tuolloin jo yli 30 astetta. Toisen kerran tuli hiki kun olin kotona käynyt suihkussa ja tehnyt aamiaisen keittiössä jossa ei tietenkään ole ilmastointia koska siellä yleensä oleilee vaan palvelija... Ennen pukeutumista olisi pitänyt taas mennä siis suihkuun.

Kolmannen kerran tuli hiki kun jonotin neljänkymmenen intialaisen kanssa inssiajoon. Ajo pidettiin beachin lähellä olevalla rauhallisella tienpätkällä ja siellä oli määrä odotella vuoroaan klo 11-14 väli. Minä olin jo vetänyt herneet nenään ja yrittänyt keinotella itseni jonon keulille mutta hiki tuli kun odotin pistävässä auringonpaahteessa 45 minuuttia. Bengalinlahdelta tuleva hienoinen tuulenvire ei sitä edistänyt.

Neljännen kerran tuli hiki kun jonotin kolme minuuttia kestäneen inssiajon jälkeen paikallisen ajoneuvorekisterikeskuksen pihalla, jotta tulisi minun vuoroni mennä valokuvaan ja antaa nimikirjoitusnäyte ajokorttia varten. Seisoin ulkona kymmenien tamilien keskellä ja hiki valui norona selkää pitkin pakaroille. Vaatteet liimautuivat kiinni ja otsalta valui hikikarpaloita aamulla ihan turhaan askarreltuun meikkiin...

Viidennen kerran tuli hiki kun töiden jälkeen kävelin vajaan kaksi kilometriä auyrvediseen hierontaan. Ilta alkoi jo hämärtää mutta lämpöä oli yhä yli 30 astetta ja tropiikin kosteus kietoi huppuunsa. - Kuudennen kerran tuli hiki kun pakottivat hieronnan jälkeen 15 minuutiksi täysin ilmaa vailla olevaan höyrykoppiin. - Seitsemännen kerran tuli hiki kun taivalsin kotiin. - Kahdeksannen kerran tuli hiki kun lämmitin keittiössä keiton ja kuorin mangon.

Oliko se kahdeksas vai oliko se seitsemäs -mene ja tiedä. Sen tiedän, että huomenaamuna tulee hiki jo aamukahdeksalta kun tarmokas personal trainerini alkaa hyppyyttää minua tuossa lähibeachilla. Päivän hikilaskenta käynnisty...

Kuntoilusta

Ähellän pienessä vanerikopissa ja yritän vaihtaa duunivaatteet treenivaatteisiin. Ainoissa seinällä olevissa koukuissa roikkuu miehen vaatteita. Lattialla on parhaat päivänsä nähneet inkkarisandaalit. Noidun ja ärhentelen kopissani. Eikö perhana nämä osaa rakentaa edes pukuhuoneita!

Olen juuri ottanut vuosijäsenyyden Chennain ehkä parhaassa kuntokeskuksessa. Osoite on hyvä ja salilla on jopa webbisivut jossa komeilee treenattuja kansikuvapoikatyyppisiä intialaisnuorukaisia. Sali on ainoa joka tarjoaa kaipaamiani jumppia: bodypumppia, steppiä ja bodycombatia ja jotain niistä jopa lauantaina. Intiassa ei ole yleensä liikuntatarjontaa viikonloppuisin, koska silloin on kuulemma "family time" eikä silloin kuntoilla.

Harjoitustiloissa on ajantasaiset laitteet ja varusteet. Siivoustakaan ei voi moittia. Vessoja on kuitenkin vain yksi ja sen löytääksen pitää kiivetä kierreportaita kattoterassille, jonka perältä löytyy vessa. Minun toiveestani sinne on luvattu hommata vessapaperia.... Intiassa vessapaperi ei ole kovin yleisesti käytössä - hindulaisuuden mukaan tehtävä suoritetaan vedellä jotta chakrat pysyvät auki ja puhtaina. En vain ole vieläkään ymmärtänyt mitä tehdään siinä välissä kun on suihkuteltu ja pitäisi nostaa housut ylös... Koko hienolla salilla on vain kaksi suihkua ja kolme vanerista pukukoppia ja nekin ovat miesten ja naisten yhteiskäytössä. Haikeana muistelen Elixian saunaosastoa...

Olen osallistunut muutamalle aerobic -tunnille. Olen taatusti vanhin kävijöistä ja ainoa joka käyttää korvatulppia. Musiikki on varmaan 150 desibeliä mutta intialaiset rakastavat meteliä ja älämölöä. En enää edes yritä muuttaa sitä, vaan pakkaan oropaxit reppuun.

Pestasin tässä kuntoiluinnossani personal trainerin. En omaehtoisesti saa riittävästi liikuntaa kokoon kun niin moni minulle rakas laji ei vain ole täällä harrastettavissa. Painonpiru hiipii ylöspäin liikunnan puutteessa ja ensimmäistä kertaa elämässäni jopa verenpaine on noussut. Tosin en tiedä voiko Intia nostattaa verenpainetta - sinänsä en halua sitä uskoa koska minä oikeasti viihdyn täällä. Koti on nyt Chennaissa. - Personal trainerini Jeffery on hauska hemmo: melkoinen julkkis, tanssikoulun omistaja ja tanssija ja monen musiikkiproduktion koreografi ja sielu. Me tulemme oivallisesti juttuun ja pidän hänen tyylistään ohjata ja piiskata. Tavoitteeni on olla 4.4.2010 timmissä kunnossa ja Jefferyn mielestä asiasta ei ole mitään epäilystä.

Lauantaina meillä on outdoor -päivä. Tapaamme kello 8 aamulla kotini lähellä olevalla Elliotts Beachilla ja minä opetan Jefferylle sauvakävelyä. Hän innostui siitä kovasti ja haluaa nähdä ja kokeilla. Kumpa vielä saisin suomalaisen sauvanvalmistajan innostumaan Intiasta. - Olisi aika veikeää perustaa Madras Nordic Walking Association: siinä olisikin retkikuntaa kun leidit painelisivat sari päällä ja lenkkarit jalassa sauvojen kanssa...