Vauvan hintalappu 60 euroa...

Viime viikkoina lehdissä on kerrottu laajasti lapsikaupasta. Tamil Nadun osavaltio, jossa asun, on paljastunut (!) isoksi lapsikaupan keskukseksi. Erityisesti tutkinnan kohteena on vauvojen ja imeväisikäisten kaupittelu. Sydäntä kääntää lukea tarinoita, joissa köyhät äidit myyvät vastasyntyneitään niinkin pienellä rahalla kuin 3000 rupialla eli 60 eurolla. Tyttövauvan saa tuolla rahalla, pojasta pitää pulittaa kolmin-nelinkertainen hinta. 3000 rupiaa on intialaisessa perheessä työskentelevän apulaisen kuukausipalkka - mutta todella köyhille se on suuri raha. Epätoivo, nälkä ja jo ennestään liian suuri lapsilauma ajavat vauvan myyntiin.

Orpokodit ja julkiset sairaalat ovat syntipukkien listalla. Lisäksi alalle on syntynyt myös välittäjien ammattikunta, jotka ostavat vastasyntyneen halvalla ja myyvät sen jopa monikymmenkertaisella voitolla lapsettomille varakkaammille pariskunnille. Ostajat eivät aina tiedä totuutta vauvasta - heille voidaan helposti kertoa sen jääneen orvoksi.

Orpokoteja on paljon ja niistä pieni osa minkäänlaisen valvonnan piirissä. Ne taistelevat rahavaikeuksien kanssa ja lisäksi kaikilla orpokotien pitäjillä ei ole filantrooppista motiivia orpokodin pitämiseen - takana on julma business, jossa kauppatavarana on pienen ihmisen elämä. Julkisia sairaaloita syytetään lehdissä lepsusta ja piittaamattomasta johtamisesta ja valvonnasta: kuka tahansa voi tulla sairaalaan milloin tahansa ja marssia vastasyntyneiden osastolle "katsomaan sukulaistytön vauvaa". Sairaalan apuhenkilökunta on pienipalkkaista ja äärimmäisen korruptoitunutta: he vaativat lahjuksia potilailta ja potilaiden omaisilta. He perivät maksua hissinkäytöstä, vessaanpääsystä, potilaan pesemisestä ja ties mistä. Potilaat ovat pöyristyttävässä määrin heidän armoillaan - jollet maksa, niin et saa hoitoa ja vaikkapa vauvasi saattaa kadota!

Tamil Nadun poliisi paljasti vähän aikaa sitten ison vauvanvälitysrenkaan ja monia lapsia on palautettu vanhemmilleen - kaikki heistä eivät suinkaan ole myyneet lapsiaan vapaaehtoisesti ja osalta heistä lapset on siepattu. Myös isompia lapsia siepataan ja kuljetetaan toisiin valtioihin kotiapulaisiksi ja lastenhoitajiksi. Luin kahdeksanvuotiaasta tytöstä, joka oli hakeutunut poliisin luo turvaan kun hänen isäntäperheensä oli hakannut häntä jatkuvasti perheen parikuisen tyttövauvan kehnosta hoitamisesta. Kuinka sydämettömiä ihmiset voivat olla: pestata lapsi hoitamaan lasta ja hakata hänet henkihieveriin huonosta suoriutumisesta! - Monet isommat lapset joutuvat myös seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi - ja pöyristyttävän usein perheen naisten hiljaisella suostumuksella.

Intiassa on hyvin paljon tabuja ja vaiettuja asioita - häpeämomentti on suuri ja sen varjolla isoistakin julmuuksista vaietaan. Naiset ovat monella saralla ja monessa yhteiskuntaluokassa edistyneet valtavasti viime vuosina, mutta yhä nainen usein vaikenee ja nielee asioita, joita hänen länsisiskonsa ei sulattaisi. Sydäntäni kääntää, kun ajattelen niitä satoja ellei tuhansia naisia, joiden äidinsylistä riistetään vauva, joka kylmäverisesti myydään isolla voitolla eteenpäin.

Olen paljon pohtinut, mitä voisin tehdä. Voinko oikeasti tehdä mitään. Menen suojaan sen taakse, että maksan naapurin Sarin kanssa ylisuurta palkkaa yhteiselle apulaisellemme, joka on kolmen tyttären yksinhuoltajaäiti. Että Poornima -apulaisemme pystyy kouluttamaan tyttärensä niin, että he eivät ole kenenkään armoilla. Että heidän ei tarvitse mennä kovasydämisten hyväksikäyttäjien apulaisiksi. Että kukaan ei tule koskaan viemään heidän sylistään heidän vauvojaan.

Lentokentän check-in jonossa

Edessäni jonottanut tamilimies heivasi hihnalle kaksi suurta pahvilaatikkoa. Rähjäisiä, narulla sidottuja, joihin oli kirjoitettu tussilla tamilinkielistä tekstiä. Vaaka näytti 65 kg. Lentokenttävirkailija huokasi syvään ja alkoi selvittää painorajoituksia. Tamilimies oli hämmentyneen näköinen. Hän joutui ottamaan laatikkonsa takaisin ja jäi pohtimaan Singaporen-lentonsa kohtaloa.

Lentomatkustaminen on Intiassa omanlaistaan. Joka paikassa rynnitään ja intialaisten totaalinen kyvyttömyys jonottaa kulminoituu lentokentillä. Kiilailu ja kaaottisen rykelmämuodostelmien hyväksikäyttö ovat normikäyttäytymistä. Yksi vaanii vuoroaan rykelmässä ja kun hän onnistuu lyömään check-in -virkailijalle pinon lentolippuja, jonon keulille singahtaa viisi perheenjäsentä,jotka ovat odottaneet h-hetkeä sivummalla. Kun ulkomaalaisparka vihdoin saa vuoronsa, samalle tiskille nojaa heti vähintään kaksi intialaista, muuta jotka haluavat osallistua prosessiin.

Lentokenttäbussissa miehet istuvat. Samat miehet mieluusti parkkeeravat pc-salkkunsa viereiselle tuolille merkitääksen reviirinsä. Miehet ryntäävät lentokoneen rappuja ylös kiilaten ja ohitellen. Intiassahan miehellä on vielä ikiaikainen asema universumin keskipisteenä! - Lentomatkailijasta naisia on vain pieni osuus -tämän osoittaa epätieteellinen kenttätutkimukseni. Naismatkustajan etu on se, että naisille on oma turvatarkastuslinja ja sen ansiosta naismatkustaja pääsee rivakasti tarkastuksesta läpi.

Lentokoneessa intialaiset näkyvät usein istahtavan mille tahansa mieluisen tuntuiselle paikalle. Säätäminen alkaa, kun joku ilmaantuu vaatimaan paikkaa itselleen. Jos perhe tai seurue on sijoitettu istumaan hajalleen, alkaa valtava torikokous, jonka tavoitteena on suostutella tai pakottaa muut vaihtamaan paikkaa hajasijoitetun perheen hyväksi.

Kännykkäaddiktio on Intiassa ihan omaa luokkaansa sekin. Ihmiset eivät millään raski laittaa puhelimiaan päältä ja kailottavat kännykkään viimeiseen asti. Laskeutuminen ennakoidaan ja ensimmäiset nokialaiset piippaavat käynnistymisen merkiksi hyvissä ajoin ennen laskeutumista. Samoilla hetkillä ensimmäiset nousevat ottamaan tavaroitaan lokeroistaan ja intialainen lentokone-exit käynnistyy voimallisesti. Käytävä tukkeutuu ennätysmaisen nopeasti ja kaaosta lisäävät vastavirtaan kulkevat matkalaiset, jotka ovat joutuneet jättämään tavaransa kauemmaksi istumapaikastaan. Minut pelastaa iso koko ja terävä kieli: olen oppinut viidakon lakeja ja otan paikkani vaihtelevien sarkastisten huomautusten höystämänä. Tosin uumoilen sarkasmini valuvan kuin vesi hanhen selässä - "ladies first, at least in civilised countries "-tyyppiset huomiot eivät varmaankaan saa yhdenkään intialaisherran omatuntoa kolkuttamaan. Tiuhaan asutussa maassa miljardin ihmisen huohottaessa niskaan oma napa on varmasti lähinnä!

Intiassa operoivat lentoyhtiöt ovat äärimmäisen joustavia matkatavaramäärien suhteen. Tosin Singaporen matkatoverini joutui hankaluuksiin 65 kilon kanssa enkä tiedä kuinka hän tilanteensa ratkaisi. Singaporeen, Malesiaan ja Dubaihin lentävät varattomammat intialaiset ovat yleensä siirtotyöläisiä, joilla ei ole rahaa ylikiloihin. He yrittävät viedä mukanaan puolen vuoden riisit ja linssit pärjätäkseen kotimaata kalliimmissa maissa ja voidakseen lähettää kotiin rahaa. Nämä hiljaiset huonosti pukeutuneet miehet matkustavat teipattujen, köysillä vahvistettujen pahvilaatikoiden ja muovikassien kanssa: heille 10 euron arvoinen katubasaarista ostettu matkalaukku on liian kallis. He ovat pelkän passin saadakseen joutuneet säästämään pitkään. He ovat matkalaisia, jotka pyytävät lentokoneessa henkilökunnalta apua maahanmuuttokorttien täyttämisessä - monet heistä eivät ole työnteon tuiskeessa koskaan ehtineet oppia lukemaan ja kirjoittamaan.

Nyt on mangoaika ja lentokentällä matkatavarahihnoilla kulkee valtava määrä pahvisia mangolaatikoita. Niitä kuskataan tuliaisiksi perheelle ja suvulle. On tärkeää saada juuri sitä mangolajia, jota kukin on tottunut kotikonnuillaan kielellään hellittelemään.

Viikon päästä lennän Suomeen. Mielessä kaihertaa ikävä pohjoiseen ihmeelliseen kevätkesän valoon. Ja uskon, että Helsinki-Vantaan kentän hihnalle ilmaantuu mangolaatikko...

Se käy päälle...

Kuumuus. Se käy päälle kuin pommikonelaivue. Se hiipii iholle ovista, ikkunoista, kaikista pienistä koloista. Se on joka paikassa. Se yllättää jopa ilmastoidussa tilassa. Se suorastaan hyökkää päälle, kun astuu ilmastoidusta tilasta ulos. Se takertuu tahmaisilla sormillaan ihoon ja käpälöi hetkessä läpimäräksi. Sen syleily puistattaa ja saa ikävöimään jopa kiivaimman lumipyryn naulaniskuja kasvoilla.

Toinen kesä Intiassa. Kesä, joka alkaa maaliskuussa ja päättyy lokakuussa - vaihtuakseen lyhyeen talveen, jonka tunnusmerkkejä eteläisessä Intiassa on lämpömittarin lukemien humpsahtaminen alle +30 C asteen! Kevättä ja syksyä ei tunneta - niitä kahta hienoa vuodenaikaa, jolloin luonto saattaa ihmiseen joko turvalliseen kaamoksen lepoon tai lupaukseen kesästä. - Maaliskuulla mittarilukemat alkoivat kivuta ja tiesin viime vuodesta huhti-toukokuun olevan kuumimpia. Viimeisten viikkojen aikana elohopea on hätyytellyt + 40 C astetta ja ilmankosteus on lähellä 100 prosenttia: helvetin esikartanon kriteerit ovat koossa. Pienikin puuhailu kotona saa hien otsalle ja valumaan noroina selkärankaa pitkin. Täällä voisi todella kotitöitä tekemällä saada kunnon hien - mutta kun pelkkä aamupuuron keitto ilmastoimattomassa keittiössä saa ohuen puuvilla-aamutakin märäksi, jätän kotityöt kiitollisena apulaiselleni!

Lehdet pursuvat neuvoja kuinka selättää kesän helteet sisätiloissa: puuhaile kotona, lue, katso talven aikana näkemättä jääneet elokuvat, järjestä valokuvat, kasvata yrttejä purkissa. Suomalaisen mielestä on outoa, että kesällä etsitään kaikkea sisällä tehtävää - mutta täällä asuvana neuvot ymmärtää täysin. Intialaiset kansoittavat modernit kauppakeskukset ja isot multiplex-elokuvasalit - ilmastointi on taikasana, joka kokoaa ihmiset siunattuun viileyteen ja saa heidät samalla käyttämään alati kasvavaa ostovoimaansa. - Ilmastointilaitteet olivat vielä viisi vuotta sitten vain varakkaiden ulottuvilla korkean hintansa ja ison energiankulutuksen vuoksi. Nyt myös keskiluokka hankkii niitä kotiinsa - enää ei tarvitse kärvistellä pelkän kattotuulettimen varassa. Ilmastointilaitteet ovat mielestäni vieläkin kalliita: yhden huoneen yksikkö maksaa lähes 300 euroa. Ilmastointilaitteita on yleensä olohuoneessa ja makuuhuoneissa, mutta keittiöön sitä ei normaalisti laiteta - minun vuokraemäntäni aikoinaan kuittasi asiaa ällisteltyäni sanomalla, ettei sinun kuulu siellä puuhata vaan apulaisesi! Ja apulaisen ilmeisesti sopii hikoilla....

Kuumuus tuo arkeen omia mausteitaan. Muurahaisten armejat valtaavat keittiön - ne tallustavat mustina jonoina hedelmäkoriin ja kirjovat mangojen pinnan. Jumppakassi alkaa kukkia hometta hyllyssä. Suomalaisiin nahkakenkiin ilmaantuu homepitsiä. Huulienrajauskynää pitää säilyttää jääkaapissa koska se pehmenee löllöksi ilmastoimattomassa kylpyhuoneessa. Kylpypyyhe ei kuivu yön aikana. Vaatekaappien ovet on pidettävä auki, ettei home pääse pesiytymään vaatteisiin. Ohuen puuvillaisen aamutakin saa viskata joka aamu pyykkikoneeseen. Tunnin jooga katetulla kattoterassilla kastelee joogaajan ja patjan perusteellisesti. Pienikin ajomatka skootterilla on kypäräpakon vuoksi tuskaa: hiukset kastuvat jo vartissa. Alan ymmärtää, miksi täkäläiset eivät mieluusti käytä kypärää.

Päivässä menee helposti kolmekin vaatekertaa jatkuvan hikoilun vuoksi. Kun pakahduttavasta kuumuudesta tulee sisälle, viiden minuutin kuluttua hiki kohahtaa kropan läpi ja kastelee kaiken. Vaatteet kuluvat jatkuvasta pesusta ja pesulasta nopeasti ja ovat monesti kolmen kuukauden jälkeen roskiskunnossa. -Yöt ovat takkuisia - jatkuvaa veivausta ilmastointilaitteen ja tuulettimen kanssa: välillä on liian kuuma ja taas liian kylmä. Ilmastointilaite syytää nihkeää viileyttä iholle ja huonontaa unen laatua. Aamuisin herään usein väsyneenä - jatkuvasti katkeileva uni ei voi olla ihmiselle hyväksi. En enää ihmettele, miksi monet kuumien maiden kansat ovat mielestämme laiskoja ja vetämättömiä. Ihan varmasti kuumuus vaatii veronsa - pieni viileys saa ihmisen valppaammaksi ja pakottaa liikkumaan.

Eilen luin suomalaista naistenlehteä, jossa kehotetaan kävelemään itsensä kuntoon. Oivallinen ja mitä viisain neuvo. Opiskelin lehdestä erilaisia kävelemisen lajeja. Tehokävely. Sauvakävely. Lumikenkäkävely. Arkikävely. Sunnuntaikävely. Työmatkakävely. Terveyskävely. Patikointikävely. - Kateeksi käy. Etelä-Intian armottoman auringon alla kaikkien inhimillisten hajujen kakofoniassa, maailman pölyisimmillä teillä ainoa tuntemani kävelylaji on tuskakävely. Vaihtoehtona on vain kuntosalin yli-ilmastoitu juoksumatto, jonne nyt suuntaan ottamaan päivän neljännet hiet. Kello on 15.10.

Köyhän naisen osa

"Kohtu on kuin uuni. Se vain paistaa sen kakun mikä sinne laitetaan. Joskus tulee suklaakakku, joskus mansikkakakku - ihan riippuu siitä mitä aineita kakkuusi päätät laittaa." - Tämä varsin hiuksianostattava lausunto on mumbailaisen kohdunvuokrausfirman Surrogacyindian johtavan lääkärin suusta. Kohdunvuokrausfirmat lähestyvät erityisesti slummien naisia: köyhät ja monesti aviomiestensä hylkäämät naiset ovat helposti houkuteltavissa kohdunvuokraukseen. Heille yksinkertaisesti tehdään tarjous, josta ei voi kieltäytyä. Maassa, jossa sata rupiaa eli 1,6 euroa on iso raha sadoille miljoonille, kohdunvuokrauksesta ansaittava jopa 4000 euroa on jättimäinen summa.

Intian lainsäädäntö ei nykymuodossaan puutu toimintaan ja toisaalta miljardikansassa olisi ihan mahdoton järjestääkään valvontaa. Eettisesti toiminta ei ehkä kestä päivänvaloa - köyhä nainen kelpaa "uuniksi" ja länsimaisittain pienellä hinnalla. Toiminta ei taida olla kaukana lapsikaupasta - Intiassa sitä on mahdoton valvoa, koska täällä on ihan normaalia että perheeseen ilmaantuu yhtäkkiä vauva: aina joku sukulainen on sairauden tai rahapulan vuoksi joutunut antamaan lapsensa kasvatiksi. Lehtiartikkelin mukaan toimintaa säätelevät Intian Lääketieteellisen Tutkimuksen Neuvoston ohjeet, mutta Intian kaltaisessa maassa mikä tahansa on mahdollista ja jopa todennäköistä!

Kohdunvuokraustoimistojen asiakkaina on enenevässä määrin ylemmän keskiluokan intialaisnaisia, jotka eivät halua keskeyttää uraputkeaan haaskaamalla 9 kk raskauteen. Lapsi kuitenkin kuuluu suunnitelmaan täydellisestä elämästä ja niinpä he vuokraavat kohdun! Ulkomaalaisiakin pariskuntia saapuu Intiaan vauvanhankintaan - ja niinpä slummien tummahipiäiset naiset synnyttävät välillä "vanilla babyja" - kuten erään firman edustaja asian ilmaisee.

Slummien naiset ovat suuren kiusauksen edessä: he ovat monesti rikkaampien intialaisten apulaisia ja ryhtymällä kohdunvuokraajaksi he saavatkin paitsi rahapalkkion, myös apulaisen huolehtimaan oman huushollinsa hoitamisesta. Heille taataan terveydenhuolto ja monipuolinen ruokavalio, jotta syntyvä lapsi saisi parhaat mahdolliset edellytykset. Heille järjestetään usein asunto raskauden ajaksi, jotta heistä voidaan huolehtia ja toisaalta jotta heidän ei tarvitse selitellä slummikortteleissaan raskauttaan. Suurin osa näistä naisista ei halua esiintyä julkisuudessa omalla nimellään eikä paljastaa naapureilleen tekemisiään. Monet heistä päätyvät vuokraajiksi moneen kertaan: saatava korvaus auttaa heitä kohottamaan omaa ja lastensa elämänlaatua. - Mutta kuka piittaa siitä, mitä mumbailaisesta slummista kotoisin olevan Vijayan tai Sonin sydämessä liikkuu, kun he katsovat valokuvaa synnyttämästään lapsesta - sen enempää he eivät lapsestaan koskaan näe tai tiedä.

Tropiikin kesä

Aamukuudelta elohopea hipoo jo 32 astetta. Päivällä se hätyyttelee 36 asteen rajaa. Ulkona on sietämättömän kuuma. Bengalinlahdelta puhalteleva kesätuulikaan ei tee kuumuutta siedettäväksi. Skootterilla ajaessa nuppi tuntuu paistuvan kypärän sisällä. Lähikaupassa käynti iltaseitsemältä saa hien valumaan noroina pitkin selkärankaa. Kesä tuli. - Lehdissä neuvotaan, kuinka huhti-toukokuussa ajan saa mukavasti kulumaan sisätiloissa kuumuutta paossa. Järjestä valokuvat, kirjoita blogia (!), istuta yrttejä ruukkuihin, uudista kotia. Mitä vain että aika kuluisi mukavasti paahteelta suojassa. Suomalaisesta tuntuu oudolta, että kesäksi pitää paeta sisätiloihin mutta eipä ole vaihtoehtoja: ulkona ei voi aamuvarhaista ja iltamyöhää lukuunottamatta oikein olla.

Lämpö houkuttelee valtavat muurahaisarmeijat keittiöön. Mangonkuoret roskiksessa saavat aikaan tiuhan mustan muodostelman kihelmöimään roskiksen kyljissä. Pienetkin ruoantähteet saavat tiskaamattomat astiat hetkessä kuhisemaan samoja muurahaisia. - Ruokakauppojen maitohyllyllä saa olla entistä tarkempana: kesän tullen monet kauppiaat paitsi säästävät kallista sähköä napsauttamalla yöksi virran pois niin myös sähkövaranto loppuu ja sähkökatkokset ovat yleisiä: pilaantuneita tuotteita on paljon myynnissä! - Päivässä menee monta vaatekertaa: vaatteiden käyttöikä on täällä paljon lyhyempi jatkuvan pesemisen ja hikoilun vuoksi. Länsivaatteet saavat homehtua (kirjaimellinen vaara) kaapissa ja annan itselleni luvan pukeutua vilpoisen väljiin puuvillaisiin inkkarivaatteisiini: väljiin patialahousuihin ja ilmaviin kurttatunikoihin.

Aamupuuron keittäminen ilmastoimattomassa keittiössä pukkaa pintaan samanlaisen hien, minkä Suomessa saisi spinning-tunnilla. Föönin käyttö nostaa hiusrajaan hikikarpaloiden rivin. Meikkaaminen on toivotonta: maskara valuu ja lopputulos muistuttaa pandakarhua. Öisin uni on katkonaista: hetkittäin ilmastolaite on liian kylmä ja pimeässä hapuilen kaukosäädintä sammuttaakseni ilmastoinnin ja kääntääkseni toisesta katkaisijasta tuulettimen päälle. Joogaan lämpö sopii: rakastan aamuisia joogasessioita joogakoulun katetulla kattoterassilla: Etelä-Intian lämpö suo loistavat hot jooga -olosuhteet ja nautin kun kuona-aineet saavat kyytiä! - Yritän suggeroida itseäni ajattelemaan vaakasuoraa räntäsadetta: kuinka joskus rännässä tarpoessani vannoin etten valittaisi liiasta lämmöstä.

Tulevien kahden kuukauden lupaukseni on koetuksella: huhti- ja toukokuussa elohopea jumittuu 40 asteen seutuville. Toukokuun lopulla on lupaus matkasta Suomeen huikeaan kevätkesän valoon ja hentoon lupaukseen pohjoisesta lämmöstä. Sen voimin jaksan.

Intialaisia ihmeellisyyksiä

"Haluaisin varata pöydän kahdelle iltayhdeksältä. - Madam, se ei valitettavasti käy: voitte varata joko kahdeksaksi tai puoli kymmeneksi. - Hmm, mutta kun emme ehdi kahdeksaan ja puoli kymmenen on myöhäinen aika aloittaa illallinen, haluaisin pöydän siis yhdeksältä. - Madam, se ei valitettavasti käy? - Ai ei käy? Ja mikähän taivaan järki siinä on? - No se on meidän yrityksemme käytäntö: yhdeksäksi voi tulla vain kävelemällä sisään toivoen että saa pöydän. - Voi taivaan jeesus, onko minun pakko puhua teidän johtajanne kanssa vai suostutteko käyttämään kaupunkilaisjärkeä?? (tässä vaiheessa aloin jo hikeentyä, suom huom). - Madam, minä en voi millään ottaa varausta yhdeksäksi vaan minun on kirjoitettava puoli kymmenen. Mutta, madam, kyllä te saatte takuuvarmasti sen pöydän kun tulette yhdeksältä. - Ja varmaa kanssa? - Varmasti, madam, aivan ehdottoman varmasti." - Incredible India iski jälleen: kymmenen minuutin jankkaamisen jälkeen uskomattoman hienolla intialaisella logiikalla sain lupauksen pöydästä kello yhdeksän - ja tottavie se oli valmiina saapuessamme!

Toissapäivänä puhelin soi ja langalla oli intialaispankkini call centerin tyttönen. Hän yllätti minut tivaamalla, onko odotettavissa, että minulle on tulossa Intian -tililleni ulkomailta rahaa. Vahvistin ilmiön normaaliuden ja iskin takaisin: kuinkas te nyt puolentoistavuoden jokakuisen suorituksen jälkeen keksitte että tuo madam saa rahaa ulkomailta kerran kuussa? Hän rohkaistui vielä kysymään, miksiköhän sitä rahaa tulee. Sivalsin takaisin, että satun olemaan expatti ja minulle maksetaan täällä tehdystä työstä palkkaa. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi perusintialaiseen tyyliin "sorry madam" ja löi luurin kiinni.

Eräänä iltana istuin parin intialaisen ystävättären kanssa espanjalaishenkisessä ravintolassa. Päätimme tilata pullon varsin juotavaa intialaista Sulan kuohuviiniä. Kysyin kaikkeen tottuneena, että onhan sitä kuohuviiniä varmasti. Poika nyökytteli "yes mam, ofcourse mam" ja kiikutti meille kolme lasillista. Me vaadimme pulloa pöytään - onhan se pienin tuntemamme myyntiyksikkö. Poika livisti hämmentyneen näköisenä keittiöön ja hetken kuluttua saimme toisen kaverin selittelemään, kuinka nyt on käynyt niin onnettomasti, että juoma on lopussa. Tivasimme kolmen naisen voimin, kuinka ihmeessä voidaan myydä pullo, jota ei ole. Vastaukseksi saimme peri-intialaista selittelyä, kuinka sitä itse asiassa oli kaksi pulloa, mutta se nyt vain tässä välillä jotenkin loppui tai hävisi. "Sorry mam so sorry" toistui toistumistaan, jonka jälkeen pyysimme valkoviiniä. Poika kiemurteli nolona: "mam, nythän on niin, että valkoviinikin on loppu, mutta punaviiniä kyllä olisi". Minä luennoin, vaikka niin turhaan, että on luokatonta tuoda asiakkaalle laaja viinilista, kun mitään juuri ei ole tarjolla. Poika kiemurteli ja kyseli mitä voisi tehdä. Minä sivalsin, muka nokkelana, että juoksepa tuohon kadun toisen puolen viiden tähden hotelliin ja käy hankkimassa skumppapullo. Poika kiemurteli: "madam, sellaista ei voi Intiassa tehdä". Ja minä takaisin: "juuri Intiassa sellaista voi tehdä; if there is a will, there is a way". - Osa meistä antoi periksi ja tilasi etelä-afrikkalaista punaviiniä. Ravintolan pojat olivat selkeästi käyneet viinikurssilla: punaviini oli oppien mukaan huoneenlämpöistä - pienoinen intialainen nyanssi vain on, että maaliskuisen Etelä-Intian huonelämpötila on 35 astetta....

Tarinoiden opetus ei ole mitenkään kristallinkirkas. Tarinat kuvaavat ihmeellisen Intian ajattelutapaa. Monesti ja peräti usein asiat kuitenkin järjestyvät, vaikka järjestymisen hetkeä edeltää jankkaava neuvottelu, jossa kaksi maailmaa kohtaa. Kumpikaan ei tavallaan anna periksi: ulkomaalainen madame ilmoittaa varaavansa pöydän juuri sille hetkelle kun hänelle sopii eikä intialainen tarjoilija uhmaa prosessiaan, mutta joustaa sitten kuitenkin käytännössä. Eräs tuttava kuvasi oivallisesti Intian olevan järjestäynyttä anarkiaa!

- Intian kansantalous elää vahvasti palveluista: niiden osuus bruttokansantuotteesta on yli 50 prosenttia. Intialaiset ovat avuliaita, palvelualttiita ja ällistyttävän kärsivällisiä heittäytymättä oikeastaan ikinä aggressiivisiksi tai ylimielisiksi - mikä on Suomessa aika yleinen ilmiö asiakaspalvelutilanteessa, jos asiakasraukka uskaltautuu kyseenalaistamaan saamaansa palvelua.

Olen asettanut itselleni yhdeksi Intia -läksyksi kärsivällisyyden oppimisen. Olen edistynyt hyvin vaatimattomasti, mutta onneksi edes joskus tunnistan tilanteita, joissa voisi provosoitua mutta sen sijaan vain kohautan olkapäitäni ja sihisen suomeksi valikoituja äidinkieleni sanoja. Eilen illalla torakoita kuhisevassa lähikaupassani kävi juuri niin: seisoin kassajonossa 10 tunnin työpäivän jälkeen ja jonon etupuolelta intialaismamma kiilasi eteeni ihan tyynesti. Katson häntä korkeuksistani (olen täällä pitkänpuoleinen) ja kysyin hillitysti, että ihanko aiotte tulla jonoon sieltä väärästä päästä? Hän ällistytti minut vastakysymyksellä: "oletteko jonossa?" - Mitäpä siihen muuta voi sanoa kuin huvikseen tässä korin kanssa seisoksivansa, mutta menkää rouva kaikin mokomin, eikös aika ole Intiassa jotain joka ei ikinä lopu!

Kahden maan välissä

Tulin illan pimeässä kotiin lähikaupasta. Intialainen katumelu huumasi korvia, koirat lorvivat kadunreunoilla kuka roskaläjää tonkien, kuka muuten vain. Lämpimässä illassa tuntui Intian hajujen ja tuoksujen kirjo, sesongin vesimelonien hentoinen tuoksu, naisten hiuksiin sidottujen jasmiininkukkien väkevä tuoksu, kadunvarsien jäteläjien löyhkä, ihmisten iholta löyhähtelevä chilin ja hien ainutlaatuinen bouquet. Minä tulin illan pimeässä kotiin kantaen viimeisiä Suomen -tuliaisia. Kotikadun riksatolpan kuskit eivät enää korvaansa lotkauta: he jatkavat tamilinkielistä juoruamistaan koska tuo madame tunnetaan. Se kävelee ja se kantaa itse kassinsa. - Minun mielessäni risteili vahvoja tuntemuksia. Tämä on minun kotikatuni ja nämä tuoksut ovat osa minun kotikatuani. Tässä keltaisessa talossa on minun kotini. Keltaisen talon kodissa on työhuoneen lattialla matkalaukku odottamassa pakkaamista. Keltaisen talon kodin ruokapöydällä on passi ja lentolippu Suomeen.

Aamulla pitäisi lähteä, toki vain käymään Suomessa. Osa minusta harmittelee, miksi minun pitää mennä talveen ja lumeen ja loskaan ja bussilakkoon. Miksi minun pitää kaivaa laatikosta 70 denierin sukkahousut ja etsiä kuumeisesti hanskoja yläkaapista. - Osa minusta iloitsee: saan syödä ruisleipää ja kalkkunaleikettä ja korvapuusteja. Saan hiihtää ja saan kulkea minkkivainaassani. Saan pienen paussin eteläisen Intian kesästä, joka iski viimeisen viikon aikana ihan puskan takaa +35 C asteen päivälämpötilat: esimakua tulevien viiden kuukauden piinasta, jolloin elohopea hätyyttelee 40 astetta.

Tällä viikolla tulee 1,5 vuotta Intiaan -tulostani. En olisi koskaan uskonut ajan menevän näin siivillä. Olen veikeästi kahden maan välissä: koti on nyt täällä ja täällä on paljon ystäviä ja tuttavia. Tein syntymäpäiväkutsulistaa ja siihen ilmaantui suurempia pohtimatta 60 nimeä.
Suomi on se oikea koti, siellä on ikiaikaisia ystäviä. Siihen maahan minulla on käsikirjoitus ja nuotit. - Enenevässä määrin ne nuotit alkavat löytyä tännekin, ainakin säveltä tapailen jo vahvasti. En viitsi enää joka mutkassa viljellä sarkasmia, jolla kuvittelin kyykyttäväni niitä intialaisia, jotka mielestäni tekevät joitain asioita käsittämättömän typerästi. Punainen skootterini on lisännyt vapaudentunnettani rajusti: olen saanut itsellisen naisen identiteetistäni osan takaisin kun kaasuttelen Chennain kaduilla jopa lauantairuuhkassa ja osaan perille paikkoihin.

Minä pakkaan laukkuni ja lähden aamulla kohti sitä toista kotia, isänmaata. Matkan aikana tulee vuosi siitä kun isäni jätti isänmaan ja tämän elämän: vuosipäivänä saan muistella isää minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Yksi ympyrä sulkeutuu. Anteeksiantamisella on iso sija.

Intia jää odottamaan minua ja ottaa minut 10 päivän kuluttua vastaan alati lämpenevään syleilyynsä. Tännekin on taas hyvä tulla.