Ravi painaa alaselkääni määrätietoisesti mutta ei liian kovasti. Yritän jokaisella uloshengityksellä saada ylävartaloani ja kasvojani lähemmäs reittäni. Toinen sääri on taitettuna vasemmalla ja siinä säkenöi. Sisäänhengitys. Uloshengitys. Yhtä pitkiä molemmat. Yritän rentouttaa kroppaani ja saada itseäni jokaisella uloshengityksellä yhä littanammaksi. Viimein Ravi päästää otteensa irti ja tottelen onnellisena "relax" -komentoa.
Aloitin kesäkuussa astangajoogan, jota olen harrastanut varsin uskollisesti. Meitä oli välillä viisi suomalaista samassa aamurupeamassa mutta olen ainoana jäljellä. Kolmena aamuna viikossa käynnistän skootterini aamuhämärissä kello 6 ja kaasuttelen aamunhiljaisille kaduille, joilla varhaiset kulkijat jo aloittelevat päiväänsä. - Takkusin pitkään etenemiseni kanssa ja tunsin junnaavani paikoillani: milloin saisin liikesarjoihini edes hippusen sulokkuutta ja linjakkuutta? Milloin oppisin rytmittämään hengitykseni liikkeeseen saavuttakseni niiden tasatahtisuuden?
Hengityksen opetteleminen on ollut haastavaa mutta myös kiinnostavaa: tavoite on siirtyä hengityksen tahdissa asennosta toiseen kauniin hallitusti ja sulavasti. Harrastamissani aerobisissa lajeissa olen tottunut liikkeen määräävyyteen ja sopeuttanut hengitystäni sen vaatimuksiin: nyt pitää lähestyä asiaa toisesta suunnasta. - Tänä lauantaiaamuna ampaisin varhain joogakoululle tunnin hengitysharjoituksiin oppiakseni lisää - enkä vähiten sen vuoksi , että soisin niiden avulla oppivani lisää mielentyyneyttä ja kärsivällisyyttä! Ihminen käyttää kuulemma normaalisti hengittäessään vain muutaman prosentin keuhkojensa kapasiteetissa ja pranayama -harjoituksilla tähdätään parempaan hyötysuhteeseen. Olen alkanut oivaltaa hengityksen merkityksen: taannoin viikonloppureissulla vuoristossa raskas ylärinne meinasi viedä voimani keskipäivän lämmössä tarpomisen loppuvaiheilla, mutta sain valtavasti lisää energiaa alettuani kiinnittää huomiota yhtä pitkään sisään- ja uloshengitykseen. Väsyneet lihakset saivat uutta potkua kun lakkasin huohottavan pintahengityksen!
Joogaa on lukuisia eri koulukuntia, mutta ällistyttävästi Intiassa ei ole joogakouluja todellakaan joka korttelissa. Hyvän ohjaajan löytämiseksi joutuu näkemään vaivaa. Intialaiset joogakoulut ovat puitteiltaan varsin vaatimattomia ja niissä saatetaan meluta ja kailottaa varsin surutta - liekö joogaan mielletty hiljaisuus ja keskittyminen on enemmän länsimaista kuorrutusta! Tänä aamuna koululta lähtiessäni katseeni kiinnittyi nuoreen naiseen, joka istui lootusasennossa mutta kännykkä korvalla - intialaisten kännykkäaddiktio on paljon pahempi kuin suomalaisilla... - Oma joogakouluni on ns Mysoren koulukunnan mukaista astangajoogaa, jossa ei ole ryhmäohjausta, vaan jokainen tulee kuin tulee ja tekee omaa sarjaansa. Ohjaajat ovat paikalla ja puuttuvat paitsi virheisiin, niin myös opastavat edistymisen mukaan.
Viime aikoina Ravi-joogi on alkanut viettää enemmän aikaa kanssani: hän saa minua kannustettua uusiin ja aika vaativiinkin asanoihin eli liikkeisiin - onnistumisen ilo on iso! Asanoiden nimet ovat sanskriitinkielisiä ja taistelen niiden kanssa: tiedän, että lootusasento "padmasana" ja sivutaivutus on "trikonasana". Mahtaako tämä inkarnaatio riittää sen oppimiseen, että "jalan nosto seisten" on "utthita hasta padangusththasana" tai puolilootus seisten (osaan tehdä sen jo aika hyvin!) on "ardha baddha padmottanasana"...
Joogan eri asanat ovat peräisin eläimiltä ja luonnosta. Muinaiset joogit viettivät aikaa luontoa tarkkaillen ja seurasivat eri eläinlajien liikkeitä - ne jumalanluomat liikkuvat kuten niiden DNA:han on kirjoitettu. Sen vuoksi jooga-asanoiden nimissä vilisee kissoja, koiria, kobria, krokotiilejä, kilpikonnia, kukkoja ja jopa lehmännaamoja. Haluanpa nähdä sen päivän, kun saan väännettyä itseni "nukkuvaksi kilpikonnaksi"! Veikkaan siihen menevän vielä vuosia: sen verran mystisille mutkille siinä on kroppansa taivutettava. Naapurimatolla usein joogavaa korva-nenä-kurkkulääkäri tekee itsestään nukkuvan kilpikonnan, mutta hänellä onkin seitsemän vuotta joogaharrastusta alla.
Huhtikuun pakahduttavilla helteillä aion pakata joogamattoni ja lähteä Nilgiris-vuorille viikoksi hengittämään teeplantaasien vehreyttä ja oppimaan lisää - tunnen luissani ja nivelissäni kuinka jooga on tehnyt minulle jo nyt paljon hyvää. Siihen on vielä matkaa, että osaan katsoa enemmän sisäänpäin ja tyhjentää mieleni kaikesta siellä vaeltavasta rojusta. Uskon lujasti, että Intian ainutlaatuinen spirituaalisuus tukee minua silläkin tiellä.
perjantai 19. helmikuuta 2010
tiistai 2. helmikuuta 2010
Panchakarma
Joulun jälkeen olo oli tukkoinen ja voimaton, vaikka takana oli mukava Goan -joulu. Ensimmäistä kertaa podin pienoisen vatsataudin korkean kuumeen höystämänä. Olin pitkästä aikaa lomalla - ehkäpä alitajunta antoi luvan olla laiska mutta niin suuresta laiskuudesta ja vetämättömyydestä en pitänyt.
Perinteinen intialainen lääketiede, ayurveda, on vedonnut minuun tänne muutosta saakka ja olenkin vakituinen kävijä lähiseudun hoitolassa. Viehättävä nuori naislääkäri doctor Balammal keksii keinot vaivaan ja jopa vaivattomuuteen: erilaisten öljyjen vauhdittamat hieronnat tehoavat oikeiden sairauksien lisäksi ikääntymisen tuomien oireiden lievittämiseen ja vaikkapa selluliitin poistoon! Jouluinen ryytyneisyys sai minut kokeilemaan ayurvedista puhdistautumiskuuria panchakarmaa. Tiukimmillaan panchakarma toteutetaan siten, että potilas menee viideksi viikoksi ayurvediseen sairaalaan tai retriittiin. Silloin ruokavalio on hyvin rajattu, kevyttä joogaa lukuunottamatta ei saa harrastaa liikuntaa ja muutenkin pitäisi meditoida ja olla yksinäisyydessä. - Minulle kuitenkin räätälöitiin työtätekevän naisen versio viideksi viikoksi.
Ensinnä kiellettyjen lista: tee, kahvi ja alkoholi ja liha. Kahvista luopuminen teki tiukkaa - ihan alussa sallin itselleni vielä aamuisen maitokahvin mutta nyttemmin olen luopunut kahvista ja tottunut juomaan lämmintä vettä - elimistöä ei saa järkyttää liian kylmillä elintarvikkeilla.
Ensimmäisen viikon aikana kävin erilaisissa öljyhieronnoissa jotka valmistivat elimistöäni puhdistautumiseen. Lisäksi aloin nauttia erilaisia yrttipohjaisia lääkkeitä jotka liuotetaan lämpimään veteen. Tarkkailin itseäni: tapahtuuko jotain? Tunnenko puhdistautumisen käynnistyvän? -
Toisella viikolla olo keveni ja mieli virkistyi: tunsin itseni energisemmäksi ja sinkosin innolla aamujoogaan ja illalla kuntosalille, vaikka tohtorini puisteli päätään: panchakarman aikana pitäisi ottaa ihan rauhalliseti ja kääntyä sisäänpäin. Hoito muuttui enemmän intialaisen päähieronnan suuntaan ja taistelin joka ilta hiuksistani valtavaa öljymäärää pois - siunatut lyhyet hiukset!
Aloin tottua kahvittomaan elämään ja unenlaatu tuntui parantuvan. Lääkkeitä muutettiin ja oudonnimisiä pulloja alkoi olla keittiön pöydällä vaikuttava patteristo.
Öljyhoitoja tekevät nuoret keralalaistytöt koettelivat välillä kärsivällisyyttäni - ja minä vastavuoroisesti heidän! Kerala on ayurvedisen lääketieteen koti ja suurin osa hoitajista tulee sieltä. He ovat usein todella nuoria tyttöjä joiden kyky kohdata vaikkapa ulkomaalainen asiakas on todella rajallinen. He puhuvat korkeintaan muutaman sanan englantia eivätkä ole taatusti käyneet minkäänlaista asiakastyön kurssia. Minä yritin saada heidät käsittämään että tulen hoitolaan rentoutumaan eli radiosta täysillä tuleva tamilipop pitää saada vaikenemaan - minä kiljahtelin pesuhuoneessa kaadettuani kuupalla ämpäristä iholleni mimmien laskemaa lähes tulikuumaa vettä - minä komensin heitä hiljaiseksi kun he hieroessaan kikattivat ja juorusivat malayalamin kielellään. -
Ylipäänsä olen tehnyt täällä sen havainnon, että olipa kyseessa intialainen joogakoulu tai intialaisten pyörittämä ayurvedinen hoitola, niin melun määrä on täysin verrannollinen siihen huimaan yleiseen melutasoon mikä täällä vallitsee. Me länsimaiset miellämme joogakoulun paikaksi jossa vallitsee hiljaisuus ja tyyneys: minun astangajoogakoulussani kännykät soivat, ohjaajat kailottavat iloisesti tamiliksi kommenttejaan paikallisille joogaajille ja yhtälailla rentouttavaan ja elvyttävän hierontaan menevä saa valmistautua avoimesta ikkunasta sisään syöksyvään liikenteen meluun ja radiosta pauhaavan inkkaripoppiin ja kikattaviin hierojiin. Ilmeisesti nämä perinteisesti intialaisiksi mielletyt ilmiöt saavat vasta länsimaiden kautta kiertäessään sen ominaissävyn jonka niihin liitämme. Länsimaisten vetämät joogakoulut Goalla ovat hiljaisia, supersiistejä ja elegantteja. Intialaisessa joogakoulussa ohjaaja sipaisee aamulla lattiaa "noitaluudalla" eikä ayurvedisen hoitolani kylpyhuoneen ikkunoita ja ikkunalautoja ole varmaan koskaan pesty...
Panchakarmaan takaisin: nyt on kolme viikkoa takana ja oloni on mukavasti kohentunut. Kahvistakin olen päässyt yllättävän helposti eroon, paria pientä viikonlopun lipeämistä mainitsematta, ihoni in heleytynyt ja pehmentynyt selvästi ja unenlaatu on parempi. Edessä on jännittäviä hoitoja: nenätiehyet öljytään huomenna lääkärin valvonnassa ja vain toivon että kovin voimakasta ylenantamista ei seuraa... Sen jälkeen on vuorossa suolihuuhtelua jonka toki ymmärrän kuuluvan puhdistautumiseen. - Kokonaan hoitolaoloissa tapahtuvassa panchakarmassa potilaalle juotetaan päiväkausia ruokaöljyä ja sen seurauksena on voimakasta oksentelua - lääkärini mukaan se on niin raju toimenpide että sitä ei "avopotilaalle" voida tehdä. Enpä pane pahakseni - pelkkä ajatuskin on vastenmielinen!
Kieltämättä mielen pohjalle jää kaivertamaan: pitäisikö joskus kokeilla oikein syvällinen puhdistautuminen ja hakeutua Keralan vehmaisiin maisemiin vähintään kolmeksi viikoksia ja antautua panchakarman vietäväksi. Syödä kolme viikkoa mungpapukeittoa ja meditoida sielukin puhtaaksi ja keveäksi!
Perinteinen intialainen lääketiede, ayurveda, on vedonnut minuun tänne muutosta saakka ja olenkin vakituinen kävijä lähiseudun hoitolassa. Viehättävä nuori naislääkäri doctor Balammal keksii keinot vaivaan ja jopa vaivattomuuteen: erilaisten öljyjen vauhdittamat hieronnat tehoavat oikeiden sairauksien lisäksi ikääntymisen tuomien oireiden lievittämiseen ja vaikkapa selluliitin poistoon! Jouluinen ryytyneisyys sai minut kokeilemaan ayurvedista puhdistautumiskuuria panchakarmaa. Tiukimmillaan panchakarma toteutetaan siten, että potilas menee viideksi viikoksi ayurvediseen sairaalaan tai retriittiin. Silloin ruokavalio on hyvin rajattu, kevyttä joogaa lukuunottamatta ei saa harrastaa liikuntaa ja muutenkin pitäisi meditoida ja olla yksinäisyydessä. - Minulle kuitenkin räätälöitiin työtätekevän naisen versio viideksi viikoksi.
Ensinnä kiellettyjen lista: tee, kahvi ja alkoholi ja liha. Kahvista luopuminen teki tiukkaa - ihan alussa sallin itselleni vielä aamuisen maitokahvin mutta nyttemmin olen luopunut kahvista ja tottunut juomaan lämmintä vettä - elimistöä ei saa järkyttää liian kylmillä elintarvikkeilla.
Ensimmäisen viikon aikana kävin erilaisissa öljyhieronnoissa jotka valmistivat elimistöäni puhdistautumiseen. Lisäksi aloin nauttia erilaisia yrttipohjaisia lääkkeitä jotka liuotetaan lämpimään veteen. Tarkkailin itseäni: tapahtuuko jotain? Tunnenko puhdistautumisen käynnistyvän? -
Toisella viikolla olo keveni ja mieli virkistyi: tunsin itseni energisemmäksi ja sinkosin innolla aamujoogaan ja illalla kuntosalille, vaikka tohtorini puisteli päätään: panchakarman aikana pitäisi ottaa ihan rauhalliseti ja kääntyä sisäänpäin. Hoito muuttui enemmän intialaisen päähieronnan suuntaan ja taistelin joka ilta hiuksistani valtavaa öljymäärää pois - siunatut lyhyet hiukset!
Aloin tottua kahvittomaan elämään ja unenlaatu tuntui parantuvan. Lääkkeitä muutettiin ja oudonnimisiä pulloja alkoi olla keittiön pöydällä vaikuttava patteristo.
Öljyhoitoja tekevät nuoret keralalaistytöt koettelivat välillä kärsivällisyyttäni - ja minä vastavuoroisesti heidän! Kerala on ayurvedisen lääketieteen koti ja suurin osa hoitajista tulee sieltä. He ovat usein todella nuoria tyttöjä joiden kyky kohdata vaikkapa ulkomaalainen asiakas on todella rajallinen. He puhuvat korkeintaan muutaman sanan englantia eivätkä ole taatusti käyneet minkäänlaista asiakastyön kurssia. Minä yritin saada heidät käsittämään että tulen hoitolaan rentoutumaan eli radiosta täysillä tuleva tamilipop pitää saada vaikenemaan - minä kiljahtelin pesuhuoneessa kaadettuani kuupalla ämpäristä iholleni mimmien laskemaa lähes tulikuumaa vettä - minä komensin heitä hiljaiseksi kun he hieroessaan kikattivat ja juorusivat malayalamin kielellään. -
Ylipäänsä olen tehnyt täällä sen havainnon, että olipa kyseessa intialainen joogakoulu tai intialaisten pyörittämä ayurvedinen hoitola, niin melun määrä on täysin verrannollinen siihen huimaan yleiseen melutasoon mikä täällä vallitsee. Me länsimaiset miellämme joogakoulun paikaksi jossa vallitsee hiljaisuus ja tyyneys: minun astangajoogakoulussani kännykät soivat, ohjaajat kailottavat iloisesti tamiliksi kommenttejaan paikallisille joogaajille ja yhtälailla rentouttavaan ja elvyttävän hierontaan menevä saa valmistautua avoimesta ikkunasta sisään syöksyvään liikenteen meluun ja radiosta pauhaavan inkkaripoppiin ja kikattaviin hierojiin. Ilmeisesti nämä perinteisesti intialaisiksi mielletyt ilmiöt saavat vasta länsimaiden kautta kiertäessään sen ominaissävyn jonka niihin liitämme. Länsimaisten vetämät joogakoulut Goalla ovat hiljaisia, supersiistejä ja elegantteja. Intialaisessa joogakoulussa ohjaaja sipaisee aamulla lattiaa "noitaluudalla" eikä ayurvedisen hoitolani kylpyhuoneen ikkunoita ja ikkunalautoja ole varmaan koskaan pesty...
Panchakarmaan takaisin: nyt on kolme viikkoa takana ja oloni on mukavasti kohentunut. Kahvistakin olen päässyt yllättävän helposti eroon, paria pientä viikonlopun lipeämistä mainitsematta, ihoni in heleytynyt ja pehmentynyt selvästi ja unenlaatu on parempi. Edessä on jännittäviä hoitoja: nenätiehyet öljytään huomenna lääkärin valvonnassa ja vain toivon että kovin voimakasta ylenantamista ei seuraa... Sen jälkeen on vuorossa suolihuuhtelua jonka toki ymmärrän kuuluvan puhdistautumiseen. - Kokonaan hoitolaoloissa tapahtuvassa panchakarmassa potilaalle juotetaan päiväkausia ruokaöljyä ja sen seurauksena on voimakasta oksentelua - lääkärini mukaan se on niin raju toimenpide että sitä ei "avopotilaalle" voida tehdä. Enpä pane pahakseni - pelkkä ajatuskin on vastenmielinen!
Kieltämättä mielen pohjalle jää kaivertamaan: pitäisikö joskus kokeilla oikein syvällinen puhdistautuminen ja hakeutua Keralan vehmaisiin maisemiin vähintään kolmeksi viikoksia ja antautua panchakarman vietäväksi. Syödä kolme viikkoa mungpapukeittoa ja meditoida sielukin puhtaaksi ja keveäksi!
perjantai 15. tammikuuta 2010
Taidan olla ihastunut...
kaikki tapahtui loppujen lopuksi hyvin nopeasti. Olin elätellyt toiveita mutta pitänyt niitä epärealistisina. Liian paljon riskejä. Moni asia voisi mennä pieleen. Voisin satuttaa itseni. Ja vaikka minä olisin vastuullinen ja järkevä, niin riittäisikö se?
Pihassani on kolme päivää nököttänyt upean kiiltävä, tulenpunainen kaunokainen: aitoa intialaista alkuperää oleva TVS -merkkinen skootteri! On vaikea kuvata sitä humalluttavaa vapaudentunnetta, kun voin polkaista skootterini käyntiin ja lähteä viilettämään pitkin Chennain katuja - juuri sillä hetkellä ja sinne minnne tahdon (ja minne osaan...). - Lopullinen päätöksentekoni kypsyi joulunaikaan, kun vakituinen joogakaverini Aki oli Suomessa monta viikkoa enkä päässytkään hänen tuunatun Ambassador -autonsa kyydissä aamujoogaan. Kuskiani en oikein voi kuudeksi komentaa kehiin kun illat venyvät kuitenkin. Olin nalkissa, olin nöyryytetty enkä voinut kuvitella lähteväni aamukuudelta vääntämään rikshakuskien kanssa päivän taksaa.
Intian liikenne on kaaottista ja ennakoimatonta - koska tahansa mistä tahansa joku tulee väärää puolta vastaan ja jos vilkkua käytetään, se yleensä osoittaa päinvastaiseen suuntaan kuin mihin on tarkoitus kääntää. Motoristeja kuolee kuin kärpäsiä ja pidin skootteriunelmaani kaistapäisenä - ja samaa mieltä olivat intialaiset ystäväni. Oinasnaisen päättäväisyydellä ja yhä kasvavalla fatalismilla painelin viikko sitten kauppaan ja ostin kaunottaren: ajaisin vain vähän ja varhain aamulla jolloin liikenne olisi rauhallisempaa.
Parin päivän kokemuksen jälkeen ällistelen, miksi odotin puolitoista vuotta autonomiani ja itsemääräämisoikeuteni säilyttämistä. - Olen itsekin yllättänyt kuinka rennosti ja jouhevasti solahdan liikenteen joukkoon ja kuinka mukavalta meno tuntuu. Toki minä kypäräni sisällä muutamia perisuomalaisia ärhentelyjä lauon vastavirtaan tuleville motoristeille ja autoilijoillekin - erityisen hankalia ovat sadat katukoirat jotka makoilevat ajoradalle ja seisoskelevat muina miehinä keskellä tietä. Tiet ovat täynnä valtavia kuoppia, lähestulkoon kaivantoja eli niitä on vaanittava ettei matkanteko tökkää.
Tänäkin lauantaiaamuna nautin kun ajelin kuuden jälkeen joogakoulua kohti aamuhiljaisilla kaduilla, joissa ilma tuntui petollisen raikkaalta. Ja kotiin tullessa kävin kalakaupassa ja saavuin tyytyväisenä kotiin: skootterinsangassa riippui puoli kiloa tuoreita jättirapua, joista maksoin kaksi euroa.
Uskon, että mopoiluni on paits henkisesti tärkeä vapauden elementti, niin myös siunattu harrastus. Ennen luovutusta, maan tavan mukaan, mopokaupan pojat sitoivat skootterini sankoihin kukkaseppeleen ja tälläsivät sekä etumaskiin että taakse täpän santelipuu- ja kurkumatahnaa: niillä pyörä siunattiin ja varmistettiin turvallinen matkanteko!
Pihassani on kolme päivää nököttänyt upean kiiltävä, tulenpunainen kaunokainen: aitoa intialaista alkuperää oleva TVS -merkkinen skootteri! On vaikea kuvata sitä humalluttavaa vapaudentunnetta, kun voin polkaista skootterini käyntiin ja lähteä viilettämään pitkin Chennain katuja - juuri sillä hetkellä ja sinne minnne tahdon (ja minne osaan...). - Lopullinen päätöksentekoni kypsyi joulunaikaan, kun vakituinen joogakaverini Aki oli Suomessa monta viikkoa enkä päässytkään hänen tuunatun Ambassador -autonsa kyydissä aamujoogaan. Kuskiani en oikein voi kuudeksi komentaa kehiin kun illat venyvät kuitenkin. Olin nalkissa, olin nöyryytetty enkä voinut kuvitella lähteväni aamukuudelta vääntämään rikshakuskien kanssa päivän taksaa.
Intian liikenne on kaaottista ja ennakoimatonta - koska tahansa mistä tahansa joku tulee väärää puolta vastaan ja jos vilkkua käytetään, se yleensä osoittaa päinvastaiseen suuntaan kuin mihin on tarkoitus kääntää. Motoristeja kuolee kuin kärpäsiä ja pidin skootteriunelmaani kaistapäisenä - ja samaa mieltä olivat intialaiset ystäväni. Oinasnaisen päättäväisyydellä ja yhä kasvavalla fatalismilla painelin viikko sitten kauppaan ja ostin kaunottaren: ajaisin vain vähän ja varhain aamulla jolloin liikenne olisi rauhallisempaa.
Parin päivän kokemuksen jälkeen ällistelen, miksi odotin puolitoista vuotta autonomiani ja itsemääräämisoikeuteni säilyttämistä. - Olen itsekin yllättänyt kuinka rennosti ja jouhevasti solahdan liikenteen joukkoon ja kuinka mukavalta meno tuntuu. Toki minä kypäräni sisällä muutamia perisuomalaisia ärhentelyjä lauon vastavirtaan tuleville motoristeille ja autoilijoillekin - erityisen hankalia ovat sadat katukoirat jotka makoilevat ajoradalle ja seisoskelevat muina miehinä keskellä tietä. Tiet ovat täynnä valtavia kuoppia, lähestulkoon kaivantoja eli niitä on vaanittava ettei matkanteko tökkää.
Tänäkin lauantaiaamuna nautin kun ajelin kuuden jälkeen joogakoulua kohti aamuhiljaisilla kaduilla, joissa ilma tuntui petollisen raikkaalta. Ja kotiin tullessa kävin kalakaupassa ja saavuin tyytyväisenä kotiin: skootterinsangassa riippui puoli kiloa tuoreita jättirapua, joista maksoin kaksi euroa.
Uskon, että mopoiluni on paits henkisesti tärkeä vapauden elementti, niin myös siunattu harrastus. Ennen luovutusta, maan tavan mukaan, mopokaupan pojat sitoivat skootterini sankoihin kukkaseppeleen ja tälläsivät sekä etumaskiin että taakse täpän santelipuu- ja kurkumatahnaa: niillä pyörä siunattiin ja varmistettiin turvallinen matkanteko!
lauantai 9. tammikuuta 2010
Tuntemuksia
Vuosi 2010. Se käynnistyi intialaisen täydenkuun alla, kirjaimellisesti. Istuimme isolla porukalla Madras Cricket Clubin nurmikentälle katettujen pöytien äärellä ja suoraan pääni päällä kumotti kuu, joka juuri sinä yönä näytti erikoisen ylimääräisen täysikuun vuodenkiertoon nähden. Englanniksi Blue Moon, mikä lie suomenkielinen nimitys. Liekö ollut vuodenvaihtuminen tai harvinainen planetaarinen ilmiö - mielessäni risteili valtava ajatusten vuo ja yritin tehdä tiliä elämästäni. Tekstiviestejä tuli eri puolilta maailmaa ja istuin suomalais-intialais-venäläisessä seurueessa ympärillä satoja juhlivia ihmisiä. Tunsin kuitenkin outoa yksinäisyyttä.
Puolitoista vuotta Intiassa. Ainakin puoli vuotta edessä. Ja sisälläni tunnen, että vielä voisin jäädä. Tehtäväni ei ole vielä suoritettu. Ei se, mitä tulin tekemään työmielessä, mutta ei myöskään se, mitä tahdon ja tarvitsen itseäni varten. - Ajanjakso on ollut yhtäaikaa hyvä ja vaativa - toisinaan se on syönyt naista ja toisinaan antanut vahvoja onnistumisen ja kasvamisen tunteita. Hiukan jo kuvittelen tuntevani ja ymmärtäväni tätä ihmeellistä planeetta enkä kuitenkaan tiedä mitään. Elän ja asun täällä, mutta elän valkoisen ihmisen elämää ja minun on helppo valikoida, mitä koen ja mitä näen. Voin valita, että käännän katseeni enkä kohtaa kadulla istuvan jalattoman kerjäläisen anovaa katsetta - voin valita, etten näe ikkunaan koputtavan likaisen pikkutytön anovaa kättä. Kun Intia välillä uuvuttaa, voin valita meneväni sunnuntaibrunssille viiden tähden hotelliin ja kokea ympärillä hyörivän ylipalvelevan henkilökunnan hemmottelua ja ruokapöytien yltäkylläisyyttä.
Olen pohtinut, miksi en ole enempää herkistynyt täällä inhimiselle hädälle ja puutteelle. Onko osasyy se, että täällä hätä ja nälkäkin esiintyy niin suurina numeroina, että tajuan oman auttamiskykyni rajallisuuden? Viiden tähden hotellin brunssipöydän äärellä en muista niitä 300 miljoonaa intialaista, jotka eivät varmuudella tiedä mistä seuraava ateria tulee ja tuleeko se. En muistele, että lähes 50 prosenttia Intian alle viisivuotiaista lapsista on yhä aliravittuja. En jaksa ällistellä sitä, että Intian valtio käyttää enemmän rahaa puolustusmäärärahoihin kuin kaikkiin köyhyttää vähentäviin toimenpiteisiin yhteensä. En jaksa ihmetellä sitä, miksi Intian valtio ei maatalouselinkeinoa tukevilla toimenpiteillä tähtää logistisen ketjun parantamiseen: kolmasosa Intian huimasta vihannes- ja viljasadosta pilaantuu käsiin.
Minä pohdin mennyttä vuotta. Se meni vauhdilla - niin vuosilla on tapana mitä enemmän itselle tulee ikää! Alkuvuoden värejä määritti isäni lähestyvä irtaantuminen tästä elämästä. Isän elämä hiipui ja minä juttelin hänen kanssaan skypellä. Meillä kaikilla oli aikaa tottua isän lähtemiseen. Maaliskuun 10. päivän aamuna olin juuri laskeutunut Andamaanien saaren pääkaupunkiin Port Blairiin ja istuutunut rämisevään taksiin kun Suomi-puhelimeen ilmestyi teksti "Ulla soittaa". Minä tiesin sillä silmänräpäyksellä. Valmistautumisajasta huolimatta oli kuitenkin haikeaa ottaa tieto vastaan. - Kesän korvalla, hyisenä kesäkuun viikonloppuna Unto -isän uurna laskettiin Pylkönmäen multiin ja silloin paleli kropan lisäksi sielu. Tajusin orpouteni.
Kesällä olin Suomessa lomalla. Sain nauttia hyvien ystävien seurasta ja vieraanvaraisuudesta ja golfasin sydämen kyllyydestä upeassa Suomen kesässä. Silti vierailun jälkeen tunsin outoa ulkopuolisuutta ja vierautta. Minulla ei ole siellä nyt kotia. Ajelin yhtenä iltaa hiljaa Malmin -kotini ohi ja näin ikkunasta vieraat huonekalut sisällä. Siellä asuvat nyt muut. Lähdin Intiaan sekavin, mutta osin huojentuneinkin fiiliksin: Intiaan lähtiessä olin menossa kotiin - koti on nyt täällä. Suomi on sydämessä ja sielun sopukoissa, mutta minä en ole siellä fyysisesti.
Viihdyn Intian -kodissani. Toin hyvin vähän tullessani mutta pieniä kotoisia asioita sentään. Aamupuuroa varten katan usein Paratiisi -lautasen - jospa se auttaisi tekemään elämästä välillä kepeämpää! Nukun suomalaissa lakanoissa ja kahlaan monsuuniaikaan kaduilla Marimekon kumisaappaissa, jotka herättävät tavatonta hilpeyttä. - Olen tottunut siihen, että kotonakaan ei siivoamisen suhteen voi olla turhantarkka. Apulaiseni Poornima on hyvä tyttö, mutta yksityiskohdat eivät ole hänen vahvuutensa ja minä en enää jaksa narista pienistä. Enemmän olen alkanut tottua siihen, että joku muu siivoaa ja silittää kuin minä itse - viis siitä vaikka keittiönpöydällä painelee usein tarmokas pienten mustien muurahaisten armeija, joka löytää tiensä vaikka avaamattomaan piparipakettiin!
Intiaan muuttavat länsimaalaiset tyypillisesti ylistävät Intian spirituaalisuutta ja ryhtyvät harjoittamaan joogaa, mediaatiota ja alkavat juoda vihreää teetä ja vaihtavat vege-painotteiseen ruokavalioon. Niin minäkin. Normimeininki siis! - Joogakoulu-uranikaan ei etene ihan takuitta: suomalaiseen liikuntaryhmäopetukseen tottuneena haikailen vieläkin välillä systemaattista ohjausta ja pakkaan turhautumaan, kun minua vain kehoitetaan harjoittelemaan asanoita eli fyysisiä liikkeitä - kyllä ne siitä hioutuisivat! Länsimaiseen joogaharrastukseen kuuluu yleensä hiljaisuus osana joogan filosofiaa, kun taas tässä tamilien joogakoulussa käy usein melkoinen kälätys ja kännykät pirisevät ja niihin vastataan kuuluvalla äänellä. Henkisty siinä sitten kun jo aamukuudelta meinaa oma verenpaine nousta! Olen perehtynyt meditaatioon ja uskon sen voimaannuttavan harjoittajaansa. Silti välillä , turhaudun kun ei meinaa millään oppia sanskriitinkielisiä mantroja. Alaselkäänkin sattuu liian usein, kun yritän istua oikeaoppisessa asennossa. Tyhjennä siinä sitten mielesi kaikesta kun mielessä jyllää turhautumista ja alaselkäkipua. - Uskon todella, että minä tarvitsen Intiaan vielä pitkään - jos haikailen saavuttavani sprituaalista kasvua ja mielen jalostumista.
Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, Intiassa on loputtomasti oppimista. Mutta ennen kaikkea Intia opettaa meille paljon itsestämme. Äiti Intia on ottanut minut vieraakseen enkä minä voi ajatella tulleeni tänne opettamaan tai muuttamaan mitään. Ei auta vaikka toistuvasti narisen siitä erilaisia henkilötietolomakkeita täyttäessäni, että olisi aika Intiassakin lopettaa naisen määritteleminen miehen kautta : naisen pitää nimittäin jokaiseen blankettiin täyttää joko isän tai aviopuolison nimi. Mahtaa isä-Untoa huvittaa tuonpuoleisessa: hänen nimensä komeilee minun verokortissani ja ensi viikolla luovutettavan skootterini rekisteröintitodistuksessa!
Mitä minä olen siis oppinut? Minä olen oppinut ymmärtämään, että tavara ja kuluttaminen eivät itsellään tee ihmistä onnelliseksi. Sen olen tiennyt aiemminkin, mutta se tieto uppoaa täällä erilailla ihmiseen intialaisen elämän kautta. Olen oppinut sen, että yksineläminen ja sinkkuus eivät ole mitenkään tavoiteltava elämänmuoto - se ei ole sitä vapautta, mitä me länsimaissa mielellämme markkinoimme puolustaessamme isoja avioerojalukujamme ja tiuhaa parinvaihtoa ja markkinoidessamme itsellisten aikuisten riippumatonta elämäntyyliä. Intialaisen silmin yksineläminen on surullista ja surkuteltavaa. - Sain kyyneleet silmiini, kun eräs intialaisrouva tiedusteli minulta osaaottavan tuntuisena "but who is then looking after you?" Nieleskelin ja vastasin, että kaipa minä ihan itse huolehdin itsestäni. Jäin pohtimaant tuota kohtaamista ja jouduin myöntämään, että ihmisen ei ole hyvä elää yksin - ei varsinkaan vieraalla planeetalla. Suomessa olemme liikaa antaneet perhekäsitteen romuttua ja luisua käsistämme - se olisi parhaimmillaan valtava voimavara ja tukiverkosto. - Olen entistä syvemmin ymmärtänyt sen, että ihminen on hyvin holistinen kokonaisuus. Fyysinen terveys on lujasti sidoksissa siihen miten sielumme ja mielemme voi. Lännessä korostetaan enemmän fyysisen kunnon merkitystä ja siitä huolehtimista. Intiassa ihmistä lähestytään kokonaisvaltaisesti ja jumaluus on kauniilla tavalla osa ihmisen elämää. Sen parantavaan voimaan uskotaan mutkattomasti. Lännessä syötetään masennuslääkkeitä ja onnellisuuspillereitä -ihan kuin ihmismielen kaipausta ja haavoja voisi hoitaa kemiallisesti.
Intiassa uskotaan rukouksen ja jumalan läsnäolon voimaan. Intialainen jumaluus on kovin erilainen kotoiseen verratuna. Suomessa uskonnollisuus on enemmän on-off. Täällä eletään monijumalisessa maailmassa: hindut, muslimit, parsit, jainilaiset, kristityt elävät yhdessä ja se on muokannut hengellisyyden käsitystä. Jumala on monikasvoinen, monimuotoinen, jumala asuu jokaisessa ihmisessä. - Intia opettaa uutta hengellisyydestä: sen ei tarvitse olla määrämuotoista eikä tiettyinä juhlapyhinä toteutettavaa. Loppujen lopuksi jumalan kohtaamisessa ihminen kohtaa itsensä ja uskon, että tuon oivalluksen kautta saavuttaa paljon eheytymistä ja saada voimia oppimaan ne läksyt, jotka tämä elämä meille kullekin on valmistanut.
Karmallisuus on kiinnostava Intiassa vahvasti esiintuleva asia. Olen itse perehtynyt siihen - tyypillinen länsimaalaisen Intiassa asuvan harrastus tämäkin! Olen yhä enemmän vakuuttunut, että jokainen on meistä oman elämänsä arkkitehti. Ei niinkään sankari, mutta arkkitehti. Olen jo ennen Intiaan -muuttoa haparoivasti uskonut, että meissä on paljon enemmän kuin tämän elämän muistijäljet, mutta nyt uskon siihen lujasti. Kannamme mukanamme paljon ikiaikaista ja vanhaa, jotka aktivoituvat tässä elämässä sen mukaan mikä meidän läksymme on. Raskaastakin karmallisesta velasta voi vapautua, mikäli tunnistaa sen, mistä pitää luopua ja mistä pitää oppia pois: se antaa toivoa ja voimia.
Kenties minäkin olen jossain aiemmassa elämänajassa ollut intialainen - kenties tulin tänne tullakseni sopuun vanhojen haavojen kanssa. Mutta tämän elämän suomalaisuus on vahvaa: näinä päivinä kaipaan kipeästi murtomaasuksien päälle Suomen ainutlaatuisille talvihangille...
Puolitoista vuotta Intiassa. Ainakin puoli vuotta edessä. Ja sisälläni tunnen, että vielä voisin jäädä. Tehtäväni ei ole vielä suoritettu. Ei se, mitä tulin tekemään työmielessä, mutta ei myöskään se, mitä tahdon ja tarvitsen itseäni varten. - Ajanjakso on ollut yhtäaikaa hyvä ja vaativa - toisinaan se on syönyt naista ja toisinaan antanut vahvoja onnistumisen ja kasvamisen tunteita. Hiukan jo kuvittelen tuntevani ja ymmärtäväni tätä ihmeellistä planeetta enkä kuitenkaan tiedä mitään. Elän ja asun täällä, mutta elän valkoisen ihmisen elämää ja minun on helppo valikoida, mitä koen ja mitä näen. Voin valita, että käännän katseeni enkä kohtaa kadulla istuvan jalattoman kerjäläisen anovaa katsetta - voin valita, etten näe ikkunaan koputtavan likaisen pikkutytön anovaa kättä. Kun Intia välillä uuvuttaa, voin valita meneväni sunnuntaibrunssille viiden tähden hotelliin ja kokea ympärillä hyörivän ylipalvelevan henkilökunnan hemmottelua ja ruokapöytien yltäkylläisyyttä.
Olen pohtinut, miksi en ole enempää herkistynyt täällä inhimiselle hädälle ja puutteelle. Onko osasyy se, että täällä hätä ja nälkäkin esiintyy niin suurina numeroina, että tajuan oman auttamiskykyni rajallisuuden? Viiden tähden hotellin brunssipöydän äärellä en muista niitä 300 miljoonaa intialaista, jotka eivät varmuudella tiedä mistä seuraava ateria tulee ja tuleeko se. En muistele, että lähes 50 prosenttia Intian alle viisivuotiaista lapsista on yhä aliravittuja. En jaksa ällistellä sitä, että Intian valtio käyttää enemmän rahaa puolustusmäärärahoihin kuin kaikkiin köyhyttää vähentäviin toimenpiteisiin yhteensä. En jaksa ihmetellä sitä, miksi Intian valtio ei maatalouselinkeinoa tukevilla toimenpiteillä tähtää logistisen ketjun parantamiseen: kolmasosa Intian huimasta vihannes- ja viljasadosta pilaantuu käsiin.
Minä pohdin mennyttä vuotta. Se meni vauhdilla - niin vuosilla on tapana mitä enemmän itselle tulee ikää! Alkuvuoden värejä määritti isäni lähestyvä irtaantuminen tästä elämästä. Isän elämä hiipui ja minä juttelin hänen kanssaan skypellä. Meillä kaikilla oli aikaa tottua isän lähtemiseen. Maaliskuun 10. päivän aamuna olin juuri laskeutunut Andamaanien saaren pääkaupunkiin Port Blairiin ja istuutunut rämisevään taksiin kun Suomi-puhelimeen ilmestyi teksti "Ulla soittaa". Minä tiesin sillä silmänräpäyksellä. Valmistautumisajasta huolimatta oli kuitenkin haikeaa ottaa tieto vastaan. - Kesän korvalla, hyisenä kesäkuun viikonloppuna Unto -isän uurna laskettiin Pylkönmäen multiin ja silloin paleli kropan lisäksi sielu. Tajusin orpouteni.
Kesällä olin Suomessa lomalla. Sain nauttia hyvien ystävien seurasta ja vieraanvaraisuudesta ja golfasin sydämen kyllyydestä upeassa Suomen kesässä. Silti vierailun jälkeen tunsin outoa ulkopuolisuutta ja vierautta. Minulla ei ole siellä nyt kotia. Ajelin yhtenä iltaa hiljaa Malmin -kotini ohi ja näin ikkunasta vieraat huonekalut sisällä. Siellä asuvat nyt muut. Lähdin Intiaan sekavin, mutta osin huojentuneinkin fiiliksin: Intiaan lähtiessä olin menossa kotiin - koti on nyt täällä. Suomi on sydämessä ja sielun sopukoissa, mutta minä en ole siellä fyysisesti.
Viihdyn Intian -kodissani. Toin hyvin vähän tullessani mutta pieniä kotoisia asioita sentään. Aamupuuroa varten katan usein Paratiisi -lautasen - jospa se auttaisi tekemään elämästä välillä kepeämpää! Nukun suomalaissa lakanoissa ja kahlaan monsuuniaikaan kaduilla Marimekon kumisaappaissa, jotka herättävät tavatonta hilpeyttä. - Olen tottunut siihen, että kotonakaan ei siivoamisen suhteen voi olla turhantarkka. Apulaiseni Poornima on hyvä tyttö, mutta yksityiskohdat eivät ole hänen vahvuutensa ja minä en enää jaksa narista pienistä. Enemmän olen alkanut tottua siihen, että joku muu siivoaa ja silittää kuin minä itse - viis siitä vaikka keittiönpöydällä painelee usein tarmokas pienten mustien muurahaisten armeija, joka löytää tiensä vaikka avaamattomaan piparipakettiin!
Intiaan muuttavat länsimaalaiset tyypillisesti ylistävät Intian spirituaalisuutta ja ryhtyvät harjoittamaan joogaa, mediaatiota ja alkavat juoda vihreää teetä ja vaihtavat vege-painotteiseen ruokavalioon. Niin minäkin. Normimeininki siis! - Joogakoulu-uranikaan ei etene ihan takuitta: suomalaiseen liikuntaryhmäopetukseen tottuneena haikailen vieläkin välillä systemaattista ohjausta ja pakkaan turhautumaan, kun minua vain kehoitetaan harjoittelemaan asanoita eli fyysisiä liikkeitä - kyllä ne siitä hioutuisivat! Länsimaiseen joogaharrastukseen kuuluu yleensä hiljaisuus osana joogan filosofiaa, kun taas tässä tamilien joogakoulussa käy usein melkoinen kälätys ja kännykät pirisevät ja niihin vastataan kuuluvalla äänellä. Henkisty siinä sitten kun jo aamukuudelta meinaa oma verenpaine nousta! Olen perehtynyt meditaatioon ja uskon sen voimaannuttavan harjoittajaansa. Silti välillä , turhaudun kun ei meinaa millään oppia sanskriitinkielisiä mantroja. Alaselkäänkin sattuu liian usein, kun yritän istua oikeaoppisessa asennossa. Tyhjennä siinä sitten mielesi kaikesta kun mielessä jyllää turhautumista ja alaselkäkipua. - Uskon todella, että minä tarvitsen Intiaan vielä pitkään - jos haikailen saavuttavani sprituaalista kasvua ja mielen jalostumista.
Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, Intiassa on loputtomasti oppimista. Mutta ennen kaikkea Intia opettaa meille paljon itsestämme. Äiti Intia on ottanut minut vieraakseen enkä minä voi ajatella tulleeni tänne opettamaan tai muuttamaan mitään. Ei auta vaikka toistuvasti narisen siitä erilaisia henkilötietolomakkeita täyttäessäni, että olisi aika Intiassakin lopettaa naisen määritteleminen miehen kautta : naisen pitää nimittäin jokaiseen blankettiin täyttää joko isän tai aviopuolison nimi. Mahtaa isä-Untoa huvittaa tuonpuoleisessa: hänen nimensä komeilee minun verokortissani ja ensi viikolla luovutettavan skootterini rekisteröintitodistuksessa!
Mitä minä olen siis oppinut? Minä olen oppinut ymmärtämään, että tavara ja kuluttaminen eivät itsellään tee ihmistä onnelliseksi. Sen olen tiennyt aiemminkin, mutta se tieto uppoaa täällä erilailla ihmiseen intialaisen elämän kautta. Olen oppinut sen, että yksineläminen ja sinkkuus eivät ole mitenkään tavoiteltava elämänmuoto - se ei ole sitä vapautta, mitä me länsimaissa mielellämme markkinoimme puolustaessamme isoja avioerojalukujamme ja tiuhaa parinvaihtoa ja markkinoidessamme itsellisten aikuisten riippumatonta elämäntyyliä. Intialaisen silmin yksineläminen on surullista ja surkuteltavaa. - Sain kyyneleet silmiini, kun eräs intialaisrouva tiedusteli minulta osaaottavan tuntuisena "but who is then looking after you?" Nieleskelin ja vastasin, että kaipa minä ihan itse huolehdin itsestäni. Jäin pohtimaant tuota kohtaamista ja jouduin myöntämään, että ihmisen ei ole hyvä elää yksin - ei varsinkaan vieraalla planeetalla. Suomessa olemme liikaa antaneet perhekäsitteen romuttua ja luisua käsistämme - se olisi parhaimmillaan valtava voimavara ja tukiverkosto. - Olen entistä syvemmin ymmärtänyt sen, että ihminen on hyvin holistinen kokonaisuus. Fyysinen terveys on lujasti sidoksissa siihen miten sielumme ja mielemme voi. Lännessä korostetaan enemmän fyysisen kunnon merkitystä ja siitä huolehtimista. Intiassa ihmistä lähestytään kokonaisvaltaisesti ja jumaluus on kauniilla tavalla osa ihmisen elämää. Sen parantavaan voimaan uskotaan mutkattomasti. Lännessä syötetään masennuslääkkeitä ja onnellisuuspillereitä -ihan kuin ihmismielen kaipausta ja haavoja voisi hoitaa kemiallisesti.
Intiassa uskotaan rukouksen ja jumalan läsnäolon voimaan. Intialainen jumaluus on kovin erilainen kotoiseen verratuna. Suomessa uskonnollisuus on enemmän on-off. Täällä eletään monijumalisessa maailmassa: hindut, muslimit, parsit, jainilaiset, kristityt elävät yhdessä ja se on muokannut hengellisyyden käsitystä. Jumala on monikasvoinen, monimuotoinen, jumala asuu jokaisessa ihmisessä. - Intia opettaa uutta hengellisyydestä: sen ei tarvitse olla määrämuotoista eikä tiettyinä juhlapyhinä toteutettavaa. Loppujen lopuksi jumalan kohtaamisessa ihminen kohtaa itsensä ja uskon, että tuon oivalluksen kautta saavuttaa paljon eheytymistä ja saada voimia oppimaan ne läksyt, jotka tämä elämä meille kullekin on valmistanut.
Karmallisuus on kiinnostava Intiassa vahvasti esiintuleva asia. Olen itse perehtynyt siihen - tyypillinen länsimaalaisen Intiassa asuvan harrastus tämäkin! Olen yhä enemmän vakuuttunut, että jokainen on meistä oman elämänsä arkkitehti. Ei niinkään sankari, mutta arkkitehti. Olen jo ennen Intiaan -muuttoa haparoivasti uskonut, että meissä on paljon enemmän kuin tämän elämän muistijäljet, mutta nyt uskon siihen lujasti. Kannamme mukanamme paljon ikiaikaista ja vanhaa, jotka aktivoituvat tässä elämässä sen mukaan mikä meidän läksymme on. Raskaastakin karmallisesta velasta voi vapautua, mikäli tunnistaa sen, mistä pitää luopua ja mistä pitää oppia pois: se antaa toivoa ja voimia.
Kenties minäkin olen jossain aiemmassa elämänajassa ollut intialainen - kenties tulin tänne tullakseni sopuun vanhojen haavojen kanssa. Mutta tämän elämän suomalaisuus on vahvaa: näinä päivinä kaipaan kipeästi murtomaasuksien päälle Suomen ainutlaatuisille talvihangille...
tiistai 29. joulukuuta 2009
Potilaana Intiassa
Jokainen nivel ja luu tuntui särkevän. Silmäluomiakin kivisti ja kurkunpäässä tuntui epämiellyttävä möykky. Päätä huimasi ja sappinesteen häivähdys tuntui suussa. - Puolitoista vuotta Intiaan tulon jälkeen sain vihdoin (!) vatsataudin. Olen ollut suurimman osan ajasta varsinainen "huldahuoleton": pessyt vihannekseni ja hedelmäni kraanavedellä, syönyt salaattia ja muita kypsentämättömiä vihanneksia enkä tusannut käsidesi-litkun kanssa joka mutkassa.
Kaivauduin peiton alle seuranani naapurin Sarilta saatuja Suomi-lehtiä, Apua, Eevaa ja Gloriaa. Lukeminen ei luonnistunut: rivit hypähtelivät silmissä ja joka paikkaan kropassa sattui. Löysin kuumemittarin ja hämmästyksekseni lukema ampaisi nopeasti lähes 39 asteeseen. Minä siis olin sairas! Ilta meni oksennellessa mutta yötä myöten otettu burana, jotakuinkin ainoa lääke minkä jemmoistani löysin, auttoi saamaan unen. Aamulla olo oli parempi, mutta päätin silti käydä varmentamassa sairauteni perimmäistä syytä.
Soitin ajanvaraukseen ja painelin yksityiseen Apollo -sairaalaan, joka on profiloitunut myös ulkomaalaisten potilaiden hoitamiseen. Aulassa olikin heti eri vastaanottohuone "International Patients" ja siellä oli väkeä tupa täynnä. Eniten ihmetytti se, että minkäänlaista yksityisyyttä ei ollut vaan ihmisiä tungeksi olkapään yli kuuntelemassa toisten vaivoja ja tuijottamassa toisten passeja. Huomautin asiasta hoitajalle, joka hiukan hätääntyneen näköisenä pyyteli anteeksi ja kehoitti antamaan palautetta.
Minun piti rekisteröityä Apollon potilaaksi ja täyttelin lomaketta hiukan suurpiirteisesti: intialaisissa lomakkeissa kysellään paljon paitsi typeriä asioita niin myös seikkoja jotka mielestäni eivät kuulu muille. Jätin tyynesti täyttämättä vuosituloni, hääpäiväni ja siviilisäätyni.
Jätin tyhjäksi myös etu- ja sukunimen jälkeen olevan kentän, jossa paikalliseen tapaan naiselta kysyltään aviomiehen tai isän nimeä. - Hoitaja lähti paperinippuni kanssa mutta palasi hetken kuluttua tivaamaan aviomiehen tai isän nimeä. Ilmoitin ykskantaan etten näe tarpeelliseksi ilmoittaa isävainaani tai entisen aviomieheni nimeä vaan toivon riittäväni sairaalalle ihan omana itsenäni. Hoitaja lähti takaisin mutta palasi entistä hämmentyneempänä: madam, rekisteröintiä ei voi tehdä ellei ilmoita jompaa kumpaa: järjestelemä ei salli jättää kenttää tyhjäksi.
Siitäkös minä kuumehoureisena riemastuin ja käskin kirjoittaa siihen kenttään vaikka joulupukin nimen! Intialaiset eivät tunnetusti ole sarkasmin mestareita eikä nuorta hoitajaaa varmaankaan ole koulutettua kohtaamaan hankalaa valkoista asiakasta. - Niin hän minua puoliääänen kuvasi soittaessaan vielä jonnekin rettelöstäni; kuulin kuinka hän kuiskasi luuriin " a white patient"...
Valkoinen potilas hävisi tapauksen ja kirjoitti tyynesti isävainaansa nimen paperiin. Hetken kuluttua sain potilaskansioni johon minusta oli tehty kunniallinen nainen: olin Mrs S Paananen. Isä saa nyt esittää jotain stunttia tämän elämän toiselta puolen ja minä sain antibioottini.
Intiassa nainen yhä määritetään jonkun miehen kautta, isän, aviomiehen tai jopa oman pojan.
Kyllä naisen elämässä on vuoden 2010 kynnyksellä monessa maassa vielä työsarkaa... ja tämä valkoinen potilas aikoo antaa Apolloon palautetta moisesta diskriminoivasta käytännöstä!
- Intialaisen sairaalan miljöö on kuin Intia pienoiskoossa: sekä odotushuoneessa että lääkäreiden vastaanottohuoneessa on järjettömästi ihmisiä. Ketään ei voi lähettää lääkäriin yksin vaan koko suku seuraa mukana ja huutoa ja konsultointia riittää. Ällistelinkin, ettei ikinä voi tulla minun vuoroni kun kahden lääkärinoven takana oli varmaan 30 ihmistä mutta jokaisen sisäänmenijän mukana todella liikahti 4-6 perheenjäsentä. Minua varmaan taas pidettiin säälittävän yksinäisenä ihmisenä kun olin itsekseni liikkeellä. - Mietin tykönäni minkämoisia sairaalabakteereita mahtaa jyllätä kun väkeä on tolkuton määrä ja osa henkilökunnastakin hiippailee maan tavan mukaan avojaloin. Ehkäpä on parempi olla ajattelematta ja syödä kyselemättä antibiootit joista maksoin 40 senttiä!
Kaivauduin peiton alle seuranani naapurin Sarilta saatuja Suomi-lehtiä, Apua, Eevaa ja Gloriaa. Lukeminen ei luonnistunut: rivit hypähtelivät silmissä ja joka paikkaan kropassa sattui. Löysin kuumemittarin ja hämmästyksekseni lukema ampaisi nopeasti lähes 39 asteeseen. Minä siis olin sairas! Ilta meni oksennellessa mutta yötä myöten otettu burana, jotakuinkin ainoa lääke minkä jemmoistani löysin, auttoi saamaan unen. Aamulla olo oli parempi, mutta päätin silti käydä varmentamassa sairauteni perimmäistä syytä.
Soitin ajanvaraukseen ja painelin yksityiseen Apollo -sairaalaan, joka on profiloitunut myös ulkomaalaisten potilaiden hoitamiseen. Aulassa olikin heti eri vastaanottohuone "International Patients" ja siellä oli väkeä tupa täynnä. Eniten ihmetytti se, että minkäänlaista yksityisyyttä ei ollut vaan ihmisiä tungeksi olkapään yli kuuntelemassa toisten vaivoja ja tuijottamassa toisten passeja. Huomautin asiasta hoitajalle, joka hiukan hätääntyneen näköisenä pyyteli anteeksi ja kehoitti antamaan palautetta.
Minun piti rekisteröityä Apollon potilaaksi ja täyttelin lomaketta hiukan suurpiirteisesti: intialaisissa lomakkeissa kysellään paljon paitsi typeriä asioita niin myös seikkoja jotka mielestäni eivät kuulu muille. Jätin tyynesti täyttämättä vuosituloni, hääpäiväni ja siviilisäätyni.
Jätin tyhjäksi myös etu- ja sukunimen jälkeen olevan kentän, jossa paikalliseen tapaan naiselta kysyltään aviomiehen tai isän nimeä. - Hoitaja lähti paperinippuni kanssa mutta palasi hetken kuluttua tivaamaan aviomiehen tai isän nimeä. Ilmoitin ykskantaan etten näe tarpeelliseksi ilmoittaa isävainaani tai entisen aviomieheni nimeä vaan toivon riittäväni sairaalalle ihan omana itsenäni. Hoitaja lähti takaisin mutta palasi entistä hämmentyneempänä: madam, rekisteröintiä ei voi tehdä ellei ilmoita jompaa kumpaa: järjestelemä ei salli jättää kenttää tyhjäksi.
Siitäkös minä kuumehoureisena riemastuin ja käskin kirjoittaa siihen kenttään vaikka joulupukin nimen! Intialaiset eivät tunnetusti ole sarkasmin mestareita eikä nuorta hoitajaaa varmaankaan ole koulutettua kohtaamaan hankalaa valkoista asiakasta. - Niin hän minua puoliääänen kuvasi soittaessaan vielä jonnekin rettelöstäni; kuulin kuinka hän kuiskasi luuriin " a white patient"...
Valkoinen potilas hävisi tapauksen ja kirjoitti tyynesti isävainaansa nimen paperiin. Hetken kuluttua sain potilaskansioni johon minusta oli tehty kunniallinen nainen: olin Mrs S Paananen. Isä saa nyt esittää jotain stunttia tämän elämän toiselta puolen ja minä sain antibioottini.
Intiassa nainen yhä määritetään jonkun miehen kautta, isän, aviomiehen tai jopa oman pojan.
Kyllä naisen elämässä on vuoden 2010 kynnyksellä monessa maassa vielä työsarkaa... ja tämä valkoinen potilas aikoo antaa Apolloon palautetta moisesta diskriminoivasta käytännöstä!
- Intialaisen sairaalan miljöö on kuin Intia pienoiskoossa: sekä odotushuoneessa että lääkäreiden vastaanottohuoneessa on järjettömästi ihmisiä. Ketään ei voi lähettää lääkäriin yksin vaan koko suku seuraa mukana ja huutoa ja konsultointia riittää. Ällistelinkin, ettei ikinä voi tulla minun vuoroni kun kahden lääkärinoven takana oli varmaan 30 ihmistä mutta jokaisen sisäänmenijän mukana todella liikahti 4-6 perheenjäsentä. Minua varmaan taas pidettiin säälittävän yksinäisenä ihmisenä kun olin itsekseni liikkeellä. - Mietin tykönäni minkämoisia sairaalabakteereita mahtaa jyllätä kun väkeä on tolkuton määrä ja osa henkilökunnastakin hiippailee maan tavan mukaan avojaloin. Ehkäpä on parempi olla ajattelematta ja syödä kyselemättä antibiootit joista maksoin 40 senttiä!
lauantai 12. joulukuuta 2009
Perhe myyty 5000 eurolla...
Intian bruttokansantuote kasvaa kuuden prosentin vuosivauhtia - kasvuluku joka tämänhetkisessä globaalissa tilanteessa on ällistyttävän korkea. Intiaan virtaa kansainvälisiä suoria investointeja ja länsimaiset yritykset siirtävät tuotantoaan tänne säilyttääkseen kilpailukykynsä. Intian 300 yliopistoa ja niiden alaisuuteen kuuluvat 18 000 collegea suoltavat vuosittain satoja tuhansia yliopistotutkinnon suorittaneita. Intian varustautuu pärjäämään globaalissa talouksissa ja kalistelee henkisesti sapeleita Kiinan kanssa, joka ei aio päästää Intiaa helpolla.
Voi hyvällä syyllä kysyä, miksi Intian isot kasvuluvut eivät saa aikaan kehitystä? Kehitystä, joka hyödyttäisi tämän valtavan kansan heikoimpia. Intiassa on aamun lehden mukaan ainakin 30 miljoonaa lapsityöntekijää. Intiassa on yhä se surullisenkuuluisa 700 miljoonan kansalaisen lauma joka elää alle kahdella jenkkidollarilla per päivä. Ruoan hinta nousee vauhdilla ja intialaisten perusruoka, linssit, ovat kallistuneet niin paljon että niiden hinta hätyyttelee ennen kuulumattomasti kanan hintaa. - Markkinatalouden lainalaisuuksien mukaisesti vauraus ei jakaudu kansalle vaan osakkeenomistajille - vaikka Intiassa yrityksillä onkin tapana sitoutua erilaisiin Social Responsibility -ohjelmiin joilla jaetaan hyvää vähäosaisille.
Poliitikoilla on sormensa myös pelissä - heidän agendallaan köyhyyden ja eriarvoisuuden poistaminen toki on, mutta heidän omia etujaan ei välttämättä palvelu poistaa köyhyyttä tehokkaasti. Yksi pieni syy voi olla siinäkin, että vauraat tai edes keskiluokkaiset intialaiset eivät tulisi toimeen ilman lukuisia palvelijoitaan. Varakkaammat intialaiset eivät todella sijaa itse vuoteitaan, pese astioitaan, tee pihatöitään, silitä vaatteitaan eivätkä vie roskiaan. Heidän infrastruktuurinsa romahtaisi perusteellisesti jos kotiavulle yhtäkkiä määriteltäisiin minimipalkka. Heidän intresseissään on tukea järjestelmää joka mahdollistaa toisen ihmisen palkkaamisen 20 eurolla kuussa jopa seitsemäksi päiväksi viikossa...- Meitä länsimaalaisia intialaiset ystävät hiukan moitiskelevat: totutamme apulaiset ja palvelijat liian hyvällä maksamalla heille jopa 50 euroa kuussa! Intialaisten onneksi meitä on niin vähän ettemme ihan pilaa piikamarkkinoita - muuten he joutuisivat itse pesemään vessansa...Intian keskushallitus hyväksyi vähän aikaa sitten yleistä oppivelvollisuutta ja koulutusta säätelevän uudistetun lain. Sen mukaan kaikkien Intian osavaltioiden on kahden vuoden sisällä taattava kaikille lapsille mahdollisuus samanarvoiseen ja - laatuiseen koulutukseen. Yksityiskoulutkin pakotetaan ottamaan kiintiö vähävaraisia lapsia omasta koulupiiristään. Samaan aikaan on kuitenkin voimassa työlaki, joka sallii lasten työskentelevän sekä maataloudessa että perheyrityksissä. Kansalaisjärjestöt taistelevat nyt työlainsäädännön muuttamiseksi: yli 30 miljoonaa alle 14-vuotista intialaislasta raataa töissä, usein vielä vaarallisissa ja kemikaaleille ja jopa räjähteille alttiissa pajoissa. Heidän pukemisekseen koulupukuun Intialla on vielä pitkä tie.
Eriarvoisuuden poistamisen tiellä on myös kastilaitos, joka on kyllä virallisesti purettu mutta joka jatkaa sitkeästi elämäänsä intialaisessa elämässä. Aamun lehti kertoi seitsemänhenkisestä kastittomasta perheestä, joka oli ollut rikkaan intialaisen palveluksessa. Tämä äkkinäisessä rahapulassaan oli myynyt isän, äidin ja viisi lasta työskentelemään naapurivaltiossa sijaitsevassa sulattamossa. Perhe oli lehden mukaan onnistunut pakenemaan takaisin kotikyläänsä orjatyöstä: lapsia myöden heidät oli pakotettu työskentelemään terässulattamossa jopa 16 tunnin päiviä huonolla ruolla ja palkatta. Tehtaan johtaja oli kuitannut palkkojen peräämisen toteamalla "johan minä teistä maksoin".
Tämä rajasthanilainen viiden hengen perhe oli myyty orjiksi 4 500 eurolla. - Joulun alla vuonna 2009 minä pohdin elämää Suomessa ja elämää Intiassa. Suomessakin on köyhyyttä, vähäosaisuutta, valtavasti masennusta ja apatiaa. Katseltuani elämää pian puolitoista vuotta Intian perspektiivistä toivoisin joskus että Suomessa osattaisiin arvostaa sitä hienoa turvaverkkoa jonka olemme sinne rakentaneet. Intiassa on paljon mittaamatonta köyhyyttä ja kurjuutta mutta olisin silti taipuvainen väittämään, että Intiassa osataan myös olla vähempään tyytyväisiä. Intialaisten suuri massa ei vielä osaa "haluta-ihan-kaikkea-nyt-heti - siinä meillä suomalaisilla olisi oppimista.
Joulu näillä leveyksillä on kovin erilainen kuin kotona. Aurinko ja valo antavat energiaa ja toivoa - suomalainen talvihämärä tuikkuineen ja lumihiutaleineen on kaukainen. Näitä molempia kannan itsessäni ja näin on hyvä. Elämä on nyt täällä.
tiistai 17. marraskuuta 2009
Pitelen sitä käsissäni hellästi. Katselen tuttua hahmoa. En malttanut odottaa vaan jo autossa matkalla kotiin koskettelin sitä ja hiukan kurkinkin. Kotona ryntään sen kimppuun ja antaudun nautinnolle. - Päivän kuriiriposti toi Kodin Kuvalehden. Sen saapuminen on juhlapäivä. Sitä selaillessani ja lukiessani en ole enää Intiassa vaan Suomen marraskuussa. Ulkona räyhäävät katupiskit ja myyntipuheitaan ulisevat banaaninmyyjät - niidenkin ääni vaimenee kun uppoudun katselemaan kuvia. Kuvia ihmisistä, kaltaisistani. Kuvia kodeista, oman Suomen kotini kaltaisista. Kuvia ruoasta ja elintarvikkeista, niistä joiden maku on mielen makunystyröissä niin elävänä.
Katselin haikeana piparkakkutiramisun kuvaa ja tavasin reseptiä. Rahkaa - rommirusinarahkaa! Tuli taas iso ikävä suomalaiseen herkkuja notkuvaan maitohyllyyn: voisin lähestulkoon antaa taivasosuuteni rahkapurkista! - Hetkeä aiemmin olin kiukutellut intialaiskeittiössäni: tee siinä salaattia nahkeanuupuneesta salaatinkerästä ja monsuunisateiden piiskaamista rupisista tomaateista! Olin panostanut keltaiseen kesäkurpitsaan ja pilkoin sitä pannulla freesattavaksi: kurpitsanpiru lensi kaaressa roskikseen kun sen sisältä paljastui kihisevä punertavankellertävä matolauma! Monsuunisateiden myötä keittiöön pesiytyneen muurahaisarmeijan minä kestän mutta madot ovat liikaa... En vain millään muista sulkea jokaista pussia kunnolla tai siirtää niiden sisältöä muovipurkkeihin: lauantaina ostamani ruokosokeripussi kuhisi muurahaisia ja pussi teki seuraa kesäkurpitsamadoille.
Kodinkuvalehdestä luin kuinka suomalaisnainen, perheenäiti ja professori, julistaa ettei häpeä palkata kotiapua. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi moista pitäisi hävetä. Häpeän koodi on kaiverrettu meihin luterilaisnaisiin ällistyttävän lujasti monenkin asian suhteen - taivaan tähden että vielä avun ostamistakin pitäisi ymmärtää hävetä! Paremminkin pitäisi ajatella että niin tekemällä työllistetään toisia, usein vielä naisia ja mahdollistetaan pienyrittäjyyttä. - Toki tiedostan tulleeni Intiassa hemmotelluksi: mustalettinen Poornima -apulaiseni petaa vuoteeni, vaihtaa lakanani, tiskaa tiskini, silittää vaatteeni ja lakanani, moppaa lattiani, pesee jääkaappini ja karkottaa muurahaiset keittiöstäni. Minä en osaa sitä hävetä, sillä tämä maa on täynnä mustalettisiä poornimoita, jotka tarvitsevat työpaikan. Minä tiedän ja Poornima tietää - tämä on hyvä järjestely kummallekin, sillä hänen työtaakkansa on varsin kevyt kun madame vielä itse käy enimmäkseen kaupassa, lajittelee pyykkinsä ja järjestää vaatteensa kaappeihin. Ja maksammehan me ulkomaalaiset apulaisillemme usein tuplapalkkaa paikallisten maksamiin palkkoihin verrattuna ja silti jaksamme ihmetellä kuinka saamme kuukauden työpanoksen summalla jolla Helsingissä saa ostaa kaksi tuntia siivouspalvelua...
Kodin Kuvalehti vei minut tunniksi aikamatkalle Suomeen. Ihailin talvimuotia ja kaipasin saapikkaitani ja turkkiani. Luin joulua enteileviä reseptejä ja muistelin lapsuuden jouluja tuoksuineen. Luin tarinaa isästä ja pojasta, kahdesta aikuisesta äijästä, jotka kertoivat yhteistä tarinaansa ja muistelin omaa isääni joka lähti maaliskuussa tästä elämästä. Katselin kuvia kuulaista aikuisista suomalaisnaisista, kaltaisistani, jotka kuvissa valmistautuivat juhlaan pukeutumalla yhdessä. Tunsin lujaa yhteenkuuluvuutta: täällä minä asun oudolla mutta kiehtovalla planeetalla ja siskoina on tummia tamilinaisia ja välillä on kova ikävä istumaan iltaa suomalaisystävättärien kanssa - puhumaan omaa kieltä ja kertoa tarinoita tietäen kuulijan ymmärtävän mieleni liikkeet. - Onneksi jouluna tulee suomalainen ystävätär ja koemme erilaisen joulun ihmeellisessä Intiassa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
