Pitelen sitä käsissäni hellästi. Katselen tuttua hahmoa. En malttanut odottaa vaan jo autossa matkalla kotiin koskettelin sitä ja hiukan kurkinkin. Kotona ryntään sen kimppuun ja antaudun nautinnolle. - Päivän kuriiriposti toi Kodin Kuvalehden. Sen saapuminen on juhlapäivä. Sitä selaillessani ja lukiessani en ole enää Intiassa vaan Suomen marraskuussa. Ulkona räyhäävät katupiskit ja myyntipuheitaan ulisevat banaaninmyyjät - niidenkin ääni vaimenee kun uppoudun katselemaan kuvia. Kuvia ihmisistä, kaltaisistani. Kuvia kodeista, oman Suomen kotini kaltaisista. Kuvia ruoasta ja elintarvikkeista, niistä joiden maku on mielen makunystyröissä niin elävänä.

Katselin haikeana piparkakkutiramisun kuvaa ja tavasin reseptiä. Rahkaa - rommirusinarahkaa! Tuli taas iso ikävä suomalaiseen herkkuja notkuvaan maitohyllyyn: voisin lähestulkoon antaa taivasosuuteni rahkapurkista! - Hetkeä aiemmin olin kiukutellut intialaiskeittiössäni: tee siinä salaattia nahkeanuupuneesta salaatinkerästä ja monsuunisateiden piiskaamista rupisista tomaateista! Olin panostanut keltaiseen kesäkurpitsaan ja pilkoin sitä pannulla freesattavaksi: kurpitsanpiru lensi kaaressa roskikseen kun sen sisältä paljastui kihisevä punertavankellertävä matolauma! Monsuunisateiden myötä keittiöön pesiytyneen muurahaisarmeijan minä kestän mutta madot ovat liikaa... En vain millään muista sulkea jokaista pussia kunnolla tai siirtää niiden sisältöä muovipurkkeihin: lauantaina ostamani ruokosokeripussi kuhisi muurahaisia ja pussi teki seuraa kesäkurpitsamadoille.

Kodinkuvalehdestä luin kuinka suomalaisnainen, perheenäiti ja professori, julistaa ettei häpeä palkata kotiapua. En ole koskaan oikein ymmärtänyt miksi moista pitäisi hävetä. Häpeän koodi on kaiverrettu meihin luterilaisnaisiin ällistyttävän lujasti monenkin asian suhteen - taivaan tähden että vielä avun ostamistakin pitäisi ymmärtää hävetä! Paremminkin pitäisi ajatella että niin tekemällä työllistetään toisia, usein vielä naisia ja mahdollistetaan pienyrittäjyyttä. - Toki tiedostan tulleeni Intiassa hemmotelluksi: mustalettinen Poornima -apulaiseni petaa vuoteeni, vaihtaa lakanani, tiskaa tiskini, silittää vaatteeni ja lakanani, moppaa lattiani, pesee jääkaappini ja karkottaa muurahaiset keittiöstäni. Minä en osaa sitä hävetä, sillä tämä maa on täynnä mustalettisiä poornimoita, jotka tarvitsevat työpaikan. Minä tiedän ja Poornima tietää - tämä on hyvä järjestely kummallekin, sillä hänen työtaakkansa on varsin kevyt kun madame vielä itse käy enimmäkseen kaupassa, lajittelee pyykkinsä ja järjestää vaatteensa kaappeihin. Ja maksammehan me ulkomaalaiset apulaisillemme usein tuplapalkkaa paikallisten maksamiin palkkoihin verrattuna ja silti jaksamme ihmetellä kuinka saamme kuukauden työpanoksen summalla jolla Helsingissä saa ostaa kaksi tuntia siivouspalvelua...

Kodin Kuvalehti vei minut tunniksi aikamatkalle Suomeen. Ihailin talvimuotia ja kaipasin saapikkaitani ja turkkiani. Luin joulua enteileviä reseptejä ja muistelin lapsuuden jouluja tuoksuineen. Luin tarinaa isästä ja pojasta, kahdesta aikuisesta äijästä, jotka kertoivat yhteistä tarinaansa ja muistelin omaa isääni joka lähti maaliskuussa tästä elämästä. Katselin kuvia kuulaista aikuisista suomalaisnaisista, kaltaisistani, jotka kuvissa valmistautuivat juhlaan pukeutumalla yhdessä. Tunsin lujaa yhteenkuuluvuutta: täällä minä asun oudolla mutta kiehtovalla planeetalla ja siskoina on tummia tamilinaisia ja välillä on kova ikävä istumaan iltaa suomalaisystävättärien kanssa - puhumaan omaa kieltä ja kertoa tarinoita tietäen kuulijan ymmärtävän mieleni liikkeet. - Onneksi jouluna tulee suomalainen ystävätär ja koemme erilaisen joulun ihmeellisessä Intiassa...

No kiwi ma'am - rain problem!

Kyselen tutulta hedelmämyyjältä kiivejä. "No kiwi ma'am - niitä ei nyt sateiden takia saa. Kyselen tutulta vihannesmyyjältä pinaattia. "No spinach ma'am - sitäkään ei saa sateiden takia. Saman vastauksen sain salaatinkyselylleni. Lähden hakemaan loistavaa tandoorikalaa lähiravintolasta. Kalaakaan ei ole koska sateiden ja kovan merenkäynnin takia kalastajat ovat maissa. - Sunnuntain kick boxing -tuntikin oli peruttu. Sateiden takia. Tänään koulutkin olivat kiinni. Sateiden takia jälleen.

Monsuunisateet ovat väkevä asia. Ne puurouttavat liikenteen. Tavarantoimitukset eivät onnistu. Koulumatkat käyvät vaikeiksi lainehtivilla teillä. Rikshat, moottoripyörät, polkupyörät ja junat jumittuvat liikenteeseen. Vähän sama kuin Suomessa tapahtuu pahojen lumimyräköiden ja pakkaspiikkien aikana.

Monsuunit tuovat paitsi kaivatun sateen niin valtavan tautien kirjon. Voimalla taivaasta tulevat vesimassat jäävät monin paikoin lillumaan ja ne saastuvat herkästi. Lehdissä varoitetaan meillekin tutun sikaflunssan lisäksi kolerasta, malariasta, kurkkumädästä, lavantaudista, punataudista. Kaikki juomavesi kehotetaan keittämään. Lisäksi kehotetaan välttämään maan päällä kasvavien kasvien syömistä koska niihin jää saastuneen monsuuniveden jäämiä. - Intian hengissäpysymissäännöt ovat omanlaisensa!

Kosteus ja märkyys ovat riesana arjessa. Kotona pyykit eivät tahdo kuivua. Vielä toisen päivän iltana froteepyyhkeet ovat kosteita ja niisä on tunkkainen haju. Pidän vaatekaappeja auki ja laitan illaksi ilmastointilaitteet päälle, etteivät vaatteet homehdu. Niinimäiseen kaitaliinaan oli pesiytynyt hometta ja jynssäsin sitä tiskiharjalla. Vuodevaatteet ja pyyhkeet tuoksuvat nihkeältä. - Nahkaiset designer-lenkkarini kokivat kovan kohtalon: jätin ne apulaisen putsattavaksi apukeittiöön ja hänpä ohjeiden puuttuessa päätti pestä ne. - Niissä on nyt kolmatta vuorokautta sanomalehtimyttyjä sisällä jotta ne kuivuisivat... Taas kerran opin: on syytä antaa täsmälliset ohjeet...

Vettä on joka paikassa. Kotitaloni sisäportaikko on märkä ja saan kipitellä päkiöillä, etten vetäisi lippoja. Kirjakaupan lattialle oli levitetty kymmeniä juuttisäkkejä imemään kaatosaateiden sisään kippaamaa vettä. Tänään toimiston seinänkokoisesta ikkunasta alkoi sataa sisään. Pohjakerroksessa olevan kuntosalin ulko-oven vedessä on valtaisa lammikko jota siivoojapojat yrittävät niistää likaisenharmailla lankamopeilla. Ruokakaupan ovella apupoika hätyyttelee lastalla vesimassoja portaita pitkin alas kadulle. Ja silti elämä menee eteenpäin. Hidastettuun tahtiin mutta sen intialaiset ottavat vastaan tyynesti: monsuunit tulevat joka vuosi.

Minä nautin sateiden tuomasta hienoisesta viilentymisestä. Ihoni nauttii myös: marraskuisen Suomen suosikkkituote apteekin paksu Apobase-voide on muisto - kosteudessa ihoni säteilee ja voi hyvin.

Tamilien taivas vuotaa...

Niiden piti alkaa 20.10. Lehdessäkin kirjoitettiin niin. Mutta niin ei tapahtunut. Piti odottaa vielä kaksi viikkoa. -Tsunamin jälkeen moni asia ei ole enää ollut ennallaan. Eivät edes monsuunisateet. - Tiistaina tamilien taivas alkoi vuotaa. Ensin aamuöisin - heräsin viideltä rankkasateen ääniin. Kuudelta moppasinkeittiössäni ainehtivaa lattiaa - täällä ei taloja turhan takia rakenneta tiiviiksi ja vettä oli tullut ankarasti kaappien päällä olevien ikkunoiden karmeista. Moppasin ja samalla ärhentelin apulaista joka oli saanut sinipiikani puristusmekanismin hajotettua - kuitenkin sain ämpäriin muutaman litran punaisenruskeaa monsuunisadevettä ja pääsin kaurapuuronkeittoon.

Tällä viikolla sateet ovat yltyneet. Varhaisaamun kuurojen lisäksi satelee aamupäivällä ja uudestaan iltapäivällä. Eilen perjantaina satoi jo illankin. Ja satoi koko yön. Lauantaiaamunakin satoi ja nyt lauantai-iltanakin sataa. Taukoamatta. Tamilien taivas vuotaa. Tiet lainehtivat ja teiden reunoille muodostuu valtavia mutaisia lätäköitä.

Intialaisten sadekäyttäytyminen on erilaista. Täällä valtaosa köyhistä kävelee aina avojaloin ja sateen sattuessa loputkin ottavat kengät pois. Monella on muovikassi tai muovipussi päässä. Muuten kastumisesta ei niin tunnuta piittaavaan. - Autot kaahaavat kaduilla, joilla vesi lainehtii pahimmillaan puoleen sääreen. Monet työntävät moottoripyöriään ja pienemmät autot kyntävät vettä pelottavan näköisesti - sähköviat jättävät monia ajoneuvoja tien poskeen. - Minä herätin tänään huomiota iloisen pilkullisilla suomalaisilla kumisaappailla. Niille hihitellään ja niitä osoitellaan. Ainakaan täällä Etelä-Intiassa niitä ei selvästi tunneta. Monelle kadulla kulkevalle noin euron maksavat muoviset varvastossutkin ovat liian kallis hankinta - ei heidän käsityskykyynsä voisi mennä, kuinka paljon madame on pulittanut designerkumppareistaan !

Minä läiskyttelin kotikulmillani kumisaappaissani ja nautin sateesta. Sadetakki oli hiostava, vaikka paikallisten mielestä nyt on kylmä: lämpötila voi sateessa jäädä + 25 C asteeseen. Lehdissäkin varoitellaan paitsi normaaleista monsuuniajan taudeista kuten malariasta niin myös vilustumisesta: äkillinen ilman kylmentyminen voi aiheuttaa vilustumista ja kurkkukipua. Katumyyjien kojuihin olikin ilmaantunut jo minussa hilpeyttä herättäviä kommandopipoja - siinäpä oivallinen talventorjuntapäähine tropiikkiin!

Monsuunit toistuvat joka vuosi ja ne ovat toisaalta elämänlanka: ne turvaavat sadon ja vedensaannin. Silti Intian kadut ja maantiet tulvivat ja sotkevat liikenteen ja joka vuosi ilmiötä noidutaan lehdissä. Ihmiset marmattavat huonoa viemäröintiä ja keskeneräisiä tietöitä, jotka aiheuttavat monsuunisateiden aikana monia tapaturmaisia kuolemia. Sateen sumentamien tuulilasien tai kypärän visiirin läpi on vaikea huomata teissä usein olevia valtavia kaivantoja ja kuoppia ja motoristeja kuolee melkoisia määriä. Yhtälailla jalankulkijoita vaanivat kaivannot, joissa usein on avoimia sähkökaapeleita. Vetiseen kuoppaan lankeava kuolee valtavaan sähköiskuun. Electrocution. Lehti raportoi lähes päivittäin: "Man electrocuted in Kottivakkam".

On helppo arvostella, miksi teitä ei kunnosteta ja viemäröintejä laiteta monsuuninkestäviksi. Yli vuosi Intiassa on vähentänyt arvostelunhalua: täällä tekemistä ei kovinkaan usein ohjaa rationalisuus. Asioita tehdään yhä niin kuin niitä on aina tehty. Tienpätkää ei rakenneta koneilla vaan rakentajina ovat ihmiset. Saripukuiset naiset ja dhotipukuiset miehet kyyhöttävät kuokkien kanssa moottoritietyömaalla ja etenevät tamilien maan punasavisessa povessa hidasta tahtia. Aika ei ole mikään erityinen tekijä. Aikaa on ja sitä tulee lisää. Aika ei lopu. Eikä tamilien aikaa pilkota pieniin yksiköhin tästä hetkestä eteenpäin. Vain se on varmaa mitä on tapahtunut. Tien valmistuminen ei ole varmaa. Silti sitä rakennetaan. Pienin askelein. Pienin kuokaniskuin. Tien valmistumispäivä ei ole niin merkityksellinen. Kuten ei sekään, kestääkö se monsuunisateen piiskausta ja valtavalla voimalla taivaasta tulevia vesimassoja.

Ja tummahipiäiset pölyisiin sareihin sonnustautuneet naiset kantavat käsipelillä tasoitetulle tienpätkälle kivenmurikoita. Niitä kannetaan siksi, että kukaan ei alkaisi käyttää keskeneräistä tietä. Kukaan ei kysy, onko toimintamalli järkevä. Kukaan ei kysele tamilinaisten työergonomian perään. Kukaan ei kysele, eikö voisi käyttää varoituskaiteita. Kukaan tietä kuokkiva ei varmaan myöskään kysele kestääkö tie monsuunit - sitä eivät taida kysellä edes poliitikot jotka vehtaavat ja vitkuttelevat infrarakentamishankkeidensa kanssa.

Minä nautin sadekaudesta. Siinä on makua Suomen kaamoksesta. Sielu kaipaa välillä muuta kuin polttavaa auringonpaistetta ja huikaisevaa valoa. Suomalainen sielu huokaisee huojentuneena, kun monsuunipilvinen taivas tummentaa maiseman ja lämpömittari laskee alle 30 Celsius -asteen. Kotona ei tarvitse ilmastointilaitetta ja hämärissä voi sytyttää tuikkukynttilöitä ja pukeutua monsuunikaamoksen huppuun.

Sillanrakennus

Kauniit tummanruskeat silmät katsoivat minua kiinteästi. Yritin hengittää tasaisesti ja luottaa mieheen silmäparin takana. Hän tuli lähemmäksi ja kosketti huuliani. - Minä rentouduin ja avasin suuni: olin päättänyt luottaa tähän suklaasilmäiseen hammaslääkäri Subramaniamiin!

Olin lukenut paljon intialaisesta terveydenhuollosta ja oppinut, että erityisesti hammashoidossa Intia on kirimässä yhdeksi globaaliksi terveysturismin kohdemaaksi. Intialaiset hammaslääkärit ovat erittäin ammattitaitoisia ja moni heistä on hankkinut koulutuksensa USA:ssa tai Britanniassa. Vähän ennen Intiaan muuttoani helsinkiläinen hammaslääkärini tempaisi minulta yhden poskihampaan pois ja ilmoitti aika yksikantaan, että siihen väliin on äärimmäisen hankala saada korvaavaa implanttia tai siltaa tehtyä. Vuoden verran kärsin poskihampaan puutteesta kunnes Chennain Apollo Dental Clinic sai suomalaistuttavilta kehuja. Ilokseni minulle kerrottiin, että sillan tekeminen onnistuu kahdella istunnolla ja samalla voidaan pariin muuhun hampaaseen laittaa uudet keraamiset kruunut. Kävi kuitenkin ilmi, että tarvitsin myös juurihoidon sillan viereiseen hampaaseen. - Pelkkä sana "juurihoito" saa minut lähestulkoon hyperventiloimaan ja kerroin kammostani - onhan minun kropassani muistijälki vuosikymmenten takaisesta juurihoidosta jolloin eräs puhelias hammaslääkäri Suomessa pisti puudutuspiikin väärään leukaperään ja survaisi poransa puuduttamattomaan juurikanavaan...

Tummasilmäinen pitkä hammaslääkärinuorukainen rauhoitti minua: minuun ei sattuisi. Ja siinä hän oli oikeassa - kertaakaan minuun ei sattunut ja nyt minulla on kaunis silta paljon häirinneen kolon tilalla. Lisäksi valkaisutin hampaani ja katselen iloisena hymyäni, jossa on paljon heleämpi sävy.

Kokemukseni intialaisesta hammashoidosta on erinomainen: täällä tehdään nopeasti, kivuttomasti ja ammattitaidolla nekin toimenpiteet, joita hiukan kärttyisenpuoleinen helsinkiläishammaslääkärini ounasteli mahdottomiksi. Hammaslääkäriin pääsee lisäksi vaikka samana päivänä ja hinta loistavasta palvelusta on noin kolmasosa suomalaisesta.

Eikä sekään haittaa, että kirkkaan lampun loisteessa minua katsovat tohtori Subramaniamin pitkien ripsien varjostamat syvänruskeat silmät...

Ruskeita, valkoisia, harmaankirjavia...

Niitä tuli monenkirjavia. Ruskeita, valkoisia, harmaankirjavia. Pieniä, suuria. Takkuisia ja sileäkarvaisia. Yritin laskea niitä mutta sekosin jossain kahdenkymmenen jälkeen. - Seisoin joogamatto kainalossa joogakoulun edessä ja laskin vuohia. Joogakoulu on sentään ihan keskeisessä kaupunginosassa ja niin vain vastapäisen varsin modernin kerrostalon pihasta lappaa kadulle valtava vuohilauma. Monenkirjava. Niitä tuli ja tuli ja ne piirittivät Peten auton jolla olimme aamukuudelta ajelleet joogaamaan. Katu vilisi vuohia ja me katselimme niiden menoa.

Intia on siitä ihmeellinen, että vielä vuodenkin jälkeen ällisteltävää riittää. Chennai on Intian viiden suurimman kaupungin joukossa noin kuudella miljoonalla asukkaallaan- ja silti on ihan normaalia, että kerrostalon pihasta sinkoaa aamulla kadulle vuohilauma.
Yhtälailla olen lähikadulla nähnyt aitaan kytketyn lehmän, jota tamilimies lypsää aamutuimaan. Missä mies ja lehmä asuvat, sitä en tiedä. Navettaa se lehmä ei ole nähnyt. Mutta oman kortensa se kantaa maailman suurimman maidontuottajamaan Intian valtavaan maitovarantoon!

Autokoulua käydessäni opin luonnikkaasti väistelemään härkävankkureita, joita kaupungilla näkee tämän tästä. Kaduilla kävelee ihmisten seassa lehmiä vasikoineen. - Iltahämärissä kotipihalla vilistele häijynkokoisia rottia. Kaduilla vaeltelee käsittämätön määrä kaikenkarvaisia kulkukoiria. Varikset hakkaavaat jätekasoja ja roskapusseja ja levittävät törkyä kaduille ja pientareille. Eläimiä on. Elämää on. Hindulaisuudessa jokaisella elämällä on arvo - katua tallaava takkuinen vuohi voi olla seuraavassa inkarnaatiossaan ihan jotain muuta. Sen elämä kulkee karman lain viitoittamaa tietä.

Intian käsittämättömään kuhinaan kuuluvat saumattomasti kaikki ne lajit mitä jumala on viisaudessaan luonut. Intiassa risteyksessä voi tuliterän järjettömän kalliin bemarin vieressä olla härkävankkurit - molemmat matkalla elämässä eteenpäin.

Ikävästä

"Have you ever heard that Eskimos have twenty-six different words for snow because it is such a constant presence in their lives? Like them, I have perhaps twenty-six different ways of expressing loneliness." (ote romaanista Marrying Anita, kirjoittajana Amerikan-intialainen Anita Jain). Jain kuvaa erilaisia ikävänlajejaan joita hän kohtasi muutettuaan kolmekymppisenä sinkkuna New Yorkista Delhiin tavoittenaan löytää itselleen mies. Newyorkilaistytön elämä Intiassa, vaikkakin suvun entisessä kotimaassa, oli kuin toiselle planeetalle olisi muuttanut.

Minä olen ollut Intiassa jo toista vuotta. Viihdyn hyvin. Elämä on nyt täällä. Silti kahdenkymmenen kuuden ikävän kirjo iskee välillä. Jainin tekstejä mukaellen: poden äärimmäisen yleistä ikävää nimeltään "minulla on hieno elämä-hyviä ystäviä- mutta nukun yöni yksin". Tai "kaikki muut ovat jossain ja minä olen taas perjantai-iltana yksin" -tyyppinen ikävä. -Tuo ikävänlaji iski tänään: koko Intia ja intialainen maailma juhlii Diwalia eli valonjuhlaa joka on kuin meidän joulu ja uusivuosi yhteensä ja potenssiin kolme. Minä istun kotona yksinäni ja ällistelen kuinka tässä näin kävi. Pienoinen haikeus taisi aiheuttaa ruisleivän ikävän. Onneksi pakkasessa on vielä muutama hienoisen kuuran peittämä ruisviipale. Sen maku kielellä vei haikeutta pois. Ruisleivän tuoksu ja maku vievät Suomeen. - Useimmin iskee "miksi täällä maailman suurimman maidontuottajamaan kaupan hyllyissä ei ole kunnon maitotuotteita" -ikävä. Kaipaan välillä hillittömästi rahkaa, raejuustoa, vanillavaahtoa, kunnon juustoja.

Eteläisen Intian lämpötilat pysyttelevät lokakuun puolivälistä huolimatta luokattoman korkeina: päivisin on yhä + 35 C astetta. Kotilieden seinäkalenteri karjuu lokakuuta ja minä luen haikeana verkkolehdestä lumimyräköistä: ikävän nimi on "haluaisin palella ja käpertyä sen jälkeen sohvan nurkkaan villasukat jalassa". Jatkuva helteessä eläminen ei ole juhlaa - Suomen vuodenajat ja lämpötilan vaihtelut ovat minussa jossain niin syvään juurtuneina: tuntuu kornilta, että lokakuu ei tunnu lokakuulta...

On kuitenkin asioita kaipauksen lajeja joita ei ole. Ei ole "Haluan-pukeutua-70-denierin sukkahousuihin" -ikävää. Kuinka vapauttavaa kun voi pujahtaa hameeseensa ja sujauttaa sandaalit jalkaan. Kesäkuussa. Lokakuuussa. Tammikuussa. Huhtikuussa. - Ei ole "haluan-ehdottomasti-itse-silittää-vaatteeni" -ikävää. Annan mieluusti Poornima-apulaisen tehdä sen. Ei ole "Haluan-pilata-lauantaini-siivouksella" -ikävää. Poornimaa moppaa ja tomuttaa arkipäivisin.

-Vuosi sitten olin vastikään muuttanut Intiaan. Hiukan huonosti valmistautuneena kohtasin intialaisten Diwali -juhlan, valon juhlan, jossa juhlitaan valon ja hyvän voittoa pimeydestä ja pahasta. En tiennyt, että asiaan kuuluu paukkupommien heittely aamuneljästä lähtien. Silloin ikävän nimi "olen juuri muuttanut uuteen kaupunkiin enkä tunne täältä ketään". Avasin ikkunan ja yritin kouluttaa kadulle kokoontuneita intialaisia nukkuma-ajoista! - Nyt Diwalin aattona valmistaudun tyynesti nukkumaan korvatulpat korvissa ja tiedän, että tässä kaupungissa juhlii ja valvoo moni ihminen, jonka tunnen ja joka tuntee minut. Eihän minun enää tarvitsekaan ikävöidä..

Nälkäisten sydänten ruokkimisesta - tulkoon valkeus!

Siinä missä länsisiskot keventävät ruokavaliota, pitävät paasto -tai mehupäiviä tavoittenaan hoikistua tai vähintään tuntea olonsa keveäksi, hindusisaret paastoavat rituaalisesti paljon jalompien (!) tavoitteiden puolesta. Ei ole lainkaan tavatonta, että koulutetut naimattomat kaupunkilaisnaiset paastoavat maanantaisin, koska sen uskotaan edesauttavan sopivan sulhasen löytymistä. Äiti ja sisaret voivat osallistua paastoon vahvistaaksen sen voimaa.

Intiassa on paljon "paastotarinoita", vrat kathoja, joissa tarinankerronnan keinoin siirretään hindulaisuuteen syvästi pesiytynyttä paastoperinnettä ja siihen liittyviä uskomuksia - sisarten todistuksia paaston ihmeitä tekevästä voimasta. Tarinaperinne siirtyy nimenomaan naisten piirissä ja siirtämällä perinnettä eteenpäin naiset itse ruokkivat ja vahvistavat uskomuksia jotka aiheeseen perehtyneen intialaisen naiskirjailijan Himani Dalmian mukaan pitävät modernejakin hindunaisia keskiaikaisessa pimeydessä.

Paaston perimmäinen merkitys on kaukana painonhallinnasta, vaan sen tavoite on saada paastoaja yhteyteen jumalan kanssa: paastoamalla nainen varmistaa siunausta rakkailleen ja täyttymystä toiveilleen. Paastoaminen tapahtuu määrättyinä päivinä ja juhlapyhinä ja sitä saatetaan korostaa tarinankerronan lisäksi koruilla ja juhlavaatteilla - ja onpa Bollywoodin filmiteollisuuskin ruokkimassa tätä Dalmian kyseenalaistamaa perinnettä. Himani Dalmia arvostelee nykynaisia rutiininomaisesta paastosta jota tehdään rutiininomaisesti ja pakon edessä - takana usein enemmän tai vähemmän tiedostettu tavoite tienata itselleen hengellisiä papukaijamerkkejä!

Paaston alkuperäinen ajatus saattaa paastoaja yhteyteen jumaluuden kanssa on nykyaikana maallistunut: paaston kautta tavoitellaan enemmän maallista ja materiaalista hyvää.
Länsimaiseen pragmaattisuuteen ja käytännölliseen tapakristillisyyteen tottuneelle on vaikea käsittää, että paaston voimaan uskotaan yhä niin vahvasti. Paastoaminen on erityisesti naisten vastuu: he kantavat vastuun perheistään ja läheisistään - he ovat jonkinlainen välikappale jumaluuden ja maallisen välillä. Intiassa on monin paikoin vahva patriarkaalinen perinne - joskin esimerkiksi eteläisen Intian Keralassa on matrilineaarinen valtakulttuuri jossa naiset omistavat ja perivät - ja naisten alistaminen tai alistuminen paastokulttuuriin ruokkii ja vahvistaa miesten vallankäyttöä. Monissa paastotarinoissa, vrateissa, miehet sääntelevät naisten paastoa ja lupa on pitänyt kysyä joko puolisolta, isältä tai jopa omalta pojalta. Tutkimusten mukaan miehet eivät tunne olevansa naisilleen velkaa vaikka nämä uhrautuvat ja paastoavat heidänkin puolestaan, mutta on hyvin mahdollista että miehiä voi joskus arveluttaa millaisia voimia mystinen yhteys jumaluuteen voi naisille antaa.

Artikkelin kirjoittaja kysyy syystä: pitääkö modernin hindunaisen yhä uskoa tähän väkevään ja mystiseen valtaan jonka pitäisi olla naisen puolella? Eittämättä moni nykynainen älyllisesti kyseenalaistaa rituaalipaaston merkityksen ja yrittää perustella sitä itselleen järjellä. Paastohan puhdistaa elimistöä, se vahvistaa itsekuria, pönkittää ihmisen moraalia ja antaa uskoa oman elämän hallintaan - argumentteja joita ei ole välttämättä voitu tieteen keinoin vahvistaa. Itse Mahatma Gandhi, lähihistorian ehkä uskollisin paaston harjoittaja, on sanonut että mikäli paastoon ei liity syvällistä ja aitoa hengellistä nälkää, sen harjoittaminen voi saattaa jopa vahvistaa ihmisen himoja, alentaa itsehillintää ja verhoutua suureen tekopyhyyteen. - Kiinnostavan vastakkaisia ajatuksia kuin ne tarinankerronnan keinoin siirretyt uskomukset joiden avulla hindunaiselle yhä osoitetaan paikkaa ja tehtävää yhteisön ja perheen elämässä!

Artikkelissa kysytään hiukan provosoiden: mikä saa nykynaisen yhä toteuttamaan paastoa rituaalinomaisesti, mikä voima siinä yhä on? Naisten pitäisi kirjoittajan mukaan osata ja ymmärtää ottaa elämä omiin käsiinsä ja luopua uhrilampaan roolista. Hänen mielestään intialaisen nykynaisen ei tarvitse suostua kärsimään ja uhrautumaan perinteen vuoksi - rituaalin jota hän ei tarvitse päästääkseen tavoitteisiinsa tai saadakseen toiveensa toteutumaan. Aikoinaan paastorituaali oli ehkä naiselle keino saada joku elämänalue omaan hallintaan, mutta nykymaailma tarjoaa naiselle todellisia keinoja elämänhallintaan.

Intian nainen elää vahvassa murroksessa: tämän päivän äidit ja tyttäret elävät varsinkin suurissa kaupungeissa hyvin eri planeetalla. Kenties nyt nupullaan olevat nuoret neitoset eivät tiukkoine farkkuine ja rakennekynsineen paastoakaan maanantaisin aviomiehen esiinmarssin toivossa vaan loggautuvat verkkoon http://www.shaadi.comiin/ joka lienee yksi maailman suurimpia puolisonhakusaitteja!