Tropiikin kesä

Aamukuudelta elohopea hipoo jo 32 astetta. Päivällä se hätyyttelee 36 asteen rajaa. Ulkona on sietämättömän kuuma. Bengalinlahdelta puhalteleva kesätuulikaan ei tee kuumuutta siedettäväksi. Skootterilla ajaessa nuppi tuntuu paistuvan kypärän sisällä. Lähikaupassa käynti iltaseitsemältä saa hien valumaan noroina pitkin selkärankaa. Kesä tuli. - Lehdissä neuvotaan, kuinka huhti-toukokuussa ajan saa mukavasti kulumaan sisätiloissa kuumuutta paossa. Järjestä valokuvat, kirjoita blogia (!), istuta yrttejä ruukkuihin, uudista kotia. Mitä vain että aika kuluisi mukavasti paahteelta suojassa. Suomalaisesta tuntuu oudolta, että kesäksi pitää paeta sisätiloihin mutta eipä ole vaihtoehtoja: ulkona ei voi aamuvarhaista ja iltamyöhää lukuunottamatta oikein olla.

Lämpö houkuttelee valtavat muurahaisarmeijat keittiöön. Mangonkuoret roskiksessa saavat aikaan tiuhan mustan muodostelman kihelmöimään roskiksen kyljissä. Pienetkin ruoantähteet saavat tiskaamattomat astiat hetkessä kuhisemaan samoja muurahaisia. - Ruokakauppojen maitohyllyllä saa olla entistä tarkempana: kesän tullen monet kauppiaat paitsi säästävät kallista sähköä napsauttamalla yöksi virran pois niin myös sähkövaranto loppuu ja sähkökatkokset ovat yleisiä: pilaantuneita tuotteita on paljon myynnissä! - Päivässä menee monta vaatekertaa: vaatteiden käyttöikä on täällä paljon lyhyempi jatkuvan pesemisen ja hikoilun vuoksi. Länsivaatteet saavat homehtua (kirjaimellinen vaara) kaapissa ja annan itselleni luvan pukeutua vilpoisen väljiin puuvillaisiin inkkarivaatteisiini: väljiin patialahousuihin ja ilmaviin kurttatunikoihin.

Aamupuuron keittäminen ilmastoimattomassa keittiössä pukkaa pintaan samanlaisen hien, minkä Suomessa saisi spinning-tunnilla. Föönin käyttö nostaa hiusrajaan hikikarpaloiden rivin. Meikkaaminen on toivotonta: maskara valuu ja lopputulos muistuttaa pandakarhua. Öisin uni on katkonaista: hetkittäin ilmastolaite on liian kylmä ja pimeässä hapuilen kaukosäädintä sammuttaakseni ilmastoinnin ja kääntääkseni toisesta katkaisijasta tuulettimen päälle. Joogaan lämpö sopii: rakastan aamuisia joogasessioita joogakoulun katetulla kattoterassilla: Etelä-Intian lämpö suo loistavat hot jooga -olosuhteet ja nautin kun kuona-aineet saavat kyytiä! - Yritän suggeroida itseäni ajattelemaan vaakasuoraa räntäsadetta: kuinka joskus rännässä tarpoessani vannoin etten valittaisi liiasta lämmöstä.

Tulevien kahden kuukauden lupaukseni on koetuksella: huhti- ja toukokuussa elohopea jumittuu 40 asteen seutuville. Toukokuun lopulla on lupaus matkasta Suomeen huikeaan kevätkesän valoon ja hentoon lupaukseen pohjoisesta lämmöstä. Sen voimin jaksan.

Intialaisia ihmeellisyyksiä

"Haluaisin varata pöydän kahdelle iltayhdeksältä. - Madam, se ei valitettavasti käy: voitte varata joko kahdeksaksi tai puoli kymmeneksi. - Hmm, mutta kun emme ehdi kahdeksaan ja puoli kymmenen on myöhäinen aika aloittaa illallinen, haluaisin pöydän siis yhdeksältä. - Madam, se ei valitettavasti käy? - Ai ei käy? Ja mikähän taivaan järki siinä on? - No se on meidän yrityksemme käytäntö: yhdeksäksi voi tulla vain kävelemällä sisään toivoen että saa pöydän. - Voi taivaan jeesus, onko minun pakko puhua teidän johtajanne kanssa vai suostutteko käyttämään kaupunkilaisjärkeä?? (tässä vaiheessa aloin jo hikeentyä, suom huom). - Madam, minä en voi millään ottaa varausta yhdeksäksi vaan minun on kirjoitettava puoli kymmenen. Mutta, madam, kyllä te saatte takuuvarmasti sen pöydän kun tulette yhdeksältä. - Ja varmaa kanssa? - Varmasti, madam, aivan ehdottoman varmasti." - Incredible India iski jälleen: kymmenen minuutin jankkaamisen jälkeen uskomattoman hienolla intialaisella logiikalla sain lupauksen pöydästä kello yhdeksän - ja tottavie se oli valmiina saapuessamme!

Toissapäivänä puhelin soi ja langalla oli intialaispankkini call centerin tyttönen. Hän yllätti minut tivaamalla, onko odotettavissa, että minulle on tulossa Intian -tililleni ulkomailta rahaa. Vahvistin ilmiön normaaliuden ja iskin takaisin: kuinkas te nyt puolentoistavuoden jokakuisen suorituksen jälkeen keksitte että tuo madam saa rahaa ulkomailta kerran kuussa? Hän rohkaistui vielä kysymään, miksiköhän sitä rahaa tulee. Sivalsin takaisin, että satun olemaan expatti ja minulle maksetaan täällä tehdystä työstä palkkaa. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi perusintialaiseen tyyliin "sorry madam" ja löi luurin kiinni.

Eräänä iltana istuin parin intialaisen ystävättären kanssa espanjalaishenkisessä ravintolassa. Päätimme tilata pullon varsin juotavaa intialaista Sulan kuohuviiniä. Kysyin kaikkeen tottuneena, että onhan sitä kuohuviiniä varmasti. Poika nyökytteli "yes mam, ofcourse mam" ja kiikutti meille kolme lasillista. Me vaadimme pulloa pöytään - onhan se pienin tuntemamme myyntiyksikkö. Poika livisti hämmentyneen näköisenä keittiöön ja hetken kuluttua saimme toisen kaverin selittelemään, kuinka nyt on käynyt niin onnettomasti, että juoma on lopussa. Tivasimme kolmen naisen voimin, kuinka ihmeessä voidaan myydä pullo, jota ei ole. Vastaukseksi saimme peri-intialaista selittelyä, kuinka sitä itse asiassa oli kaksi pulloa, mutta se nyt vain tässä välillä jotenkin loppui tai hävisi. "Sorry mam so sorry" toistui toistumistaan, jonka jälkeen pyysimme valkoviiniä. Poika kiemurteli nolona: "mam, nythän on niin, että valkoviinikin on loppu, mutta punaviiniä kyllä olisi". Minä luennoin, vaikka niin turhaan, että on luokatonta tuoda asiakkaalle laaja viinilista, kun mitään juuri ei ole tarjolla. Poika kiemurteli ja kyseli mitä voisi tehdä. Minä sivalsin, muka nokkelana, että juoksepa tuohon kadun toisen puolen viiden tähden hotelliin ja käy hankkimassa skumppapullo. Poika kiemurteli: "madam, sellaista ei voi Intiassa tehdä". Ja minä takaisin: "juuri Intiassa sellaista voi tehdä; if there is a will, there is a way". - Osa meistä antoi periksi ja tilasi etelä-afrikkalaista punaviiniä. Ravintolan pojat olivat selkeästi käyneet viinikurssilla: punaviini oli oppien mukaan huoneenlämpöistä - pienoinen intialainen nyanssi vain on, että maaliskuisen Etelä-Intian huonelämpötila on 35 astetta....

Tarinoiden opetus ei ole mitenkään kristallinkirkas. Tarinat kuvaavat ihmeellisen Intian ajattelutapaa. Monesti ja peräti usein asiat kuitenkin järjestyvät, vaikka järjestymisen hetkeä edeltää jankkaava neuvottelu, jossa kaksi maailmaa kohtaa. Kumpikaan ei tavallaan anna periksi: ulkomaalainen madame ilmoittaa varaavansa pöydän juuri sille hetkelle kun hänelle sopii eikä intialainen tarjoilija uhmaa prosessiaan, mutta joustaa sitten kuitenkin käytännössä. Eräs tuttava kuvasi oivallisesti Intian olevan järjestäynyttä anarkiaa!

- Intian kansantalous elää vahvasti palveluista: niiden osuus bruttokansantuotteesta on yli 50 prosenttia. Intialaiset ovat avuliaita, palvelualttiita ja ällistyttävän kärsivällisiä heittäytymättä oikeastaan ikinä aggressiivisiksi tai ylimielisiksi - mikä on Suomessa aika yleinen ilmiö asiakaspalvelutilanteessa, jos asiakasraukka uskaltautuu kyseenalaistamaan saamaansa palvelua.

Olen asettanut itselleni yhdeksi Intia -läksyksi kärsivällisyyden oppimisen. Olen edistynyt hyvin vaatimattomasti, mutta onneksi edes joskus tunnistan tilanteita, joissa voisi provosoitua mutta sen sijaan vain kohautan olkapäitäni ja sihisen suomeksi valikoituja äidinkieleni sanoja. Eilen illalla torakoita kuhisevassa lähikaupassani kävi juuri niin: seisoin kassajonossa 10 tunnin työpäivän jälkeen ja jonon etupuolelta intialaismamma kiilasi eteeni ihan tyynesti. Katson häntä korkeuksistani (olen täällä pitkänpuoleinen) ja kysyin hillitysti, että ihanko aiotte tulla jonoon sieltä väärästä päästä? Hän ällistytti minut vastakysymyksellä: "oletteko jonossa?" - Mitäpä siihen muuta voi sanoa kuin huvikseen tässä korin kanssa seisoksivansa, mutta menkää rouva kaikin mokomin, eikös aika ole Intiassa jotain joka ei ikinä lopu!

Kahden maan välissä

Tulin illan pimeässä kotiin lähikaupasta. Intialainen katumelu huumasi korvia, koirat lorvivat kadunreunoilla kuka roskaläjää tonkien, kuka muuten vain. Lämpimässä illassa tuntui Intian hajujen ja tuoksujen kirjo, sesongin vesimelonien hentoinen tuoksu, naisten hiuksiin sidottujen jasmiininkukkien väkevä tuoksu, kadunvarsien jäteläjien löyhkä, ihmisten iholta löyhähtelevä chilin ja hien ainutlaatuinen bouquet. Minä tulin illan pimeässä kotiin kantaen viimeisiä Suomen -tuliaisia. Kotikadun riksatolpan kuskit eivät enää korvaansa lotkauta: he jatkavat tamilinkielistä juoruamistaan koska tuo madame tunnetaan. Se kävelee ja se kantaa itse kassinsa. - Minun mielessäni risteili vahvoja tuntemuksia. Tämä on minun kotikatuni ja nämä tuoksut ovat osa minun kotikatuani. Tässä keltaisessa talossa on minun kotini. Keltaisen talon kodissa on työhuoneen lattialla matkalaukku odottamassa pakkaamista. Keltaisen talon kodin ruokapöydällä on passi ja lentolippu Suomeen.

Aamulla pitäisi lähteä, toki vain käymään Suomessa. Osa minusta harmittelee, miksi minun pitää mennä talveen ja lumeen ja loskaan ja bussilakkoon. Miksi minun pitää kaivaa laatikosta 70 denierin sukkahousut ja etsiä kuumeisesti hanskoja yläkaapista. - Osa minusta iloitsee: saan syödä ruisleipää ja kalkkunaleikettä ja korvapuusteja. Saan hiihtää ja saan kulkea minkkivainaassani. Saan pienen paussin eteläisen Intian kesästä, joka iski viimeisen viikon aikana ihan puskan takaa +35 C asteen päivälämpötilat: esimakua tulevien viiden kuukauden piinasta, jolloin elohopea hätyyttelee 40 astetta.

Tällä viikolla tulee 1,5 vuotta Intiaan -tulostani. En olisi koskaan uskonut ajan menevän näin siivillä. Olen veikeästi kahden maan välissä: koti on nyt täällä ja täällä on paljon ystäviä ja tuttavia. Tein syntymäpäiväkutsulistaa ja siihen ilmaantui suurempia pohtimatta 60 nimeä.
Suomi on se oikea koti, siellä on ikiaikaisia ystäviä. Siihen maahan minulla on käsikirjoitus ja nuotit. - Enenevässä määrin ne nuotit alkavat löytyä tännekin, ainakin säveltä tapailen jo vahvasti. En viitsi enää joka mutkassa viljellä sarkasmia, jolla kuvittelin kyykyttäväni niitä intialaisia, jotka mielestäni tekevät joitain asioita käsittämättömän typerästi. Punainen skootterini on lisännyt vapaudentunnettani rajusti: olen saanut itsellisen naisen identiteetistäni osan takaisin kun kaasuttelen Chennain kaduilla jopa lauantairuuhkassa ja osaan perille paikkoihin.

Minä pakkaan laukkuni ja lähden aamulla kohti sitä toista kotia, isänmaata. Matkan aikana tulee vuosi siitä kun isäni jätti isänmaan ja tämän elämän: vuosipäivänä saan muistella isää minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Yksi ympyrä sulkeutuu. Anteeksiantamisella on iso sija.

Intia jää odottamaan minua ja ottaa minut 10 päivän kuluttua vastaan alati lämpenevään syleilyynsä. Tännekin on taas hyvä tulla.

Trianga mukhaikapada pashchimottanasana

Ravi painaa alaselkääni määrätietoisesti mutta ei liian kovasti. Yritän jokaisella uloshengityksellä saada ylävartaloani ja kasvojani lähemmäs reittäni. Toinen sääri on taitettuna vasemmalla ja siinä säkenöi. Sisäänhengitys. Uloshengitys. Yhtä pitkiä molemmat. Yritän rentouttaa kroppaani ja saada itseäni jokaisella uloshengityksellä yhä littanammaksi. Viimein Ravi päästää otteensa irti ja tottelen onnellisena "relax" -komentoa.

Aloitin kesäkuussa astangajoogan, jota olen harrastanut varsin uskollisesti. Meitä oli välillä viisi suomalaista samassa aamurupeamassa mutta olen ainoana jäljellä. Kolmena aamuna viikossa käynnistän skootterini aamuhämärissä kello 6 ja kaasuttelen aamunhiljaisille kaduille, joilla varhaiset kulkijat jo aloittelevat päiväänsä. - Takkusin pitkään etenemiseni kanssa ja tunsin junnaavani paikoillani: milloin saisin liikesarjoihini edes hippusen sulokkuutta ja linjakkuutta? Milloin oppisin rytmittämään hengitykseni liikkeeseen saavuttakseni niiden tasatahtisuuden?

Hengityksen opetteleminen on ollut haastavaa mutta myös kiinnostavaa: tavoite on siirtyä hengityksen tahdissa asennosta toiseen kauniin hallitusti ja sulavasti. Harrastamissani aerobisissa lajeissa olen tottunut liikkeen määräävyyteen ja sopeuttanut hengitystäni sen vaatimuksiin: nyt pitää lähestyä asiaa toisesta suunnasta. - Tänä lauantaiaamuna ampaisin varhain joogakoululle tunnin hengitysharjoituksiin oppiakseni lisää - enkä vähiten sen vuoksi , että soisin niiden avulla oppivani lisää mielentyyneyttä ja kärsivällisyyttä! Ihminen käyttää kuulemma normaalisti hengittäessään vain muutaman prosentin keuhkojensa kapasiteetissa ja pranayama -harjoituksilla tähdätään parempaan hyötysuhteeseen. Olen alkanut oivaltaa hengityksen merkityksen: taannoin viikonloppureissulla vuoristossa raskas ylärinne meinasi viedä voimani keskipäivän lämmössä tarpomisen loppuvaiheilla, mutta sain valtavasti lisää energiaa alettuani kiinnittää huomiota yhtä pitkään sisään- ja uloshengitykseen. Väsyneet lihakset saivat uutta potkua kun lakkasin huohottavan pintahengityksen!

Joogaa on lukuisia eri koulukuntia, mutta ällistyttävästi Intiassa ei ole joogakouluja todellakaan joka korttelissa. Hyvän ohjaajan löytämiseksi joutuu näkemään vaivaa. Intialaiset joogakoulut ovat puitteiltaan varsin vaatimattomia ja niissä saatetaan meluta ja kailottaa varsin surutta - liekö joogaan mielletty hiljaisuus ja keskittyminen on enemmän länsimaista kuorrutusta! Tänä aamuna koululta lähtiessäni katseeni kiinnittyi nuoreen naiseen, joka istui lootusasennossa mutta kännykkä korvalla - intialaisten kännykkäaddiktio on paljon pahempi kuin suomalaisilla... - Oma joogakouluni on ns Mysoren koulukunnan mukaista astangajoogaa, jossa ei ole ryhmäohjausta, vaan jokainen tulee kuin tulee ja tekee omaa sarjaansa. Ohjaajat ovat paikalla ja puuttuvat paitsi virheisiin, niin myös opastavat edistymisen mukaan.

Viime aikoina Ravi-joogi on alkanut viettää enemmän aikaa kanssani: hän saa minua kannustettua uusiin ja aika vaativiinkin asanoihin eli liikkeisiin - onnistumisen ilo on iso! Asanoiden nimet ovat sanskriitinkielisiä ja taistelen niiden kanssa: tiedän, että lootusasento "padmasana" ja sivutaivutus on "trikonasana". Mahtaako tämä inkarnaatio riittää sen oppimiseen, että "jalan nosto seisten" on "utthita hasta padangusththasana" tai puolilootus seisten (osaan tehdä sen jo aika hyvin!) on "ardha baddha padmottanasana"...

Joogan eri asanat ovat peräisin eläimiltä ja luonnosta. Muinaiset joogit viettivät aikaa luontoa tarkkaillen ja seurasivat eri eläinlajien liikkeitä - ne jumalanluomat liikkuvat kuten niiden DNA:han on kirjoitettu. Sen vuoksi jooga-asanoiden nimissä vilisee kissoja, koiria, kobria, krokotiilejä, kilpikonnia, kukkoja ja jopa lehmännaamoja. Haluanpa nähdä sen päivän, kun saan väännettyä itseni "nukkuvaksi kilpikonnaksi"! Veikkaan siihen menevän vielä vuosia: sen verran mystisille mutkille siinä on kroppansa taivutettava. Naapurimatolla usein joogavaa korva-nenä-kurkkulääkäri tekee itsestään nukkuvan kilpikonnan, mutta hänellä onkin seitsemän vuotta joogaharrastusta alla.

Huhtikuun pakahduttavilla helteillä aion pakata joogamattoni ja lähteä Nilgiris-vuorille viikoksi hengittämään teeplantaasien vehreyttä ja oppimaan lisää - tunnen luissani ja nivelissäni kuinka jooga on tehnyt minulle jo nyt paljon hyvää. Siihen on vielä matkaa, että osaan katsoa enemmän sisäänpäin ja tyhjentää mieleni kaikesta siellä vaeltavasta rojusta. Uskon lujasti, että Intian ainutlaatuinen spirituaalisuus tukee minua silläkin tiellä.

Panchakarma

Joulun jälkeen olo oli tukkoinen ja voimaton, vaikka takana oli mukava Goan -joulu. Ensimmäistä kertaa podin pienoisen vatsataudin korkean kuumeen höystämänä. Olin pitkästä aikaa lomalla - ehkäpä alitajunta antoi luvan olla laiska mutta niin suuresta laiskuudesta ja vetämättömyydestä en pitänyt.

Perinteinen intialainen lääketiede, ayurveda, on vedonnut minuun tänne muutosta saakka ja olenkin vakituinen kävijä lähiseudun hoitolassa. Viehättävä nuori naislääkäri doctor Balammal keksii keinot vaivaan ja jopa vaivattomuuteen: erilaisten öljyjen vauhdittamat hieronnat tehoavat oikeiden sairauksien lisäksi ikääntymisen tuomien oireiden lievittämiseen ja vaikkapa selluliitin poistoon! Jouluinen ryytyneisyys sai minut kokeilemaan ayurvedista puhdistautumiskuuria panchakarmaa. Tiukimmillaan panchakarma toteutetaan siten, että potilas menee viideksi viikoksi ayurvediseen sairaalaan tai retriittiin. Silloin ruokavalio on hyvin rajattu, kevyttä joogaa lukuunottamatta ei saa harrastaa liikuntaa ja muutenkin pitäisi meditoida ja olla yksinäisyydessä. - Minulle kuitenkin räätälöitiin työtätekevän naisen versio viideksi viikoksi.

Ensinnä kiellettyjen lista: tee, kahvi ja alkoholi ja liha. Kahvista luopuminen teki tiukkaa - ihan alussa sallin itselleni vielä aamuisen maitokahvin mutta nyttemmin olen luopunut kahvista ja tottunut juomaan lämmintä vettä - elimistöä ei saa järkyttää liian kylmillä elintarvikkeilla.
Ensimmäisen viikon aikana kävin erilaisissa öljyhieronnoissa jotka valmistivat elimistöäni puhdistautumiseen. Lisäksi aloin nauttia erilaisia yrttipohjaisia lääkkeitä jotka liuotetaan lämpimään veteen. Tarkkailin itseäni: tapahtuuko jotain? Tunnenko puhdistautumisen käynnistyvän? -

Toisella viikolla olo keveni ja mieli virkistyi: tunsin itseni energisemmäksi ja sinkosin innolla aamujoogaan ja illalla kuntosalille, vaikka tohtorini puisteli päätään: panchakarman aikana pitäisi ottaa ihan rauhalliseti ja kääntyä sisäänpäin. Hoito muuttui enemmän intialaisen päähieronnan suuntaan ja taistelin joka ilta hiuksistani valtavaa öljymäärää pois - siunatut lyhyet hiukset!
Aloin tottua kahvittomaan elämään ja unenlaatu tuntui parantuvan. Lääkkeitä muutettiin ja oudonnimisiä pulloja alkoi olla keittiön pöydällä vaikuttava patteristo.

Öljyhoitoja tekevät nuoret keralalaistytöt koettelivat välillä kärsivällisyyttäni - ja minä vastavuoroisesti heidän! Kerala on ayurvedisen lääketieteen koti ja suurin osa hoitajista tulee sieltä. He ovat usein todella nuoria tyttöjä joiden kyky kohdata vaikkapa ulkomaalainen asiakas on todella rajallinen. He puhuvat korkeintaan muutaman sanan englantia eivätkä ole taatusti käyneet minkäänlaista asiakastyön kurssia. Minä yritin saada heidät käsittämään että tulen hoitolaan rentoutumaan eli radiosta täysillä tuleva tamilipop pitää saada vaikenemaan - minä kiljahtelin pesuhuoneessa kaadettuani kuupalla ämpäristä iholleni mimmien laskemaa lähes tulikuumaa vettä - minä komensin heitä hiljaiseksi kun he hieroessaan kikattivat ja juorusivat malayalamin kielellään. -

Ylipäänsä olen tehnyt täällä sen havainnon, että olipa kyseessa intialainen joogakoulu tai intialaisten pyörittämä ayurvedinen hoitola, niin melun määrä on täysin verrannollinen siihen huimaan yleiseen melutasoon mikä täällä vallitsee. Me länsimaiset miellämme joogakoulun paikaksi jossa vallitsee hiljaisuus ja tyyneys: minun astangajoogakoulussani kännykät soivat, ohjaajat kailottavat iloisesti tamiliksi kommenttejaan paikallisille joogaajille ja yhtälailla rentouttavaan ja elvyttävän hierontaan menevä saa valmistautua avoimesta ikkunasta sisään syöksyvään liikenteen meluun ja radiosta pauhaavan inkkaripoppiin ja kikattaviin hierojiin. Ilmeisesti nämä perinteisesti intialaisiksi mielletyt ilmiöt saavat vasta länsimaiden kautta kiertäessään sen ominaissävyn jonka niihin liitämme. Länsimaisten vetämät joogakoulut Goalla ovat hiljaisia, supersiistejä ja elegantteja. Intialaisessa joogakoulussa ohjaaja sipaisee aamulla lattiaa "noitaluudalla" eikä ayurvedisen hoitolani kylpyhuoneen ikkunoita ja ikkunalautoja ole varmaan koskaan pesty...

Panchakarmaan takaisin: nyt on kolme viikkoa takana ja oloni on mukavasti kohentunut. Kahvistakin olen päässyt yllättävän helposti eroon, paria pientä viikonlopun lipeämistä mainitsematta, ihoni in heleytynyt ja pehmentynyt selvästi ja unenlaatu on parempi. Edessä on jännittäviä hoitoja: nenätiehyet öljytään huomenna lääkärin valvonnassa ja vain toivon että kovin voimakasta ylenantamista ei seuraa... Sen jälkeen on vuorossa suolihuuhtelua jonka toki ymmärrän kuuluvan puhdistautumiseen. - Kokonaan hoitolaoloissa tapahtuvassa panchakarmassa potilaalle juotetaan päiväkausia ruokaöljyä ja sen seurauksena on voimakasta oksentelua - lääkärini mukaan se on niin raju toimenpide että sitä ei "avopotilaalle" voida tehdä. Enpä pane pahakseni - pelkkä ajatuskin on vastenmielinen!

Kieltämättä mielen pohjalle jää kaivertamaan: pitäisikö joskus kokeilla oikein syvällinen puhdistautuminen ja hakeutua Keralan vehmaisiin maisemiin vähintään kolmeksi viikoksia ja antautua panchakarman vietäväksi. Syödä kolme viikkoa mungpapukeittoa ja meditoida sielukin puhtaaksi ja keveäksi!

Taidan olla ihastunut...

kaikki tapahtui loppujen lopuksi hyvin nopeasti. Olin elätellyt toiveita mutta pitänyt niitä epärealistisina. Liian paljon riskejä. Moni asia voisi mennä pieleen. Voisin satuttaa itseni. Ja vaikka minä olisin vastuullinen ja järkevä, niin riittäisikö se?

Pihassani on kolme päivää nököttänyt upean kiiltävä, tulenpunainen kaunokainen: aitoa intialaista alkuperää oleva TVS -merkkinen skootteri! On vaikea kuvata sitä humalluttavaa vapaudentunnetta, kun voin polkaista skootterini käyntiin ja lähteä viilettämään pitkin Chennain katuja - juuri sillä hetkellä ja sinne minnne tahdon (ja minne osaan...). - Lopullinen päätöksentekoni kypsyi joulunaikaan, kun vakituinen joogakaverini Aki oli Suomessa monta viikkoa enkä päässytkään hänen tuunatun Ambassador -autonsa kyydissä aamujoogaan. Kuskiani en oikein voi kuudeksi komentaa kehiin kun illat venyvät kuitenkin. Olin nalkissa, olin nöyryytetty enkä voinut kuvitella lähteväni aamukuudelta vääntämään rikshakuskien kanssa päivän taksaa.

Intian liikenne on kaaottista ja ennakoimatonta - koska tahansa mistä tahansa joku tulee väärää puolta vastaan ja jos vilkkua käytetään, se yleensä osoittaa päinvastaiseen suuntaan kuin mihin on tarkoitus kääntää. Motoristeja kuolee kuin kärpäsiä ja pidin skootteriunelmaani kaistapäisenä - ja samaa mieltä olivat intialaiset ystäväni. Oinasnaisen päättäväisyydellä ja yhä kasvavalla fatalismilla painelin viikko sitten kauppaan ja ostin kaunottaren: ajaisin vain vähän ja varhain aamulla jolloin liikenne olisi rauhallisempaa.

Parin päivän kokemuksen jälkeen ällistelen, miksi odotin puolitoista vuotta autonomiani ja itsemääräämisoikeuteni säilyttämistä. - Olen itsekin yllättänyt kuinka rennosti ja jouhevasti solahdan liikenteen joukkoon ja kuinka mukavalta meno tuntuu. Toki minä kypäräni sisällä muutamia perisuomalaisia ärhentelyjä lauon vastavirtaan tuleville motoristeille ja autoilijoillekin - erityisen hankalia ovat sadat katukoirat jotka makoilevat ajoradalle ja seisoskelevat muina miehinä keskellä tietä. Tiet ovat täynnä valtavia kuoppia, lähestulkoon kaivantoja eli niitä on vaanittava ettei matkanteko tökkää.

Tänäkin lauantaiaamuna nautin kun ajelin kuuden jälkeen joogakoulua kohti aamuhiljaisilla kaduilla, joissa ilma tuntui petollisen raikkaalta. Ja kotiin tullessa kävin kalakaupassa ja saavuin tyytyväisenä kotiin: skootterinsangassa riippui puoli kiloa tuoreita jättirapua, joista maksoin kaksi euroa.

Uskon, että mopoiluni on paits henkisesti tärkeä vapauden elementti, niin myös siunattu harrastus. Ennen luovutusta, maan tavan mukaan, mopokaupan pojat sitoivat skootterini sankoihin kukkaseppeleen ja tälläsivät sekä etumaskiin että taakse täpän santelipuu- ja kurkumatahnaa: niillä pyörä siunattiin ja varmistettiin turvallinen matkanteko!

Tuntemuksia

Vuosi 2010. Se käynnistyi intialaisen täydenkuun alla, kirjaimellisesti. Istuimme isolla porukalla Madras Cricket Clubin nurmikentälle katettujen pöytien äärellä ja suoraan pääni päällä kumotti kuu, joka juuri sinä yönä näytti erikoisen ylimääräisen täysikuun vuodenkiertoon nähden. Englanniksi Blue Moon, mikä lie suomenkielinen nimitys. Liekö ollut vuodenvaihtuminen tai harvinainen planetaarinen ilmiö - mielessäni risteili valtava ajatusten vuo ja yritin tehdä tiliä elämästäni. Tekstiviestejä tuli eri puolilta maailmaa ja istuin suomalais-intialais-venäläisessä seurueessa ympärillä satoja juhlivia ihmisiä. Tunsin kuitenkin outoa yksinäisyyttä.

Puolitoista vuotta Intiassa. Ainakin puoli vuotta edessä. Ja sisälläni tunnen, että vielä voisin jäädä. Tehtäväni ei ole vielä suoritettu. Ei se, mitä tulin tekemään työmielessä, mutta ei myöskään se, mitä tahdon ja tarvitsen itseäni varten. - Ajanjakso on ollut yhtäaikaa hyvä ja vaativa - toisinaan se on syönyt naista ja toisinaan antanut vahvoja onnistumisen ja kasvamisen tunteita. Hiukan jo kuvittelen tuntevani ja ymmärtäväni tätä ihmeellistä planeetta enkä kuitenkaan tiedä mitään. Elän ja asun täällä, mutta elän valkoisen ihmisen elämää ja minun on helppo valikoida, mitä koen ja mitä näen. Voin valita, että käännän katseeni enkä kohtaa kadulla istuvan jalattoman kerjäläisen anovaa katsetta - voin valita, etten näe ikkunaan koputtavan likaisen pikkutytön anovaa kättä. Kun Intia välillä uuvuttaa, voin valita meneväni sunnuntaibrunssille viiden tähden hotelliin ja kokea ympärillä hyörivän ylipalvelevan henkilökunnan hemmottelua ja ruokapöytien yltäkylläisyyttä.

Olen pohtinut, miksi en ole enempää herkistynyt täällä inhimiselle hädälle ja puutteelle. Onko osasyy se, että täällä hätä ja nälkäkin esiintyy niin suurina numeroina, että tajuan oman auttamiskykyni rajallisuuden? Viiden tähden hotellin brunssipöydän äärellä en muista niitä 300 miljoonaa intialaista, jotka eivät varmuudella tiedä mistä seuraava ateria tulee ja tuleeko se. En muistele, että lähes 50 prosenttia Intian alle viisivuotiaista lapsista on yhä aliravittuja. En jaksa ällistellä sitä, että Intian valtio käyttää enemmän rahaa puolustusmäärärahoihin kuin kaikkiin köyhyttää vähentäviin toimenpiteisiin yhteensä. En jaksa ihmetellä sitä, miksi Intian valtio ei maatalouselinkeinoa tukevilla toimenpiteillä tähtää logistisen ketjun parantamiseen: kolmasosa Intian huimasta vihannes- ja viljasadosta pilaantuu käsiin.

Minä pohdin mennyttä vuotta. Se meni vauhdilla - niin vuosilla on tapana mitä enemmän itselle tulee ikää! Alkuvuoden värejä määritti isäni lähestyvä irtaantuminen tästä elämästä. Isän elämä hiipui ja minä juttelin hänen kanssaan skypellä. Meillä kaikilla oli aikaa tottua isän lähtemiseen. Maaliskuun 10. päivän aamuna olin juuri laskeutunut Andamaanien saaren pääkaupunkiin Port Blairiin ja istuutunut rämisevään taksiin kun Suomi-puhelimeen ilmestyi teksti "Ulla soittaa". Minä tiesin sillä silmänräpäyksellä. Valmistautumisajasta huolimatta oli kuitenkin haikeaa ottaa tieto vastaan. - Kesän korvalla, hyisenä kesäkuun viikonloppuna Unto -isän uurna laskettiin Pylkönmäen multiin ja silloin paleli kropan lisäksi sielu. Tajusin orpouteni.

Kesällä olin Suomessa lomalla. Sain nauttia hyvien ystävien seurasta ja vieraanvaraisuudesta ja golfasin sydämen kyllyydestä upeassa Suomen kesässä. Silti vierailun jälkeen tunsin outoa ulkopuolisuutta ja vierautta. Minulla ei ole siellä nyt kotia. Ajelin yhtenä iltaa hiljaa Malmin -kotini ohi ja näin ikkunasta vieraat huonekalut sisällä. Siellä asuvat nyt muut. Lähdin Intiaan sekavin, mutta osin huojentuneinkin fiiliksin: Intiaan lähtiessä olin menossa kotiin - koti on nyt täällä. Suomi on sydämessä ja sielun sopukoissa, mutta minä en ole siellä fyysisesti.

Viihdyn Intian -kodissani. Toin hyvin vähän tullessani mutta pieniä kotoisia asioita sentään. Aamupuuroa varten katan usein Paratiisi -lautasen - jospa se auttaisi tekemään elämästä välillä kepeämpää! Nukun suomalaissa lakanoissa ja kahlaan monsuuniaikaan kaduilla Marimekon kumisaappaissa, jotka herättävät tavatonta hilpeyttä. - Olen tottunut siihen, että kotonakaan ei siivoamisen suhteen voi olla turhantarkka. Apulaiseni Poornima on hyvä tyttö, mutta yksityiskohdat eivät ole hänen vahvuutensa ja minä en enää jaksa narista pienistä. Enemmän olen alkanut tottua siihen, että joku muu siivoaa ja silittää kuin minä itse - viis siitä vaikka keittiönpöydällä painelee usein tarmokas pienten mustien muurahaisten armeija, joka löytää tiensä vaikka avaamattomaan piparipakettiin!

Intiaan muuttavat länsimaalaiset tyypillisesti ylistävät Intian spirituaalisuutta ja ryhtyvät harjoittamaan joogaa, mediaatiota ja alkavat juoda vihreää teetä ja vaihtavat vege-painotteiseen ruokavalioon. Niin minäkin. Normimeininki siis! - Joogakoulu-uranikaan ei etene ihan takuitta: suomalaiseen liikuntaryhmäopetukseen tottuneena haikailen vieläkin välillä systemaattista ohjausta ja pakkaan turhautumaan, kun minua vain kehoitetaan harjoittelemaan asanoita eli fyysisiä liikkeitä - kyllä ne siitä hioutuisivat! Länsimaiseen joogaharrastukseen kuuluu yleensä hiljaisuus osana joogan filosofiaa, kun taas tässä tamilien joogakoulussa käy usein melkoinen kälätys ja kännykät pirisevät ja niihin vastataan kuuluvalla äänellä. Henkisty siinä sitten kun jo aamukuudelta meinaa oma verenpaine nousta! Olen perehtynyt meditaatioon ja uskon sen voimaannuttavan harjoittajaansa. Silti välillä , turhaudun kun ei meinaa millään oppia sanskriitinkielisiä mantroja. Alaselkäänkin sattuu liian usein, kun yritän istua oikeaoppisessa asennossa. Tyhjennä siinä sitten mielesi kaikesta kun mielessä jyllää turhautumista ja alaselkäkipua. - Uskon todella, että minä tarvitsen Intiaan vielä pitkään - jos haikailen saavuttavani sprituaalista kasvua ja mielen jalostumista.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, Intiassa on loputtomasti oppimista. Mutta ennen kaikkea Intia opettaa meille paljon itsestämme. Äiti Intia on ottanut minut vieraakseen enkä minä voi ajatella tulleeni tänne opettamaan tai muuttamaan mitään. Ei auta vaikka toistuvasti narisen siitä erilaisia henkilötietolomakkeita täyttäessäni, että olisi aika Intiassakin lopettaa naisen määritteleminen miehen kautta : naisen pitää nimittäin jokaiseen blankettiin täyttää joko isän tai aviopuolison nimi. Mahtaa isä-Untoa huvittaa tuonpuoleisessa: hänen nimensä komeilee minun verokortissani ja ensi viikolla luovutettavan skootterini rekisteröintitodistuksessa!

Mitä minä olen siis oppinut? Minä olen oppinut ymmärtämään, että tavara ja kuluttaminen eivät itsellään tee ihmistä onnelliseksi. Sen olen tiennyt aiemminkin, mutta se tieto uppoaa täällä erilailla ihmiseen intialaisen elämän kautta. Olen oppinut sen, että yksineläminen ja sinkkuus eivät ole mitenkään tavoiteltava elämänmuoto - se ei ole sitä vapautta, mitä me länsimaissa mielellämme markkinoimme puolustaessamme isoja avioerojalukujamme ja tiuhaa parinvaihtoa ja markkinoidessamme itsellisten aikuisten riippumatonta elämäntyyliä. Intialaisen silmin yksineläminen on surullista ja surkuteltavaa. - Sain kyyneleet silmiini, kun eräs intialaisrouva tiedusteli minulta osaaottavan tuntuisena "but who is then looking after you?" Nieleskelin ja vastasin, että kaipa minä ihan itse huolehdin itsestäni. Jäin pohtimaant tuota kohtaamista ja jouduin myöntämään, että ihmisen ei ole hyvä elää yksin - ei varsinkaan vieraalla planeetalla. Suomessa olemme liikaa antaneet perhekäsitteen romuttua ja luisua käsistämme - se olisi parhaimmillaan valtava voimavara ja tukiverkosto. - Olen entistä syvemmin ymmärtänyt sen, että ihminen on hyvin holistinen kokonaisuus. Fyysinen terveys on lujasti sidoksissa siihen miten sielumme ja mielemme voi. Lännessä korostetaan enemmän fyysisen kunnon merkitystä ja siitä huolehtimista. Intiassa ihmistä lähestytään kokonaisvaltaisesti ja jumaluus on kauniilla tavalla osa ihmisen elämää. Sen parantavaan voimaan uskotaan mutkattomasti. Lännessä syötetään masennuslääkkeitä ja onnellisuuspillereitä -ihan kuin ihmismielen kaipausta ja haavoja voisi hoitaa kemiallisesti.

Intiassa uskotaan rukouksen ja jumalan läsnäolon voimaan. Intialainen jumaluus on kovin erilainen kotoiseen verratuna. Suomessa uskonnollisuus on enemmän on-off. Täällä eletään monijumalisessa maailmassa: hindut, muslimit, parsit, jainilaiset, kristityt elävät yhdessä ja se on muokannut hengellisyyden käsitystä. Jumala on monikasvoinen, monimuotoinen, jumala asuu jokaisessa ihmisessä. - Intia opettaa uutta hengellisyydestä: sen ei tarvitse olla määrämuotoista eikä tiettyinä juhlapyhinä toteutettavaa. Loppujen lopuksi jumalan kohtaamisessa ihminen kohtaa itsensä ja uskon, että tuon oivalluksen kautta saavuttaa paljon eheytymistä ja saada voimia oppimaan ne läksyt, jotka tämä elämä meille kullekin on valmistanut.

Karmallisuus on kiinnostava Intiassa vahvasti esiintuleva asia. Olen itse perehtynyt siihen - tyypillinen länsimaalaisen Intiassa asuvan harrastus tämäkin! Olen yhä enemmän vakuuttunut, että jokainen on meistä oman elämänsä arkkitehti. Ei niinkään sankari, mutta arkkitehti. Olen jo ennen Intiaan -muuttoa haparoivasti uskonut, että meissä on paljon enemmän kuin tämän elämän muistijäljet, mutta nyt uskon siihen lujasti. Kannamme mukanamme paljon ikiaikaista ja vanhaa, jotka aktivoituvat tässä elämässä sen mukaan mikä meidän läksymme on. Raskaastakin karmallisesta velasta voi vapautua, mikäli tunnistaa sen, mistä pitää luopua ja mistä pitää oppia pois: se antaa toivoa ja voimia.

Kenties minäkin olen jossain aiemmassa elämänajassa ollut intialainen - kenties tulin tänne tullakseni sopuun vanhojen haavojen kanssa. Mutta tämän elämän suomalaisuus on vahvaa: näinä päivinä kaipaan kipeästi murtomaasuksien päälle Suomen ainutlaatuisille talvihangille...