maanantai 13. huhtikuuta 2009

"Mangot tulee!"

Muistelen tässä yltyvässä helteessä vanhaa jaffamainosta jossa huivipäinen mummo laskettelee potkurilla ja huutaa jaffojen tulevan. Nyt on se aika kun Intiassa "mangot tulee". Telkkarimainokseen pitäisi varmaan pestata sariin pukeutunut tamilimamma jolla on paksussa mustassa letissä jasmiininkukkia. Istuisikohan se polkypyörärikshassa vai härkävankkureilla.... Mene ja tiedä.

Mangoja odotetaan täällä kuten Suomessa mansikoita. Väittävät Intiassa kasvavan viisisataa mangolajia. Liekö totta vai täkäläistä suurten lukujen politiikkaa. Hedelmäkojuissa alkaa olla monenlaisia: vihreitä, keltaisia, oranssinpuhuvia. Eri kokoisia, eri mallisia. Pitäisi varmaan niihinkin vähän perehtyä. Muutamia olen ostanut, yhden olen jopa omin käsin poiminut tuttavan pihapuusta. Otin oppitunnin myös mangon kuorinnassa. Samoin olen opetellut saamaan granaattiomenasta herkulliset punaiset marjat. Aluksi yritin kaapia niitä lusikalla kunnes opin, että granaattiomena halkaistaan kahtia ja puolikkaita sormin notkistelemalla marjat irtoavat hienosti. - Kohta pitää testata kuinka hyvin mango sopii aamupuuron päälle - tähän asti olen syönyt kaurapuuron papaijan lohkojen kanssa. Yllättävän hyvä yhdistelmä!

Intialaisista yli puolet on kasvissyöjiä. Vegetaristi tarkoittaa täällä sitä, että edes kananmuna ei ole ruokalistalla. Täällä on hyvin vaikea käsittää länsimaissa välillä esiintyvää "joustovegeilyä" jossa merenelävät ja kalakin välillä käyvät. - Minulle oli näin ollen yllätys, että tutkimusten mukaan intialaiset syövät huolestuttavan vähän vihanneksia ja hedelmiä, huomattavasti alle ravitsemustieteellisten suositusten. Yli kahdeksan kuukautta tätä elämää seuranneena tosin vaikuttaa, että ruokavalio on hyvin hiilihydraattipitoinen ja rasvoja syödään paljon. Sokerista puhumattakaan.... Täkäläisen Sodexhon peruslounaassa on kaksi valtavaa kasaa valkoista riisiä ja viisi-kuusi pientä kuppia jossa on erilaisia curryja. Niitä kauhotaan vehnästä tehtyjen litteiden rotien kanssa.

Salaatit ovat hyvin harvinaisia, sellaisina kuin me ne tunnemme. Lehtisalaatteja saa lähinnä ulkomaalaisille tarkoitetuista kaupoista ja nekin ovat paitsi kalliita niin usein hyvin nuutuneita.
Lisukevihannesten käyttö on harvinaista sekin. Mutta sensijaan kasviksista ja palkokasveista ja linsseistä loihditaan mitä upeampia makuelämyksiä - niiden keveys sen sijaan on aika suhteellinen käsite.

Minä sen sijaan juhlin täällä hedelmillä ja kasviksilla. Tänään hikoilin oman keittiöni noin +35 asteen lämpötilassa ja valmistin viilentävää gazpacho -keittoa. Lisäksi höyrytin kesän ensimmäiset parsat. Ne maistuivat hyviltä huhmareessa murskaamieni pistaasien ja saksanpähkinöiden kanssa, turenkilaisen Virginon luomuöljyn hunnussa. Äsken pistelin keltaisenkultaisen mangon ja taatelilta ja toffeelta maistuvan sapota -hedelmän.

Iltapäivällä kävin hedelmä- ja vihannesostoksilla. Ostin sapota-hedelmiä, sipuleita, mangoja, porkkanoita, kaksi nippua pinaattia, ison papaijan, paprikoita, sitruunoita, fresh limeja, vihreitä chilejä, laatikollisen tuoreita viikunoita, vuoren tomaatteja ja kurkkuja. Hintaa kahdelle isolle kassilliselle tuli 3, 7 euroa! Laatikollinen suussasulavia tuoreita viikunoita maksoi 60 senttiä ja iso papaija 34 senttiä. Uuden Seelannin tuontikiivit sen sijaan ovat 30 senttiä kappale - kotoperäisen jättimäisen papaijan saa samalla rahalla kuin yhden kiivin!

Nyt painelen vielä ryöppäämään pinaatit ja paistamaan huomiseksi evääksi pinaattiperunatortillan - hiukan vaihtelua sinänsä hyvään intialaiseen ruokaan.

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Suuria numeroita

Intia on ällistyttävien numeroiden maa. Kaikki on suomalaisesta näkökulmasta niin isossa mittakaavassa. Olen kuullut ja lukenut valtavan määrän statistiikkaa. Intiassa asuu 33 prosenttia maailman köyhistä. Intiassa on 700 miljoonaa ihmistä jotka elävät alle kahdella US-dollarilla päivä. Samalta 700 miljoonalta puuttuu vessa. Yli kolmannes intialaisista ei pääse käsiksi puhtaaseen juomaveteen. Toisaalta, tämän vuoden tammikuussa Intiassa otettiin käyttöön 15 miljoonaa uutta matkapuhelinliittymää. Intiassa on Maailman terveysjärjestön ennusteen mukaan vuonna 2012 65 prosenttia maailman sydänsairaista. Intian väestöstä 61 prosenttia osaa lukea. Naisten prosentti on paljon alhaisempi kuin miesten... Intiassa kuolee joka vuosi 600 000 alle viisivuotiasta ripuliin ja sen seurannaisiin. Intiassa kuolee vuodessa lähes miljoona ihmistä tupakoinnin aiheuttamiin sairauksiin. Intialaista naisista ja tytöistä lähes puolet on aneemisia. Kaksi kolmesta kaupunkilaisesta naisesta on ylipainoisia tai lihavia. Jos Intiassa on karkeasti arvoiden lähes 550 miljoonaa naista, niin lihavien naisten lukumäärä on melkoinen, vaikkakaan en tiedä maalais- ja kaupunkilaisnaisten suhdetta.

Intia on suurten numeroiden ja suurten kontrastien maa. Kaikki on täällä mahdollista. Moni asia on kuitenkin vielä käytännössä mahdotonta toteuttaa. Intian muutos- ja kasvuvauhti on päätähuimaava. Globaalista lamasta huolimatta Intian bruttokansantuotteen arvioidaan tänä vuonna kasvavan lähes 6 prosenttia. Urbaani keskiluokka on tehnyt tuloaan jo pitempään uutena luokkana todella rikkaiden ja todella köyhien välimaastoon. He käyvät omaa sopeutumiskamppailuun vanhan perinteisen, sosiaalisesti tiukasti säädellyn elämäntavan ja uuden materialistisemman ja "länsimaista dekadenssia" edustavan virtauksen välillä. Nyt on kuulemma maaseudun vuoro: tuoreen tutkimuksen mukaan ns. "rural India" edustaa jo puolta 300 miljardin US dollarin suuruisista kuluttajatuotemarkkinoista. Maaseudulla siirrytään nopeasti agraariyhteiskunnasta teollis-tuotannolliseen aikakauteen ja ostovoima lisääntyy. TV ja kännykät tuovat ennen niin kaukaisen "muun maailman" tiettömienkin taipaleiden taakse.

En osaa tuoreena tulijana arvioida, kuinka hurja muutostahti on oikeasti ollut. On ymmärrettävää, että näin valtavassa kansassa väliinputoajia on miljoonia. Ja että lisääntyvä vauras ei todellakaan jakaudu mitenkään reilusti. Tästä maasta ja kansasta ei pitäisi ylipäänsä puhua yhtenä kokonaisuutena. Tällä maalla ja kansalla on tuhannet ellei miljoonat kasvot ja ainakin yhtä monta kerrosta. Incredible India --- ällistyttävä, ihastuttava, uuvuttava ja palkitseva. Minun toinen kotini jo kahdeksan kuukautta. Tänäänkin sonnustaudun ihan kotoisasti salwar kameez -asuun, kun lähden pääsiäisbrunssille. - Kunpa vielä vain oppisin lisää kärsivällisyyttä ja erilaisuuden sietämistä....

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Intialaista pankkitoimintaa

Madam, what is your home address? Madame, when is your birthday? Madam, which are two most recent transactions you made? Madam, what is your landline number? - Uuttera puhelinpankin virkailija tykitti kysymyksiä. Kuka hittolainen muistaa kotinumeroaan kun se puhelinkone pakolla toimitettiin laajakaistan kylkiäisenä. Hikeentyneenä peräsin mimmiltä, muistaako hän rupialleen kaksi viimeistä pankkikorttiostoaan? - Hän mutisi tekevänsä vain työtään varmentaessaan henkilöllisyyttäni kun soitin intialaisen pankin palvelunumeroon korjatakseni vahinkoja joita pankki teki kuoletettuaan pankkikorttini neljä viikkoa sitten. Sain selkävoiton ja minulle luvattiin neljässä päivässä aktivoida takaisin mielestäni oivallinen palvelu: jokaisen pankkikorttioston ja -noston jälkeen tulee tekstiviesti jossa kuitataan tehty tapahtuma ja ilmoitetaan ajantasainen saldo.

Pankkititilin avaaminen ja pankkikortin saaminen kesti kolmatta kuukautta. Delhin kollegani oli asialla ja "etätyössä " sattuu: pankkikonttorini on häijyn kaukana ja alueella jossa ei ole parkkipaikkoja. Intiassa nimittäin pitää käydä pankissa. Sinne pitää mennä paitsi hakemaan pankkikonttori ja kuittamaan saanti suureen mustaan kirjaan, niin myös noutaa sekkivihko joka tietenkin tulee eri viikolla. Sinne pitää mennä henkilökohtaisesti viemään osoitteenmuutospyyntö, joka pitää leimata ja allekirjoittaa. Senkin kanssa voidaan lähettää vielä takaisin kotiin - kuten minulle kävi kun en tiennyt että oma ilmoitus osoitteenmuutoksesta ei suinkaan riitä: pitää ottaa oikeaksi todistettu kopio jostain laskusta joka siihen osoitteeseen jo saapuu. Se on osoitus, että asun siellä missä asun. Tai mikäli en olisi suostunut toimittamaan laajakaistalaskun kopiota, pankki olisi lähettänyt toimihenkilön tekemään kotipaikkavarmennuksen mutta sitä varten minun olisi pitänyt kykkiä kotona virka-aikaan.
- Intia siis oikeasti kasvattaa ihmiselle lehmänhermoja...

Osoitteenmuutosruljanssin tiimoilla sain langanpäähän avuliaan toimihenkilön jolla on lystikäs nimi: Chitti Babu. Hän intoutui kyselemään, olenko ollut tyytyväinen pankin toimintaan. Mitäs kysyi - kerroin että minua hiukan korpesi pankkikorttiini väännetty nimi: Siva Paananen. Hän lupasi auliisti, että saan uuden kortin - kukapa nyt haluaisi tietentahtoen esiintyä tuhon jumalan kaimana... Lupauksen jälkeisenä päivänä olin lähdössä lomalla Andamaanien saarelle ja singahdin nostamassa käteistä - Andamaaneilla ei suuremmin olisi pankkiautomaatteja. Pankkiautomaatti sylkäisi Siva-korttini ulos ja ilmoitti: "card blocked". - Opin että mikäli täällä tilaa pankkikortista uuden version, vanha kuoletetaan automaattisesti. Eipä vain Chitti Babu oivaltanut, ettei ulkomaalaisparka tunne moista menettelytapaa. Valkoinen nainen rähjäsi puhelimessa, mutta vastaus oli yksiselitteinen: madamen kortti tulee 10 päivässä ja madame voi sen sitten tulla noutamaan. Virallinen selitys oli, että pankin prosessin mukaan kenelläkään ei voi olla kahta pankkikorttia samaan tiliin eikä minun länsimainen logiikkani uponnut: minun mielestäni minulla ei ollut yhtään korttia, saati sitten kahta!

Viimein sain tekstiviestin, että pankkikorttini oli valmis. Aloin soitella Chittille ahkerasti saadakseni tietää, koska se toimitetaan minulle. Kävi ilmi, että sitä ei toimiteta vaan minä minä haen sen ja minulla pitää olla passi ja kopio passin nimisivusta. Leimaa ei kuitenkaan tarvittaisi - harmi koska olen jo suorastaan ihastunut firman leimasimen käyttöön.... Tunnen sen kanssa heiluessani olevani osa suurempaa ketjua!

Toissapäivänä menin hakemaan korttiani. Olin ylen hämmästynyt kun aiemman Gold cardin asemesta olin saanut Platinum cardin. Ehkä minut oli korotettu pankin arvoasiakkaiden johtoon. Ehkä Chitti halusi hyvitellä minua. Tiedustelin virkailijalta, mitä etuja platinakortti minulle antaisi. Hän katsoi minua hämmästyneenä ja tokaisi, että annamme nykyisin kaikille automaattisesti platinakortin. Turvauduin ironiaan: onko kortin väri ainoa ero? Hukkaan meni sekin ironia - vain väri todella muuttui....

Tämä kaikki ei ole vielä lannistanut minua. Tänä iltana aion opetella käyttämään intialaista verkkopankkia. Varmasti opin - olenhan minä oppinut kirjoittamaan sekkejäkin...

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Intialaista lämpöä

kello on yli kymmenen illalla ja Suomesta tuomani ulkolämpömittari näyttää vieläkin 29 astetta. Päivällä lukemat kipuavat lähelle 36 astetta ja Lonely Planetin matkaoppaan Chennain luonnehdinta "hot as hell" alkaa tulla lihaksi.

Intia ei ole lämmin vain mittarilukemiltaan. Viime viikkoina olen kokenut valtavan suurta lämpöä intialaisilta tuttavilta ja ystäviltä. Toki monet suomalaisetkin ystävät ovat muistaneet kauniisti mutta erityisesti minua on koskettanut intialaisten myötäelämisen taito. Lämpimiä lohdutuksen sanoja, luontevia ja vilpittömiä lupauksia rukoilla isäni sielun puolesta, haleja ja myötäelämistä. Isän sielua ovat saattaneet sekä kristittyjen että hindujen jumalat. Tokkopa se haitaksikaan voi olla. Intialaisissa on toisaalta paljon samanlaista draamantajua kuin italialaisilla mutta myös suurta herkkyyttä elämän perimmäisten asioiden edessä. Täällä on ollut hyvä olla näina viikkoina suuren lämmön ympäröimänä.

Kesä tulee kohisten ja lämpötiloihin on luvassa vielä ainakin 5-6 asteen korotus. Minä painelin tänäänkin kaupoissa hankkimassa puuvillaisia tunikoita ja väljiä intialaishousuja, jotta olisin valmis helteeseen - länsimaiset vaatteet joutavat nyt kaapin perälle pariksi kuukaudeksi. Tosin senkin kaapin ovi on pari kertaa viikossa jätettävä auki ja pantava ilmastointi puhuroimaan - käytännön sanelema toimenpide homehtumisen estämiseksi!

torstai 2. huhtikuuta 2009

Kirkasta valoa

istuin kolmoskehällä taksissa, radio suolsi taksarin lempikanavalta jotain suomipoppia. Seurasin katseellani ohikiitävää maisemaa: kaljua pellonpiennarta jota koristi pitsireunainen kevätlumi. Paljaat puut olivat vieläkin paljaampia huikean kirkkaassa ja kovassa keväisessä auringonpaisteessa. Ällistelin miten kirkas Suomen varhaiskeväinen valo onkaan. - Istuin taksissa, menossa lentokentälle lähteäkseni kotiin - Intiaan. Oloni oli tosi jakomielinen: täällähän koti on tässä kirkkaan karussa kaupungissa jossa kevät alkoi ottaa jättiläisenaskeleitaan. Ei minulla kuitenkaan ole avaimia mihinkään. Miten silloin voi olla koti jollei ole avaimia. Joku on kliseenomaisesti todennut kodin olevan siellä missä sydän on. Auts. Pahan heitti. Tuota en uskalla juuri nyt kysyä itseltäni.

Suomen -matka oli kummallinen. Singahdin kiireisen matkustusputken jälkeen Suomeen ja Ouluun saattamaan isääni tästä elämästä. Paljon ihmisiä menneiltä vuosilta, paljon haleja, paljon kauniita sanoja. Isän toivomus oli isot ja iloiset juhlat. Sellaiset ne kai olivatkin. Isän kuoleman ei pitänyt olla enää iso juttu. Vaikka ei kai koskaan ole oikea ikä jäädä orvoksi. Orvoksi voi jäädä monin tavoin. Hylkääminenkin on joskus kuin kuolema. - Kehää taksissa kiitäessäni en ollut enää sama nainen, sama isän esikoinen, joka tuli Intiasta. Tuntui haikealta lähteä Suomesta - olisin halunnut seurata kevään tuloa. Olisin halunnut hiihtää edes kerran keväthangilla. Olisin halunnut istua aurinkoisella seinämällä tuulensuojassa. Olisin halunnut. Olisin halunnut.

Eilen iltayöllä Chennain kentällä löyhähti vastaan tropiikin kesä. Intialaisen tropiikin ominaisbouquet sisältää hikeä, chiliä, virtsaa, keuhkoja kiristävää pölyä - ja se kietoi minut syleilyynsä. 70 denierin sukkahousuissa ja villakangastakissa kutiavaksi kuivunut ihoni alkoi hengittää lämmön ja kosteuden voimasta. Kotimatkalla maistelin ja tunnustelin: oliko tänne hyvä tulla.

Tänään elämä asettui uomiinsa. Normipäivä. Illalla painelin Kamlesh -nimisen intialaisen pitämään ärjyyn aerobiciin. Tuntui hyvältä. Näin päivä menee. Illanpimeässä piipahdin vielä vihanneskojulla ja haparoin hämärässä broccoleita, papuja, perunoita, porkkanoita. Kotimatkalla.

Intian aurinko on myös vahva. Ja kuuma. Mutta täällä ei kevät ota jättiläisenaskelia. Kesä on aina. Koti on nyt täällä. Hullumminkin voisi elämä mennä.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Suomi Intian otsikoissa

Suomi ei kovin usein ylitä uutiskynnystä Intian lehdissä. Viime aikoina sentään jotain on tihkunut: eilen ostin lentokentältä trendikkään sisustuslehden jossa oli artikkeli Katajanokan vankilahotellista. Juttu oli erittäin positiivinen ja kauniisti kuvitettu.

Pari viikkoa sitten yksi iso päivälehti, Times of India, kertoi kuvan kanssa Imatralla pidetyistä avantouinnin maailmanmestaruuskilpailuista. Tarinassa siteerattiin nimeltä monia innokkaita avantouimareita ja listattiin avaintouinnin terveysvaikutuksia. Kuvassa pipo päässä polskivat suomalaiset näyttivät eittämättä intialaisten mielestä hilpeiltä. Tosin täällä ei moni osaa millään kuvitella kuinka kylmää vesi noissa olosuhteissa voi olla...

Tämän aamun lehti otsikoi: suomalainen tietokoneohjelmoija rakensi sormeensa muistitikkuproteesin ja kuvassa oli Jerry Jalava jonka kerrottiin suunnitelleen ja toteuttaneen moottoripyöräonnettomuuden jälkeen amputoituun nimettömäänsä muistitikun sisältävän proteesin. - Kaikenlaisilla innovaatioilla me maailman mediassa näymme!

Itse odottelen (ehkä pitäisi tehdäkin jotain eikä vain odotella...) koska joku innokas reportteri bongaa minut ja naapurin Sarin jotka taas tänä aamuna puoli seitsemän aikaan painelimme sauvakävelylenkillä. Kävelyä suositellaan lehdissä jatkuvasti ja aamun lehti korosti kuinka kävelyyn pitäisi saada tehoa. Tilaus sauvakävelylle ja sen julkisuudelle olisi olemassa - eiköhän minun suurena kansainvälistäjänä pitäisi tarttu tähän vahvaan signaaliin? - Sauvominen herättää huomiota: riksakuskit tolpallaan hihittelevät ja toljottavat uteliaina ja ohikulkijat kääntyvät usein vielä perään. Lenkkeilemme läheisellä Kalakshetran puistoalueella jossa käy aamukuuden jälkeen kuhina kun lähinnä vanhemmat herrat ovat siellä aamukävelyllä. Harva se kerta joku rohkenee kysyä: "madam, what are you using those sticks for?" - Kysäisipä muuan herrahenkilö kerran, onko madamella mahdollisesti joku fyysinen vamma kun noin keppien kanssa pitää mennä! - Hokasin vasta jälkeenpäin että olisi varmaan pitänyt murjaista että ei nyt ihan fyysistä vammaa, mutta kenties nuppipuolella voi jotain olla....

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Matkantekemistä intialaisittain

Puoli vuotta Intiassa on opettanut ettei täällä yksinkertaisesti vain piipahdeta missään. Vaikka matka ei olisi pitkä, kaikkialle menemiseen tärvääntyy aikaa. Delhistä on Agraan Taj Mahaliin matkaa 180 km osin moottoritietä, mutta matkanteko kestää neljä tuntia yhteen suuntaan. Mumbaissa voi dinneri-reissuun mennä kaikkineen neljä tuntia, mikäli itse asuu etelä-Mumbaissa ja dinneri on pohjoisessa Bandrassa. Chennain naapurikaupunkiin Bangaloreen on 45 minuutin lento, mutta koska Bangaloren kentälle on keskustasta 1,5 tunnin matka ja niin kaikkine kiemuroineen tuonkin reissun tekemiseen lentäen menee ainakin 3,5 h.

Intialainen lentokenttäprosessi on ihan omaa luokkaansa. Monet lentokentät ovat alkaneet kerätä käyttöveroa matkustajilta. Delhin kenttää remontoidaan ja koska remontti on tullut budjetoitua kalliimmaksi, niin kaikilta ulkomaan reittien matkustajilta peritään noin kahden euron maksu. Bangaloren kenttä on upouusi mutta senkin budjetti on ilmeisesti ylitetty, koska siellä oli alettu kantaa vastaavaa veroa mutta vain kotimaan matkustajilta. Jouduin tänään maksamaan veron (3, 5 euroa) ja totesin taas järjestelmän onnistuneen luomaan lisää niin tarpeellisia työpaikkoja. Yksi ukko seisoi portilla ja ohjasi luukulle veronmaksuun, toinen ukko möi kupongin, kolmas leimasi sen ja neljäs tarkisti portilla. Lähempänä ovea viides ukko tarkisti matkalipun ja henkilötodistuksen. - Sisällä pitää mennä läpivalaisemaan ruumaan menevät tavarat ja niihin saa tarran. Check-innissä yksi ukko tarkistaa läpivalaisutarran ja nostaa matkatavarat hihnalle, yksi virkailija tarkistaa lipun ja antaa jokaiseen laukkuun kiinnitettävän pahvilipun. Turvatarkastuksessa yksi ukko läpivalaisee jokaisen laukun ja toinen ukko leimaa käsipelillä joka kassiin kiinnitetyn paperilapun. Mikäli paperilappua ei ole tai siitä puuttuu leima, viimeistään portilta palautetaan tylysti lähtöruutuun. - Naisille on turvatarkastuksessa oma linja ja kopissa äkäinen naisvirkailija skannaa matkalaiset ja lyö kaksi leimaa boarding cardiin. Jos on on ollut niin ääliö, että on jättänyt boarding cardiin käsilaukkuun hihnalle, niin taas palautetaan lähtöruutuun. - Oikean lähtöportin etsintä lentokentillä on työlästä: uudemmillakaan lentokentillä ei ole automaattisia lähtötauluja vaan porteilla laitetaan pahviset kyltit osoittamaan matkan kohdetta. Lisäksi pari ukkelia juoksee salissa matkustajien keskellä ja huutelee "Jet Airways, Bangalore". Taas luodaan lisää työpaikkoja...

Lähtöportilla yksi virkailija tarkistaa boarding cardin. Ovella yksi vartija tarkistaa jokaisesta laukusta leimatun pahvinpalan. Yksi ukko ohjaa bussiin tai tuubiin. Vielä lentokoneen ovella katsotaan kerran boarding card ja jokainen leimattu pahvinpala. - Menen laskuissa sekaisin, mutta hiukan liioiteltuna lentomatkusta Intiassa kohtaa noin 18 ihmistä ennen koneeseen pääsyä!

Puoli vuotta Intiassa on opettanut myös sen, ettei pidä ällistellä miksi täällä ei virtaviivaisteta prosesseja ja vähennetä omituisia käytäntöjä. Ihmisiä kertakaikkiaan on niin valtavasti, että tässä maassa pitää luoda mitä kummallisempia toimenkuvia, jotta ihmiset voivat säilyttää arvokkuutensa ja sanoa olevansa töissä - olipa tehtävä sitten istua matkatavarahihnalla ja leimata tuhansia suttuisia leimoja pieniin pahvinpalasiin, joita kaksi muuta henkilöä prosessin myöhemmässä vaiheessa työkseen tihrustaa...

Joku aika sitten tutustuin intialaiseen matkatoimistopalveluun. Olin lähdössä Andamaanien saarelle Suomesta tulevan ystävän kanssa ja päätin käyttää matkatoimistoa, koska kohde oli minulle outo ja googlettaminen toi kovin hajanaisia tietoja muun muassa eri saarien välisestä lauttaliikenteestä. Tein sähköpostilla selvät speksit päivistä ja reitistä ja majoitustoivomuksista. Aloin saada puheluita Nirmala -nimiseltä nuorelta naiselta jolla oli niin vahva tamilinkielinen MTI (mother tongue influence eli suomeksi sanottuna raju aksentti) että meidän keskustelumme oli jotakuinkin takkuista. Yritin vääntää rautalangasta ja vaihdoin englantini samaan "autokuskienglantiin" jota väännän kuski-Rajulle, jonka englanninkieli on hyvin rajallista.

Aloin vähitellen luottaa, että Andamaanien paketti tulee kuntoon. Niin minä luulin. Ongelmia alkoi ilmaantua: lentolippuja ei buukattaisi ennen kuin menisin maksamaan. Ärhentelin puhelimessa varmasti maksavani kunhan hän ensin varaa liput sitovasti. Olisi pitänyt silpaista siitä paikasta viemään sekkiä toiselle puolelle kaupunkia. Nirmala kauhistui kun tarjosin luottokorttia: sitten hänen hintansa ei olisikaan voimassa vaan siihen pitää lisätä 2,5 prosentin palvelumaksu. Minä nöyrryin ja matkustin tunnin toiselle Chennain reunalle ja puolentoista tunnin säätämisen jälkeen sain liput maksetuksi ja 2,5 korotuksen minä niin ikään nielin...

Lähtöpäivä läheni, mutta minun piti lähteä työmatkalle Mumbaihin. Vannotin sähköpostille Nirmalaa varaamaan majoituksen ja lentoliput ohjeiden mukaan. Ihmettelin kun soittoja eikä meiliä näkynyt. Perjantaina aloin soitella perään: kohta tulisi kiire. Nirmala olikin lähtenyt firmasta jotakuinkin suorin vartaloin ja meilini oli nyt jossain mustassa aukossa. Lähtöön olisi
enää kolme päivää ja minulle valkeni että valitsemani Havelockin saaren ainoa länsimaista tasoa oleva resourt olikin tällä välin jo myyty täyteen. Uusi tamiliaksenttinen mimmi peräsi puhelimessa: "Madam, you go to Seashell instead ok?" Silloin minulla kiehahti: ja mikähän helkkari tämä Seashell on, en kai minä nyt hittovieköön sokkona ota toista paikkaa josta kukaan ei tiedä mitään. - Matkan myöhemmässä vaiheessa opin, että kun intialaiselle matkatoimistovirkailijalle vähänkään hermostuu, he alkavat refleksinomaisesti valehdella. Niin alkoi tämä Sharmilakin: hän vannoi minulle että tämä korvaava majoitus on ihan sen menetyn Wild Orchidin vieressä ja voitte käyttää sen palveluja mutta kunhan vain asutte tässä toisessa.
Aikanaan Havelockille päästyämme totesin hätävalheen: välimatkaa oli ainakin viisi kilometriä!

Lauttalippujen saaminen saarelta toiselle oli ihan oma tarinansa. Niiden saamista odotettiin Port Blairin matkatoimistossa 2,5 tuntia. Kun peräsin miksi touhu kestää, aina oli joku niitä juuri hakemassa, juuri tuomassa ja tämä joku olisi täällä "in two minutes" - mikä on ehkä klassisin intialainen aikaan liittyvä kusetuksen ilmaisu. Intialainen kaksiminuuttinen kun voi olla ihan mitä vaan vartista kahteen tuntiin - voipa se venyä joskus jopa seuraavan vuorokauden puolelle.

Mutta saatiinhan me ne lauttaliput ja kyyti rämisevällä pirssillä sinne lauttarantaan. Peräsin lauttamatkan kestoa ja poika valehteli sujuvasti (tai miten sen ottaa...) sen kestävän kaksi tuntia. Hiukan ihmettelin, kun netistä olin lukenut neljä tuntia, mutta ajattelin että intialainen aikakäsitys nyt kertakaikkiaan on erilainen. - Menimme lipunhankintaprosessin ryydyttäminä varsinaiseen "rottalaivaan" ja istuimme haiseville guttaperkkaisille tuoleille päästäksemme Andamaanien paratiisimaiselle Havelockin saarelle. - Aikaa oli kulunut reilu kaksi tuntia kun satamantapainen alkoi häämöttää. Keräsimme reppujamme ja oioimme hikisiä jäseniämme: olisimme pian perillä! Laivasta purkautui paljon porukkaa ja me päästimme aina niin hätäisesti rynnivät intialaiset ensin. Portilla oli bambukepein varustautuneita koppalakkisia virkailjoita jotka keräsivät meidän harvat ulkomaalaiset jonoon. Mehän olimme täyttäneet laajan selvityksen lentokentällä Port Blairissa ja saaneet ulkomaalaisilta vaadittavan rajoitetun oleskeluoikeuden Andamaanien ja Nicobaarien saarille. Kun meidän vuoromme tuli, virkalija kysäisi, mitä madamet tekevät Neil Islandilla. Minä, jonka kuuluisa kärsivällisyys alkoi olla vähissä tokaisin ettei mitään, mehän olemme Havelockilla. - Kauhullani ei ollut rajoja kun kuulimme, että olimme rantautuneet aivan väärälle saarelle. Havelockille olisi vielä toinen kahden tunnin matka. Kapinen laiva oli irtautunut jo rannasta eikä meillä ollut mitään saumaa päästä enää kyytiin. - Kirosin matkatoimiston pojan alimpaan hornankattilaan intialaisesta valehtelusta - tosin myöhemmin kuulin että suora lautta kyllä kestäisi sen pari tuntia mutta eipä hänelle tullut mieleen kertoa että meidän ottamamme laiva nyt sitten poikkeaisikin ensin jossain muualla. Enpä minäkään kyllä osannut kysyä, ei sen puoleen.

Vietimme yön neuvostotyyppisessä betonihuoneessa. Neil Islandilla ei ollut mitään, ei edes matkapuhelinverkon tukiasemaa, jotta olisimme voineet ilmoittaa jo etukäteen maksettuun resourtiin etteipä me tänään sitten viitsitty vielä tullakaan... Yöllä oli täysikuu ja sitä katsellessani yritin pohtia mikä taivaan tarkoitus oli sillä että jouduimme väärälle saarelle. En saanut kuulta vastausta.

Havelockille pääsimme seuraavana päivänä. Siellä tapahtui sarja erilaisia episodeja, mutta ne ovat ehkä oma tarinansa. Loppuyhteenvetona totean, että kun seuraavan kerran lähden lomalle, kohde on varmasti selkeästi Intian valtakunnan rajojen ulkopuolella...