Taivunko minä

Intia saattaa tehdä kovaksi. Siinä on mielestäni ristiriita sen kanssa, että länsimaalaiset erityisesti ylistävät Intian henkisyyttä ja spiritualiteettia ja sen luonnetta jalostavaa voimaa. Itse huomaan pohtivani paljon siitä, muutunko täällä entistä kovemmaksi ja kovanahkaisemmaksi. Kun ei vielä oikein hallitse pelisääntöjä eikä toimintaympäristöä, lienee luonnollista mennä hiukan puolustuasemaan ja alkaa ampua sieltä kovilla. Luonnollista mutta ei ehkä fiksua...

Apulaisen kanssa tuli viikolla konflikti. Hän tuli jatkuvasti aamuisin reilusti myöhässä ja siitä kun sanoin, niin hän alkoi kyynelehtiä vuolaasti: uhkasi lähteä heinäkuun alusta kun häntä ahdistaa kun "madame aina huutaa". Siitäkö minä riemastuin: ensinnäkään minä en huuda ja toiseksi minulla todella on oikeus edellyttää että hän noudattaa sovittua työaikaa. Ilmoitin hänelle, että oven takana on pitkä jono naisia jotka ottaisivat hänen paikkansa: varsin keveä työkuorma ja arkisin täysi vapaus toteuttaa omaa tahtiaan työnteossa. Ja että hänen pitää ymmärtää että minä tiedän hänen saavan meiltä kahdelta suomalaistyönantajaltaan parempaa palkkaa kuin mitä yliopistokoulutuksen hankkineet alakoulunopettajat saavat. Ja että ei ole minun vikani että hänellä ei ole äitiä apuna lasten kanssa ja että hänen miehensä on häipynyt. - Töihin lähtiessä minua silti kaiveli: minulla on oikeus sanoa kaikki tuo ja kuulemma aika ajoin pitääkin näyttää kuka on pomo, mutta en silti haluaisi aloittaa aamuani piikakonfliktilla.

Intialaisen ystävättären mukaan uhitteleva piika pannaan pihalle saman tein - mutta minä en jaksa. Minähän sen uuden taas kouluttaisin ja ei taida voimat riittää. - Itsensä kohtaamista täällä riittää: olisi helppoa panna pois ihminen jonka kanssa ei osaa toimia mutta eikö riski ole suuri että tilanne taas uusiutuu seuraavan kanssa? Tämä maa on kyllä oman luokan johtamiskoulu: täällä oppii itsestään tosi paljon...

Kymmenen kuukautta olen rakentanut tänne omaa elämääni: ensin se oli hatara rakennelma mutta nyt se on vahvistunut. Sitä ovat vahvistaneet monet ihanat ihmiset, lämpö ja vieraanvaraisuus ja aseistariisuva lämmin uteliaisuus; intialaisen ruoan maut ja elämykset, ilonhetket kun alkaa ymmärtää tätä outoa mutta kiehtovaa planeettaa, äärimmäisen rikkauden ja köyhyyden näkeminen läheltä. Olen lakannut vihdoin valittamasta siitä mitä täällä ei voi tehdä ja alkanut etsiytyä tekemään sitä mitä voi ja mistä voi saada rikkautta elämäänsä.

Siksi minä nousen narisematta 5.45 joka aamu lähteäkseni naapurin suomalaisten kanssa astangajoogakouluun. Joogatreenit palmujen ja banaanipuiden reunustamalla kattoterassilla antavat hienon alun päivälle. Ja päivä päivältä minä taivun yhä uskomattomampiin asentoihin...

Halpojen hintojen toiset kasvot

Luin juhannuksena päivän lehteä hyvätasoisen heritage-hotellin notkuvan aamiaispöydän äärellä. Läheinen Coimbatoren kaupunkin on Intian tekstiiliteollisuuden kehto. Kymmenet elleivät sadat pajat tuottavat mitä kauniimpia kankaita Intian ja muidenkin maiden naisten verhoksi. Ala on kriisissä koska teollisen mittakaavan tuotanto kaataa pieniä kutomoita vauhdilla. Pajojen kantava voima ja riistetty voimavara ovat seutukunnan naiset. Pumpulienkelit. Silkkienkelit. Tamilintummat suurisilmäiset naiset joilla on jasmiininkukkia hiuksissaan.

Lehtijuttu kertoi naisten kurjista työoloista. Maalta lähetetään nuoria tyttöjä kangastehtaisiin. Perheillä ei ole varaa kouluttaa heitä ja perheet lähettävät nuoria naimattomia tyttöjä tienaamaan omat myötäjäisrahansa. Päiväpalkka on 50 senttiä. Yleensä työnantaja pidättää siitä 10 senttiä tarjoamaansa ruokaa vastaan. Päivät ovat pitkiä, viikot seitsenpäiväisiä ja monet tytöt eivät olleet kahteen vuoteen käyneet kotikylässään. He sairastuvat astmaan, selkäkipuun, saastaisten vessojen vuoksi virtsarakontulehduksiin, monen mielikin sairastuu. Heitä kohdellaan huonosti, lähennellään ja komennellaan. Heillä ei ole ihmisarvoa. - Monet kansalaisjärjestöt ovat tarttuneet epäkohtiin ja hallituksetkin väittävät edistävänsä työoloja. Silti työsarka on loputon. Tyttöjen ja naisten hennot sormet kutovat kankaita ja kirjovat silkkejä - voinko minä valkoinen nainen enää ihastua kankaiden ja vaatteiden edullisiin hintoihin? Autanko minä vai edistänkö minä kurjuuden jatkumista? Jollen minä osta, niin lähetetäänkö tytöt kotikyliin ilman myötäjäisrahoja? Mitä heistä tulee, jolleivat he pääse naimisiin? Katsooko minua kirjaillun silkkikankaan kuvioista syyttävästi suurisilmäinen tamilityttö?

Puhuin toisen suomalaisen naisen kanssa. Meidän olisi voitava tehdä jotain. "Adoptoitava" joku kyläkoulu ja kerättävä sinne rahoitusta että tytöt oppisivat lukemaan ja saisivat itselleen naisenarvoisen elämän? - Intian kurjuuden mittakaava vain on niin hurja, että avuntarpeen edessä tuntee itsensä kovin riittämättömäksi. Mielenpohjalla jää kuitenkin itämään -jotain on voitava, osattava tehdä.

Juhannus Nilgiris -vuorilla

Istuin risti-istunnassa Ylan-Ylan -puun katveessa. Minua vastapäätä istui Vinod, parrakas ja pitkätukkainen joogi, vuosikymmenet Himalajalla joogannut ja meditoinut heppu. Hän puhui ja minä kuuntelin. Hänen sanansa ja tarinansa koskettivat minua niin, että hetkittäin tunsin kyyneleiden polttavan silmäluomien alla. Oli juhannusaatto. Päivä ja yö yhtä pitkiä. Summer solstice.

Koko alkukesän olen matkustanut kuin heikkopäinen ja Chennaissa ollessani olen kärsinyt kuumuudesta. Ajatus lähteä juhannukseksi reissuun tuntui ensin raskaalta: taas pitäisi pakata ja lähteä. - Kuitenkin lähdin torstaina matkaan eteläisen Tamil Nadun Nilgiris -vuorille. Ylämaille, jonne chennailaiset pakenevat pakahduttavia helteitä. Edellispäivän majoitusvaraus Coonoorista ja Bangaloressa asuvan suomalaisen ystävättären kanssa tehty päätös tehdä sitä mitä huvittaa ja mitä voi ja nauttia 2 km korkeuden tarjoamasta viileydestä.

Minä makasin nurmikolla selälläni. Kasvojen päällä Ylang-Ylang -puu. Silmien näkökentässä vehmaat vuoret ja taivaankaaren sininen holvi kaiken yllä. Kärpäset ja kimalaiset surisivat ilmassa ja hetken kuvittelin olevani Aholan pihamaalla tuhansien kilometrien päällä tamilien vuorilta. - "Äitimaa, kannattele minua pinnallasi." - Hotelli tarjosi iltapäiväjoogaa ilmaiseksi. Minä tuoreena jooganharjoittajana painelin oitis paikalle ja löysin itseni täysin lumoutuneena kuuntelemasta joogagurua. Hänesta henki suuri rauha ja viisaus. Hän sanoi alkuperäisen joogan osin häipyneen Intiastakin ja tilalle on tullut läntisessä maailmassa uudelleenjalostettu kuntosalijooga, joka korostaa lähinnä joogan fyysisyyttä. Joogasta ei pitäisi erottaa henkisyyttä eli meditaatiota ja fyysisiä asanoita eli joogan eri asentojen harjoittamista. -

Me käytimme ison osan kahdesta tunnista erilaisiin hengitys- eli prayanama -harjoituksiin. Ympärilla tuoksuivat erilaiset kukat ja puut ja Nilgiris -vuorten vihreät profiilit reunustivat maisemaa.

Vinod-joogi kehotti minua harjoittelemaan oikeanlaista hengitystä 10 minuuttia joka aamu ja ilta. Hän sanoi vaikuttavasti, etta sisäänhengityksen ja uloshengityksen välille jäävä tila "on jumalaa varten". Kunhan harjoittelisin, tavoittaisin tuon tilan ja löytäisin jumalan. "The space between breathing out and breathing in is the space for god." - Tuo lause jätti minuun jälkiä. Minuun jonka jumalat ovat aikoja sitten kuolleet.

Juhannuspäivänä kävimme katsomassa kanadalaisen pariskunnan omistamaa upeaa tilaa korkealla kukkulalla pengerrettyjen teeviljelmien keskellä: siella joogaguru Vinod pitää kurssejaan ja sinne voi suurkaupungin tuiskeesta tulla rauhoittamaan sieluaan ja ruumistaan. Tuntuu uskomattomalta, että Intiastakin löytyy paikkoja, joissa linnunlaulu ja kymmenien kukkien ja pensaiden tuoksut ovat ainoita hajuelementtejä.

Juhannus 2009: kaukana kotoa mutta hyvin rauhoittavassa ja levollisessa paikassa sinisillä vuorilla - sitä Nilgiris Mountains tarkoittaa tamiliksi. Kukkien tuoksu, kärpästen kotoinen surina ja raikas ilmanala rakensivat hetkeksi sillan koti-Suomeen.

Ajokortinhankinnasta

eilen vihdoin suksin takaisin autokoululleni hankkimaan ajokorttia. Prosessi oli kuitenkin ennakoitua monimutkaisempi. Vein ohjeiden mukaan kopion passistani ja myös sen viisumisivusta, kopion oleskeluluvastani sekä kopion teleoperaattorin laskusta. Tuo lasku on todiste siitä, että asun siellä missä olen ilmoittanut asuvani... Lisäksi vein pyydetyt kuusi (!) passikuvaa.

Aloin täyttää pitkää lomaketta, johon piti raapustaa oma allekirjoitus kuuteen eri kohtaan. Häkellyin kohdasta, jossa kysyttiin erityisiä fyysisiä tuntomerkkejä. Autokoulun tyttö katsoi minua ja ehdotti "luomi kaulalla vasemmalla puolella". Ällistelin, eikö kävisi silmien ja hiusten väri kuten kotipuolessa. Tyttö toisti: "luomi kaulalla vasemmalla puolella", otti minulta kynän ja kirjoitti tuntomerkkini. Odotan mielenkiinnolla näkyykö sama tieto aikaan ajokortissa.

Isänkin nimeä kysyttiin. Tiedustelin kesysti, onko laitettava kun isä on jo kuollutkin. "That rule is only for the Indian people" - ulkomaisena säästyin siis isän nimen ilmoitukselta... Minulta ei myöskään vaadittu lääkärintodistusta, kun vieressäni istunut intialaisnainen passitettiin sellaista hankkimaan.

Mustavalkoiset passikuvat olivat muodostua ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Vetosin siihen, että minulle ei oltu puhelimessa kerrottu kuvien värillisyysvaatimuksesta. Tiukan näköinen nuori nainen peräsi, eikö madamella nyt olisi kuutta väripassikuvaa mukana. Onnekseni sivusta puuttui kiltti mies keskusteluun: mustavalkokuvani kelpaisivat!

Huomenaamuna show jatkuu: menen uudestaan autokouluun ja vien alkuperäisen oleskeluluvan, passin ja suomalaisen ajokortin mukanani. Autokoulusta minut passitetaan jonkinlaiseen ajolupatoimistoon, josta saan mukaani harjoitteluluvan. Joudun kuukauden ajan harjoittelemaan autolla ajoa ja autoon pitäisi liimata iso L-kirjan. Ounastelen tekeväni päätöksen, että sellaistakaan ei ulkomaalainen madame tarvitse....

Harjoittelujakson jälkeen menen kuulemma ajokokeeseen, jonka jälkeen saan ajokortin viisumini voimassaoloajaksi eli reiluksi vuodeksi. - Kuulin huhuja, että ajokoe koostuu neljästä osasta: 1. pääset ajoneuvoon sisälle 2. osaat käynnistää auton 3. osaat parkkeerata niin että renkaat ovat suorassa 4. saat pakin päälle ja osaat peruttaa 3 metriä.

Huimin havaintoni pitkää lomaketta täyttäessäni oli allekirjoituskohta: siinä oli allekirjoituksen vaihtoehtona sormenjälki! Meinasin revetä: oikeasti tässä maassa annetaan ajokortti ihmisille jotka eivät osaa kirjoittaa! Ehkäpä oikeasti on syytä soittaa vakuutusyhtiöön ja varmistaa onko vakuutukseni voimassa, jos ajan autoa Intiassa. Täällä voi joutua liikenteessä melkoisen kirjavan faunan kanssa tekemisiin...

Huomenaamuna kello kuusi, kosmisen säteilyn ollessa vahvimmillaan, lähden toisen harjoittelulupalaisen eli naapurin Akin kanssa joogatunnille. Aki ajaa mennessä ja minä tullessa.

Johtamisesta ja johtajuudesta

Intiassa on joskus hiukan uuvuttavaa. Tuon tuostakin havaitsen olevani kollegani ilmaisua lainatakseni "särmikkäällä tuulella". Intiassa sitten pitäisi osata johtaa ihmisiä ja asioita - minunkin toiselta planeetalta heitetyn. Ennen tänne tuloani kuvittelin olevani johtajatyyppiä mutta ainakin tässä ympäristössä joudun arvioimaan taitoni ihan uudestaan.

Ehkä eniten häkellyttävä asia on se että ihmiset valehtelevat suomalaisella mittapuulla oikein roimasti. Olen yrittänyt perehtyä tuohon ilmaisutapaan - kysellyt intialaisilta ja toisilta länsimaisilta. Intialaiset selittävät etteivät he itse asiassa valehtele - heistä vain ei ole kiva aiheuttaa kenellekään mielipahaa ja muutenkin konfliktin välttäminen on miellyttämpää kuin siihen syöksyminen. Toisten länsimaisten mielestä intialaiset valehtelevat luokattomasti. Sitten me nyökyttelemme toisillemme ja kerromme minkälaisen pajunköyden syötön kohteeksi kukakin on joutunut. - Lauantaina viimeksi erään kuntosalin päivystäjäpoika valehteli itsensä ihan pussiin kun peräsin salin tarjontaa. Ensin ei ollut mitään ohjelmaa viikonloppuna ja kun aikani olin argumentoinut sen tarpeellisuutta, hän kertoi viikonloppuisin olevan kyllä erikoisohjelmaa. Kun penäsin, miten ihmeessä asiain tila oli muuttunut viidessä minuutissa, hän kiemurteli uuden ohjelman olevan vaiheessa ja että varmasti jotain on tarjolla jos madame kerran haluaa. Madame ei halunnut. Madame yksinkertaisesti käveli ulos.

Vastaavia esimerkkejä on lukuisia. Töissäkin kuulen jännittäviä tarinoita, miksi joku asia ei valmis tai miksi se on tehty väärin. Intialainen menee helposti defenssille ja mitä värikkäimpiä selityksiä kuulee. - Olen oppinut kantapään kautta että ei riitä että antaa tavoitteet ja aikataulun ja käskee tehdä: ei riitä, että kysäisee eteneekö työ vaan ihan ehdottomasti pitää tarkistaa ja valvoa säännöllisin väliajoin. Suomalainen "just do it" - toimintamalli ei useinkaan toimi Intiassa, missä yrityskulttuuri on usein hyvin hierarkinen ja pomot antavat täsmällisiä ohjeita ja käyttävät erilaisia keppejä jollei homma etene. Intiassa pomon pitää olla reilusti pomo eikä heittäytyä liian mukavaksi ja tuttavalliseksi. Suomalaiseen matalaan organisaatioon tottuneelle siinä on oppimista. -

Monta kuukautta kestäneen tukahduttavan lämmön jatkuessa syön päivittäin uskomattoman makean tihkuvia mangoja ja ihmettelen kuinka monta suihkua ihminen voi ottaa päivässä ilman että nahka lähtee...

Maharajat -menneen maailman ihmeet

Luen parhaillaan kirjaa Intian maharajoista. Kukapa ei olisi kuullut norsulla ratsastavista maharajoista, joiden turbaaneja koristivat isot timantit... Englannin siirtomaaherrat olivat taktisesti ovelia: he virittivät omaan valtaansa pönkittämään eri puolilla Intiaa maharajojen eli paikallisten prinssien verkoston. Osa heistä oli alunperin korkeakastisia ylimystön edustajia, mutta heissä oli myös tavallisia maalaisia, jotka erilaisten tarinankulkujen myötä päätyivät asemaansa. Intian hierarkisessa systeemissä järjestelmä toimi: britit antoivat prinsseille aika nimellisiä, mutta näkyviä asemia paikallisina hallitsijoina ja varmistivat itselleen näin laajan myötämielisen verkoston.

Kirja kertoo täysin uskomattomista rikkauksista ja niin loisteliaasta elämäntyylistä, että sen vertaa saa hakea nykyaikana. Erään maharajan palatsin kerrotaan olleen kolme kertaa Buckinghamin palatsin kokoinen: makuuhuoneesta keittiöön oli kolmen kilometrin matka ja maharajan kerrotaan päristelleen palatsin sisällä mopedilla makuukamarista aamiaiselle! Eräs toinen maharaja lähetti poikansa sisäoppilaitokseen ja poika vei sinne mukanaan 200 palvelijaa! - Maharajojen järjestämissä juhlissa kylvettiin oikeassa samppanjassa ja vieraita kuljetettiin norsun- ja tiikerinmetsästykseen Rolls Royceilla ja Bentleyillä. Maharajat pukeutuivat koristeellisesti: näillä tosimiehillä saattoi olla kymmeniä timantteja ja moninkertaisia helminauhoja yllään. Eipä ihme, että Lontoon, Pariisin ja Rooman parhaat kultasepät matkustivat Intiaan tekemään maharajoille koruja.

Maharajat olivat usein moniavioisia. Heidän haaremeissaan oli usein erimaalaisia vaimoja. Intialaisprinssit matkustelivat laajasti Euroopassa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ja toivat useinEnglannista mukanaan tanssijattaria, tarjoilijattaria ja muita tavallisia tyttöjä, jotka hullaantuivat eksoottiisiin prinsseihin - hemmottelivathan he tavallisia englantilaistyttöjä timantein ja lupauksin prinsessanpäivistä. Monelle näistä tuontivaimoista paljastui karu totuus vasta pitkän laivamatkan jälkeen: kotilinnassa oli ehkä jo parikin seniorimpaa intialaista vaimoa, maharania, ja uusi vaimo sai tyytyä prinssin rippeisiin!

Maharajat järjestivät brittivalloittajille ja Britannian kuninkaallisille huimia metsästysretkiä. Erään pohjoisen maharajan arvioitiin uransa aikana kaataneen ainakin 1500 tiikeriä - ei ihme, että tiikereitä ei enää Intiassa paljon ole. Herrojen huvit ovat verottaneet kantaa raskaasti. - Yksi esimerkki ällistyttävästä elämäntyylistä oli Mysoren maharaja: hänen kotonaan oli ruokasalissa pieni täyshopeinen juna, joka kiersi ruokapöytää ja junan avovaunut oli täytetty herkuin ja viinapulloin. Siitä vieraiden kelpasi napata mitä mieli teki!

Intian itsenäistyessä 1947 maharajojen kohtalo muuttui: britit lähtivät ja viimeinenkin varakuningas jätti Intian niemimaan ja maharajat jäivät itsenäisyystaistelijoiden armoille. Heiltä vietiin valta ja asema ja osa heidän omaisuudestaan ja palatseistaan konfiskoitiin. Osalle heistä palatseja jäi ja niistä tehtiin hotelleita tai nähtävyyksiä. Viimeisen kuoliniskun antoi pääministeri Indira Gandhi 1970 -luvulla viedessään lopullisesti maharajojen tittelit ja virat. Suurin osa heistä myöntyi kohtaloonsa, osa toki katkeroitui ja jäi elämään siirtomaavallan muistoihinsa.

Intiassa elää tänäkin päivänä paljon maharajojen jälkeläisiä - heidänkin tarinansa on uskomaton osa Intian tuhatkasvoista historiaa.