mistä aloittaisin.... ensimmäinen uudessa kodissa nukuttu yö on takana. En päässyt ihan suunnitelmien mukaan muuttamaan, kun ilmastointilaitteita piti vielä asentaa. - Opin kantapään kautta intialaista aikakäsitystä. Kuten eräs intialainen tuttavani sanoi: IST eli Indian Standard Time on oikeasti Indian Strechable time... Eilen odottelin pesukonetta ja kaasuliettä toimitettavaksi. Toki ymmärsin, että sovittu klo 17-19 välinen aika on suuntaa-antava, mutta kun miehet viimein saapuivat umpipimeässä hiukan ennen iltakymmentä, madamen kärsivällisyys oli vähissä. Kärsivällisyyden vähenemisen takana oli osin se, että kotona ei ollut muuta ruokaa kuin ruotsalais-intialaisia korppuja ja maailman kalleinta cheddaria (100 g paketti pakattuja siivuja maksoi lähes 6 euroa...) ja lounaskin oli jäänyt väliin.
Pesukonetoimituksen jälkeen valmistauduin ensimmäisen yön viettämiseen Besant Nagarin kodissa: siunasin sitä että olin ostanut heinäkuussa lähteneiltä Karilta ja Marjalta huonekalut ja edes sänky oli siten jo olemassa. Oma tarinansa oli, miten siihen sain patjan hankittua eilen... Tyynyn ja lakanan ostin Fabindiasta ja totesin, että pesemättömiin lakanoihin meno on osa Intian siedätys -hoitoa=) Uni tuli, kunhan aikani pulasin ilmastointien kanssa. Jokunen kujakoira rähjäsi ulkona ja rähinän saattelemana vaivuin uneen, jossa olin Suomessa. Niinhän sitä sanotaan: lentokone on liian nopea siirtymisväline jotta sielu ehtisi mukaan....
tiistai 9. syyskuuta 2008
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Sleepless in Helsinki...
Yesterday I moved in a hotel in Helsinki. It was somehow weird to do that in one's own home town. When checking in, I realized that I do not actually have an address now. Felt like homeless for a while...
This morning I woke up at 4:45. The hour of the wolves, like they say. Too many things spinning in my head, lots of things to be completed before heading to the airport on Friday evening. Many people have asked me how does it feel now. I tell them that I do not really feel much; I am just doing things and facing the removal as it comes. Early Saturday morning the smell of Incredible India will embrace me at the Mumbai airport: I wonder what my feelings will then be. - Luckily I will be travelling from Helsinki with my colleague Rekha; will not feel so alone in the world=)
My lovely colleagues in Finland are preparing something for today. I agreed but told them not to make me cry. I will miss you, you wonderful people - ofcourse you will still be part of my Finpro family but yet... In the afternoon I will be hosting a big networking event for international women with my colleagues: looking very much forward to that. I believe in networks and the female networks are a great asset - not that it would be a protest against man power! I admire us women, we are often the everyday heroes; we make great professionals, good mothers and spouses and still have time for each other. - I personally hope to make friends with Indian women - that would be such an enrichening experience. I believe that at the end of the day we are all the same: when scratching the culturaly layers away, deep down we are all the same with our joys and sorrows, frustrations and fears, feelings of happiness and fullfilment.
- Kummallinen aamu... heräsin aivan liian varhain mutta niinhän näinä viikkoina on ollut normimeininki. Lähtö kummittelee vahvasti alitajunnassa. Minulta kysellään paljon miltä tuntuu. Jännittääkö. Pelottaako. En osaa vastata koska niin paljon tapahtuu ja niin paljon pitää vielä ehtiä. - Lauantaiaamuna Mumbain kentällä Intia ottaa kosteaan ihan omanhajuiseensa syleilyyn ja siitä se lähtee. Tuntuu varmaan oudolta lähteä Chennaissa kohti Besant Nagaria ja tajuta olevansa menossa "kotiin". The home is where the heart is - vanha klisee jonka merkitystä varmaan joudun pohtimaan. Missä minun sydänparkani lienee - monin säikein Suomessa kiinni mutta monilta osin ei-kenenkään-maalla. Uskon että kiinnikkeitä kasvaa Intiaankin. Millaisia, sitä en vielä tiedä.
Mieleeni tulee Liisa Luostarisen runo, jossa puhutaan lähtemisestä. Tarkkaan en tekstiä muista mutta siinä puhutaan kuinka asemilla näkee erilaisia ihmisiä. Onnellisten ympärillä väreilee tyyneys lähdön hetkellä. - En osaa arvellä mitä minun ympärilläni huomeniltana ulkomaan terminaalissa väreilee mutta minä lähden. Luottavaisena siitä, että loppujen lopuksi elämä pitää itsestään huolen.
This morning I woke up at 4:45. The hour of the wolves, like they say. Too many things spinning in my head, lots of things to be completed before heading to the airport on Friday evening. Many people have asked me how does it feel now. I tell them that I do not really feel much; I am just doing things and facing the removal as it comes. Early Saturday morning the smell of Incredible India will embrace me at the Mumbai airport: I wonder what my feelings will then be. - Luckily I will be travelling from Helsinki with my colleague Rekha; will not feel so alone in the world=)
My lovely colleagues in Finland are preparing something for today. I agreed but told them not to make me cry. I will miss you, you wonderful people - ofcourse you will still be part of my Finpro family but yet... In the afternoon I will be hosting a big networking event for international women with my colleagues: looking very much forward to that. I believe in networks and the female networks are a great asset - not that it would be a protest against man power! I admire us women, we are often the everyday heroes; we make great professionals, good mothers and spouses and still have time for each other. - I personally hope to make friends with Indian women - that would be such an enrichening experience. I believe that at the end of the day we are all the same: when scratching the culturaly layers away, deep down we are all the same with our joys and sorrows, frustrations and fears, feelings of happiness and fullfilment.
- Kummallinen aamu... heräsin aivan liian varhain mutta niinhän näinä viikkoina on ollut normimeininki. Lähtö kummittelee vahvasti alitajunnassa. Minulta kysellään paljon miltä tuntuu. Jännittääkö. Pelottaako. En osaa vastata koska niin paljon tapahtuu ja niin paljon pitää vielä ehtiä. - Lauantaiaamuna Mumbain kentällä Intia ottaa kosteaan ihan omanhajuiseensa syleilyyn ja siitä se lähtee. Tuntuu varmaan oudolta lähteä Chennaissa kohti Besant Nagaria ja tajuta olevansa menossa "kotiin". The home is where the heart is - vanha klisee jonka merkitystä varmaan joudun pohtimaan. Missä minun sydänparkani lienee - monin säikein Suomessa kiinni mutta monilta osin ei-kenenkään-maalla. Uskon että kiinnikkeitä kasvaa Intiaankin. Millaisia, sitä en vielä tiedä.
Mieleeni tulee Liisa Luostarisen runo, jossa puhutaan lähtemisestä. Tarkkaan en tekstiä muista mutta siinä puhutaan kuinka asemilla näkee erilaisia ihmisiä. Onnellisten ympärillä väreilee tyyneys lähdön hetkellä. - En osaa arvellä mitä minun ympärilläni huomeniltana ulkomaan terminaalissa väreilee mutta minä lähden. Luottavaisena siitä, että loppujen lopuksi elämä pitää itsestään huolen.
sunnuntai 31. elokuuta 2008
Viisi yötä lähtöön...
Syksyisen sunnuntaiaamun auringonkajo hapuili sälekaihtimien raoista naapureilta lainaamalleni patjalle. Heräsin jo neljättä aamua camp -olosuhteissa: vierashuoneen lattialla patja ja kaapeissa enää vain mukaan pakattavat tavarat. Eilen illalla olimme naapuri-Titan luona: ihanat naapurini järjestivät minulle kiireiselle lähtijälle läksiäisjuhlat. Söimme hyvin kuten aina, Juden grillauksia ja Maaritin loistavaa suklaista kraaterikakkua - ja kerroimme tarinoita, nauroimme ja taisipa Jude esittää muutaman oivallisen Tuomari Nurmio -tulkinnankin. - Tuntuu mukavalta lähteä matkaan ystävien saattelemana. Siskoni kävin päivällä halimassa Hattulassa ja tänä iltana tapaan rakkaita ystäviä Mamma Rosassa.
Kodin pakkaaminen on jotenkin hyvin symbolinen asia - jonkinlainen pienoinen välitilinpäätös. Mitä hävitän, mitä tallennan, mitä tarvitsen matkalle mukaan. Mille uudelle tahdon tehdä tilaa. Tuntuu hyvältä, kun niin moni sanoo uskovansa, että Intia tekee minulle hyvää. Niin uskon itsekin: oikeilla on asioilla on taipumus tapahtua kunhan itse hämmentää vastuullisella järjellä sekaan.
Lähden pakkaamaan viimeiset tavarat pikkuvarastoon ja lähden eteenpäin. Illalla rakas kotini saanee uudet asukkaat - minä alan pikkuhiljaa siirtää itseäni Intian -kotiin. Helsingin hyisen syksyä henkivän tuulen asemesta siellä puhaltelee trooppinen kostea henkäys Bengalin lahdelta.
Kodin pakkaaminen on jotenkin hyvin symbolinen asia - jonkinlainen pienoinen välitilinpäätös. Mitä hävitän, mitä tallennan, mitä tarvitsen matkalle mukaan. Mille uudelle tahdon tehdä tilaa. Tuntuu hyvältä, kun niin moni sanoo uskovansa, että Intia tekee minulle hyvää. Niin uskon itsekin: oikeilla on asioilla on taipumus tapahtua kunhan itse hämmentää vastuullisella järjellä sekaan.
Lähden pakkaamaan viimeiset tavarat pikkuvarastoon ja lähden eteenpäin. Illalla rakas kotini saanee uudet asukkaat - minä alan pikkuhiljaa siirtää itseäni Intian -kotiin. Helsingin hyisen syksyä henkivän tuulen asemesta siellä puhaltelee trooppinen kostea henkäys Bengalin lahdelta.
lauantai 23. elokuuta 2008
Final count-down....
Heräsin taas anivarhain: pää käy ylikierroksilla kun inventoin omaisuuttani. Mitä säilytän, mitä hävitän, mitä vien mukanani. Onneksi aloitin jo keväällä tavaran harvennuksen enkä muutoinkaan ole pahimman lajin "orava". Penkomisen myötä olen muistellut, heltynyt kyyneliinkin asti. Vastaan tulivat äidin kirjeet ja se viimeinenkin jonka päälle oli kirjoituskoneella kirjoitettu "saa avata kuolemani jälkeen". Suvivirttä äiti siinä toivoi veisattavaksi.
Varovaisin käsin olen pakannut monta muistojen esinettä: pienen posliiniaasin joka kuului Siiri-mummolleni, Kanadan tuliaisen, pöytäkellon, jonka isäni isä Akseli-vainaa vei Suomeen palattuaan hiihtämällä siskolleen Saimalle samalle kylälle. Taittelin poikani lapsuusvaatteita ja batmaneja, löysin kirjeitä ja kortteja joihin joku oli joskus kirjoitellut helliä sanoja. - Muistoja kaikki, silti osa minua ja elettyä elämää.
Kahden viikon päästä alan asettua taloksi Bengalin lahden rannalle, Besant Nagarin alueelle. En paljon halua pohtia, miltä silloin tuntuu. Ne tunteet ja fiilikset kohtaan kun ne tulevat. Onneksi uusi koti on mieluinen ja osaan jo kuvitella itseni sinne. Kaikki mitä sen ulkopuolelta tulee, on paljon vähemmän ennustettavaa. -
Tänään kirjoitin Unto-isälleni pitkästä aikaa kirjeen. Kirjoitin, että lähden matkaan toisaalta vahvana ja itseni hyvin tuntevana, mutta silti yksinäisenä. Jätän Suomeen kaksi minulle rakasta miestä; isäni ja poikani. Isäni on kulkenut rinnallani 48 vuotta, poikani 23. Ja nyt minä, tytär ja äiti, lähden. Ehkä tarvitsen etäisyyttää nähdäkseni selkeämmin, ehkä minun pitää tehdä matka myös itseeni. - Olen pohtinut paljon vanhemmuutta ja lapsena olemista. Kaikella on aikansa - isäni on täyttänyt minuun päin isänvelvollisuutensa jo aikoja sitten, nyt kohtaamme toisemme ennen kaikkea kahtena aikuisena jotka voivat puhua suoraan kipeistäkin asioista. Ja silti välillä on se mystinen veriside: näen kasvoissani paljon Paanasen sukua ja tunnen monin säikein olevani kiinni siinä lapsuudessa jonka vanhempani minulle lahjoittivat. Yhtälailla oma äitiyteni mietityttää: siitäkään ei tullut sellaista kuin kaksplus-lehdissä kirjoitetaan, mutta äitiys kuitenkin. Katselin tänään kuvaa jossa seison jääkäripoikani rinnalla valapäivänä: minä pienempi mutta silti se äiti, joka ei osaa lakata (yli)huolehtimasta. Ehkä tähän kaikkeen tulee selkeyttä kun katselen kauempaa.
Alkuviikosta tulee miehiä pakkaamaan tavaroitani varastoon ja lentorahtiin. Sen jälkeen asustelen kodissani camp -olosuhteissa. Mahtaa tuntua oudolta. - Tänään tutustuin tuleviin vuokralaisiin. Ihan mukavalta tuntuu jättää koti heille.
Mietin elämässäni olevaa vahvaa seitsemän vuoden syklisyyttä. En halua ajatella missä olen kun seuraava seitsenvuotiskausi käynnistyy. Uskon että siihen asti Intia kaikkine huimine kerrostumineen muokkaa minua paljon.
Varovaisin käsin olen pakannut monta muistojen esinettä: pienen posliiniaasin joka kuului Siiri-mummolleni, Kanadan tuliaisen, pöytäkellon, jonka isäni isä Akseli-vainaa vei Suomeen palattuaan hiihtämällä siskolleen Saimalle samalle kylälle. Taittelin poikani lapsuusvaatteita ja batmaneja, löysin kirjeitä ja kortteja joihin joku oli joskus kirjoitellut helliä sanoja. - Muistoja kaikki, silti osa minua ja elettyä elämää.
Kahden viikon päästä alan asettua taloksi Bengalin lahden rannalle, Besant Nagarin alueelle. En paljon halua pohtia, miltä silloin tuntuu. Ne tunteet ja fiilikset kohtaan kun ne tulevat. Onneksi uusi koti on mieluinen ja osaan jo kuvitella itseni sinne. Kaikki mitä sen ulkopuolelta tulee, on paljon vähemmän ennustettavaa. -
Tänään kirjoitin Unto-isälleni pitkästä aikaa kirjeen. Kirjoitin, että lähden matkaan toisaalta vahvana ja itseni hyvin tuntevana, mutta silti yksinäisenä. Jätän Suomeen kaksi minulle rakasta miestä; isäni ja poikani. Isäni on kulkenut rinnallani 48 vuotta, poikani 23. Ja nyt minä, tytär ja äiti, lähden. Ehkä tarvitsen etäisyyttää nähdäkseni selkeämmin, ehkä minun pitää tehdä matka myös itseeni. - Olen pohtinut paljon vanhemmuutta ja lapsena olemista. Kaikella on aikansa - isäni on täyttänyt minuun päin isänvelvollisuutensa jo aikoja sitten, nyt kohtaamme toisemme ennen kaikkea kahtena aikuisena jotka voivat puhua suoraan kipeistäkin asioista. Ja silti välillä on se mystinen veriside: näen kasvoissani paljon Paanasen sukua ja tunnen monin säikein olevani kiinni siinä lapsuudessa jonka vanhempani minulle lahjoittivat. Yhtälailla oma äitiyteni mietityttää: siitäkään ei tullut sellaista kuin kaksplus-lehdissä kirjoitetaan, mutta äitiys kuitenkin. Katselin tänään kuvaa jossa seison jääkäripoikani rinnalla valapäivänä: minä pienempi mutta silti se äiti, joka ei osaa lakata (yli)huolehtimasta. Ehkä tähän kaikkeen tulee selkeyttä kun katselen kauempaa.
Alkuviikosta tulee miehiä pakkaamaan tavaroitani varastoon ja lentorahtiin. Sen jälkeen asustelen kodissani camp -olosuhteissa. Mahtaa tuntua oudolta. - Tänään tutustuin tuleviin vuokralaisiin. Ihan mukavalta tuntuu jättää koti heille.
Mietin elämässäni olevaa vahvaa seitsemän vuoden syklisyyttä. En halua ajatella missä olen kun seuraava seitsenvuotiskausi käynnistyy. Uskon että siihen asti Intia kaikkine huimine kerrostumineen muokkaa minua paljon.
perjantai 15. elokuuta 2008
Home-hunting experiences
Running through more than 20 housing properties was interesting - in the real meaning of the word. Initially I had decided to concentrate on more central locations, after having received good hints from the relocation agents and colleagues. With the guidance of professional agents I started my home-hunting: eager to see whether I would find a place where I could picture myself for the coming two years.
What perhaps most surprised me about the Indian flats was that most of them have a separate entrance and a separate Indian-kind-of toilet for maids and servants. Certainly something that I had never encountered before! Another feature which surprised me was that in the kitchen there is no designed space for a dishwasher - the answer being that "we have maids instead"! I guess maid-hunting will follow once I am settled=)
I saw lots of flats: many of them beautiful and spaceous, some of the located on more peaceful strees, some of them amidst construction sites, some of them in truly luxurious compounds, some of them more designed for families. Most of them were also above my budget: I was told that in the past 6 months the rents have been going skyhigh because of increased demand on expat standard housing. I was told that in Chennai there are 6000 foreigners, out of which 3000 are Koreans - due to the establishment of two Korean automobile factories in town. -
On the 4th day I was taken to a suburban area near the Elliott Beach, by the so-exotic-sounding Bay of Bengal. I immediately liked the neighbourhood. And there is more to come: the moment I stepped in the property of Sharanya House I knew! This is where I would like to live. It simply looked so much like me! - The day after I met the landlady, a charming Chennaite lady whose excellent taste shows so clearly on the place. She said, in the south-india way that I believe I am going to love: "I feel that we are going to be friends".
Now back in Finland, undoing my beautiful Helsinki home, rummaging in cupboards and going through memories, I have much better understanding what bits and pieces I want to have with me in India. - I will soon meet the couple who will rent my Helsinki home and I am determined to greet them with the same warmth as my Indian landlady met me: want them to feel at home here the same way!
What perhaps most surprised me about the Indian flats was that most of them have a separate entrance and a separate Indian-kind-of toilet for maids and servants. Certainly something that I had never encountered before! Another feature which surprised me was that in the kitchen there is no designed space for a dishwasher - the answer being that "we have maids instead"! I guess maid-hunting will follow once I am settled=)
I saw lots of flats: many of them beautiful and spaceous, some of the located on more peaceful strees, some of them amidst construction sites, some of them in truly luxurious compounds, some of them more designed for families. Most of them were also above my budget: I was told that in the past 6 months the rents have been going skyhigh because of increased demand on expat standard housing. I was told that in Chennai there are 6000 foreigners, out of which 3000 are Koreans - due to the establishment of two Korean automobile factories in town. -
On the 4th day I was taken to a suburban area near the Elliott Beach, by the so-exotic-sounding Bay of Bengal. I immediately liked the neighbourhood. And there is more to come: the moment I stepped in the property of Sharanya House I knew! This is where I would like to live. It simply looked so much like me! - The day after I met the landlady, a charming Chennaite lady whose excellent taste shows so clearly on the place. She said, in the south-india way that I believe I am going to love: "I feel that we are going to be friends".
Now back in Finland, undoing my beautiful Helsinki home, rummaging in cupboards and going through memories, I have much better understanding what bits and pieces I want to have with me in India. - I will soon meet the couple who will rent my Helsinki home and I am determined to greet them with the same warmth as my Indian landlady met me: want them to feel at home here the same way!
Pre-visitin tunnelmia
elokuun 3. päivän iltana nousin Mumbain koneeseen. Tulevan viikko oli pyhitetty kodinetsinnälle, home-huntingille kuten sitä keksin kutsua. - Mumbain lentokentällä tuoksu (vai haju...) tulvahti kasvoille. Juttukaverina ollut nuori milanolainen reppumatkaaja, kokenut Intian -kävijä totesi: "the smell of India - have missed it". - Minä en vielä tiennyt tulisiko siitä tuoksu jota joskus oppisin kaipaamaan - mutta siihen on nyt tottuminen. Hyvästelin Jammuun ja Kashmiriin matkanneen milanolaisen ja painelin yhden kerran rutiinin jälkeen tottuneesti prepaid-taksitiskille ja lähdin kohti kotimaan terminaalia ja Chennaita.
Kuinka paljon helpompaa oli tulla toiseen kertaan - ja kuinka paljon vähemmän enää ällistelin. Hyvillä mielin odotin tulevaa viikkoa: tulisiko vastaan asunto johon astuessani tuntisin tulevani kotiin - paikkaan johon voisin kuvitella itseni seuraavan kahden vuoden ajan. - Kollegat tulivat hotellille luokseni ja söimme yhdessä lounaan: tuntui mukavalta ajatella että tällä tiimillä teemme yhdessä töitä - tosin osana isompaa Indian Familya, johon Delhin kollegani Ashok minut kauniisti toivotti tervetulleeksi.
Kuinka paljon helpompaa oli tulla toiseen kertaan - ja kuinka paljon vähemmän enää ällistelin. Hyvillä mielin odotin tulevaa viikkoa: tulisiko vastaan asunto johon astuessani tuntisin tulevani kotiin - paikkaan johon voisin kuvitella itseni seuraavan kahden vuoden ajan. - Kollegat tulivat hotellille luokseni ja söimme yhdessä lounaan: tuntui mukavalta ajatella että tällä tiimillä teemme yhdessä töitä - tosin osana isompaa Indian Familya, johon Delhin kollegani Ashok minut kauniisti toivotti tervetulleeksi.
perjantai 1. elokuuta 2008
Soon off for the pre-visit....
Sunnuntaina lennän Mumbain kautta Chennaihin: tavoite löytää oma koti! Olen opetellut etätyönä toimimista intialaisten relocation agenttien kanssa: jännittävää nähdä minkälaisia koteja minulle esitellään. Ennakkotietojen saamisen kanssa on niin ja näin, mutta luotan siihen että se omalta tuntuva koti löytyy. Ja jollei löydy nyt, niin sitten syyskuussa. Kiitos näinä päivinä Suomeen palaavien Marjan ja Karin minulla on jo suuri osa huonekaluista: ostin ne heiltä pois ja ne odottavat nyt uutta osoitetta Finpron Chennain toimiston yhteydessä olevassa varastossa. Uskon säästäväni paljon aikaa ja vaivaa kun moinen "tukkuhankinta" on nyt tehty.
Suomen päässä moni asia on vielä kesken. Oma pää prosessoi asioita siihen tahtiin että yöunet tahtovat häiriintyä. Mutta sehän oli odotettavissa. Pienin askelin asiat järjestyvät - ja ehkäpä tämän monipolvisen muuttoprosessin myötä kasvatan itselleni jo niitä tikapuuhermoston säikeitä joita varmaan Intiassa tarvitsen.
Muistelen keväistä ensituntumaani Intiaan: laskeuduin samaisella lennolla aamuiseen Mumbaihin ja kuten sanotaan: "Mumbai washed all over me": lämmin kosteus, ihmismeri, hajujen ja tuoksujen potpourri ja turbaanipäiset taksikuskit jotka olivat sulkeneet autojen takapaksit munalukolla. - Nyt osaan jo mennä hankkimaan prepaid-taksin kotimaan terminaaliin. Kotimaan terminaalissa osaan tällätä itseni Ladies -kaistalle turvatarkastukseen enkä aiheuta enää maaliskuiseen tapaan kaaosta menemällä miesten jonoon...
Silti jännittää lähteä: oikea lähteminen on jo niin lähellä, enää viiden-kuuden viikon päässä ja nyt matkalla on selkeä tarkoituksensa: auttaa minua pikkuhiljaa tunnistamaan minkälaisen kolon Chennai luovuttaa palapelistään.
Monet Suomen -asiat pöllyävät päässä: isäni terveydentila, Santiksessa palvelevan poikani jättäminen ensimmäistä kertaa oman elämänpiirini ulkopuolelle, ystävät, omat liikuntaharrastukset, tavaroiden varastointi ja mitä-mukaan-pohdinta. Töiden puolesta tunnen hyvää mieltä siitä että seuraajani Elina on ottanut hienosti duuneja haltuunsa. Monia ihania kollegoita tulen kaipaamaan, mutta mieltäni lämmitti Delhin kollegan Ashokin sähköposti, jossa hän toivotti minut tervetulleeksi Finpron Intian -perheeseen. Kunpa tietäisivät, millaisen matriarkan minusta saavat=)
Suomen päässä moni asia on vielä kesken. Oma pää prosessoi asioita siihen tahtiin että yöunet tahtovat häiriintyä. Mutta sehän oli odotettavissa. Pienin askelin asiat järjestyvät - ja ehkäpä tämän monipolvisen muuttoprosessin myötä kasvatan itselleni jo niitä tikapuuhermoston säikeitä joita varmaan Intiassa tarvitsen.
Muistelen keväistä ensituntumaani Intiaan: laskeuduin samaisella lennolla aamuiseen Mumbaihin ja kuten sanotaan: "Mumbai washed all over me": lämmin kosteus, ihmismeri, hajujen ja tuoksujen potpourri ja turbaanipäiset taksikuskit jotka olivat sulkeneet autojen takapaksit munalukolla. - Nyt osaan jo mennä hankkimaan prepaid-taksin kotimaan terminaaliin. Kotimaan terminaalissa osaan tällätä itseni Ladies -kaistalle turvatarkastukseen enkä aiheuta enää maaliskuiseen tapaan kaaosta menemällä miesten jonoon...
Silti jännittää lähteä: oikea lähteminen on jo niin lähellä, enää viiden-kuuden viikon päässä ja nyt matkalla on selkeä tarkoituksensa: auttaa minua pikkuhiljaa tunnistamaan minkälaisen kolon Chennai luovuttaa palapelistään.
Monet Suomen -asiat pöllyävät päässä: isäni terveydentila, Santiksessa palvelevan poikani jättäminen ensimmäistä kertaa oman elämänpiirini ulkopuolelle, ystävät, omat liikuntaharrastukset, tavaroiden varastointi ja mitä-mukaan-pohdinta. Töiden puolesta tunnen hyvää mieltä siitä että seuraajani Elina on ottanut hienosti duuneja haltuunsa. Monia ihania kollegoita tulen kaipaamaan, mutta mieltäni lämmitti Delhin kollegan Ashokin sähköposti, jossa hän toivotti minut tervetulleeksi Finpron Intian -perheeseen. Kunpa tietäisivät, millaisen matriarkan minusta saavat=)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
