Final count-down....

Heräsin taas anivarhain: pää käy ylikierroksilla kun inventoin omaisuuttani. Mitä säilytän, mitä hävitän, mitä vien mukanani. Onneksi aloitin jo keväällä tavaran harvennuksen enkä muutoinkaan ole pahimman lajin "orava". Penkomisen myötä olen muistellut, heltynyt kyyneliinkin asti. Vastaan tulivat äidin kirjeet ja se viimeinenkin jonka päälle oli kirjoituskoneella kirjoitettu "saa avata kuolemani jälkeen". Suvivirttä äiti siinä toivoi veisattavaksi.

Varovaisin käsin olen pakannut monta muistojen esinettä: pienen posliiniaasin joka kuului Siiri-mummolleni, Kanadan tuliaisen, pöytäkellon, jonka isäni isä Akseli-vainaa vei Suomeen palattuaan hiihtämällä siskolleen Saimalle samalle kylälle. Taittelin poikani lapsuusvaatteita ja batmaneja, löysin kirjeitä ja kortteja joihin joku oli joskus kirjoitellut helliä sanoja. - Muistoja kaikki, silti osa minua ja elettyä elämää.

Kahden viikon päästä alan asettua taloksi Bengalin lahden rannalle, Besant Nagarin alueelle. En paljon halua pohtia, miltä silloin tuntuu. Ne tunteet ja fiilikset kohtaan kun ne tulevat. Onneksi uusi koti on mieluinen ja osaan jo kuvitella itseni sinne. Kaikki mitä sen ulkopuolelta tulee, on paljon vähemmän ennustettavaa. -

Tänään kirjoitin Unto-isälleni pitkästä aikaa kirjeen. Kirjoitin, että lähden matkaan toisaalta vahvana ja itseni hyvin tuntevana, mutta silti yksinäisenä. Jätän Suomeen kaksi minulle rakasta miestä; isäni ja poikani. Isäni on kulkenut rinnallani 48 vuotta, poikani 23. Ja nyt minä, tytär ja äiti, lähden. Ehkä tarvitsen etäisyyttää nähdäkseni selkeämmin, ehkä minun pitää tehdä matka myös itseeni. - Olen pohtinut paljon vanhemmuutta ja lapsena olemista. Kaikella on aikansa - isäni on täyttänyt minuun päin isänvelvollisuutensa jo aikoja sitten, nyt kohtaamme toisemme ennen kaikkea kahtena aikuisena jotka voivat puhua suoraan kipeistäkin asioista. Ja silti välillä on se mystinen veriside: näen kasvoissani paljon Paanasen sukua ja tunnen monin säikein olevani kiinni siinä lapsuudessa jonka vanhempani minulle lahjoittivat. Yhtälailla oma äitiyteni mietityttää: siitäkään ei tullut sellaista kuin kaksplus-lehdissä kirjoitetaan, mutta äitiys kuitenkin. Katselin tänään kuvaa jossa seison jääkäripoikani rinnalla valapäivänä: minä pienempi mutta silti se äiti, joka ei osaa lakata (yli)huolehtimasta. Ehkä tähän kaikkeen tulee selkeyttä kun katselen kauempaa.

Alkuviikosta tulee miehiä pakkaamaan tavaroitani varastoon ja lentorahtiin. Sen jälkeen asustelen kodissani camp -olosuhteissa. Mahtaa tuntua oudolta. - Tänään tutustuin tuleviin vuokralaisiin. Ihan mukavalta tuntuu jättää koti heille.

Mietin elämässäni olevaa vahvaa seitsemän vuoden syklisyyttä. En halua ajatella missä olen kun seuraava seitsenvuotiskausi käynnistyy. Uskon että siihen asti Intia kaikkine huimine kerrostumineen muokkaa minua paljon.