Kahden vuoden jälkeen...

Syyskuun 6. päivä juhlistin toista vuosipäivääni Intiassa pienellä samppanjapullolla. Istuin yksin kotosalla ja skoolasin itselleni ja Intialle. Kliseemäistä todeta, kuinka nopeasti aika menee. Kaksi täyttä vuodenkiertoa. Syksy on intialaisten festivaali- ja juhla-aikaa. Jo kolmas Eid Mubarak ja Ganesha Chhaturthi menivät. Eid juhlistaa muslimien ramadanin päättymistä ja Ganesha -juhlassa juhlitaan hindujen norsunkasvoista jumalaa, jonka savikopioita upotetaan mereen ja muihin vesiin varmaan miljoonia symboloimaan elämän jatkuvaa kiertokulkua.

"Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun jälleen pitää tuleman". - Kävin Kolkatassa katsomassa Kumartulin kaupunginosassa jumaltentekijöitä. Muutamalla kapealla kadulla asuu ja työskentelee jumaltentekijöiden ammattikunta. Joen rannasta kärrätään käsikärryillä savea josta jumalankuvia muokataan jos minkälaisia. Itse jumalanrunko sidotaan oljista ja oljet päällystetään savella ja annetaan kuivua. Sen jälkeen niitä maalataan ja koristellan mitä huikeimmiksi luomuksiksi. Ganesha -sesonki meni juuri ohi ja nyt jumalantekijät valmistivat hikisissä kurjissa luolissaan Durga -jumalattaria. Durgan festivaalit ovat lokakuussa ja erityisesti Länsi-Bengalissa Durga on tärkeä jumalatar. Durga on vahva naisjumala: hänen eläimensä on leijona ja hän käy miekallaan pelottomasti kaikkien häntä uhkaavien kimppuun. "Voittamaton", kuvataan häntä usein.

Elämä Intiassa soljuu totuttuun tapaan. Jatkoin sopimustani vielä vuodella. Ehkä ensi vuonna tähän aikaan rakennan Suomen -kotiani takaisin asumiskelpoiseksi. Ehkä en. Juuri nyt Suomeen -palaaminen tuntuisi hyvältä. Tänä kesänä kaipasin kipeästi Suomen suvea ja ihanaa luonnossa liikkumista. Syksyn tullen haikailen kirpakoita aamuja ja lempeästi hämärtyviä iltoja.

Intia on muuttanut minua. Osan muutoksesta hahmotan ehkä vasta kotiinpalattuani. Olen ehkä oppinut pikkuriikkisen kärsivällisyyttä. Olen toisaalta oppinut vaatimaan palvelua, mikä Suomessa tulee lyömään korville. Olen tullut hemmotelluksi koska kotityöt tekee joku muu. Mutta Suomessa vessaharjaan ja imuriin tarttuminen varmaan käy kuin luonnostaan - siitä en sinänsä huolta kanna. Olen oppinu itsestäni paljon. Olen saanut upeita ulottuvuuksia ajatuksiini elämästä ja kuolemasta. Olen oppinut ajattelemaan uskontojen ulkopuolelta - olen saanut tutustua jumalaan ja jumaluuteen joka ei tunne opinkappaleita eikä erottele kirkkokuntia. Se lohduttaa ja auttaa saamaan järkeä ja rakennetta tähän mitä elämäksi kutsutaan.

En vieläkään ole tottunut Intian suuriin numeroihin. Ne pyörryttävät yhä päätä. Suomalainen mittakaava on niin erilainen. - Intian valtion rautatiet työllistävät 1,6 miljoonaa ihmistä. Intiassa kuolee liikenteessä 140 000 ihmistä vuodessa. Intiassa tehdään vuodessa 140 00o aborttia. Intiassa on 360 miljoonaa ihmistä joilla ei ole vessaa. Intian pitäisi vuoteen 2040 mennessä pystyä kouluttamaan 350 miljoonaa ammattitaidotonta ihmistä pitämään Intian talous kasvussa. Intian keskiluokkkaan arvioidaan vuodessa kiipeävän vähintään 50 miljonaa ihmistä. Kotivaltiossani Tamil Nadussa on 77 000 ilman lupaa pystytettyä temppeliä tai muuta pyhäinpalvontapaikkaa.

Minun kaksi pientä vuottani Intiassa on siis kovin vähän. Minun elämässäni se on kuitenkin merkityksellinen aika. Ganesha, Durga ja muut värikkäät ja monimuotoiset Intian jumalat varjelevat ja rikastuttavat elämääni. Osa niistä seuraa aikanaan mukanani koristamaan kotiani. Osa niistä on jättävä minuun jälkensä.

Intialainen poliisi

Intialainen poliisi seisoo kotini lähellä isossa risteyksessä. Hän jaarittelee torimyyjien kanssa eikä häntä kiinnosta kypärättömien motoristien armeija. Eikä häntä kiinnosta vaikka yhden moottoripyörän päällä on viisihenkinen perhe. Intialainen poliisi sen sijaan innostuu tavattomasti, jos hän tapaa iltahämärässä parkkeeratusta autosta tytön ja pojan. Hän pakottaa kamarille, huutaa ja solvaa tyttöä ja pitää molempia tuntikausia kuulusteltavina. Liikenneturvallisuus ei ole hänen agendallaan korkealla, mutta moraalinvartijana hän on ylivertainen.

Viime viikonloppuna eräs Chennain rantabaareista oli ollut auki puoli kahteen aamulla. Laki määrää kaikki anniskelupaikat suljettaviksi klo 23.30. Baarin aukiolosta oli annettu poliisille vihje ja poliisi pääsi unelmiensa apajille. Baarin omistaja ja henkilökunta vietiin kamarille, mutta niin vietiin myös osa asiakkaista. Asiakkaita oli pidetty kuulusteltavina aamukymmeneen saakka, mutta he olivat selvinneet varoituksella. - Suomalaiseen oikeustajuun ei sovi, että asiakkaat joutuvat moisesta poliisin kouriin, mutta Intiassa se on mahdollista. Poliisin mukaan asiakkaiden tulee tuntea lainsäädäntö ja ymmärtää poistua ajoissa!

Tiukkaa lakia rikkovia baareja on kaupungissa moniakin. Tarina kertoo, että poliisille maksamalla jatkoaikaa voi saada. Ehkä rantabaarin omistaja ei ollut ymmärtänyt toimia systeemin mukaisesti...

Punen kaupungissa oli viime viikonloppuna ollut lähes 300 opiskelijan bileet. He olivat saapuneet bussilasteittain erääseen resourtiin, jonka muut asiakkaat olivat hälyttäneet kovan musiikin vuoksi poliisin paikalle. Poliisi tuli ja bileet loppuivat siihen: lähes 400 pulloa alkoholia päätyi poliisin haltuun ja peräti seitsemän lääkäriä kutsuttiin paikalla tutkimaan juhlavieraita. Lehtiartikkeli ei täsmentänyt tutkimusten luonnetta - itse jäin pohtimaan selvittivätkö he mahdollisia huumeita vai ehkä tyttöjen kunniallisuutta....

Intialaisella poliisilla on pieni palkka, kuten julkisen sektorin työntekijöillä muutoinkin. Poliisilla on tässä maassa iso valta; ihmiset tietävät poliisin mahdollisuudet sabotoida heidän elämäänsä ja aiheuttaa häpeää sekä yksilölle että perheelle. Lähtökohta on poliisin kannalta oivallinen: pienistä ja isommistakin puroista on helppo kerätä mukavaa palkanlisää. Isä maksaa häpeän pelosta pienen "lahjoituksen", jotta poikaystävän kanssa autossa illalla istunut tytär ei saa julkisesti huonon naisen mainetta. Kolariin joutunut intialainen maksaa poliisille 80 euron arvoisen "lahjoituksen", jotta tämä suostuu antamaan lausunnon vakuutusyhtiölle. Vaihtoehtoja ei ole, kun auto uhkaa jäädä kolaroituna maantielle...

Samanaikaisesti lisääntyneiden murtojen ja omaisuusrikosten aallossa painivia kansalaisia kehotetaan turvaaman lähipoliisiin: kertokaa poliisille, jos aiotte poistua kodistanne pidemmäksi aikaa - poliisi kyllä vartioi kotiasi! Minä mieluummin taidan vaihtaa oveeni Abloyn lukkosylinterin....

Äidit ja tyttäret

"The last thing I want,
mother,
is to grow up
to be you
So patient
so docile...
No,
I wont be you.
Never. Not me.
But first,
I'll just get my husband
his tea."

Hellyttävän terävänäköinen runo Intian nykynaisesta, joka elää kahden maailman välissä. Runo on poiminta naisten runoantologiasta, johon on kerätty ihan tavallisten naisten tuntoja naisenelämästä.

Kahdenkaan Intian -vuoden jälkeen en osaa piirtää tarkkaa kuvaa intialaissiskoista. Ja kuinka nyt piirtää yhdellä viivalla kuva yli 500 miljoonasta naisesta - mahdoton tehtävä. Erilaisia välähdyksiä, erilaisia profiileja piirtyy mieleeni kohtaamistani naisista, niistä joiden kohtaloista olen lukenut lehdestä, niistä joista kuulen tarinoita. - On Ranjana, joka on harvinainen eronnut eteläintialainen nainen ja joka on lähettänyt teinipoikansa sisäoppilaitokseen. Yhtäältä Ranjana käy baareissa ja bilettää, toisaalta sunnuntaiaamuisin hän harjoittelee buddhalaista laulua (chanting). - On Soumithra, varakas brahmiinirouva, joka hallinnoi kolmea kotia ja hoitaa menestyksekkään miehensä holding-yhtiön asioita ja tekee vapaaehtoistyötä. Hän harrastaa kodinsisustusta ja matkustelee maailmalla, mutta silti hän painottaa, että ennen hänen tarpeitaan tulevat aviomiehen, tyttärien, omien vanhempien ja appivanhempien tarpeet. Perhe on tärkeä ja hän, nainen, kannattelee sitä perhettä. Iso tehtävä hentoiselle nelikymppiselle leidille. - On Nidhi, maisterintutkinnon suorittanut liikkeenjohdon konsultti, joka ei millään ehdi toimistolle kello yhdeksäksi, koska ennen työpaikalle tuloa hän on valmistanut kaksi lämmintä ateriaa: eteläintialaisen aamiaisen koko perheelle ja lisäksi lounaan, jonka hän pakkaa käytännöllisiin kerrosrasioihin miehelleen, koulua käyvälle teinityttärelleen ja itselleen. Lisäksi hän valitsee vaatteet koko perheelle ja laskostaa ne perheenjäsenten vuoteelle. Illalla hän valmistaa vielä kolmannen lämpimän aterian - intialainen ei syö samaa ruokaa kahta kertaa eikä edes lounaan ylimäämäriisiä voi ajatella lämmitettävän. Sen hän mahdollisesti kiikuttaa taloyhtiön vartijamiehen illalliseksi... - On Poornima, apulaiseni, joka yksinään luotsaa eteenpäin kolmea tytärtä. En ole raatsinut kysyä, lähtikö aviomies menemään kolmannen tyttären jälkeen. Lähtenyt on joka tapauksessa. Poornima tekee työtä kolmessa huushollissa apulaisena. Jotain on mennyt pieleen jossain vaiheessa, koska hän on käynyt 9 luokkaa koulua ja puhuu hyvää englantia. Kenties hänestä piti tulla ihan jotain muuta. Poornima kokkaa ja siivoaa ja silittää ja kouluttaa tyttäriään. Hänellä ei ole varmaan aikaa pohtia, onko hän kuten äitinsä - uskon että hän suuntaa tarmonsa tyttäriensä tulevaisuuden rakentamiseen.

Minä, itsellinen suomalainen sinkkunainen, istun ja bloggaan - keitettyäni teetä vain itselleni. Mene ja tiedä, onko tämäkään hyvä...

"Kuinka köyhä on oikeasti köyhä?"

Intialainen Gautam Adhikari otsikoi kolumninsa provosoivasti. Oxfordin yliopisto ja YK:n kehitysohjelma UNDP julkistivat vastikään köyhyystutkimuksen, jonka tulokset ovat käynnistäneet Intian mediassa kovan keskustelun. Kahdeksassa Intian köyhimmässä valtiossa on 410 miljoonaa virallista köyhää - enemmän kuin 26:ssa Afrikan valtiossa yhteensä!

Adhikari kertoo tarinaa, kuinka 1993 Delhin keskushallinto pyysi osavaltioita laskemaan köyhänsä. Länsi-Bengalin hallitus vyörytti laskemisvastuuta eri lääneilleen ja nämä edelleen kylätoimikunnilleen. Tämän massiivisen operaation seurauksena keskushallinto veti annettuja lukuja yhteen ja lopputulos oli ällistyttävä: monissa lääneissä köyhien osuus väestöstä ylitti reippaasti 100 prosenttia! Laskennan perimmäinen tarkoitus oli matkan varrella hämärtynyt ja paikallistasolla oletettiin Delhistä olevan tulossa tukiaisia sitä enemmän mitä suurempi on köyhien osuus... Länsi-Bengalin silloinen pääministeri esikuntineen väänteli numeroita poliittisesti korrektimpaan suuntaan - mielestäni oivallinen esimerkki intialaisesta tilastoinnista.

Intian keskushallinto on hankalassa tilanteessa: kansainväliset arviot osoittavat Intian keikkuvan globaalin köyhyystilaston huipulla ja samaan aikaan Intialla on tarve viestiä maailmalle Intian nopeaa talouskasvua ja lisääntyvää vaurastumista. Kriittisten intialaisten asiantuntijoiden mukaan köyhiä on vähintään 300 miljoonaa, mutta jopa lähes 700 miljoonan köyhän armeijasta on arvioita. Mikä lie korrelaatio WHO:n tutkimuksella, jonka mukaan Intiassa on 638 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole vessaa...

Intian bruttokansantuote kasvaa lähes 10 prosenttia vuodessa. Talouskasvun ja lisääntyvän vaurauden hedelmät ovat harvojen herkkua: arvioidaan että vain 10 prosenttia intialaisista hyötyy siitä. Hyötyjiä ovat Intian suurissa metropoleissa asuvat urbaanit menestyjät ja maaseutujen köyhät ja vähemmän koulutetut elävät ahdingossa, vailla lupausta helpotuksesta. Inflaatio laukkaa lähes 18 prosentissa ja ruokakorin hinta on kallistunut saman verran - valtion ruokakupongeista huolimatta yhä useammalla perheellä nälkä on jatkuva vieras.

Moni nimekäs kolumnisti ja intellektuelli vaatii mediassa toimenpiteitä ja poliittista tahtotilaa köyhyyden vähentämiseksi - Intiassa kiehuu pinnan alla aineksia suuriin levottomuuksiin. Intia elää jo nyt itsenäisyyden aikansa levottominta aikaa, kun kahdeksassa osavaltiossa on levottomuuksia ja väkivaltaisuuksia. Myös omaisuuten kohdistuvat rikokset ovat rajusti lisääntymässä: kateus ja osattomuuden tunne ajavat murtoihin ja ryöstöihin. Intian korruptoitunut poliitikkokunta ei vielä ole avannut silmiään: heidän agendallaan köyhyydenpoistaminen ei todella vielä ole. Keitä he sitten kyykyttäisivät ja keiltä he ostaisivat ääniä, jos köyhiä ei olisi.

Intian valtava, isolta osin kouluttamaton pienempien kaupunkien ja maaseudun nuoriso eittämättä on valmis barrikadeille vaatimaan parempaa elämää: hindulainen alistuminen karman lakiin ei ilmeisesti enää ole heidän mantransa. Intian kuuluisa koulutettu IT-ammattikunta on loppujen lopuksi vain pieni osa, alle miljoona, Intian valtavasta väestöstä. Loput, noin 550 miljoonaa nuorta intialaista, vaatii pian suureen ääneen osuuttaan kasvusta eikä heistä iso osa kuulemma tyydy vaatimaan vaan lähtee hakemaan oikeutta. Intian yhteiskuntarauha on siis uhattu ja on mielenkiintoista nähdä, missä vaiheessa valtiovalta herää asian vakavuudelle.

Suurimalle osalle intialaisista 100 rupiaa (noin 1,7 euroa) on iso raha. Se on monen päivätyöläisen päivän palkka. Minä ostin viikolla vihanneksia ja ihmettelin kauppiaalle ostosteni hintaa: hän yllätti minut kertomalla että kilo porkkanoita maksaa nykyisin 60 rupiaa eli lähes euron. Se herätti minut ymmärtämään, miksi monet keskiluokkaisetkin intialaiset ovat alkaneet tinkiä vihannesten määrästä.

Intian kylissä ja kaduilla elää USA:n väestöä suurempi määrä ihmisiä, jotka eivät aamulla tiedä, onko heidän päivittäinen riisi- ja linssiannoksensa turvattu. Eikö niin köyhä ole ihan oikeasti köyhä!

Vauvan hintalappu 60 euroa...

Viime viikkoina lehdissä on kerrottu laajasti lapsikaupasta. Tamil Nadun osavaltio, jossa asun, on paljastunut (!) isoksi lapsikaupan keskukseksi. Erityisesti tutkinnan kohteena on vauvojen ja imeväisikäisten kaupittelu. Sydäntä kääntää lukea tarinoita, joissa köyhät äidit myyvät vastasyntyneitään niinkin pienellä rahalla kuin 3000 rupialla eli 60 eurolla. Tyttövauvan saa tuolla rahalla, pojasta pitää pulittaa kolmin-nelinkertainen hinta. 3000 rupiaa on intialaisessa perheessä työskentelevän apulaisen kuukausipalkka - mutta todella köyhille se on suuri raha. Epätoivo, nälkä ja jo ennestään liian suuri lapsilauma ajavat vauvan myyntiin.

Orpokodit ja julkiset sairaalat ovat syntipukkien listalla. Lisäksi alalle on syntynyt myös välittäjien ammattikunta, jotka ostavat vastasyntyneen halvalla ja myyvät sen jopa monikymmenkertaisella voitolla lapsettomille varakkaammille pariskunnille. Ostajat eivät aina tiedä totuutta vauvasta - heille voidaan helposti kertoa sen jääneen orvoksi.

Orpokoteja on paljon ja niistä pieni osa minkäänlaisen valvonnan piirissä. Ne taistelevat rahavaikeuksien kanssa ja lisäksi kaikilla orpokotien pitäjillä ei ole filantrooppista motiivia orpokodin pitämiseen - takana on julma business, jossa kauppatavarana on pienen ihmisen elämä. Julkisia sairaaloita syytetään lehdissä lepsusta ja piittaamattomasta johtamisesta ja valvonnasta: kuka tahansa voi tulla sairaalaan milloin tahansa ja marssia vastasyntyneiden osastolle "katsomaan sukulaistytön vauvaa". Sairaalan apuhenkilökunta on pienipalkkaista ja äärimmäisen korruptoitunutta: he vaativat lahjuksia potilailta ja potilaiden omaisilta. He perivät maksua hissinkäytöstä, vessaanpääsystä, potilaan pesemisestä ja ties mistä. Potilaat ovat pöyristyttävässä määrin heidän armoillaan - jollet maksa, niin et saa hoitoa ja vaikkapa vauvasi saattaa kadota!

Tamil Nadun poliisi paljasti vähän aikaa sitten ison vauvanvälitysrenkaan ja monia lapsia on palautettu vanhemmilleen - kaikki heistä eivät suinkaan ole myyneet lapsiaan vapaaehtoisesti ja osalta heistä lapset on siepattu. Myös isompia lapsia siepataan ja kuljetetaan toisiin valtioihin kotiapulaisiksi ja lastenhoitajiksi. Luin kahdeksanvuotiaasta tytöstä, joka oli hakeutunut poliisin luo turvaan kun hänen isäntäperheensä oli hakannut häntä jatkuvasti perheen parikuisen tyttövauvan kehnosta hoitamisesta. Kuinka sydämettömiä ihmiset voivat olla: pestata lapsi hoitamaan lasta ja hakata hänet henkihieveriin huonosta suoriutumisesta! - Monet isommat lapset joutuvat myös seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi - ja pöyristyttävän usein perheen naisten hiljaisella suostumuksella.

Intiassa on hyvin paljon tabuja ja vaiettuja asioita - häpeämomentti on suuri ja sen varjolla isoistakin julmuuksista vaietaan. Naiset ovat monella saralla ja monessa yhteiskuntaluokassa edistyneet valtavasti viime vuosina, mutta yhä nainen usein vaikenee ja nielee asioita, joita hänen länsisiskonsa ei sulattaisi. Sydäntäni kääntää, kun ajattelen niitä satoja ellei tuhansia naisia, joiden äidinsylistä riistetään vauva, joka kylmäverisesti myydään isolla voitolla eteenpäin.

Olen paljon pohtinut, mitä voisin tehdä. Voinko oikeasti tehdä mitään. Menen suojaan sen taakse, että maksan naapurin Sarin kanssa ylisuurta palkkaa yhteiselle apulaisellemme, joka on kolmen tyttären yksinhuoltajaäiti. Että Poornima -apulaisemme pystyy kouluttamaan tyttärensä niin, että he eivät ole kenenkään armoilla. Että heidän ei tarvitse mennä kovasydämisten hyväksikäyttäjien apulaisiksi. Että kukaan ei tule koskaan viemään heidän sylistään heidän vauvojaan.

Lentokentän check-in jonossa

Edessäni jonottanut tamilimies heivasi hihnalle kaksi suurta pahvilaatikkoa. Rähjäisiä, narulla sidottuja, joihin oli kirjoitettu tussilla tamilinkielistä tekstiä. Vaaka näytti 65 kg. Lentokenttävirkailija huokasi syvään ja alkoi selvittää painorajoituksia. Tamilimies oli hämmentyneen näköinen. Hän joutui ottamaan laatikkonsa takaisin ja jäi pohtimaan Singaporen-lentonsa kohtaloa.

Lentomatkustaminen on Intiassa omanlaistaan. Joka paikassa rynnitään ja intialaisten totaalinen kyvyttömyys jonottaa kulminoituu lentokentillä. Kiilailu ja kaaottisen rykelmämuodostelmien hyväksikäyttö ovat normikäyttäytymistä. Yksi vaanii vuoroaan rykelmässä ja kun hän onnistuu lyömään check-in -virkailijalle pinon lentolippuja, jonon keulille singahtaa viisi perheenjäsentä,jotka ovat odottaneet h-hetkeä sivummalla. Kun ulkomaalaisparka vihdoin saa vuoronsa, samalle tiskille nojaa heti vähintään kaksi intialaista, muuta jotka haluavat osallistua prosessiin.

Lentokenttäbussissa miehet istuvat. Samat miehet mieluusti parkkeeravat pc-salkkunsa viereiselle tuolille merkitääksen reviirinsä. Miehet ryntäävät lentokoneen rappuja ylös kiilaten ja ohitellen. Intiassahan miehellä on vielä ikiaikainen asema universumin keskipisteenä! - Lentomatkailijasta naisia on vain pieni osuus -tämän osoittaa epätieteellinen kenttätutkimukseni. Naismatkustajan etu on se, että naisille on oma turvatarkastuslinja ja sen ansiosta naismatkustaja pääsee rivakasti tarkastuksesta läpi.

Lentokoneessa intialaiset näkyvät usein istahtavan mille tahansa mieluisen tuntuiselle paikalle. Säätäminen alkaa, kun joku ilmaantuu vaatimaan paikkaa itselleen. Jos perhe tai seurue on sijoitettu istumaan hajalleen, alkaa valtava torikokous, jonka tavoitteena on suostutella tai pakottaa muut vaihtamaan paikkaa hajasijoitetun perheen hyväksi.

Kännykkäaddiktio on Intiassa ihan omaa luokkaansa sekin. Ihmiset eivät millään raski laittaa puhelimiaan päältä ja kailottavat kännykkään viimeiseen asti. Laskeutuminen ennakoidaan ja ensimmäiset nokialaiset piippaavat käynnistymisen merkiksi hyvissä ajoin ennen laskeutumista. Samoilla hetkillä ensimmäiset nousevat ottamaan tavaroitaan lokeroistaan ja intialainen lentokone-exit käynnistyy voimallisesti. Käytävä tukkeutuu ennätysmaisen nopeasti ja kaaosta lisäävät vastavirtaan kulkevat matkalaiset, jotka ovat joutuneet jättämään tavaransa kauemmaksi istumapaikastaan. Minut pelastaa iso koko ja terävä kieli: olen oppinut viidakon lakeja ja otan paikkani vaihtelevien sarkastisten huomautusten höystämänä. Tosin uumoilen sarkasmini valuvan kuin vesi hanhen selässä - "ladies first, at least in civilised countries "-tyyppiset huomiot eivät varmaankaan saa yhdenkään intialaisherran omatuntoa kolkuttamaan. Tiuhaan asutussa maassa miljardin ihmisen huohottaessa niskaan oma napa on varmasti lähinnä!

Intiassa operoivat lentoyhtiöt ovat äärimmäisen joustavia matkatavaramäärien suhteen. Tosin Singaporen matkatoverini joutui hankaluuksiin 65 kilon kanssa enkä tiedä kuinka hän tilanteensa ratkaisi. Singaporeen, Malesiaan ja Dubaihin lentävät varattomammat intialaiset ovat yleensä siirtotyöläisiä, joilla ei ole rahaa ylikiloihin. He yrittävät viedä mukanaan puolen vuoden riisit ja linssit pärjätäkseen kotimaata kalliimmissa maissa ja voidakseen lähettää kotiin rahaa. Nämä hiljaiset huonosti pukeutuneet miehet matkustavat teipattujen, köysillä vahvistettujen pahvilaatikoiden ja muovikassien kanssa: heille 10 euron arvoinen katubasaarista ostettu matkalaukku on liian kallis. He ovat pelkän passin saadakseen joutuneet säästämään pitkään. He ovat matkalaisia, jotka pyytävät lentokoneessa henkilökunnalta apua maahanmuuttokorttien täyttämisessä - monet heistä eivät ole työnteon tuiskeessa koskaan ehtineet oppia lukemaan ja kirjoittamaan.

Nyt on mangoaika ja lentokentällä matkatavarahihnoilla kulkee valtava määrä pahvisia mangolaatikoita. Niitä kuskataan tuliaisiksi perheelle ja suvulle. On tärkeää saada juuri sitä mangolajia, jota kukin on tottunut kotikonnuillaan kielellään hellittelemään.

Viikon päästä lennän Suomeen. Mielessä kaihertaa ikävä pohjoiseen ihmeelliseen kevätkesän valoon. Ja uskon, että Helsinki-Vantaan kentän hihnalle ilmaantuu mangolaatikko...

Se käy päälle...

Kuumuus. Se käy päälle kuin pommikonelaivue. Se hiipii iholle ovista, ikkunoista, kaikista pienistä koloista. Se on joka paikassa. Se yllättää jopa ilmastoidussa tilassa. Se suorastaan hyökkää päälle, kun astuu ilmastoidusta tilasta ulos. Se takertuu tahmaisilla sormillaan ihoon ja käpälöi hetkessä läpimäräksi. Sen syleily puistattaa ja saa ikävöimään jopa kiivaimman lumipyryn naulaniskuja kasvoilla.

Toinen kesä Intiassa. Kesä, joka alkaa maaliskuussa ja päättyy lokakuussa - vaihtuakseen lyhyeen talveen, jonka tunnusmerkkejä eteläisessä Intiassa on lämpömittarin lukemien humpsahtaminen alle +30 C asteen! Kevättä ja syksyä ei tunneta - niitä kahta hienoa vuodenaikaa, jolloin luonto saattaa ihmiseen joko turvalliseen kaamoksen lepoon tai lupaukseen kesästä. - Maaliskuulla mittarilukemat alkoivat kivuta ja tiesin viime vuodesta huhti-toukokuun olevan kuumimpia. Viimeisten viikkojen aikana elohopea on hätyytellyt + 40 C astetta ja ilmankosteus on lähellä 100 prosenttia: helvetin esikartanon kriteerit ovat koossa. Pienikin puuhailu kotona saa hien otsalle ja valumaan noroina selkärankaa pitkin. Täällä voisi todella kotitöitä tekemällä saada kunnon hien - mutta kun pelkkä aamupuuron keitto ilmastoimattomassa keittiössä saa ohuen puuvilla-aamutakin märäksi, jätän kotityöt kiitollisena apulaiselleni!

Lehdet pursuvat neuvoja kuinka selättää kesän helteet sisätiloissa: puuhaile kotona, lue, katso talven aikana näkemättä jääneet elokuvat, järjestä valokuvat, kasvata yrttejä purkissa. Suomalaisen mielestä on outoa, että kesällä etsitään kaikkea sisällä tehtävää - mutta täällä asuvana neuvot ymmärtää täysin. Intialaiset kansoittavat modernit kauppakeskukset ja isot multiplex-elokuvasalit - ilmastointi on taikasana, joka kokoaa ihmiset siunattuun viileyteen ja saa heidät samalla käyttämään alati kasvavaa ostovoimaansa. - Ilmastointilaitteet olivat vielä viisi vuotta sitten vain varakkaiden ulottuvilla korkean hintansa ja ison energiankulutuksen vuoksi. Nyt myös keskiluokka hankkii niitä kotiinsa - enää ei tarvitse kärvistellä pelkän kattotuulettimen varassa. Ilmastointilaitteet ovat mielestäni vieläkin kalliita: yhden huoneen yksikkö maksaa lähes 300 euroa. Ilmastointilaitteita on yleensä olohuoneessa ja makuuhuoneissa, mutta keittiöön sitä ei normaalisti laiteta - minun vuokraemäntäni aikoinaan kuittasi asiaa ällisteltyäni sanomalla, ettei sinun kuulu siellä puuhata vaan apulaisesi! Ja apulaisen ilmeisesti sopii hikoilla....

Kuumuus tuo arkeen omia mausteitaan. Muurahaisten armejat valtaavat keittiön - ne tallustavat mustina jonoina hedelmäkoriin ja kirjovat mangojen pinnan. Jumppakassi alkaa kukkia hometta hyllyssä. Suomalaisiin nahkakenkiin ilmaantuu homepitsiä. Huulienrajauskynää pitää säilyttää jääkaapissa koska se pehmenee löllöksi ilmastoimattomassa kylpyhuoneessa. Kylpypyyhe ei kuivu yön aikana. Vaatekaappien ovet on pidettävä auki, ettei home pääse pesiytymään vaatteisiin. Ohuen puuvillaisen aamutakin saa viskata joka aamu pyykkikoneeseen. Tunnin jooga katetulla kattoterassilla kastelee joogaajan ja patjan perusteellisesti. Pienikin ajomatka skootterilla on kypäräpakon vuoksi tuskaa: hiukset kastuvat jo vartissa. Alan ymmärtää, miksi täkäläiset eivät mieluusti käytä kypärää.

Päivässä menee helposti kolmekin vaatekertaa jatkuvan hikoilun vuoksi. Kun pakahduttavasta kuumuudesta tulee sisälle, viiden minuutin kuluttua hiki kohahtaa kropan läpi ja kastelee kaiken. Vaatteet kuluvat jatkuvasta pesusta ja pesulasta nopeasti ja ovat monesti kolmen kuukauden jälkeen roskiskunnossa. -Yöt ovat takkuisia - jatkuvaa veivausta ilmastointilaitteen ja tuulettimen kanssa: välillä on liian kuuma ja taas liian kylmä. Ilmastointilaite syytää nihkeää viileyttä iholle ja huonontaa unen laatua. Aamuisin herään usein väsyneenä - jatkuvasti katkeileva uni ei voi olla ihmiselle hyväksi. En enää ihmettele, miksi monet kuumien maiden kansat ovat mielestämme laiskoja ja vetämättömiä. Ihan varmasti kuumuus vaatii veronsa - pieni viileys saa ihmisen valppaammaksi ja pakottaa liikkumaan.

Eilen luin suomalaista naistenlehteä, jossa kehotetaan kävelemään itsensä kuntoon. Oivallinen ja mitä viisain neuvo. Opiskelin lehdestä erilaisia kävelemisen lajeja. Tehokävely. Sauvakävely. Lumikenkäkävely. Arkikävely. Sunnuntaikävely. Työmatkakävely. Terveyskävely. Patikointikävely. - Kateeksi käy. Etelä-Intian armottoman auringon alla kaikkien inhimillisten hajujen kakofoniassa, maailman pölyisimmillä teillä ainoa tuntemani kävelylaji on tuskakävely. Vaihtoehtona on vain kuntosalin yli-ilmastoitu juoksumatto, jonne nyt suuntaan ottamaan päivän neljännet hiet. Kello on 15.10.