Lähtemisestä

Pään päällä humisee tuuletin. Ovi on auki ja terassilta tulee vilvoittava tuulenvire Bengalinlahdelta. Makaan vatsallani ja intialainen hieroja aloittaa varpaistani. Yritän rentoutua - olen aina ollut herkkä kutiamaan. Taitavakätinen pieni intialaisdaami hieroo pohkeita jännittävillä pyörittävillä liikkeillä. Tunnen kuinka kiireisten viikkojen, pitkien päivien ja raskaiden ajatusten uuvuttama kroppani alkaa sulaa ja antautua. Ihan yhtäkkiä, varoittamatta kyyneleet tulevat. Tulevat valtoimenaan silmäluomien alta ja imeytyvät peittoon. - Minä, tytär, olen täällä kaukana trooppisen meren rannalla. Vieraassa maisemassa, vieraissa tuoksuissa, vieraissa käsissä.

Suomessa, kaukana, pohjoisen talvessa vuoteella on isä. Hän on tutussa maisemassa, tutuissa tuoksuissa, tutuissa käsissä. Sisko oli ollut käymässä. Kertoi isän käpertyneen vuoteelle kuin sikiöasentoon. Kuulemma tästä elämästä lähtevät asettuvat samaan asentoon josta ovat tähän elämään tulleet.

Jo pitkään minä, isäni esikoinen, olen tiennyt että nämä päivät tulevat. Nämä päivät jolloin isä alkaa irtautua tästä elämästä. Nämä päivät jolloin minä yritän tarrautua elämään kiinni - löytää siihen uusia kiinnikkeitä täällä kaukana lapsuuden mansikkapaikoista. Mansikkapaikoista joissa isän turvallinen hahmo oli alati läsnä. Isä joka pujotti metsämansikat timotein varteen. Isä joka veisti pillin pajupuusta. Isä joka irroitti ahvenen koukusta. Isä joka rakensi majan puuhun.

Tapahtuu niin isoja asioita että niistä kertomiseen on vaikea löytää sanoja. On vain uskottava että jokaisella matkalla on määränsä. Ja että lähtö on lähtijälle aina hyvä. Me rinnalla kulkeneet, vaimot, äidit, tyttäret, pojat, ystävät voimme vain siunata lähtijää.