intialaista naista on mahdoton laittaa yhteen muottiin. Satojen miljoonien naisenelämien kirjo on uskomaton. Intiassa naisen elämä on joka tapauksessa erilaista kuin Suomen siskoilla. Suomessa helposti kehutaan tasa-arvolla ja samanvertaisuudella. Paljonko siitä kehuskelusta oikeasti on totta - siihen en ota kantaa, mutta Suomessa myös varakkaat ja uraputkessa olevat naiset useimmiten siivoavat itse kotinsa, hoitavat pyykkinsä, ruokaostoksensa ja ruoanlaittonsa. Minä unohdin Intian kotiavaimeni Suomeen ja vuokraemäntäni huolehti että kai sinun piikasi Suomesta lähettää avaimen tänne perään....
Intia on toisaalta hyvin miehinen maa mutta monessa mielessä naiset kuitenkin pyörittävät sirkusta. Naiset ovat arjen managereita: varattomat naiset siivoavat varakkaampien koteja, hoitavat heidän lapsiaan ja pesevät heidän pyykkejään. Varakkaat ja koulutetut kaupunkilaisnaiset on kasvatettu laittamaan perheen etu oman edun edellä. Naiset pyörittävät huushollia, antavat lapsilleen tukiopetusta kaikkien pelkäämiin kokeisiin, joissa menestyminen viitoittaa tulevaa koulu- ja yliopistopolkua. Naiset hoitavat appivanhempansa ja huolehtivat miehelleen eväät, päivän vaatekerran valmiiksi ja hoitavat kaikki perheen sosiaaliset suhteet. Naisilla ei ole Intiassa samanlaista vapautta valita tekemisiään: heitä on esimerkiksi kuntosalien jäsenistöstä pieni vähemmistö. Perheellinen nainen ei ehdi harrastaa - tai todennäköisempi syy on se, että intialaiset naiset eivät olet tottuneet harrastamaan liikuntaa. Sekä joogaopettajani että personal trainerini kertovat naisista, jotka ovat lopettaneet liikuntaharrastuksen "koska mieheni ei pidä että käytän perheen aikaa joogaan" tai koska "mieheni pelkää että minusta tulisi liian lihaksikas". Huh huh...
Kuntosalillani olen kummajainen: muutamat nyrkkeilytreenit treenarini kanssa salilla ovat tehneet minusta kuuluisan. Intialainen nainen ei kuulemma laittaisi nyrkkeilyhanskoja käsiinsä koska hän ei halua näyttää mieheltä! Tänään salin respan poika kysyi minulta intialaisen suorasukaisesti ikääni: hän oli kuulemma ällistellyt kun nyrkkeilen ja vedän hikitreenejä ihan muina naisina. Tokaisin ikäni ja hänen leukansa loksahti ja hän sai sanottua vain jotaan "ahaan" tapaista. - Intialaiset eivät taida oikein hahmottaa valkoisten ihmisten ikiä ja vaikutti, että poika jäi ällistelemään aikuisen naisen pohjoisia otteita. - Salillakin on miesvalta: seinällä lukee höyrysaunan olevan vain miehille. "Sauna facilities are only for men". Pöyristyttävää mielestäni, mutta enpä taida silti tunkeutua saunaan tamilikundien sekaan...
Köyhässä Intiassa naisen osa on yhä vuonna 2009 monesti surullinen. Luin juuri tarinan Varanasista, yhdestä hindujen pyhimmästä kaupungista jossa Gangesiin ripotellaan päivittäin satojen ihmisten tuhka - kaupungista jonne jokainen hindu haluaa kerran elämässään tehdä pyhiinvaellusmatkan. Intiassa alemmissa sosiaaliluokissa leskeksi jäänyt nainen on todellista paaria-luokkaa: leskien pää ajellaan kaljuksi merkiksi siitä että he ovat luopuneet tästä maailmasta. Ellei perhe suostu ottamaan leskeä ilmaiseksi piiaksi, nämä naiset joutuvat muuttamaan synkkiin leskien asuntolaan ja elämään almuilla. - Varanasissa loka-marraskuussa lesket kokoontuvat valkoisiin pukeutuneina sytyttämään savilyhtyjä pitkän kepin nenään: näillä valotuikuilla he haluavat valaista miesvainajiensa taivasmatkaa. Itsensä he elättävät kerjäämällä kunnes kuolema vapauttaa heidät kärsimyksestä. - Moinen naisen osa kylmää länsimaisen naisen sydäntä.
Myötäjäisriidat ovat vieläkin osa alempien sosiaaliluokkien arkea. Yhä vuonna 2009 miehen sukulaiset heittävät happoa miniän kasvoille liian pienien myötäjäisten vuoksi. Yhä vuonna 2009 miehen sukulaiset valelevat kerosiiniä miniän päälle ja tuikkaavat tuleen. Hapon syövyttämät kasvot ja palovammojen merkitsemä keho oikeuttavat miehen suvun palauttamaan naisen omalle perheelleen. Palautuksen syy: "damaged goods" - pilaantunut kauppatavara. - Eräs täällä asuva suomalais-singaporelainen pariskunta auttaa nuorta kasvonsa kirjaimellisesti menettänyttä naista lahjoittamalla rahaa plastiikkakirurgiaa varten. Naisen veli haluaa pelastaa sisarensa takaisin elämään mutta hänellä ei ole varaa lukuisiin leikkauksiin. Samaan aikaan moni hyväosainen valkoinen nainen ottaa botoxia huuliinsa ja kiristää kasvojensa ihoa näyttääkseen nuoremmalta ja haluttavammalta. Ja samalla maankamaralla on siskoja joilta on kasvot viety...
Täällä olisi helppo sortua kauhistelemaan ja hurskastelemaan. Näidenkin kuvaamieni ilmiöiden edessä joudun muistuttamaan itseäni, etten todellakaan voi muuttaa Intiaa. Samalla lailla kuin en voi muuttaa kuntosalin musiikkia ihmiskorvalle siedettävään volyymiin, en voi poistaa intialaisen köyhän naisen kärsimystä. Musiikkiin auttaa korvatulpat - hädältä en halua kokonaan sulkea silmiäni: taidan etsiä naisen jota voisin auttaa saamaan kasvonsa takaisin.
maanantai 31. elokuuta 2009
tiistai 25. elokuuta 2009
Vuosi sitten
hävitin ja pakkasin, arkistoin ja pakkasin, pakkasin ja raahasin varastoon. Pakkasin Intiaan lähtevät tavarat ja annoin muuttomiesten pakata kotini laatikoihin ja viedä pitkäaikaisvarastoon. - Vuosi sitten hyvästelin ystäviä ja perheenjäseniä, touhusin lähtöä. Innokkaana, jännittyneenä, uuden edessä.
Nyt vuotta myöhemmin olen taas Helsingissä. Helsinki on rakas ja kaunis mutta koti ei ole nyt täällä. Olo on jotenkin irrallinen, hiukan ulkopuolinen. Ei ole osoitetta, ei ole avaimia. Huomaan kaipaavani kotiin. Chennain kotiin. Siellä on osoite ja sinne on avaimet.
Vuosi Intiassa on hujahtanut. Lähdin mielestäni valmistautuneena mutta tietoisena siitä, että täysin ei voi valmistautua. Ajattelin, että oli minun aikani alkaa elää uutta vaihetta. Mitä vuosi Intiassa on minulle tehnyt? - Parin intialaisen tuttavan mukaan olen seestynyt ja tasoittunut - alussa olin kriittinen ja ärtyisä. Varmaan olinkin: Intia otti kuumaan syleilyynsä josta ei irti rimpuiltu - taatusti potkin vastaan monessa asiassa. Itse olen sitä mieltä että edes joogan hengitysharjoitukset eivät ole saaneet minun ärhäkkää luonteenlaatuani tarpeeksi tasoittumaan mutta tiedän että minussa tapahtuu.
Suomessa on nykyisin minun mielestäni todella vähän ihmisiä missään - ja siltikään minä en rakasta ryysiksiä enkä ihmisjoukkojen pakkautumista pieneen tilaan. Suomen helle ei ole mielestäni oikeaa hellettä - enkä minä silti pidä Chennain sydänkesän yli 40 C asteen jatkuvasta helvetistä. Suomalainen ruoka on mielestäni jotakuinkin valjua - enkä minä silti vielä rakasta kovin tulisia ruokia.
Palvelun ja passaamisen suhteen minusta on tullut hemmoteltu. Suomessa ärhentelen raahatessani laukkujani hotellihuoneeseen ja kantaessani lounasastioita ruokailun jälkeen linjalle ja erotellessani ruoantähteitä roskikseen. Suomessa käydessäni ällistelen pitääkö minun todellakin itse silittää vaatteeni! Helsingissä ihmettelin kärttyistä kahvilanpitäjää joka ilmaantui karjumaan minulle kun kopistelin ikkunaan kahvilassa jonka piti olla auki iltaseitsemään: hän huusi minulle: "etkö ymmärrä että meillä on sairastapaus ja tämä on kiinni!"- Kehtasin kyseenalaistaa hänen oikeuttaan karjua minulle aggressiivisesti: kuinka ihmeessä voisin tietää sairastapauksesta! - Pakko myöntää että olen tottunut Intian upeaan asiakaspalveluun joka välillä on suoranaista ylisuorittamista mutta jonka kohteena tuntee itsensä todella palvelluksi.
Itsestäni olen oppinut paljon: minulla on paljon oppimista johtajana. Täällä ei saisi olla liian tuttavallinen eikä liian "mukava" vaan pitää osata olla pomo. - Minulla on vieläkin paljon oppimista kuinka olla Intiassa vieraana: Intia on avannut minulle ovensa ja haluan opetella arvostamaan sitä vielä enemmän. Ulkomaalaisena ja kehittyneessä maailmassa kasvaneena minulla ei ole oikeus vain arvostella ja osoittaa epäkohtia, minulla on myös ainutlaatuinen mahdollisuus oppia rakastamaan Intian monia kasvoja, Intian ällistyttävää monimuotoisuutta. Intiassa on jo nyt monia minulle tärkeitä asioita ja monia tärkeitä ihmisiä jotka muovaavat minua ja minun maailmaani.
Minä olen löytänyt ja löytämässä omaa paikkaani Intiassa: olen jo monin sitein kiinni siihen maahan ja opin pikkuhiljaa yhä paremmin sietämään erilaisuutta. Opin yhä paremmin ilmaisemaan itseäni englanniksi, johon toki on tarttunut tamili-englannin eli tanglishin laulava nuotti. Minulla on jopa se kuuluisa intialainen ajokortti ja tunnen suurta vapautta ajellessani aamuvarhain joogakouluun. - Torstai-iltana Delhin kone vie minut kohti kotia. Tiedän, että Chennaissa hiukan ennen kotipihaa pysähdyn hindutemppelin nurkalla olevalle hedelmäkojulle ja papaijan pintaa tunnustellessani vastaani löyhähtää Intian ainutlaatuinen bouquet: kypsien hedelmien ja jasmiiniseppeleiden tuoksuun sekoittuu koko ihmisestä lähtevä hajusinfonia. Matkalaukussa olevan ruisleivän tuoksu vaikenee ja ihmeellinen Intia on jälleen ihollani ja hiuksissani.
Nyt vuotta myöhemmin olen taas Helsingissä. Helsinki on rakas ja kaunis mutta koti ei ole nyt täällä. Olo on jotenkin irrallinen, hiukan ulkopuolinen. Ei ole osoitetta, ei ole avaimia. Huomaan kaipaavani kotiin. Chennain kotiin. Siellä on osoite ja sinne on avaimet.
Vuosi Intiassa on hujahtanut. Lähdin mielestäni valmistautuneena mutta tietoisena siitä, että täysin ei voi valmistautua. Ajattelin, että oli minun aikani alkaa elää uutta vaihetta. Mitä vuosi Intiassa on minulle tehnyt? - Parin intialaisen tuttavan mukaan olen seestynyt ja tasoittunut - alussa olin kriittinen ja ärtyisä. Varmaan olinkin: Intia otti kuumaan syleilyynsä josta ei irti rimpuiltu - taatusti potkin vastaan monessa asiassa. Itse olen sitä mieltä että edes joogan hengitysharjoitukset eivät ole saaneet minun ärhäkkää luonteenlaatuani tarpeeksi tasoittumaan mutta tiedän että minussa tapahtuu.
Suomessa on nykyisin minun mielestäni todella vähän ihmisiä missään - ja siltikään minä en rakasta ryysiksiä enkä ihmisjoukkojen pakkautumista pieneen tilaan. Suomen helle ei ole mielestäni oikeaa hellettä - enkä minä silti pidä Chennain sydänkesän yli 40 C asteen jatkuvasta helvetistä. Suomalainen ruoka on mielestäni jotakuinkin valjua - enkä minä silti vielä rakasta kovin tulisia ruokia.
Palvelun ja passaamisen suhteen minusta on tullut hemmoteltu. Suomessa ärhentelen raahatessani laukkujani hotellihuoneeseen ja kantaessani lounasastioita ruokailun jälkeen linjalle ja erotellessani ruoantähteitä roskikseen. Suomessa käydessäni ällistelen pitääkö minun todellakin itse silittää vaatteeni! Helsingissä ihmettelin kärttyistä kahvilanpitäjää joka ilmaantui karjumaan minulle kun kopistelin ikkunaan kahvilassa jonka piti olla auki iltaseitsemään: hän huusi minulle: "etkö ymmärrä että meillä on sairastapaus ja tämä on kiinni!"- Kehtasin kyseenalaistaa hänen oikeuttaan karjua minulle aggressiivisesti: kuinka ihmeessä voisin tietää sairastapauksesta! - Pakko myöntää että olen tottunut Intian upeaan asiakaspalveluun joka välillä on suoranaista ylisuorittamista mutta jonka kohteena tuntee itsensä todella palvelluksi.
Itsestäni olen oppinut paljon: minulla on paljon oppimista johtajana. Täällä ei saisi olla liian tuttavallinen eikä liian "mukava" vaan pitää osata olla pomo. - Minulla on vieläkin paljon oppimista kuinka olla Intiassa vieraana: Intia on avannut minulle ovensa ja haluan opetella arvostamaan sitä vielä enemmän. Ulkomaalaisena ja kehittyneessä maailmassa kasvaneena minulla ei ole oikeus vain arvostella ja osoittaa epäkohtia, minulla on myös ainutlaatuinen mahdollisuus oppia rakastamaan Intian monia kasvoja, Intian ällistyttävää monimuotoisuutta. Intiassa on jo nyt monia minulle tärkeitä asioita ja monia tärkeitä ihmisiä jotka muovaavat minua ja minun maailmaani.
Minä olen löytänyt ja löytämässä omaa paikkaani Intiassa: olen jo monin sitein kiinni siihen maahan ja opin pikkuhiljaa yhä paremmin sietämään erilaisuutta. Opin yhä paremmin ilmaisemaan itseäni englanniksi, johon toki on tarttunut tamili-englannin eli tanglishin laulava nuotti. Minulla on jopa se kuuluisa intialainen ajokortti ja tunnen suurta vapautta ajellessani aamuvarhain joogakouluun. - Torstai-iltana Delhin kone vie minut kohti kotia. Tiedän, että Chennaissa hiukan ennen kotipihaa pysähdyn hindutemppelin nurkalla olevalle hedelmäkojulle ja papaijan pintaa tunnustellessani vastaani löyhähtää Intian ainutlaatuinen bouquet: kypsien hedelmien ja jasmiiniseppeleiden tuoksuun sekoittuu koko ihmisestä lähtevä hajusinfonia. Matkalaukussa olevan ruisleivän tuoksu vaikenee ja ihmeellinen Intia on jälleen ihollani ja hiuksissani.
perjantai 7. elokuuta 2009
Menin sekaisin
tänään menin laskuissa sekaisin. Kuinka monta kertaa ehti olla hiki? Chennaissa on ollut kuumin kesä viiteenkymmeneen vuoteen ja se jatkuu. Lämpötilat ovat 3-4 astetta keskiarvojen yläpuolella ja päivisin elohopea hätyyttelee 38 astetta.
Ensimmäisen kerran tuli hiki klo 6 ja 7 välillä: tunti astangajoogaa kattoterassilla pukkaa uskomattoman hien. Lämpöä on tuolloin jo yli 30 astetta. Toisen kerran tuli hiki kun olin kotona käynyt suihkussa ja tehnyt aamiaisen keittiössä jossa ei tietenkään ole ilmastointia koska siellä yleensä oleilee vaan palvelija... Ennen pukeutumista olisi pitänyt taas mennä siis suihkuun.
Kolmannen kerran tuli hiki kun jonotin neljänkymmenen intialaisen kanssa inssiajoon. Ajo pidettiin beachin lähellä olevalla rauhallisella tienpätkällä ja siellä oli määrä odotella vuoroaan klo 11-14 väli. Minä olin jo vetänyt herneet nenään ja yrittänyt keinotella itseni jonon keulille mutta hiki tuli kun odotin pistävässä auringonpaahteessa 45 minuuttia. Bengalinlahdelta tuleva hienoinen tuulenvire ei sitä edistänyt.
Neljännen kerran tuli hiki kun jonotin kolme minuuttia kestäneen inssiajon jälkeen paikallisen ajoneuvorekisterikeskuksen pihalla, jotta tulisi minun vuoroni mennä valokuvaan ja antaa nimikirjoitusnäyte ajokorttia varten. Seisoin ulkona kymmenien tamilien keskellä ja hiki valui norona selkää pitkin pakaroille. Vaatteet liimautuivat kiinni ja otsalta valui hikikarpaloita aamulla ihan turhaan askarreltuun meikkiin...
Viidennen kerran tuli hiki kun töiden jälkeen kävelin vajaan kaksi kilometriä auyrvediseen hierontaan. Ilta alkoi jo hämärtää mutta lämpöä oli yhä yli 30 astetta ja tropiikin kosteus kietoi huppuunsa. - Kuudennen kerran tuli hiki kun pakottivat hieronnan jälkeen 15 minuutiksi täysin ilmaa vailla olevaan höyrykoppiin. - Seitsemännen kerran tuli hiki kun taivalsin kotiin. - Kahdeksannen kerran tuli hiki kun lämmitin keittiössä keiton ja kuorin mangon.
Oliko se kahdeksas vai oliko se seitsemäs -mene ja tiedä. Sen tiedän, että huomenaamuna tulee hiki jo aamukahdeksalta kun tarmokas personal trainerini alkaa hyppyyttää minua tuossa lähibeachilla. Päivän hikilaskenta käynnisty...
Ensimmäisen kerran tuli hiki klo 6 ja 7 välillä: tunti astangajoogaa kattoterassilla pukkaa uskomattoman hien. Lämpöä on tuolloin jo yli 30 astetta. Toisen kerran tuli hiki kun olin kotona käynyt suihkussa ja tehnyt aamiaisen keittiössä jossa ei tietenkään ole ilmastointia koska siellä yleensä oleilee vaan palvelija... Ennen pukeutumista olisi pitänyt taas mennä siis suihkuun.
Kolmannen kerran tuli hiki kun jonotin neljänkymmenen intialaisen kanssa inssiajoon. Ajo pidettiin beachin lähellä olevalla rauhallisella tienpätkällä ja siellä oli määrä odotella vuoroaan klo 11-14 väli. Minä olin jo vetänyt herneet nenään ja yrittänyt keinotella itseni jonon keulille mutta hiki tuli kun odotin pistävässä auringonpaahteessa 45 minuuttia. Bengalinlahdelta tuleva hienoinen tuulenvire ei sitä edistänyt.
Neljännen kerran tuli hiki kun jonotin kolme minuuttia kestäneen inssiajon jälkeen paikallisen ajoneuvorekisterikeskuksen pihalla, jotta tulisi minun vuoroni mennä valokuvaan ja antaa nimikirjoitusnäyte ajokorttia varten. Seisoin ulkona kymmenien tamilien keskellä ja hiki valui norona selkää pitkin pakaroille. Vaatteet liimautuivat kiinni ja otsalta valui hikikarpaloita aamulla ihan turhaan askarreltuun meikkiin...
Viidennen kerran tuli hiki kun töiden jälkeen kävelin vajaan kaksi kilometriä auyrvediseen hierontaan. Ilta alkoi jo hämärtää mutta lämpöä oli yhä yli 30 astetta ja tropiikin kosteus kietoi huppuunsa. - Kuudennen kerran tuli hiki kun pakottivat hieronnan jälkeen 15 minuutiksi täysin ilmaa vailla olevaan höyrykoppiin. - Seitsemännen kerran tuli hiki kun taivalsin kotiin. - Kahdeksannen kerran tuli hiki kun lämmitin keittiössä keiton ja kuorin mangon.
Oliko se kahdeksas vai oliko se seitsemäs -mene ja tiedä. Sen tiedän, että huomenaamuna tulee hiki jo aamukahdeksalta kun tarmokas personal trainerini alkaa hyppyyttää minua tuossa lähibeachilla. Päivän hikilaskenta käynnisty...
torstai 6. elokuuta 2009
Kuntoilusta
Ähellän pienessä vanerikopissa ja yritän vaihtaa duunivaatteet treenivaatteisiin. Ainoissa seinällä olevissa koukuissa roikkuu miehen vaatteita. Lattialla on parhaat päivänsä nähneet inkkarisandaalit. Noidun ja ärhentelen kopissani. Eikö perhana nämä osaa rakentaa edes pukuhuoneita!
Olen juuri ottanut vuosijäsenyyden Chennain ehkä parhaassa kuntokeskuksessa. Osoite on hyvä ja salilla on jopa webbisivut jossa komeilee treenattuja kansikuvapoikatyyppisiä intialaisnuorukaisia. Sali on ainoa joka tarjoaa kaipaamiani jumppia: bodypumppia, steppiä ja bodycombatia ja jotain niistä jopa lauantaina. Intiassa ei ole yleensä liikuntatarjontaa viikonloppuisin, koska silloin on kuulemma "family time" eikä silloin kuntoilla.
Harjoitustiloissa on ajantasaiset laitteet ja varusteet. Siivoustakaan ei voi moittia. Vessoja on kuitenkin vain yksi ja sen löytääksen pitää kiivetä kierreportaita kattoterassille, jonka perältä löytyy vessa. Minun toiveestani sinne on luvattu hommata vessapaperia.... Intiassa vessapaperi ei ole kovin yleisesti käytössä - hindulaisuuden mukaan tehtävä suoritetaan vedellä jotta chakrat pysyvät auki ja puhtaina. En vain ole vieläkään ymmärtänyt mitä tehdään siinä välissä kun on suihkuteltu ja pitäisi nostaa housut ylös... Koko hienolla salilla on vain kaksi suihkua ja kolme vanerista pukukoppia ja nekin ovat miesten ja naisten yhteiskäytössä. Haikeana muistelen Elixian saunaosastoa...
Olen osallistunut muutamalle aerobic -tunnille. Olen taatusti vanhin kävijöistä ja ainoa joka käyttää korvatulppia. Musiikki on varmaan 150 desibeliä mutta intialaiset rakastavat meteliä ja älämölöä. En enää edes yritä muuttaa sitä, vaan pakkaan oropaxit reppuun.
Pestasin tässä kuntoiluinnossani personal trainerin. En omaehtoisesti saa riittävästi liikuntaa kokoon kun niin moni minulle rakas laji ei vain ole täällä harrastettavissa. Painonpiru hiipii ylöspäin liikunnan puutteessa ja ensimmäistä kertaa elämässäni jopa verenpaine on noussut. Tosin en tiedä voiko Intia nostattaa verenpainetta - sinänsä en halua sitä uskoa koska minä oikeasti viihdyn täällä. Koti on nyt Chennaissa. - Personal trainerini Jeffery on hauska hemmo: melkoinen julkkis, tanssikoulun omistaja ja tanssija ja monen musiikkiproduktion koreografi ja sielu. Me tulemme oivallisesti juttuun ja pidän hänen tyylistään ohjata ja piiskata. Tavoitteeni on olla 4.4.2010 timmissä kunnossa ja Jefferyn mielestä asiasta ei ole mitään epäilystä.
Lauantaina meillä on outdoor -päivä. Tapaamme kello 8 aamulla kotini lähellä olevalla Elliotts Beachilla ja minä opetan Jefferylle sauvakävelyä. Hän innostui siitä kovasti ja haluaa nähdä ja kokeilla. Kumpa vielä saisin suomalaisen sauvanvalmistajan innostumaan Intiasta. - Olisi aika veikeää perustaa Madras Nordic Walking Association: siinä olisikin retkikuntaa kun leidit painelisivat sari päällä ja lenkkarit jalassa sauvojen kanssa...
Olen juuri ottanut vuosijäsenyyden Chennain ehkä parhaassa kuntokeskuksessa. Osoite on hyvä ja salilla on jopa webbisivut jossa komeilee treenattuja kansikuvapoikatyyppisiä intialaisnuorukaisia. Sali on ainoa joka tarjoaa kaipaamiani jumppia: bodypumppia, steppiä ja bodycombatia ja jotain niistä jopa lauantaina. Intiassa ei ole yleensä liikuntatarjontaa viikonloppuisin, koska silloin on kuulemma "family time" eikä silloin kuntoilla.
Harjoitustiloissa on ajantasaiset laitteet ja varusteet. Siivoustakaan ei voi moittia. Vessoja on kuitenkin vain yksi ja sen löytääksen pitää kiivetä kierreportaita kattoterassille, jonka perältä löytyy vessa. Minun toiveestani sinne on luvattu hommata vessapaperia.... Intiassa vessapaperi ei ole kovin yleisesti käytössä - hindulaisuuden mukaan tehtävä suoritetaan vedellä jotta chakrat pysyvät auki ja puhtaina. En vain ole vieläkään ymmärtänyt mitä tehdään siinä välissä kun on suihkuteltu ja pitäisi nostaa housut ylös... Koko hienolla salilla on vain kaksi suihkua ja kolme vanerista pukukoppia ja nekin ovat miesten ja naisten yhteiskäytössä. Haikeana muistelen Elixian saunaosastoa...
Olen osallistunut muutamalle aerobic -tunnille. Olen taatusti vanhin kävijöistä ja ainoa joka käyttää korvatulppia. Musiikki on varmaan 150 desibeliä mutta intialaiset rakastavat meteliä ja älämölöä. En enää edes yritä muuttaa sitä, vaan pakkaan oropaxit reppuun.
Pestasin tässä kuntoiluinnossani personal trainerin. En omaehtoisesti saa riittävästi liikuntaa kokoon kun niin moni minulle rakas laji ei vain ole täällä harrastettavissa. Painonpiru hiipii ylöspäin liikunnan puutteessa ja ensimmäistä kertaa elämässäni jopa verenpaine on noussut. Tosin en tiedä voiko Intia nostattaa verenpainetta - sinänsä en halua sitä uskoa koska minä oikeasti viihdyn täällä. Koti on nyt Chennaissa. - Personal trainerini Jeffery on hauska hemmo: melkoinen julkkis, tanssikoulun omistaja ja tanssija ja monen musiikkiproduktion koreografi ja sielu. Me tulemme oivallisesti juttuun ja pidän hänen tyylistään ohjata ja piiskata. Tavoitteeni on olla 4.4.2010 timmissä kunnossa ja Jefferyn mielestä asiasta ei ole mitään epäilystä.
Lauantaina meillä on outdoor -päivä. Tapaamme kello 8 aamulla kotini lähellä olevalla Elliotts Beachilla ja minä opetan Jefferylle sauvakävelyä. Hän innostui siitä kovasti ja haluaa nähdä ja kokeilla. Kumpa vielä saisin suomalaisen sauvanvalmistajan innostumaan Intiasta. - Olisi aika veikeää perustaa Madras Nordic Walking Association: siinä olisikin retkikuntaa kun leidit painelisivat sari päällä ja lenkkarit jalassa sauvojen kanssa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
