Monsuuneista

Monsuunisateet ovat myöhässä. Monsuunisateet ovat tulleet vaikeammin ennustettaviksi. Pääministeri Singh on asettanut erityisen monsuunikomitean seuraamaan tilannetta. Intian "vilja-aittavaltiot" ovat hälytystilassa myöhässä olevien siunaavien sateiden vuoksi. Intia on ollut varsin omavarainen ruoan suhteen mutta nyt tilanne näyttää pahalta. Sateita on ollut mutta ne ovat niukkoja ja monin paikoin myöhässä. Lehtien meteorologiset kartat piirtävät käyriä Intian päälle missä monsuunirajat menevät ja arpovat päivämääriä milloin sateet ehtisivät minnekin. Prosentteja lasketaan innokkaasti: kuinka monta prosenttia vaadittavista sademääristä puuttuu jotta vilja- ja riisisato saataisiin turvatuksi. Koillis-Intian valtiot ovat tärkeitä vilja-aittoja ja siellä on mitattu paljon tavallista korkeampia lämpötiloja jotka yhdistettyinä sateen puuttumiseen kuivattavat maan karrelle.

Maanantai-iltana Delhissä koin elämäni hurjimman sateen. Monsuunikuuro iski täysillä ja neljässä tunnissa satoi 70 mm. Olin liikkeellä tuttavani kanssa autolla ja hetkittäin lähestulkoon pelkäsin autossa: voiko tällä enää päästä eteenpäin? Auto kynti tulvivaa tietä pitkin ja yläpuolella olevalta eritasosillalta tuli auton päälle vettä kuin saavista kaatamalla. "Free car wash" , totesi ystäväni! Rikshakuskit olivat juuttuneet veteen, motoristit taluttivat ajopelejään ja ihmisiä oli sulloutunut kaikkien mahdollisten suojien alle. Monia autoja oli tienposkessa. Toisaalta osa ihmisistä kulki tyynesti kaatosateessa - mihinkäpä sitä olisi loppujen lopuksi voinut paeta.

Eilen illalla Chennaissa aukesi taivas. Olin juuri tullut kotiin ja istuin työhuoneessa koneen ääressä. Yhtäkkiä kuulosti kuin saavista olisi kaadettu vettä. Veden kohina oli ikäänkuin liian lähellä. Kaikkien ikkunoiden ja ovien tiesin olevan kiinni. Säntäsin olohuoneeseen ja näin kuinka yläkerrasta kylpyhuoneen vastaisesta nurkasta tuli suihkuna vettä alakertaan ulko-oven eteen. Mistä ihmeestä vesi tuli: ei siellä mitään ikkunaa ollut! Painelin keittiöön hakemaan ämpäriä: keititönkin lattia lainehti... Eikä ikkuna ollut auki sielläkään. Yläkerran kylpyhuoneessa vettä lorotti allastason päälle: siellä sentään on kaksi ritilöin varustettu ikkuna-aukkoa jotka antavat käytävään. Jollain logiikalla voin ymmärtää sieltä tulevan vettä koska yläkerran kattoterassilta on aukko porraskäytävään. - Oli miten oli, tartuin suomalaiseen sinipiikaan ja kuivattelin lattiaa ja ällöttävän kellanruskeaa vettä kertyi ämpäriin.

Illemmalla sateen hiivuttua kävin ulkona. Takaisin tullessani pihan hämärässä hiipi valtava rotta. Monsuunit tuovat likaa ja saastaa vaikka toisaalta ne ovat maan kasvua siunaavaa sadetta: iltaöinen rotta muistutti siitä että vesi myös tuo mukanaan sairauksia ja saastaa. - Opinpa kollegalta senkin, että monsuuniaikaan ei pidä syödä esimerkiksi pinaattia koska rankat sateet saastuttavat sen lehdet helposti eikä niitä saa ihan puhtaiksi millään.

Nähtäväksi jää säilynkö yhä vatsatauditta: 11 kuukautta Intiassa enkä kertaakaan ole vielä ollut vatsataudin kourissa!

Koivu ja tähti

Varpaiden alla hehkeän vihreä ruoho. Pään päällä huikean sininen taivas. Korvissa mustarastaan helkyttely. - Mustarastaasta tulee isä mieleen...- Kohotan katseeni aamuaurinkoa kohti ja nostan käteni rinnan korkeudelle ja kosketan peukaloilla rintalastaa. Vedän syvään henkeä, nenän kautta tietenkin kuten joogit tekevät! Aloitan aurinkotervehdyksen. Intialaisen aurinkotervehdyksen suomalaisella aamukasteisella nurmikolla. Enkä tunne itseäni omituiseksi. Päinvastoin, oloni on ehjempi ja vahvempi kuin pitkään aikaan.

Viisi päivää ystävien seuraa ja golfia Vierumäen helteisillä viheriöillä. Yhteistä ruoanlaittoa, kuohuviinipullojen poksahtelua ja tarinoiden kertomista. Jokaisella meistä on tarinamme. Istuimme ensimmäisenä iltana ringissä, vain nuotiotuli puuttui, ja kerroimme kukin mitä meille kuului. Tuntui hyvältä jakaa. Tuntui hyvältä kertoa itsestään omalla äidinkielellään. Kotiintulon tunnelma vahvistui. Minun yksi kotini on nyt Intiassa, siellä toisella planeetalla kuten tapaan sanoa. Sielläkin on hyvä sillä sielläkin on lämpöisiä ja hyviä ihmisiä. Se toinen, tai ehkä pitäisi sanoa kuitenkin ensimmäinen koti on Suomessa. Nämä ystävät, juuri tämänsininen kesätaivas, juuri noin lurittava mustarastas ja mansikan makea maku kielellä tekevät kodin.

Pian on vuosi mennyt siitä kun lähdin. Tarkkailen itseäni ja pohdin: olenko muuttunut? Mikä minussa on muuttunut? Golfkentän primitiivireaktiot pieleen mennen väylän jälkeen todistivat karusti että pari kuukautta vanha joogaharrastus ei ole vielä kasvattanut kärsivällisyyttäni mutta sellaista ihmettä ei kai voinut realistisesti odottakaan! Aika monet pranayama - eli hengitysharjoitukset pitänee vielä tehdä. Mukavuudenhaluisemmaksikin olen tullut: en viitsisi millään enää silittää itse ja tavaroiden raahaaminen tuntuu typerältä. Ihmisellä on noita touhuja varten apulainen ja autonkuljettaja. Lounasravintolassa tuuli vei servetin maahan ja tokaisin sitä nostamaan kumartuneelle ystävälle, että "anna olla, ei ole valkoisein ihmisen asia kontata moisten perässä". Arggh, taidan omaksua liian nopeasti kolonialistisen asenteen. Sitä pitää varoa.

Nyt nautin Suomen kesästä, mansikan sileästä pinnasta, ruisleivän miehekkäästä mausta, pohjoisesta valosta. Intia odottaa paikoillaan.

Naisen elämää - Intiassa

En voi olla vertailematta suomalaisen ja intialaisen naisen elämää. Vertailu ei sinänsä vie ketään mihinkään ja on todella helppo hurskastella kuinka meillä on moni asia hyvin ja kuinka Intiassa moni naisen asia on huonosti.

Suomalainen nainen saa pukeutua kuinka lystää. Etelä-Intiassa pidetään perinteistä tiukasti kiinni. Viime viikolla Chennain korkein oikeus päätti, että erään collegen naisopiskelijat saavat pitää kampuksella salwar kameezia (väljät housut, väljä tunika ja huivi peittämässä rintoja) eikä ole pakko enää pukeutua sariin. Yliopiston johto tykkäsi kyttyrää kun oikeus purki heidän dress codensa ja jopa osa vanhemmista puolusti sarin käyttöä. Pukeutumiskoodin tarkoitus on ylläpitää moraalia ja säädyllisyyttä ja estää tyttöjä joutumasta häirinnän kohteeksi. Ikäänkuin väljä salwar kameez nyt olisi kovinkaan monen miehen silmissä alhaisiin ajatuksiin houkutteleva: olen kuullut sitä luonnehdittavan jokaisen lähetyssaarnaajan toiveasuksi... Farkut ovat monessa yliopistossa täysin pannassa koska ne ovat länsimäisen rappeutuneisuuden ja vapaan seksuaalisuuden symboli - tosin eräs naisopiskelija kyseenalaisti lehdessä älykkäästi, onko naisten kärsittävä kielloista ja siten ikäänkuin vapautetaan tiukkoja farkkupeppuja ahneesti tuijottavat pojat ja miehet vastuusta?

Suomessa ei sanota ainakaan ääneen että naista syrjittäisiin työhönotossa. Intiassa työelämän haasteet ovat kuitenkin paljon suurempia ja tasavertaisuustaistelua on vielä paljon jäljellä. Julkisen sektorin virkoihin on olemassa erikoinen kiintiö: hylättyjen naisten kiintiö! Vastikään lehdessä uutisoitiin tapaus, jossa chennailainen opettajan virkaan valittu nainen tuomittiin menettämään virkansa, koska tarkempi tutkinta osoitti, ettei hän ollutkaan hylätty (deserted) vaan eronnut (divorced) omalla suostumuksellaan. Hänen kohtalokseen koitui avioerohakemus jossa oli hänenkin nimensä: näin ollen hän ei ollut oikeutettu virkaan koska hän oli itse myötävaikuttanut eroonsa eikä näin ollen ansainnut työpaikkaa. Mitäs läksi, naisparka - ei ole yhteiskunnan asia työllistää häntä kun on tehnyt noin kevytmielisen valinnan...

Parempiosaisia intialaisnaisia olisi helppo äkikseltään kadehtia: heillä on ydinperhe ja sen lisäksi laajennettu perhe miehen sukulaisineen ja omine vanhempineen. Heillä on palvelijoita, kokkeja ja autonkuljettajia, silittäjiä ja pihanharavoijia. Silti he kuulemma työnsä lisäksi ovat päävastuussa koko isosta perheestä ja palvelusväen manageerauksesta. He tukiopettavat lapsiaan koulujärjestelmässä joka on tosi vaativa ja prässäävä jo ala-asteelta. He huolehtivat että lapsille ja miehelle on eväät valmistettu ja pakattu ja saattavat heidän aamulla liikkeelle. He ohjeistavat palveluskunnan päivän askareisiin, valvovat ja komentavat. He huolehtivat appivanhemmille päivän ateriat ja hoitavat näiden lääkärintarkastukset. He valitsevat usein vaatteet koko perhekunnalle ja hoitavat perheiden sosiaalisen verkoston. Moni tuntemistani varakkaista bramiininaisista haikailee ihan samaa kuin suomalaisetkin siskot elämän ruuhkavuosista: mistä ottaa aikaa itselleen? Heidät on kasvatettu laittamaan aina kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle ja vielä kaiken lisäksi tottelemaan appivanhempien arvomaailmaan. - Ei kuulemma tule kysymykseen hankkia appivanhemmille noutoateriaa lähiravintolasta jos itse on matkoilla tai muuten vain väsynyt manageeraamaan perheen huoltoa! - Anoppi on täällä melkoinen voimahahmo: varakas ja maailmaan nähnyt vuokraemäntäni kertoi kuinka anoppi pöyristyi siitä, että hänen poikansa kertoi valmistavansa vaimolleen aamukahvin. Anoppi ryhtyi oikaisemaan vääristynyttä tilannetta: pelastaakseen 45 vuotiaan poikansa anopin mielestä nöyryyttävältä tehtävältä anoppi nykyisin lähettää yläkerran asunnostaan pojalleen oman palvelijansa valmistaman kahvin! -

Intialaisen naisen elintila on jotenkin pienempi ja kapeampi kuin suomalaisen siskon. Mutta intialaisen naisen turvaverkko on myös paljon laajempi kuin suomalaisen. Intialainen nainen on mielestäni naisellisempi kuin pohjoinen sisarensa: hän kantaa kuninkaallisesti silkkisarinsa ja paksut kultaiset käätynsä ja korunsa. Tuulipuku ja lenkkarit ovat kovin kaukana hänen maailmastaan...