Intialainen sanomalehti kertoo päivittäin mitä hurjempia tarinoita. Paljon asiallisiakin juttuja mutta paljon myös tragedioita: päivittäin uutisoidaan itsemurhia jotka taitavat useimmiten olla joko hirttäytymisiä tai itsensä elävältä polttamisia. Kerosiini on kaamea aine... Itsemurhaan johtaa milloin suuret tappiot osakekaupassa, milloin se että vaimo on patistanut työtöntä miestään työnhakuun, milloin se että aviomies ei ole antanut tarpeeksi talousrahaa tai se etteivät vanhemmat ole antaneet nuoren tytön avioitua rakastamansa miehen kanssa.
Tämän viikon ehdottomasti korneimman tarinan luin eilen kampaajantuolissa: tässä järjestettyjen avioliittojen maassa oli jopa narttukoira vihitty ihmisen kanssa. Eikä siinä kaikki: "sulhanen" oli 18 kk ikäinen poikavauva. Koillis-Intian heimokulttuurissa oli tempaistu korni hääseremonia jossa narttukoira oli kuulemma koristeltu morsiamen tavoin ketjuin ja helyin, tosin vain hopeisin! Selitys vihkiseremonialle oli kuulemma se, että kyseistä poikalasta haluttiin tällä toimituksella varjella joutumasta tiikerin ruoaksi. - Tuohon nyt ei enää paljon voi mitään sanoa - ei ollut edes aprillipäivä...
perjantai 27. helmikuuta 2009
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
Tropiikin talvesta - eilen 35,8 C
Tammikuussa ulkosalla oli iltaisin leppoisaa. Illalla lähikaupassa käynti ei nostattanut hikeä pintaan. Suomesta tuotu ulkolämpömittari näytti iltaisin 21 Celsius-astetta. Päivisin oli silloinkin toki lämmintä, kymmenkunta astetta enemmän. Intialaisilla näkyi iltaisin ja aamuisin hassuja pipontapaisia jotka vielä laitetaan nyörillä leuan alta kiinni. Paljasjalkaisilla pikkulapsilla saattoi olla villainen kommandopipo silmillä. - Lehdissä varoiteltiin kylmästä ilmasta ja annettiin vinkkejä vilustumisen estämiseen. - Hulluja nämä intialaiset, ajatteli suomalainen.
Viimeisen viikon aikana on tullut kesä. Eilen oli kuumin helmikuun päivä sitten vuoden 1927. -Täältä taitaa puuttua kevät. Se siunattu valonkyllästämä huikea ajanjakso jolloin metsä pukeutuu vähitellen hentoon vihreään. - Kesä tuli ja päivän maksimilämpötila on 35 astetta. Ilma on pakahduttavan kostea ja vaatteet liimautuvat ihoon sillä lyhyellä matkalla mikä menee autosta sisälle. - Eilen aamulla olin kuudelta sauvakävelyllä ja vartissa hiukset olivat ihan hiestä märät. Tajuan että kävelylle ei kannata enää paljon aamuseitsemän jälkeen havitella.
Kaikki pelottelevat minua huhtikuusta jolloin elohopea kipua jopa 45 asteeseen. Lonely Planetkin sen tietää: se kuvaa Chennaita pätsiksi - "Chennai is hot as hell"! Jotenkin en jaksa uskoa etteikö täällä pärjäisi: onhan minulla ilmastointi kotona, toimistolla ja autossa. Öisin heräilen jo nytkin milloin säätämään tuuletinta, milloin laittamaan hetkeksi ilmastointia.
Vaatetuspuolella on varustelu menossa: ompelutan puuvillaisia intialaisasuja, salwar kameezeja joissa on tunika ja väljät housut. Tarkoituksenmukaisuus sanelee garderoobin. Muutenkin länsivaatteet kuluvat ja nuhjaantuvat täällä huimaa vauhtia. Lieneekö pesulan myrkyt osasyyllisiä mutta joka paikassa nyt kertakaikkiaan on likaa ja pölyä niin valtavasti, että valkoisen jakun käyttökerta pesetyksen välillä on tasan yksi.
Minä olen aina uhonnut että haikara teki navigointivirheen huhtikuussa 1960 pudottaessaan minut Helsinkiin. Että oikeastaan oli tarkoitus jonnekin lämpimään. Nyt sekin sitten tulee todistetuksi. Että onko minusta tropiikin asukiksi. Mot.
Viimeisen viikon aikana on tullut kesä. Eilen oli kuumin helmikuun päivä sitten vuoden 1927. -Täältä taitaa puuttua kevät. Se siunattu valonkyllästämä huikea ajanjakso jolloin metsä pukeutuu vähitellen hentoon vihreään. - Kesä tuli ja päivän maksimilämpötila on 35 astetta. Ilma on pakahduttavan kostea ja vaatteet liimautuvat ihoon sillä lyhyellä matkalla mikä menee autosta sisälle. - Eilen aamulla olin kuudelta sauvakävelyllä ja vartissa hiukset olivat ihan hiestä märät. Tajuan että kävelylle ei kannata enää paljon aamuseitsemän jälkeen havitella.
Kaikki pelottelevat minua huhtikuusta jolloin elohopea kipua jopa 45 asteeseen. Lonely Planetkin sen tietää: se kuvaa Chennaita pätsiksi - "Chennai is hot as hell"! Jotenkin en jaksa uskoa etteikö täällä pärjäisi: onhan minulla ilmastointi kotona, toimistolla ja autossa. Öisin heräilen jo nytkin milloin säätämään tuuletinta, milloin laittamaan hetkeksi ilmastointia.
Vaatetuspuolella on varustelu menossa: ompelutan puuvillaisia intialaisasuja, salwar kameezeja joissa on tunika ja väljät housut. Tarkoituksenmukaisuus sanelee garderoobin. Muutenkin länsivaatteet kuluvat ja nuhjaantuvat täällä huimaa vauhtia. Lieneekö pesulan myrkyt osasyyllisiä mutta joka paikassa nyt kertakaikkiaan on likaa ja pölyä niin valtavasti, että valkoisen jakun käyttökerta pesetyksen välillä on tasan yksi.
Minä olen aina uhonnut että haikara teki navigointivirheen huhtikuussa 1960 pudottaessaan minut Helsinkiin. Että oikeastaan oli tarkoitus jonnekin lämpimään. Nyt sekin sitten tulee todistetuksi. Että onko minusta tropiikin asukiksi. Mot.
maanantai 23. helmikuuta 2009
Sydänpommi tikittää Intiassa
Intialaiset taitavat olla sairasta kansaa. Intian keskiluokka kasvaa lähes 50 miljoonalla ihmisellä vuosittain. Vauraus ja kuluttaminen lisääntyvät. Äärimmäisyyksien riivaamassa kehitysmaassa pieni ylimääräinen pyöreys vartalossa on pikemminkin mairittelevaa: on varaa syödä hyvin, kuluttaa ja istua paikallaan - joku muu polkee riksaa - tai ajaa autoasi. Intiassa on Maailmanterveysjärjestön ennusteiden mukaan vuonna 2012 yli 60 prosenttia maailman sydänsairaista. Tätä nykyä 30 miljoonaa intialaista sairastaa sydänsairauksia. Sydäninfarkti iskee intialaisiin keskimäärin kymmenen vuotta nuorempana kuin länsimaisiin, eli keskimäärin 45 -vuotiaana. Toinen tikittävä pommi on diabetes: se on kroonisista, ei-tarttuvista taudeista sydän- ja verisuonitautien ohella räjähdysmäisesti kasvava kansantauti. Molemmille ennustetaan synkimmissä skenaarioissa lähes epidemisiä ulottuvuuksia.
Sydäntaudit ja diabetes eivät ole vain vaurastuneen keski- ja yläluokan ongelma vaan myös köyhä maaseutuväestö kärsii samoista(kin) sairauksista. Köyhien, kurjissa hygieniaolosuhteissa elävien riesana ovat lisäksi tartuntataudit joista tuberkuloosi on yhä iso tappaja. Intialaisilla on todettu geneettinen alttius sekä diabetekseen että sydäntauteihin. Iso riskitekijä on intialaisten taipumus kerätä rasvaa erityisesti vatsanseudulle. Samoin ilmansaasteiden epäillään lisäävän sairastumisriskiä. Intialaisten tautiprofiili lähenee huimaa vauhtia länsimaista profiilia - kehitysmaille tyypilliset tarttuvat taudit ovat toki todellisuutta mutta ne iskevät lähinnä köyhiin. Elintapasairaudet puolestaan eivät säästä köyhiäkään - yllättävää ehkä! Intian elintason kasvua ja kasvun vauhtia kuvastaa ehkä parhaiten se, että intialaisten eliniänodote on nykyisin 63 vuotta, kun se vielä vuonna 1940 oli 41 vuotta!
Terveydenhuollon infra ja palvelut laahavaat ankarasti kysynnän ja tarpeen perässä. 70 prosenttia Intian lääkäreistä asuu suurkaupungeissa, joissa puolestaan asuu vain 25 prosenttia väestöstä. Intiassa ei ole kansallista sairausvakuutusjärjestelmää eikä yhteiskunnan tarjoamaa muutakaan turvaverkkoa: sairastuessasi olet suvun ja perheen armoilla. Intiassa lasketaan sairasajan kuluja eri kaavalla kuin Suomessa: aikuinen poika tai tytär jää töistä pois kun äiti, isä tai anoppi sairastuu. Intiassa laki takaa työntekijälle tietyn määrän vuosilomapäiviä ja sen lisäksi maan tapaan kuuluu että työnantaja myöntää ns. casual leave - päiviä kompensoimaan lähiomaisten sairastumisesta johtuvia työstäpoissaoloja.
Naisten terveydenhuollossa olisi vielä valtavasti työtä. Vuodessa lähes 80 000 naista kuolee synnytyksen yhteydessä tai heti sen jälkeen syntyneisiin komplikaatioihin ja miljoona vauvaa menehtyy pian syntymänsä jälkeen. Neuvolatoimintaa ei ole: sadattuhannet naiset synnyttävät lapsen käymättä kertaakaan lääkärissä tai terveydenhoitajalla. Palveluita ei ole saatavilla tai niihin ei ole varaa - lisäksi naisen seksuaalisuuteen ja synnyttämiseen liittyy yhä erilaisia tabuja ja uskomuksia jotka erityisesti maaseudun köyhissä oloissa vaikeuttavat ammattiavun antamista ja saamista. Lisäksi tyttösikiöiden osa on paikoin surullinen: poika on Intiassakin vanhempiensa vanhuuden turva ja vakuutus - siksi uskomattomia määriä tyttösikiöitä lähdetetään ja tyttövauvoja hylätään vastasyntyneinä tienposkeen ja porttien pieleen.
Intia on yksi nousevia terveysturismimaita. Länsimaista ja Persianlahden maista tullaan Intiaan ostamaan halvalla ohitusleikkauksia, ortopedisia leikkauksia, kaihileikkauksia, plastiikkakirurgisia toimenpiteitä. Intian sairaaloita kilpavarustellaan rikkaiden potilaiden toivossa. Intian lääkäreitä ja hoitajia koulutetaan hygieniassa, hoitoprosessissa ja potilaan kohtaamisessa. Matkanjärjestävät rakentavat palvelupakettejaan: osta ohitusleikkaus mumbailaisessa huippusairaalassa ja vietä toipilasaikasi Keralan beach resourtissa! - Osallistuin terveydenhuoltoalan seminaariin jossa intialainen lääkäri kysyi aiheellisesti, onko oikein että unohdetaan ne miljoonat oman maan köyhät ja sairaat joille ei ole mitään palveluja tarjolla? -
Yksityissairaalat ovat tietenkin liiketoimintayksiköitä ja julkinen puoli ei yksinään pysty vastaamaan suureen huutoon. Intiassa on pyritty rakentamaan erilaisia public-private partnershippejä perusterveydenhuollon turvaamiseksi mutta yritykset eivät ole lähteneet useinkaan lentoon. Seminaarissa tuotiin esille että menestyksekkääseen kuvioon tarvittaisiin kolmanneksi toimijaksi kansalaisjärjestöt, joiden rooli Intiassa on merkityksellinen. Kolmannen sektorin panostus on varmaan korvaamaton nimenomaan palveluiden ja oppimisen siirtämisessä maaseudun köyhien ja oppimattomien pariin. Siellä tarvitaan viestinviejää jolla on paikallisen kielen taito ja kyky kommunikoida paikallisten heimojen kanssa heidän kultturinsa mukaisesti. Juuri kansalaisjärjestöjen aktiivit ovat usein näitä etulinjan toimijoita ja tekijöitä.
Näiden suurien numeroiden ja suurien ongelmien edessä ei voi kuin taivastella sitä, että Suomessa naristaan terveyskeskusmaksuista tai arvostellaan julkisen terveydenhuollon palveluita. Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen hyvin...
Sydäntaudit ja diabetes eivät ole vain vaurastuneen keski- ja yläluokan ongelma vaan myös köyhä maaseutuväestö kärsii samoista(kin) sairauksista. Köyhien, kurjissa hygieniaolosuhteissa elävien riesana ovat lisäksi tartuntataudit joista tuberkuloosi on yhä iso tappaja. Intialaisilla on todettu geneettinen alttius sekä diabetekseen että sydäntauteihin. Iso riskitekijä on intialaisten taipumus kerätä rasvaa erityisesti vatsanseudulle. Samoin ilmansaasteiden epäillään lisäävän sairastumisriskiä. Intialaisten tautiprofiili lähenee huimaa vauhtia länsimaista profiilia - kehitysmaille tyypilliset tarttuvat taudit ovat toki todellisuutta mutta ne iskevät lähinnä köyhiin. Elintapasairaudet puolestaan eivät säästä köyhiäkään - yllättävää ehkä! Intian elintason kasvua ja kasvun vauhtia kuvastaa ehkä parhaiten se, että intialaisten eliniänodote on nykyisin 63 vuotta, kun se vielä vuonna 1940 oli 41 vuotta!
Terveydenhuollon infra ja palvelut laahavaat ankarasti kysynnän ja tarpeen perässä. 70 prosenttia Intian lääkäreistä asuu suurkaupungeissa, joissa puolestaan asuu vain 25 prosenttia väestöstä. Intiassa ei ole kansallista sairausvakuutusjärjestelmää eikä yhteiskunnan tarjoamaa muutakaan turvaverkkoa: sairastuessasi olet suvun ja perheen armoilla. Intiassa lasketaan sairasajan kuluja eri kaavalla kuin Suomessa: aikuinen poika tai tytär jää töistä pois kun äiti, isä tai anoppi sairastuu. Intiassa laki takaa työntekijälle tietyn määrän vuosilomapäiviä ja sen lisäksi maan tapaan kuuluu että työnantaja myöntää ns. casual leave - päiviä kompensoimaan lähiomaisten sairastumisesta johtuvia työstäpoissaoloja.
Naisten terveydenhuollossa olisi vielä valtavasti työtä. Vuodessa lähes 80 000 naista kuolee synnytyksen yhteydessä tai heti sen jälkeen syntyneisiin komplikaatioihin ja miljoona vauvaa menehtyy pian syntymänsä jälkeen. Neuvolatoimintaa ei ole: sadattuhannet naiset synnyttävät lapsen käymättä kertaakaan lääkärissä tai terveydenhoitajalla. Palveluita ei ole saatavilla tai niihin ei ole varaa - lisäksi naisen seksuaalisuuteen ja synnyttämiseen liittyy yhä erilaisia tabuja ja uskomuksia jotka erityisesti maaseudun köyhissä oloissa vaikeuttavat ammattiavun antamista ja saamista. Lisäksi tyttösikiöiden osa on paikoin surullinen: poika on Intiassakin vanhempiensa vanhuuden turva ja vakuutus - siksi uskomattomia määriä tyttösikiöitä lähdetetään ja tyttövauvoja hylätään vastasyntyneinä tienposkeen ja porttien pieleen.
Intia on yksi nousevia terveysturismimaita. Länsimaista ja Persianlahden maista tullaan Intiaan ostamaan halvalla ohitusleikkauksia, ortopedisia leikkauksia, kaihileikkauksia, plastiikkakirurgisia toimenpiteitä. Intian sairaaloita kilpavarustellaan rikkaiden potilaiden toivossa. Intian lääkäreitä ja hoitajia koulutetaan hygieniassa, hoitoprosessissa ja potilaan kohtaamisessa. Matkanjärjestävät rakentavat palvelupakettejaan: osta ohitusleikkaus mumbailaisessa huippusairaalassa ja vietä toipilasaikasi Keralan beach resourtissa! - Osallistuin terveydenhuoltoalan seminaariin jossa intialainen lääkäri kysyi aiheellisesti, onko oikein että unohdetaan ne miljoonat oman maan köyhät ja sairaat joille ei ole mitään palveluja tarjolla? -
Yksityissairaalat ovat tietenkin liiketoimintayksiköitä ja julkinen puoli ei yksinään pysty vastaamaan suureen huutoon. Intiassa on pyritty rakentamaan erilaisia public-private partnershippejä perusterveydenhuollon turvaamiseksi mutta yritykset eivät ole lähteneet useinkaan lentoon. Seminaarissa tuotiin esille että menestyksekkääseen kuvioon tarvittaisiin kolmanneksi toimijaksi kansalaisjärjestöt, joiden rooli Intiassa on merkityksellinen. Kolmannen sektorin panostus on varmaan korvaamaton nimenomaan palveluiden ja oppimisen siirtämisessä maaseudun köyhien ja oppimattomien pariin. Siellä tarvitaan viestinviejää jolla on paikallisen kielen taito ja kyky kommunikoida paikallisten heimojen kanssa heidän kultturinsa mukaisesti. Juuri kansalaisjärjestöjen aktiivit ovat usein näitä etulinjan toimijoita ja tekijöitä.
Näiden suurien numeroiden ja suurien ongelmien edessä ei voi kuin taivastella sitä, että Suomessa naristaan terveyskeskusmaksuista tai arvostellaan julkisen terveydenhuollon palveluita. Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen hyvin...
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
Lähtemisestä
Pään päällä humisee tuuletin. Ovi on auki ja terassilta tulee vilvoittava tuulenvire Bengalinlahdelta. Makaan vatsallani ja intialainen hieroja aloittaa varpaistani. Yritän rentoutua - olen aina ollut herkkä kutiamaan. Taitavakätinen pieni intialaisdaami hieroo pohkeita jännittävillä pyörittävillä liikkeillä. Tunnen kuinka kiireisten viikkojen, pitkien päivien ja raskaiden ajatusten uuvuttama kroppani alkaa sulaa ja antautua. Ihan yhtäkkiä, varoittamatta kyyneleet tulevat. Tulevat valtoimenaan silmäluomien alta ja imeytyvät peittoon. - Minä, tytär, olen täällä kaukana trooppisen meren rannalla. Vieraassa maisemassa, vieraissa tuoksuissa, vieraissa käsissä.
Suomessa, kaukana, pohjoisen talvessa vuoteella on isä. Hän on tutussa maisemassa, tutuissa tuoksuissa, tutuissa käsissä. Sisko oli ollut käymässä. Kertoi isän käpertyneen vuoteelle kuin sikiöasentoon. Kuulemma tästä elämästä lähtevät asettuvat samaan asentoon josta ovat tähän elämään tulleet.
Jo pitkään minä, isäni esikoinen, olen tiennyt että nämä päivät tulevat. Nämä päivät jolloin isä alkaa irtautua tästä elämästä. Nämä päivät jolloin minä yritän tarrautua elämään kiinni - löytää siihen uusia kiinnikkeitä täällä kaukana lapsuuden mansikkapaikoista. Mansikkapaikoista joissa isän turvallinen hahmo oli alati läsnä. Isä joka pujotti metsämansikat timotein varteen. Isä joka veisti pillin pajupuusta. Isä joka irroitti ahvenen koukusta. Isä joka rakensi majan puuhun.
Tapahtuu niin isoja asioita että niistä kertomiseen on vaikea löytää sanoja. On vain uskottava että jokaisella matkalla on määränsä. Ja että lähtö on lähtijälle aina hyvä. Me rinnalla kulkeneet, vaimot, äidit, tyttäret, pojat, ystävät voimme vain siunata lähtijää.
Suomessa, kaukana, pohjoisen talvessa vuoteella on isä. Hän on tutussa maisemassa, tutuissa tuoksuissa, tutuissa käsissä. Sisko oli ollut käymässä. Kertoi isän käpertyneen vuoteelle kuin sikiöasentoon. Kuulemma tästä elämästä lähtevät asettuvat samaan asentoon josta ovat tähän elämään tulleet.
Jo pitkään minä, isäni esikoinen, olen tiennyt että nämä päivät tulevat. Nämä päivät jolloin isä alkaa irtautua tästä elämästä. Nämä päivät jolloin minä yritän tarrautua elämään kiinni - löytää siihen uusia kiinnikkeitä täällä kaukana lapsuuden mansikkapaikoista. Mansikkapaikoista joissa isän turvallinen hahmo oli alati läsnä. Isä joka pujotti metsämansikat timotein varteen. Isä joka veisti pillin pajupuusta. Isä joka irroitti ahvenen koukusta. Isä joka rakensi majan puuhun.
Tapahtuu niin isoja asioita että niistä kertomiseen on vaikea löytää sanoja. On vain uskottava että jokaisella matkalla on määränsä. Ja että lähtö on lähtijälle aina hyvä. Me rinnalla kulkeneet, vaimot, äidit, tyttäret, pojat, ystävät voimme vain siunata lähtijää.
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Valentine's Day in India - dekadentin länsimaisuuden ilmentymä
Kauppojan ikkunoissa on pinkkejä ja punaisia sydämiä. Äitelän romanttisia kortteja ja pikkulahjoja tursuaa paperikaupoissa. Ystävänpäivän amerikkalainen muoto eli Valentine's Day on tullut Intiaan ja tästä eivät kaikki pidä: perinteistä intialaista arvomaailmaa kunnioittavien intialaisten mielestä koko juhla kannustaa irtosuhteisiin ja kevytkenkäisiin "muka-rakkauksiin". Monin paikoin pelätään että äärihindut iskevät sydänkorttikauppoihin ja ravintoloihin, jotka ovat ilmoittaneet järjestävänsä Valentinen päivän juhlia. - Olipa ystävänpäivän tarpeellisuudesta ja syvällisyydestä mitä mieltä tahansa, täkäläinen suhtautuminen tuntuu rajusti liioitellulta: voiko sydänkortti mielitietylle tai omalle kullalle olla intialaisia perusarvoja rapauttavaa...
Intiassa keskustellaan mediassa väkevästi naisten oikeudesta käydä pubeissa, juoda alkoholia, puhua tuntemattomien miesten kanssa ilman hakatuksi tulemista, miehen ja naisen oikeudesta kävellä julkisesti käsi kädessä ja osoittaa hellyyttä. Osa keskustelijoista on pöyristynyt äärihindulaisuuden vahvasta kannanotosta että naisen pitää muistaa paikkansa ja alistua miehen ja veljien ja isän tahtoon. Yllättävän monet haastatellut nuoretkin miehet pitävät pohjimmiltaan hyvänä sitä, että vanhoja arvoja vaalitaan. Naiset tuntuvat enemmän kapinoivan mutta moni heistä ei uskalla antaa nimeään ja kasvojaan puheenvuoroilleen. -
Julkinen hellyydenosoittaminen on Intiassa kielletty. Laki määrittelee siveettömän käytöksen ja sen tunnusmerkiksi riittää suudelma julkisella paikalla! Tosin Delhin korkein oikeus on tehnyt kiinnostavan ennakkopäätöksen: syytettä ei nosteta mikäli suutelijat ovat naimisissa keskenään. Kihlatun morsiamen suutelemisesta voi häkki heilahtaa - jeesus sentään... Syystäkin kysytään, pitääkö vihkitodistusta kantaa mukana siltä varalta että hellyydenpuuska iskee. Lain mukaan hallitsemattomasta intohimoisuudesta voi seurata jopa kolmen kuukauden vankilatuomio tai sakot ja ilmeisesti kielisuudelmasta jopa molemmat=)
Lakia puolustavat sanovat, että avioparilla ei voi olla tarvetta suudella julkisesta koska heillä on mahdollisuuksia toteuttaa tarpeitaan kodin seinien sisäpuolellakin. Naimattomien taas ei pidä edetä niin pitkälle että suuteluun olisi tarvetta. Poliisille käydään helposti valittamassa jos puistoissa tai beacheilla hellitellään, mutta vain mikäli kyse on naisen ja miehen välisestä asiasta. Länsimaisin silmin on äärimmäisen kornia, että miehet voivat kävellä käsikädessä ja toisiaan hellästi käsivarresta hyväillen ilman että siihen poliisi puuttuu! Ja näin maassa jossa homoseksuaalisuus on yhä rikos. Tosin se on rikos vain miesten välillä: lesboutta ei mainita laissa koska intialaisen tekopyhän käsityksen mukaan sellaista ei ole. - Chennaissa avattiin viikko sitten koko Intian ensimmäinen lesbojen help line: sen ylläpitäjät ovat yllättyneet kuinka paljon sinne on tulvinut soittoja naisilta, jotka vasta nyt uskaltavat nostaa äänensä elettyään stigmatisoituina tai suuntautumistaan kaikin keinoin peitelleinä. Tosin puhelimeen on soiteltu paljon myös uhkailusoittoja: monelle on liikaa moisen palvelun perustaminen.
Julkisuudessa debatoidaan, vuoroin puolustetaan ja vuoroin vaaditaan uudistumista ja sopeutumista uuteen ajattelutapaan. Jossain muualla tehdään: ihan kaupunkilaisjärjestyksellä intialaiset ovat kaikkea muuta kuin pidättäytyväisiä - yli miljardi ihmistä ja alati kasvava väestö kertovat omaa kieltään - ainakin sen että poliiseja on liian vähän populaatioon nähden!
Intiassa keskustellaan mediassa väkevästi naisten oikeudesta käydä pubeissa, juoda alkoholia, puhua tuntemattomien miesten kanssa ilman hakatuksi tulemista, miehen ja naisen oikeudesta kävellä julkisesti käsi kädessä ja osoittaa hellyyttä. Osa keskustelijoista on pöyristynyt äärihindulaisuuden vahvasta kannanotosta että naisen pitää muistaa paikkansa ja alistua miehen ja veljien ja isän tahtoon. Yllättävän monet haastatellut nuoretkin miehet pitävät pohjimmiltaan hyvänä sitä, että vanhoja arvoja vaalitaan. Naiset tuntuvat enemmän kapinoivan mutta moni heistä ei uskalla antaa nimeään ja kasvojaan puheenvuoroilleen. -
Julkinen hellyydenosoittaminen on Intiassa kielletty. Laki määrittelee siveettömän käytöksen ja sen tunnusmerkiksi riittää suudelma julkisella paikalla! Tosin Delhin korkein oikeus on tehnyt kiinnostavan ennakkopäätöksen: syytettä ei nosteta mikäli suutelijat ovat naimisissa keskenään. Kihlatun morsiamen suutelemisesta voi häkki heilahtaa - jeesus sentään... Syystäkin kysytään, pitääkö vihkitodistusta kantaa mukana siltä varalta että hellyydenpuuska iskee. Lain mukaan hallitsemattomasta intohimoisuudesta voi seurata jopa kolmen kuukauden vankilatuomio tai sakot ja ilmeisesti kielisuudelmasta jopa molemmat=)
Lakia puolustavat sanovat, että avioparilla ei voi olla tarvetta suudella julkisesta koska heillä on mahdollisuuksia toteuttaa tarpeitaan kodin seinien sisäpuolellakin. Naimattomien taas ei pidä edetä niin pitkälle että suuteluun olisi tarvetta. Poliisille käydään helposti valittamassa jos puistoissa tai beacheilla hellitellään, mutta vain mikäli kyse on naisen ja miehen välisestä asiasta. Länsimaisin silmin on äärimmäisen kornia, että miehet voivat kävellä käsikädessä ja toisiaan hellästi käsivarresta hyväillen ilman että siihen poliisi puuttuu! Ja näin maassa jossa homoseksuaalisuus on yhä rikos. Tosin se on rikos vain miesten välillä: lesboutta ei mainita laissa koska intialaisen tekopyhän käsityksen mukaan sellaista ei ole. - Chennaissa avattiin viikko sitten koko Intian ensimmäinen lesbojen help line: sen ylläpitäjät ovat yllättyneet kuinka paljon sinne on tulvinut soittoja naisilta, jotka vasta nyt uskaltavat nostaa äänensä elettyään stigmatisoituina tai suuntautumistaan kaikin keinoin peitelleinä. Tosin puhelimeen on soiteltu paljon myös uhkailusoittoja: monelle on liikaa moisen palvelun perustaminen.
Julkisuudessa debatoidaan, vuoroin puolustetaan ja vuoroin vaaditaan uudistumista ja sopeutumista uuteen ajattelutapaan. Jossain muualla tehdään: ihan kaupunkilaisjärjestyksellä intialaiset ovat kaikkea muuta kuin pidättäytyväisiä - yli miljardi ihmistä ja alati kasvava väestö kertovat omaa kieltään - ainakin sen että poliiseja on liian vähän populaatioon nähden!
torstai 5. helmikuuta 2009
Unelmia ja toimistohommia intialaisittain
Ikkunasta avautuu huikea maisema Bengalinlahdelle. Yli 13 kilometriä pitkä Marina Beach levittäytyy silmien eteen palmujen reunustamana ja lahtea kyntää kiikkerännäköisten kalastajaveneiden armada. - Muutimme lauantaina uuteen toimistoon ja bonuksena on ainutlaatuinen maisema. Tosin jos katsoo tarkemmin toimistotornin ja beachin välistä kaistaletta, niin täysin järjenvastaisesti ja vastoin kaikkia ansaintamalleja alueella rehottaa iso slummialue. Rähjäisiä pystyynhomehtuneita betonilaatikoita ja välissä lehtikattoisia aaltopellistä ja herratiesmistä kyhättyjä hökkeleitä. Keskellä on pienoinen moskeija ja tasaisin välein meille Beliciaa Towersin kahdeksanteenkin kerrokseen kuuluu mullahin huuto... Slummialueelle veisi tie pitkän mutkan kautta ja niinpä voin ikkunasta ällistellä kuinka slummin asukit kahlaavat kotiin vyötäröön ulottuvassa vedessä. Oikotie sekin...
Vanha toimistomme sijaitsi aika kulahtaneessa talossa, Chennain vilkkaimman kadun varressa katutasossa, lähes ikkunattomassa tilassa. Katto oli niin matala, että yletyin siihen loistavasti sormillani - ja niinpä jokapäiväisen puolentoistatunnin sähkökatkon aikana sisälämpötila hätisteli 40 astetta. Takapiha oli saastainen ja roskainen ja pikkuinen keittiö ja vessa siinä kunnossa, että olin designkenkineni aivan väärältä planeetalta.
Unelmani toteutui: viisi kuukautta muuttoni jälkeen siirryimme toimistohotelliin ja kaikki arjen isommat ja pienemmät vastoinkäymiset olisivat ohi. Niin minä kuvittelin... Toimistoa haettiin sympaattisen ja erittäin ammattitaitoisen välittäjän kanssa. Sopimusta väännettäessä oivallinen välittäjämme Sudipto tinkasi autopaikan samaan hintaan, suostutteli vaatimuksestani toimistohotellin pomon siihen, että kokolattiamatto vaihdetaan puulattiaksi ja että seinät maalataan edellisen vuokralaisen jäljiltä. Minä kävin kuvaamassa paikkoja ja mittaamassa ja suunnittelemassa. Kiireessä saatiin vain yksi lattimateriaalivaihtoehto: italialainen ebenpuinen puulattia, jonka puhtaanapitämisestä Intian pölyssä uumoilin hankaluuksia. Mutta mikä tahansa oli parempi vaihtoehto aiempi karmea kakanruskea tahrainen kokolattimatto.
Muuttopäivänä moni totuus valkeni. Seinät oli kyllä maalattu, mutta sen jälkeen lattianlaittajat olivat tulleet paikalle ja seinissä oli monta mustaa käpälänjälkeä. Lattia oli kyllä kaunista tummanruskeaa lankkua mutta lattiaan oli nirhattu sahalla viisi rosoista aukkoa, joissa on sähköpistokkeet. Toimistohuonetta koristavat lähes seinänkokoiset ikkunat, mutta niihin oli roiskittu iloisesti maalia - mitäpä moisia suojaamaan. Joidenkin ihmesäännösten mukaan ikkunan lähelle ei saa laittaa kalusteita eikä siinä saa kävellä, joten lattiahemmot olivat kohottaneet lattiaa noin 40 sentin leveydeltä ja laittaneet puolipyöreän listan päälle: siihen kaatuivat minun optimaaliseen tilankäyttöön perustuneet kalustussuunnitelmani.... Argghh... Noiduin kuin turkkilainen kiirettäni, joka esti minua menemästä paikalle valvomaan lattianlaittoa. Niinpä. Läksy tämäkin.
Toimistohotellissa kun olemme, niin jaamme vessat muiden firmojen kanssa. Se on hyvä, että vessaan on pitkä matka: tulee hyötyliikuntaa. Tosin täytyy toivoa että toistaiseksi ongelmaton vatsani jatkaa samaan tahtiin... Minä nostin heti äläkän kun vessan ovissa ei lue että sielä on vessa. Intialaiset keikuttivat päätään hassusti - kuten heillä on tapana - kun ällistelin kyltin puutetta. Heidän mukaansa ovi avataan ja tilanne tarkistetaan jollei ole kylttiä. Ilmoitin ettei minulla ole minkäänlaisia intohimoja löytää itseäni tamilien pisuaarista... Naisten vessassa on huima kuvallinen ohjeistus kuinka käyttää länsimaista vessaa: siinä on ruksattu vaihtoehto jossa pissijä seisoo wc-istuimella ja kuvattu hymynaaminen pissijä somasti istuma-asennossa! Reikälattiainen malli on "Indian wc" ja paperin asemesta täällä käytetään vielä ämpäriä ja muovikannua. En edes halua tietää tarkkaan kuinka operaatio suoritetaan...
Yhteiskeittiössä on kahvikone, jota varten on erikseen kahvikonepoika. Sama kahvikonepoika pesee kupit. mutta ei kuivaa niitä. Sama kahvikonepoika istuu lounasaikaan pienen keittiön lattialla ja syö sanomalehtipaperille levitettyä lounastaan - käsin tietenkin. Kaipa sanomalehti käy banaaninlehdestä, jota täällä perinteisesti käytetään lautasen asemesta.
Arvelen, että toimistohotellin siivoojapojat kiroavat karmaansa kun saivat suomalaisen madamen nurkkiinsa. Katselin muuttopäivänä kun kaksi noin 14 -vuotiaan oloista poikaa teki siivoa: toinen lakaisi "noita"luudalla keskilattiaa ja toinen huiski kuivalla tahraisella keittiöpyyhkeellä pöytätasoja. - Edellisen toimiston siivoojan meininkiä katselleeni olin varustautunut: minulla oli mukana mikrokuituliinoja ja puulattialla tarkoitettu sinipiika! Skädäm: aloitin välittömästi sinipiikakurssin ja pölynpyyhintakurssin! Sain varmasti hullunpaperit, mutta se on pieni hinta siitä, että nyt pojat jo varsin asiallisesti saavat lattian kuntoon - semminkin kun eilen imurikin palautui korjaamolta. Imuri on vielä harvinainen laite intialaisessa siivouskalustossa eli siltä osin pääsimme parempiin oloihin!
Totuttelemme uusiin oloihin: maisema antaa tilan ja avaruuden tunnetta ja pikkuhiljaa tavarat löytävät paikkansa. Tänään sain jääkaapin kytkettyä päälle: ensi viikolla vien samppanjaa toimistolle - olkoon se länsimainen tapa juhlistaa uutta toimistoa. Ehkä kutsumme seinänaapurinkin, yhtä aikaa muuttaneen web-arkkitehtuuritoimiston, jonka äijät kailottavat minun "kulmahuoneeni" seinän takana niin että raikuuu. Mukavia heeboja, huutakoon pois - Intiassa nyt vain on melua niin pahuksen paljon enemmän kuin koti-Suomessa.
Parin viikon kuluttua valmistaudumme pitämään intialaiset "harjakaiset": kutsumme hindulaisen papin ja pidämme "pujan" eli siunaustilaisuuden. Ensin pappi katsoo sopivan päivän, jolloin taivaankappaleet ovat suotuisasti ja tämä "auspicious day" on se, jolloin kutsumme lähimmät kumppanimme kylään ja pappi suorittaa siunauksen. Minusta on hienoa, että minun ensimmäinen "pujani" Intiassa tulee olemaan oman toimiston siunaus: ei voi olla kuin hyväksi että hindujenkin jumalat katsovat toimiamme suotuisasti. Nämä askeleet vievät minua syvemmälle tähän ällistyttävään, välillä uuvuttavaankin maahan. Tähän maahan, johon tulin viisi kuukautta sitten ja jossa jo pikkuhiljaa osaan sanoa kotini nykyisin olevan. - Minuun tulee intialaisuuksia: osaan jo kantaa suhteellisen luontevasta intialaista huivia "dupattaa" hartioillani ilman että se koko ajan tippuu; en kaipaa enää ruokapöydässä veistä vaan osaan syödä lusikalla ja haarukalla; keikutan välillä päätäni hassusti intialaiseen tapaan puolelta toiselle - tietämättä aina itsekään mitä eleellä tarkoitan - en enää narise jokaisesta minua ärsyttävästä asiasta vaan hymyilen ja sanon "okei -okei" kuten täällä sanotaan.
Unelmia ja toimistohommia: ehkäpä ensi viikolla alati hymyilevä yhteistyökumppanimme Joshua saa meille verkkoyhteyden toimimaan ja miljoonat piuhat, portit, maskit, ip-osoitteet, palomuurit, serverit loksahtavat kohdilleen. Siihen asti tulemme toimeen ilman: niin kuin Intiassa sanotaan: "time is forever". Jollei tänään niin huomenna ja huomisenkin jälkeen on aikaa..
Vanha toimistomme sijaitsi aika kulahtaneessa talossa, Chennain vilkkaimman kadun varressa katutasossa, lähes ikkunattomassa tilassa. Katto oli niin matala, että yletyin siihen loistavasti sormillani - ja niinpä jokapäiväisen puolentoistatunnin sähkökatkon aikana sisälämpötila hätisteli 40 astetta. Takapiha oli saastainen ja roskainen ja pikkuinen keittiö ja vessa siinä kunnossa, että olin designkenkineni aivan väärältä planeetalta.
Unelmani toteutui: viisi kuukautta muuttoni jälkeen siirryimme toimistohotelliin ja kaikki arjen isommat ja pienemmät vastoinkäymiset olisivat ohi. Niin minä kuvittelin... Toimistoa haettiin sympaattisen ja erittäin ammattitaitoisen välittäjän kanssa. Sopimusta väännettäessä oivallinen välittäjämme Sudipto tinkasi autopaikan samaan hintaan, suostutteli vaatimuksestani toimistohotellin pomon siihen, että kokolattiamatto vaihdetaan puulattiaksi ja että seinät maalataan edellisen vuokralaisen jäljiltä. Minä kävin kuvaamassa paikkoja ja mittaamassa ja suunnittelemassa. Kiireessä saatiin vain yksi lattimateriaalivaihtoehto: italialainen ebenpuinen puulattia, jonka puhtaanapitämisestä Intian pölyssä uumoilin hankaluuksia. Mutta mikä tahansa oli parempi vaihtoehto aiempi karmea kakanruskea tahrainen kokolattimatto.
Muuttopäivänä moni totuus valkeni. Seinät oli kyllä maalattu, mutta sen jälkeen lattianlaittajat olivat tulleet paikalle ja seinissä oli monta mustaa käpälänjälkeä. Lattia oli kyllä kaunista tummanruskeaa lankkua mutta lattiaan oli nirhattu sahalla viisi rosoista aukkoa, joissa on sähköpistokkeet. Toimistohuonetta koristavat lähes seinänkokoiset ikkunat, mutta niihin oli roiskittu iloisesti maalia - mitäpä moisia suojaamaan. Joidenkin ihmesäännösten mukaan ikkunan lähelle ei saa laittaa kalusteita eikä siinä saa kävellä, joten lattiahemmot olivat kohottaneet lattiaa noin 40 sentin leveydeltä ja laittaneet puolipyöreän listan päälle: siihen kaatuivat minun optimaaliseen tilankäyttöön perustuneet kalustussuunnitelmani.... Argghh... Noiduin kuin turkkilainen kiirettäni, joka esti minua menemästä paikalle valvomaan lattianlaittoa. Niinpä. Läksy tämäkin.
Toimistohotellissa kun olemme, niin jaamme vessat muiden firmojen kanssa. Se on hyvä, että vessaan on pitkä matka: tulee hyötyliikuntaa. Tosin täytyy toivoa että toistaiseksi ongelmaton vatsani jatkaa samaan tahtiin... Minä nostin heti äläkän kun vessan ovissa ei lue että sielä on vessa. Intialaiset keikuttivat päätään hassusti - kuten heillä on tapana - kun ällistelin kyltin puutetta. Heidän mukaansa ovi avataan ja tilanne tarkistetaan jollei ole kylttiä. Ilmoitin ettei minulla ole minkäänlaisia intohimoja löytää itseäni tamilien pisuaarista... Naisten vessassa on huima kuvallinen ohjeistus kuinka käyttää länsimaista vessaa: siinä on ruksattu vaihtoehto jossa pissijä seisoo wc-istuimella ja kuvattu hymynaaminen pissijä somasti istuma-asennossa! Reikälattiainen malli on "Indian wc" ja paperin asemesta täällä käytetään vielä ämpäriä ja muovikannua. En edes halua tietää tarkkaan kuinka operaatio suoritetaan...
Yhteiskeittiössä on kahvikone, jota varten on erikseen kahvikonepoika. Sama kahvikonepoika pesee kupit. mutta ei kuivaa niitä. Sama kahvikonepoika istuu lounasaikaan pienen keittiön lattialla ja syö sanomalehtipaperille levitettyä lounastaan - käsin tietenkin. Kaipa sanomalehti käy banaaninlehdestä, jota täällä perinteisesti käytetään lautasen asemesta.
Arvelen, että toimistohotellin siivoojapojat kiroavat karmaansa kun saivat suomalaisen madamen nurkkiinsa. Katselin muuttopäivänä kun kaksi noin 14 -vuotiaan oloista poikaa teki siivoa: toinen lakaisi "noita"luudalla keskilattiaa ja toinen huiski kuivalla tahraisella keittiöpyyhkeellä pöytätasoja. - Edellisen toimiston siivoojan meininkiä katselleeni olin varustautunut: minulla oli mukana mikrokuituliinoja ja puulattialla tarkoitettu sinipiika! Skädäm: aloitin välittömästi sinipiikakurssin ja pölynpyyhintakurssin! Sain varmasti hullunpaperit, mutta se on pieni hinta siitä, että nyt pojat jo varsin asiallisesti saavat lattian kuntoon - semminkin kun eilen imurikin palautui korjaamolta. Imuri on vielä harvinainen laite intialaisessa siivouskalustossa eli siltä osin pääsimme parempiin oloihin!
Totuttelemme uusiin oloihin: maisema antaa tilan ja avaruuden tunnetta ja pikkuhiljaa tavarat löytävät paikkansa. Tänään sain jääkaapin kytkettyä päälle: ensi viikolla vien samppanjaa toimistolle - olkoon se länsimainen tapa juhlistaa uutta toimistoa. Ehkä kutsumme seinänaapurinkin, yhtä aikaa muuttaneen web-arkkitehtuuritoimiston, jonka äijät kailottavat minun "kulmahuoneeni" seinän takana niin että raikuuu. Mukavia heeboja, huutakoon pois - Intiassa nyt vain on melua niin pahuksen paljon enemmän kuin koti-Suomessa.
Parin viikon kuluttua valmistaudumme pitämään intialaiset "harjakaiset": kutsumme hindulaisen papin ja pidämme "pujan" eli siunaustilaisuuden. Ensin pappi katsoo sopivan päivän, jolloin taivaankappaleet ovat suotuisasti ja tämä "auspicious day" on se, jolloin kutsumme lähimmät kumppanimme kylään ja pappi suorittaa siunauksen. Minusta on hienoa, että minun ensimmäinen "pujani" Intiassa tulee olemaan oman toimiston siunaus: ei voi olla kuin hyväksi että hindujenkin jumalat katsovat toimiamme suotuisasti. Nämä askeleet vievät minua syvemmälle tähän ällistyttävään, välillä uuvuttavaankin maahan. Tähän maahan, johon tulin viisi kuukautta sitten ja jossa jo pikkuhiljaa osaan sanoa kotini nykyisin olevan. - Minuun tulee intialaisuuksia: osaan jo kantaa suhteellisen luontevasta intialaista huivia "dupattaa" hartioillani ilman että se koko ajan tippuu; en kaipaa enää ruokapöydässä veistä vaan osaan syödä lusikalla ja haarukalla; keikutan välillä päätäni hassusti intialaiseen tapaan puolelta toiselle - tietämättä aina itsekään mitä eleellä tarkoitan - en enää narise jokaisesta minua ärsyttävästä asiasta vaan hymyilen ja sanon "okei -okei" kuten täällä sanotaan.
Unelmia ja toimistohommia: ehkäpä ensi viikolla alati hymyilevä yhteistyökumppanimme Joshua saa meille verkkoyhteyden toimimaan ja miljoonat piuhat, portit, maskit, ip-osoitteet, palomuurit, serverit loksahtavat kohdilleen. Siihen asti tulemme toimeen ilman: niin kuin Intiassa sanotaan: "time is forever". Jollei tänään niin huomenna ja huomisenkin jälkeen on aikaa..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
