Tropiikin kesä

Aamukuudelta elohopea hipoo jo 32 astetta. Päivällä se hätyyttelee 36 asteen rajaa. Ulkona on sietämättömän kuuma. Bengalinlahdelta puhalteleva kesätuulikaan ei tee kuumuutta siedettäväksi. Skootterilla ajaessa nuppi tuntuu paistuvan kypärän sisällä. Lähikaupassa käynti iltaseitsemältä saa hien valumaan noroina pitkin selkärankaa. Kesä tuli. - Lehdissä neuvotaan, kuinka huhti-toukokuussa ajan saa mukavasti kulumaan sisätiloissa kuumuutta paossa. Järjestä valokuvat, kirjoita blogia (!), istuta yrttejä ruukkuihin, uudista kotia. Mitä vain että aika kuluisi mukavasti paahteelta suojassa. Suomalaisesta tuntuu oudolta, että kesäksi pitää paeta sisätiloihin mutta eipä ole vaihtoehtoja: ulkona ei voi aamuvarhaista ja iltamyöhää lukuunottamatta oikein olla.

Lämpö houkuttelee valtavat muurahaisarmeijat keittiöön. Mangonkuoret roskiksessa saavat aikaan tiuhan mustan muodostelman kihelmöimään roskiksen kyljissä. Pienetkin ruoantähteet saavat tiskaamattomat astiat hetkessä kuhisemaan samoja muurahaisia. - Ruokakauppojen maitohyllyllä saa olla entistä tarkempana: kesän tullen monet kauppiaat paitsi säästävät kallista sähköä napsauttamalla yöksi virran pois niin myös sähkövaranto loppuu ja sähkökatkokset ovat yleisiä: pilaantuneita tuotteita on paljon myynnissä! - Päivässä menee monta vaatekertaa: vaatteiden käyttöikä on täällä paljon lyhyempi jatkuvan pesemisen ja hikoilun vuoksi. Länsivaatteet saavat homehtua (kirjaimellinen vaara) kaapissa ja annan itselleni luvan pukeutua vilpoisen väljiin puuvillaisiin inkkarivaatteisiini: väljiin patialahousuihin ja ilmaviin kurttatunikoihin.

Aamupuuron keittäminen ilmastoimattomassa keittiössä pukkaa pintaan samanlaisen hien, minkä Suomessa saisi spinning-tunnilla. Föönin käyttö nostaa hiusrajaan hikikarpaloiden rivin. Meikkaaminen on toivotonta: maskara valuu ja lopputulos muistuttaa pandakarhua. Öisin uni on katkonaista: hetkittäin ilmastolaite on liian kylmä ja pimeässä hapuilen kaukosäädintä sammuttaakseni ilmastoinnin ja kääntääkseni toisesta katkaisijasta tuulettimen päälle. Joogaan lämpö sopii: rakastan aamuisia joogasessioita joogakoulun katetulla kattoterassilla: Etelä-Intian lämpö suo loistavat hot jooga -olosuhteet ja nautin kun kuona-aineet saavat kyytiä! - Yritän suggeroida itseäni ajattelemaan vaakasuoraa räntäsadetta: kuinka joskus rännässä tarpoessani vannoin etten valittaisi liiasta lämmöstä.

Tulevien kahden kuukauden lupaukseni on koetuksella: huhti- ja toukokuussa elohopea jumittuu 40 asteen seutuville. Toukokuun lopulla on lupaus matkasta Suomeen huikeaan kevätkesän valoon ja hentoon lupaukseen pohjoisesta lämmöstä. Sen voimin jaksan.

Intialaisia ihmeellisyyksiä

"Haluaisin varata pöydän kahdelle iltayhdeksältä. - Madam, se ei valitettavasti käy: voitte varata joko kahdeksaksi tai puoli kymmeneksi. - Hmm, mutta kun emme ehdi kahdeksaan ja puoli kymmenen on myöhäinen aika aloittaa illallinen, haluaisin pöydän siis yhdeksältä. - Madam, se ei valitettavasti käy? - Ai ei käy? Ja mikähän taivaan järki siinä on? - No se on meidän yrityksemme käytäntö: yhdeksäksi voi tulla vain kävelemällä sisään toivoen että saa pöydän. - Voi taivaan jeesus, onko minun pakko puhua teidän johtajanne kanssa vai suostutteko käyttämään kaupunkilaisjärkeä?? (tässä vaiheessa aloin jo hikeentyä, suom huom). - Madam, minä en voi millään ottaa varausta yhdeksäksi vaan minun on kirjoitettava puoli kymmenen. Mutta, madam, kyllä te saatte takuuvarmasti sen pöydän kun tulette yhdeksältä. - Ja varmaa kanssa? - Varmasti, madam, aivan ehdottoman varmasti." - Incredible India iski jälleen: kymmenen minuutin jankkaamisen jälkeen uskomattoman hienolla intialaisella logiikalla sain lupauksen pöydästä kello yhdeksän - ja tottavie se oli valmiina saapuessamme!

Toissapäivänä puhelin soi ja langalla oli intialaispankkini call centerin tyttönen. Hän yllätti minut tivaamalla, onko odotettavissa, että minulle on tulossa Intian -tililleni ulkomailta rahaa. Vahvistin ilmiön normaaliuden ja iskin takaisin: kuinkas te nyt puolentoistavuoden jokakuisen suorituksen jälkeen keksitte että tuo madam saa rahaa ulkomailta kerran kuussa? Hän rohkaistui vielä kysymään, miksiköhän sitä rahaa tulee. Sivalsin takaisin, että satun olemaan expatti ja minulle maksetaan täällä tehdystä työstä palkkaa. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi perusintialaiseen tyyliin "sorry madam" ja löi luurin kiinni.

Eräänä iltana istuin parin intialaisen ystävättären kanssa espanjalaishenkisessä ravintolassa. Päätimme tilata pullon varsin juotavaa intialaista Sulan kuohuviiniä. Kysyin kaikkeen tottuneena, että onhan sitä kuohuviiniä varmasti. Poika nyökytteli "yes mam, ofcourse mam" ja kiikutti meille kolme lasillista. Me vaadimme pulloa pöytään - onhan se pienin tuntemamme myyntiyksikkö. Poika livisti hämmentyneen näköisenä keittiöön ja hetken kuluttua saimme toisen kaverin selittelemään, kuinka nyt on käynyt niin onnettomasti, että juoma on lopussa. Tivasimme kolmen naisen voimin, kuinka ihmeessä voidaan myydä pullo, jota ei ole. Vastaukseksi saimme peri-intialaista selittelyä, kuinka sitä itse asiassa oli kaksi pulloa, mutta se nyt vain tässä välillä jotenkin loppui tai hävisi. "Sorry mam so sorry" toistui toistumistaan, jonka jälkeen pyysimme valkoviiniä. Poika kiemurteli nolona: "mam, nythän on niin, että valkoviinikin on loppu, mutta punaviiniä kyllä olisi". Minä luennoin, vaikka niin turhaan, että on luokatonta tuoda asiakkaalle laaja viinilista, kun mitään juuri ei ole tarjolla. Poika kiemurteli ja kyseli mitä voisi tehdä. Minä sivalsin, muka nokkelana, että juoksepa tuohon kadun toisen puolen viiden tähden hotelliin ja käy hankkimassa skumppapullo. Poika kiemurteli: "madam, sellaista ei voi Intiassa tehdä". Ja minä takaisin: "juuri Intiassa sellaista voi tehdä; if there is a will, there is a way". - Osa meistä antoi periksi ja tilasi etelä-afrikkalaista punaviiniä. Ravintolan pojat olivat selkeästi käyneet viinikurssilla: punaviini oli oppien mukaan huoneenlämpöistä - pienoinen intialainen nyanssi vain on, että maaliskuisen Etelä-Intian huonelämpötila on 35 astetta....

Tarinoiden opetus ei ole mitenkään kristallinkirkas. Tarinat kuvaavat ihmeellisen Intian ajattelutapaa. Monesti ja peräti usein asiat kuitenkin järjestyvät, vaikka järjestymisen hetkeä edeltää jankkaava neuvottelu, jossa kaksi maailmaa kohtaa. Kumpikaan ei tavallaan anna periksi: ulkomaalainen madame ilmoittaa varaavansa pöydän juuri sille hetkelle kun hänelle sopii eikä intialainen tarjoilija uhmaa prosessiaan, mutta joustaa sitten kuitenkin käytännössä. Eräs tuttava kuvasi oivallisesti Intian olevan järjestäynyttä anarkiaa!

- Intian kansantalous elää vahvasti palveluista: niiden osuus bruttokansantuotteesta on yli 50 prosenttia. Intialaiset ovat avuliaita, palvelualttiita ja ällistyttävän kärsivällisiä heittäytymättä oikeastaan ikinä aggressiivisiksi tai ylimielisiksi - mikä on Suomessa aika yleinen ilmiö asiakaspalvelutilanteessa, jos asiakasraukka uskaltautuu kyseenalaistamaan saamaansa palvelua.

Olen asettanut itselleni yhdeksi Intia -läksyksi kärsivällisyyden oppimisen. Olen edistynyt hyvin vaatimattomasti, mutta onneksi edes joskus tunnistan tilanteita, joissa voisi provosoitua mutta sen sijaan vain kohautan olkapäitäni ja sihisen suomeksi valikoituja äidinkieleni sanoja. Eilen illalla torakoita kuhisevassa lähikaupassani kävi juuri niin: seisoin kassajonossa 10 tunnin työpäivän jälkeen ja jonon etupuolelta intialaismamma kiilasi eteeni ihan tyynesti. Katson häntä korkeuksistani (olen täällä pitkänpuoleinen) ja kysyin hillitysti, että ihanko aiotte tulla jonoon sieltä väärästä päästä? Hän ällistytti minut vastakysymyksellä: "oletteko jonossa?" - Mitäpä siihen muuta voi sanoa kuin huvikseen tässä korin kanssa seisoksivansa, mutta menkää rouva kaikin mokomin, eikös aika ole Intiassa jotain joka ei ikinä lopu!

Kahden maan välissä

Tulin illan pimeässä kotiin lähikaupasta. Intialainen katumelu huumasi korvia, koirat lorvivat kadunreunoilla kuka roskaläjää tonkien, kuka muuten vain. Lämpimässä illassa tuntui Intian hajujen ja tuoksujen kirjo, sesongin vesimelonien hentoinen tuoksu, naisten hiuksiin sidottujen jasmiininkukkien väkevä tuoksu, kadunvarsien jäteläjien löyhkä, ihmisten iholta löyhähtelevä chilin ja hien ainutlaatuinen bouquet. Minä tulin illan pimeässä kotiin kantaen viimeisiä Suomen -tuliaisia. Kotikadun riksatolpan kuskit eivät enää korvaansa lotkauta: he jatkavat tamilinkielistä juoruamistaan koska tuo madame tunnetaan. Se kävelee ja se kantaa itse kassinsa. - Minun mielessäni risteili vahvoja tuntemuksia. Tämä on minun kotikatuni ja nämä tuoksut ovat osa minun kotikatuani. Tässä keltaisessa talossa on minun kotini. Keltaisen talon kodissa on työhuoneen lattialla matkalaukku odottamassa pakkaamista. Keltaisen talon kodin ruokapöydällä on passi ja lentolippu Suomeen.

Aamulla pitäisi lähteä, toki vain käymään Suomessa. Osa minusta harmittelee, miksi minun pitää mennä talveen ja lumeen ja loskaan ja bussilakkoon. Miksi minun pitää kaivaa laatikosta 70 denierin sukkahousut ja etsiä kuumeisesti hanskoja yläkaapista. - Osa minusta iloitsee: saan syödä ruisleipää ja kalkkunaleikettä ja korvapuusteja. Saan hiihtää ja saan kulkea minkkivainaassani. Saan pienen paussin eteläisen Intian kesästä, joka iski viimeisen viikon aikana ihan puskan takaa +35 C asteen päivälämpötilat: esimakua tulevien viiden kuukauden piinasta, jolloin elohopea hätyyttelee 40 astetta.

Tällä viikolla tulee 1,5 vuotta Intiaan -tulostani. En olisi koskaan uskonut ajan menevän näin siivillä. Olen veikeästi kahden maan välissä: koti on nyt täällä ja täällä on paljon ystäviä ja tuttavia. Tein syntymäpäiväkutsulistaa ja siihen ilmaantui suurempia pohtimatta 60 nimeä.
Suomi on se oikea koti, siellä on ikiaikaisia ystäviä. Siihen maahan minulla on käsikirjoitus ja nuotit. - Enenevässä määrin ne nuotit alkavat löytyä tännekin, ainakin säveltä tapailen jo vahvasti. En viitsi enää joka mutkassa viljellä sarkasmia, jolla kuvittelin kyykyttäväni niitä intialaisia, jotka mielestäni tekevät joitain asioita käsittämättömän typerästi. Punainen skootterini on lisännyt vapaudentunnettani rajusti: olen saanut itsellisen naisen identiteetistäni osan takaisin kun kaasuttelen Chennain kaduilla jopa lauantairuuhkassa ja osaan perille paikkoihin.

Minä pakkaan laukkuni ja lähden aamulla kohti sitä toista kotia, isänmaata. Matkan aikana tulee vuosi siitä kun isäni jätti isänmaan ja tämän elämän: vuosipäivänä saan muistella isää minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Yksi ympyrä sulkeutuu. Anteeksiantamisella on iso sija.

Intia jää odottamaan minua ja ottaa minut 10 päivän kuluttua vastaan alati lämpenevään syleilyynsä. Tännekin on taas hyvä tulla.