Ruskeita, valkoisia, harmaankirjavia...

Niitä tuli monenkirjavia. Ruskeita, valkoisia, harmaankirjavia. Pieniä, suuria. Takkuisia ja sileäkarvaisia. Yritin laskea niitä mutta sekosin jossain kahdenkymmenen jälkeen. - Seisoin joogamatto kainalossa joogakoulun edessä ja laskin vuohia. Joogakoulu on sentään ihan keskeisessä kaupunginosassa ja niin vain vastapäisen varsin modernin kerrostalon pihasta lappaa kadulle valtava vuohilauma. Monenkirjava. Niitä tuli ja tuli ja ne piirittivät Peten auton jolla olimme aamukuudelta ajelleet joogaamaan. Katu vilisi vuohia ja me katselimme niiden menoa.

Intia on siitä ihmeellinen, että vielä vuodenkin jälkeen ällisteltävää riittää. Chennai on Intian viiden suurimman kaupungin joukossa noin kuudella miljoonalla asukkaallaan- ja silti on ihan normaalia, että kerrostalon pihasta sinkoaa aamulla kadulle vuohilauma.
Yhtälailla olen lähikadulla nähnyt aitaan kytketyn lehmän, jota tamilimies lypsää aamutuimaan. Missä mies ja lehmä asuvat, sitä en tiedä. Navettaa se lehmä ei ole nähnyt. Mutta oman kortensa se kantaa maailman suurimman maidontuottajamaan Intian valtavaan maitovarantoon!

Autokoulua käydessäni opin luonnikkaasti väistelemään härkävankkureita, joita kaupungilla näkee tämän tästä. Kaduilla kävelee ihmisten seassa lehmiä vasikoineen. - Iltahämärissä kotipihalla vilistele häijynkokoisia rottia. Kaduilla vaeltelee käsittämätön määrä kaikenkarvaisia kulkukoiria. Varikset hakkaavaat jätekasoja ja roskapusseja ja levittävät törkyä kaduille ja pientareille. Eläimiä on. Elämää on. Hindulaisuudessa jokaisella elämällä on arvo - katua tallaava takkuinen vuohi voi olla seuraavassa inkarnaatiossaan ihan jotain muuta. Sen elämä kulkee karman lain viitoittamaa tietä.

Intian käsittämättömään kuhinaan kuuluvat saumattomasti kaikki ne lajit mitä jumala on viisaudessaan luonut. Intiassa risteyksessä voi tuliterän järjettömän kalliin bemarin vieressä olla härkävankkurit - molemmat matkalla elämässä eteenpäin.

Ikävästä

"Have you ever heard that Eskimos have twenty-six different words for snow because it is such a constant presence in their lives? Like them, I have perhaps twenty-six different ways of expressing loneliness." (ote romaanista Marrying Anita, kirjoittajana Amerikan-intialainen Anita Jain). Jain kuvaa erilaisia ikävänlajejaan joita hän kohtasi muutettuaan kolmekymppisenä sinkkuna New Yorkista Delhiin tavoittenaan löytää itselleen mies. Newyorkilaistytön elämä Intiassa, vaikkakin suvun entisessä kotimaassa, oli kuin toiselle planeetalle olisi muuttanut.

Minä olen ollut Intiassa jo toista vuotta. Viihdyn hyvin. Elämä on nyt täällä. Silti kahdenkymmenen kuuden ikävän kirjo iskee välillä. Jainin tekstejä mukaellen: poden äärimmäisen yleistä ikävää nimeltään "minulla on hieno elämä-hyviä ystäviä- mutta nukun yöni yksin". Tai "kaikki muut ovat jossain ja minä olen taas perjantai-iltana yksin" -tyyppinen ikävä. -Tuo ikävänlaji iski tänään: koko Intia ja intialainen maailma juhlii Diwalia eli valonjuhlaa joka on kuin meidän joulu ja uusivuosi yhteensä ja potenssiin kolme. Minä istun kotona yksinäni ja ällistelen kuinka tässä näin kävi. Pienoinen haikeus taisi aiheuttaa ruisleivän ikävän. Onneksi pakkasessa on vielä muutama hienoisen kuuran peittämä ruisviipale. Sen maku kielellä vei haikeutta pois. Ruisleivän tuoksu ja maku vievät Suomeen. - Useimmin iskee "miksi täällä maailman suurimman maidontuottajamaan kaupan hyllyissä ei ole kunnon maitotuotteita" -ikävä. Kaipaan välillä hillittömästi rahkaa, raejuustoa, vanillavaahtoa, kunnon juustoja.

Eteläisen Intian lämpötilat pysyttelevät lokakuun puolivälistä huolimatta luokattoman korkeina: päivisin on yhä + 35 C astetta. Kotilieden seinäkalenteri karjuu lokakuuta ja minä luen haikeana verkkolehdestä lumimyräköistä: ikävän nimi on "haluaisin palella ja käpertyä sen jälkeen sohvan nurkkaan villasukat jalassa". Jatkuva helteessä eläminen ei ole juhlaa - Suomen vuodenajat ja lämpötilan vaihtelut ovat minussa jossain niin syvään juurtuneina: tuntuu kornilta, että lokakuu ei tunnu lokakuulta...

On kuitenkin asioita kaipauksen lajeja joita ei ole. Ei ole "Haluan-pukeutua-70-denierin sukkahousuihin" -ikävää. Kuinka vapauttavaa kun voi pujahtaa hameeseensa ja sujauttaa sandaalit jalkaan. Kesäkuussa. Lokakuuussa. Tammikuussa. Huhtikuussa. - Ei ole "haluan-ehdottomasti-itse-silittää-vaatteeni" -ikävää. Annan mieluusti Poornima-apulaisen tehdä sen. Ei ole "Haluan-pilata-lauantaini-siivouksella" -ikävää. Poornimaa moppaa ja tomuttaa arkipäivisin.

-Vuosi sitten olin vastikään muuttanut Intiaan. Hiukan huonosti valmistautuneena kohtasin intialaisten Diwali -juhlan, valon juhlan, jossa juhlitaan valon ja hyvän voittoa pimeydestä ja pahasta. En tiennyt, että asiaan kuuluu paukkupommien heittely aamuneljästä lähtien. Silloin ikävän nimi "olen juuri muuttanut uuteen kaupunkiin enkä tunne täältä ketään". Avasin ikkunan ja yritin kouluttaa kadulle kokoontuneita intialaisia nukkuma-ajoista! - Nyt Diwalin aattona valmistaudun tyynesti nukkumaan korvatulpat korvissa ja tiedän, että tässä kaupungissa juhlii ja valvoo moni ihminen, jonka tunnen ja joka tuntee minut. Eihän minun enää tarvitsekaan ikävöidä..

Nälkäisten sydänten ruokkimisesta - tulkoon valkeus!

Siinä missä länsisiskot keventävät ruokavaliota, pitävät paasto -tai mehupäiviä tavoittenaan hoikistua tai vähintään tuntea olonsa keveäksi, hindusisaret paastoavat rituaalisesti paljon jalompien (!) tavoitteiden puolesta. Ei ole lainkaan tavatonta, että koulutetut naimattomat kaupunkilaisnaiset paastoavat maanantaisin, koska sen uskotaan edesauttavan sopivan sulhasen löytymistä. Äiti ja sisaret voivat osallistua paastoon vahvistaaksen sen voimaa.

Intiassa on paljon "paastotarinoita", vrat kathoja, joissa tarinankerronnan keinoin siirretään hindulaisuuteen syvästi pesiytynyttä paastoperinnettä ja siihen liittyviä uskomuksia - sisarten todistuksia paaston ihmeitä tekevästä voimasta. Tarinaperinne siirtyy nimenomaan naisten piirissä ja siirtämällä perinnettä eteenpäin naiset itse ruokkivat ja vahvistavat uskomuksia jotka aiheeseen perehtyneen intialaisen naiskirjailijan Himani Dalmian mukaan pitävät modernejakin hindunaisia keskiaikaisessa pimeydessä.

Paaston perimmäinen merkitys on kaukana painonhallinnasta, vaan sen tavoite on saada paastoaja yhteyteen jumalan kanssa: paastoamalla nainen varmistaa siunausta rakkailleen ja täyttymystä toiveilleen. Paastoaminen tapahtuu määrättyinä päivinä ja juhlapyhinä ja sitä saatetaan korostaa tarinankerronan lisäksi koruilla ja juhlavaatteilla - ja onpa Bollywoodin filmiteollisuuskin ruokkimassa tätä Dalmian kyseenalaistamaa perinnettä. Himani Dalmia arvostelee nykynaisia rutiininomaisesta paastosta jota tehdään rutiininomaisesti ja pakon edessä - takana usein enemmän tai vähemmän tiedostettu tavoite tienata itselleen hengellisiä papukaijamerkkejä!

Paaston alkuperäinen ajatus saattaa paastoaja yhteyteen jumaluuden kanssa on nykyaikana maallistunut: paaston kautta tavoitellaan enemmän maallista ja materiaalista hyvää.
Länsimaiseen pragmaattisuuteen ja käytännölliseen tapakristillisyyteen tottuneelle on vaikea käsittää, että paaston voimaan uskotaan yhä niin vahvasti. Paastoaminen on erityisesti naisten vastuu: he kantavat vastuun perheistään ja läheisistään - he ovat jonkinlainen välikappale jumaluuden ja maallisen välillä. Intiassa on monin paikoin vahva patriarkaalinen perinne - joskin esimerkiksi eteläisen Intian Keralassa on matrilineaarinen valtakulttuuri jossa naiset omistavat ja perivät - ja naisten alistaminen tai alistuminen paastokulttuuriin ruokkii ja vahvistaa miesten vallankäyttöä. Monissa paastotarinoissa, vrateissa, miehet sääntelevät naisten paastoa ja lupa on pitänyt kysyä joko puolisolta, isältä tai jopa omalta pojalta. Tutkimusten mukaan miehet eivät tunne olevansa naisilleen velkaa vaikka nämä uhrautuvat ja paastoavat heidänkin puolestaan, mutta on hyvin mahdollista että miehiä voi joskus arveluttaa millaisia voimia mystinen yhteys jumaluuteen voi naisille antaa.

Artikkelin kirjoittaja kysyy syystä: pitääkö modernin hindunaisen yhä uskoa tähän väkevään ja mystiseen valtaan jonka pitäisi olla naisen puolella? Eittämättä moni nykynainen älyllisesti kyseenalaistaa rituaalipaaston merkityksen ja yrittää perustella sitä itselleen järjellä. Paastohan puhdistaa elimistöä, se vahvistaa itsekuria, pönkittää ihmisen moraalia ja antaa uskoa oman elämän hallintaan - argumentteja joita ei ole välttämättä voitu tieteen keinoin vahvistaa. Itse Mahatma Gandhi, lähihistorian ehkä uskollisin paaston harjoittaja, on sanonut että mikäli paastoon ei liity syvällistä ja aitoa hengellistä nälkää, sen harjoittaminen voi saattaa jopa vahvistaa ihmisen himoja, alentaa itsehillintää ja verhoutua suureen tekopyhyyteen. - Kiinnostavan vastakkaisia ajatuksia kuin ne tarinankerronnan keinoin siirretyt uskomukset joiden avulla hindunaiselle yhä osoitetaan paikkaa ja tehtävää yhteisön ja perheen elämässä!

Artikkelissa kysytään hiukan provosoiden: mikä saa nykynaisen yhä toteuttamaan paastoa rituaalinomaisesti, mikä voima siinä yhä on? Naisten pitäisi kirjoittajan mukaan osata ja ymmärtää ottaa elämä omiin käsiinsä ja luopua uhrilampaan roolista. Hänen mielestään intialaisen nykynaisen ei tarvitse suostua kärsimään ja uhrautumaan perinteen vuoksi - rituaalin jota hän ei tarvitse päästääkseen tavoitteisiinsa tai saadakseen toiveensa toteutumaan. Aikoinaan paastorituaali oli ehkä naiselle keino saada joku elämänalue omaan hallintaan, mutta nykymaailma tarjoaa naiselle todellisia keinoja elämänhallintaan.

Intian nainen elää vahvassa murroksessa: tämän päivän äidit ja tyttäret elävät varsinkin suurissa kaupungeissa hyvin eri planeetalla. Kenties nyt nupullaan olevat nuoret neitoset eivät tiukkoine farkkuine ja rakennekynsineen paastoakaan maanantaisin aviomiehen esiinmarssin toivossa vaan loggautuvat verkkoon http://www.shaadi.comiin/ joka lienee yksi maailman suurimpia puolisonhakusaitteja!