Potilaana Intiassa

Jokainen nivel ja luu tuntui särkevän. Silmäluomiakin kivisti ja kurkunpäässä tuntui epämiellyttävä möykky. Päätä huimasi ja sappinesteen häivähdys tuntui suussa. - Puolitoista vuotta Intiaan tulon jälkeen sain vihdoin (!) vatsataudin. Olen ollut suurimman osan ajasta varsinainen "huldahuoleton": pessyt vihannekseni ja hedelmäni kraanavedellä, syönyt salaattia ja muita kypsentämättömiä vihanneksia enkä tusannut käsidesi-litkun kanssa joka mutkassa.

Kaivauduin peiton alle seuranani naapurin Sarilta saatuja Suomi-lehtiä, Apua, Eevaa ja Gloriaa. Lukeminen ei luonnistunut: rivit hypähtelivät silmissä ja joka paikkaan kropassa sattui. Löysin kuumemittarin ja hämmästyksekseni lukema ampaisi nopeasti lähes 39 asteeseen. Minä siis olin sairas! Ilta meni oksennellessa mutta yötä myöten otettu burana, jotakuinkin ainoa lääke minkä jemmoistani löysin, auttoi saamaan unen. Aamulla olo oli parempi, mutta päätin silti käydä varmentamassa sairauteni perimmäistä syytä.

Soitin ajanvaraukseen ja painelin yksityiseen Apollo -sairaalaan, joka on profiloitunut myös ulkomaalaisten potilaiden hoitamiseen. Aulassa olikin heti eri vastaanottohuone "International Patients" ja siellä oli väkeä tupa täynnä. Eniten ihmetytti se, että minkäänlaista yksityisyyttä ei ollut vaan ihmisiä tungeksi olkapään yli kuuntelemassa toisten vaivoja ja tuijottamassa toisten passeja. Huomautin asiasta hoitajalle, joka hiukan hätääntyneen näköisenä pyyteli anteeksi ja kehoitti antamaan palautetta.

Minun piti rekisteröityä Apollon potilaaksi ja täyttelin lomaketta hiukan suurpiirteisesti: intialaisissa lomakkeissa kysellään paljon paitsi typeriä asioita niin myös seikkoja jotka mielestäni eivät kuulu muille. Jätin tyynesti täyttämättä vuosituloni, hääpäiväni ja siviilisäätyni.
Jätin tyhjäksi myös etu- ja sukunimen jälkeen olevan kentän, jossa paikalliseen tapaan naiselta kysyltään aviomiehen tai isän nimeä. - Hoitaja lähti paperinippuni kanssa mutta palasi hetken kuluttua tivaamaan aviomiehen tai isän nimeä. Ilmoitin ykskantaan etten näe tarpeelliseksi ilmoittaa isävainaani tai entisen aviomieheni nimeä vaan toivon riittäväni sairaalalle ihan omana itsenäni. Hoitaja lähti takaisin mutta palasi entistä hämmentyneempänä: madam, rekisteröintiä ei voi tehdä ellei ilmoita jompaa kumpaa: järjestelemä ei salli jättää kenttää tyhjäksi.

Siitäkös minä kuumehoureisena riemastuin ja käskin kirjoittaa siihen kenttään vaikka joulupukin nimen! Intialaiset eivät tunnetusti ole sarkasmin mestareita eikä nuorta hoitajaaa varmaankaan ole koulutettua kohtaamaan hankalaa valkoista asiakasta. - Niin hän minua puoliääänen kuvasi soittaessaan vielä jonnekin rettelöstäni; kuulin kuinka hän kuiskasi luuriin " a white patient"...

Valkoinen potilas hävisi tapauksen ja kirjoitti tyynesti isävainaansa nimen paperiin. Hetken kuluttua sain potilaskansioni johon minusta oli tehty kunniallinen nainen: olin Mrs S Paananen. Isä saa nyt esittää jotain stunttia tämän elämän toiselta puolen ja minä sain antibioottini.
Intiassa nainen yhä määritetään jonkun miehen kautta, isän, aviomiehen tai jopa oman pojan.

Kyllä naisen elämässä on vuoden 2010 kynnyksellä monessa maassa vielä työsarkaa... ja tämä valkoinen potilas aikoo antaa Apolloon palautetta moisesta diskriminoivasta käytännöstä!

- Intialaisen sairaalan miljöö on kuin Intia pienoiskoossa: sekä odotushuoneessa että lääkäreiden vastaanottohuoneessa on järjettömästi ihmisiä. Ketään ei voi lähettää lääkäriin yksin vaan koko suku seuraa mukana ja huutoa ja konsultointia riittää. Ällistelinkin, ettei ikinä voi tulla minun vuoroni kun kahden lääkärinoven takana oli varmaan 30 ihmistä mutta jokaisen sisäänmenijän mukana todella liikahti 4-6 perheenjäsentä. Minua varmaan taas pidettiin säälittävän yksinäisenä ihmisenä kun olin itsekseni liikkeellä. - Mietin tykönäni minkämoisia sairaalabakteereita mahtaa jyllätä kun väkeä on tolkuton määrä ja osa henkilökunnastakin hiippailee maan tavan mukaan avojaloin. Ehkäpä on parempi olla ajattelematta ja syödä kyselemättä antibiootit joista maksoin 40 senttiä!

Perhe myyty 5000 eurolla...

Intian bruttokansantuote kasvaa kuuden prosentin vuosivauhtia - kasvuluku joka tämänhetkisessä globaalissa tilanteessa on ällistyttävän korkea. Intiaan virtaa kansainvälisiä suoria investointeja ja länsimaiset yritykset siirtävät tuotantoaan tänne säilyttääkseen kilpailukykynsä. Intian 300 yliopistoa ja niiden alaisuuteen kuuluvat 18 000 collegea suoltavat vuosittain satoja tuhansia yliopistotutkinnon suorittaneita. Intian varustautuu pärjäämään globaalissa talouksissa ja kalistelee henkisesti sapeleita Kiinan kanssa, joka ei aio päästää Intiaa helpolla.

Voi hyvällä syyllä kysyä, miksi Intian isot kasvuluvut eivät saa aikaan kehitystä? Kehitystä, joka hyödyttäisi tämän valtavan kansan heikoimpia. Intiassa on aamun lehden mukaan ainakin 30 miljoonaa lapsityöntekijää. Intiassa on yhä se surullisenkuuluisa 700 miljoonan kansalaisen lauma joka elää alle kahdella jenkkidollarilla per päivä. Ruoan hinta nousee vauhdilla ja intialaisten perusruoka, linssit, ovat kallistuneet niin paljon että niiden hinta hätyyttelee ennen kuulumattomasti kanan hintaa. - Markkinatalouden lainalaisuuksien mukaisesti vauraus ei jakaudu kansalle vaan osakkeenomistajille - vaikka Intiassa yrityksillä onkin tapana sitoutua erilaisiin Social Responsibility -ohjelmiin joilla jaetaan hyvää vähäosaisille.

Poliitikoilla on sormensa myös pelissä - heidän agendallaan köyhyyden ja eriarvoisuuden poistaminen toki on, mutta heidän omia etujaan ei välttämättä palvelu poistaa köyhyyttä tehokkaasti. Yksi pieni syy voi olla siinäkin, että vauraat tai edes keskiluokkaiset intialaiset eivät tulisi toimeen ilman lukuisia palvelijoitaan. Varakkaammat intialaiset eivät todella sijaa itse vuoteitaan, pese astioitaan, tee pihatöitään, silitä vaatteitaan eivätkä vie roskiaan. Heidän infrastruktuurinsa romahtaisi perusteellisesti jos kotiavulle yhtäkkiä määriteltäisiin minimipalkka. Heidän intresseissään on tukea järjestelmää joka mahdollistaa toisen ihmisen palkkaamisen 20 eurolla kuussa jopa seitsemäksi päiväksi viikossa...- Meitä länsimaalaisia intialaiset ystävät hiukan moitiskelevat: totutamme apulaiset ja palvelijat liian hyvällä maksamalla heille jopa 50 euroa kuussa! Intialaisten onneksi meitä on niin vähän ettemme ihan pilaa piikamarkkinoita - muuten he joutuisivat itse pesemään vessansa...

Intian keskushallitus hyväksyi vähän aikaa sitten yleistä oppivelvollisuutta ja koulutusta säätelevän uudistetun lain. Sen mukaan kaikkien Intian osavaltioiden on kahden vuoden sisällä taattava kaikille lapsille mahdollisuus samanarvoiseen ja - laatuiseen koulutukseen. Yksityiskoulutkin pakotetaan ottamaan kiintiö vähävaraisia lapsia omasta koulupiiristään. Samaan aikaan on kuitenkin voimassa työlaki, joka sallii lasten työskentelevän sekä maataloudessa että perheyrityksissä. Kansalaisjärjestöt taistelevat nyt työlainsäädännön muuttamiseksi: yli 30 miljoonaa alle 14-vuotista intialaislasta raataa töissä, usein vielä vaarallisissa ja kemikaaleille ja jopa räjähteille alttiissa pajoissa. Heidän pukemisekseen koulupukuun Intialla on vielä pitkä tie.

Eriarvoisuuden poistamisen tiellä on myös kastilaitos, joka on kyllä virallisesti purettu mutta joka jatkaa sitkeästi elämäänsä intialaisessa elämässä. Aamun lehti kertoi seitsemänhenkisestä kastittomasta perheestä, joka oli ollut rikkaan intialaisen palveluksessa. Tämä äkkinäisessä rahapulassaan oli myynyt isän, äidin ja viisi lasta työskentelemään naapurivaltiossa sijaitsevassa sulattamossa. Perhe oli lehden mukaan onnistunut pakenemaan takaisin kotikyläänsä orjatyöstä: lapsia myöden heidät oli pakotettu työskentelemään terässulattamossa jopa 16 tunnin päiviä huonolla ruolla ja palkatta. Tehtaan johtaja oli kuitannut palkkojen peräämisen toteamalla "johan minä teistä maksoin".

Tämä rajasthanilainen viiden hengen perhe oli myyty orjiksi 4 500 eurolla. - Joulun alla vuonna 2009 minä pohdin elämää Suomessa ja elämää Intiassa. Suomessakin on köyhyyttä, vähäosaisuutta, valtavasti masennusta ja apatiaa. Katseltuani elämää pian puolitoista vuotta Intian perspektiivistä toivoisin joskus että Suomessa osattaisiin arvostaa sitä hienoa turvaverkkoa jonka olemme sinne rakentaneet. Intiassa on paljon mittaamatonta köyhyyttä ja kurjuutta mutta olisin silti taipuvainen väittämään, että Intiassa osataan myös olla vähempään tyytyväisiä. Intialaisten suuri massa ei vielä osaa "haluta-ihan-kaikkea-nyt-heti - siinä meillä suomalaisilla olisi oppimista.

Joulu näillä leveyksillä on kovin erilainen kuin kotona. Aurinko ja valo antavat energiaa ja toivoa - suomalainen talvihämärä tuikkuineen ja lumihiutaleineen on kaukainen. Näitä molempia kannan itsessäni ja näin on hyvä. Elämä on nyt täällä.