Isästä ja linnuista

Minun isäni kävi päivältä pienemmäksi. Lopulta niin pieneksi että hänen piti irrota tästä elämästä. Isä näytti viimeisissä valokuvissaan ihan linnulta. Vain nokka erottui tutuista kasvonpiirteistä.

Maaliskuun 10. päivä oli omituinen. Olin noussut neljältä ja lähtenyt lentokentälle. Lentääkseni linnun lailla - kohteena Andamaanien saaret lähelle Thaimaan rannikkoa. Port Blairin kentällä avasin puhelimen. Ullalta oli viesti: Unto hengittää enää hyvin kevyesti. Aikaa ei ole enää paljon. - Lukijan kurkkua kuristi. - Intialainen säätäminen vei kuitenkin ajatukset sinne missä olin: piti taistella lauttaliput Havelockin saarelle ja ymmärtää missä majoittuisimme seuraavat kolme päivää. Parin tunnin päästä istuin romisevassa intialaisessa taksissa. Suomi-puhelin soi ja ruudulla näkyi Ullan nimi. Silloin tiesin. Ulla itki ja minä itkin. Taksi rämisi, torvet soivet ja minä itkin. Isä oli lähtenyt. Ja minä, esikoinen, istuin rämisevässä intialaisessa taksissa jossain helkkarin Port Blairissa. Minä olin rähjännyt matkatoimistossa ja isä oli tehnyt lähtöä omalla tahollaan. "Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...." Mihin isä halusi lähteä linnun lailla pois? - Viestejä alkoi tulla nopeasti puhelimeen. Yhden kauneimmista lähetti Hartolasta sukulaispoika: Niin kuin muuttolintusen tie, taivasta kohden matka vie. Minun isäni, lintubongari ja lintujen äänien matkija, oli muuttunut muuttolinnuksi.

- Minä rämmin tahollani kähyiseen paattiin, joka veisi meidät matkalaiset Havelockin saarelle. Minun päässäni jyskytti ajatus isän kuolemasta. Merellä vietetyt tunnit antoivat aikaa ajatella. - Vihdoin rantauduimme ja jonotimme saaren viranomaisille lupalappu hikisissä kourissa. Lautta irtaantui satamasta ja me jonotimme. Päivän kummallisuus kulminoitui siihen, että havaitsimme lautan juuri irtaannuttua että olimme rantautuneet ihan väärälle saarelle. Saarelle jossa ei ollut puhelinverkkoa eikä internetiä. Saarelle jolla ei ollut mitään resourtia. Saarelle jolla ei ylipäänsä ollut juuri mitään. Saarelle jossa jouduimme lusimaan seuraavaan aamuun asti lauttaa odottaaksemme. Saarelle jossa jouduimme yöpymään betonibunkkerimaisessa hotellihuoneessa.

Minä olin niin sekaisin ja vihainen että olisin voinut tappaa. Yritin parkua lauttaa, helikopteria, edes kapista kalastajavenettä viemään sinne minne piti päätyä. Lähetin kaikki murhanhimoisimmat ajatukseni ääliölle matkatoimistohepulle joka oli kertonut laivamatkan kestävän kaksi tuntia. Mistä hitosta me saatoimme tietää että suora lautta kyllä kestääkin mutta tämä nimenomainen poikkeaa Neil Islandilla ja lähtee sitten vasta toiselle kahden tunnin siivulle kohti Havelockia. - Neil Islandille me jäimme. Niin tahtoi kohtalo. Vai oliko matkatoveri Maarit oikeassa kun hän lohkaisi että kenties isäsi halusi sinun muistavan ikuisesti hänen lähtöpäivänsä...

Myöhemmin iltapäivällä kävelimme rannalla vesirajassa. Vesiraja oli paennut rantaviivasta ja kalastajaveneitä kökötti kuivan maan rajapinnassa. Löysin rannasta omituisen mallisen simpukan. Pyörittelin sitä kädessäni. Laskeuduin kyykkysilleni hiekalle ja piirsin simpukan kärjellä Neil Islandin kuumaan hiekkaan isäni nimen ja syntymä- ja kuolinpäivät. Unto 5.6.1934 - 10.3.2009. Kirjoitin ja itkin. Minä, isäni esikoinen, itkin haikeasti oudolla alttarilla saarella johon minun ei pitänyt joutua.

Yöllä oli täysikuu. Vesi nousi ja huuhteli nimen ja päivämäärät. Mutta minun mieleeni ja sydämeeni ne piirtyivät. Katselin kuuta ja uskoin että isä näki minut. Esikoisensa kummallisella saarella jossain maailman äärissä.