Äidit ja tyttäret

"The last thing I want,
mother,
is to grow up
to be you
So patient
so docile...
No,
I wont be you.
Never. Not me.
But first,
I'll just get my husband
his tea."

Hellyttävän terävänäköinen runo Intian nykynaisesta, joka elää kahden maailman välissä. Runo on poiminta naisten runoantologiasta, johon on kerätty ihan tavallisten naisten tuntoja naisenelämästä.

Kahdenkaan Intian -vuoden jälkeen en osaa piirtää tarkkaa kuvaa intialaissiskoista. Ja kuinka nyt piirtää yhdellä viivalla kuva yli 500 miljoonasta naisesta - mahdoton tehtävä. Erilaisia välähdyksiä, erilaisia profiileja piirtyy mieleeni kohtaamistani naisista, niistä joiden kohtaloista olen lukenut lehdestä, niistä joista kuulen tarinoita. - On Ranjana, joka on harvinainen eronnut eteläintialainen nainen ja joka on lähettänyt teinipoikansa sisäoppilaitokseen. Yhtäältä Ranjana käy baareissa ja bilettää, toisaalta sunnuntaiaamuisin hän harjoittelee buddhalaista laulua (chanting). - On Soumithra, varakas brahmiinirouva, joka hallinnoi kolmea kotia ja hoitaa menestyksekkään miehensä holding-yhtiön asioita ja tekee vapaaehtoistyötä. Hän harrastaa kodinsisustusta ja matkustelee maailmalla, mutta silti hän painottaa, että ennen hänen tarpeitaan tulevat aviomiehen, tyttärien, omien vanhempien ja appivanhempien tarpeet. Perhe on tärkeä ja hän, nainen, kannattelee sitä perhettä. Iso tehtävä hentoiselle nelikymppiselle leidille. - On Nidhi, maisterintutkinnon suorittanut liikkeenjohdon konsultti, joka ei millään ehdi toimistolle kello yhdeksäksi, koska ennen työpaikalle tuloa hän on valmistanut kaksi lämmintä ateriaa: eteläintialaisen aamiaisen koko perheelle ja lisäksi lounaan, jonka hän pakkaa käytännöllisiin kerrosrasioihin miehelleen, koulua käyvälle teinityttärelleen ja itselleen. Lisäksi hän valitsee vaatteet koko perheelle ja laskostaa ne perheenjäsenten vuoteelle. Illalla hän valmistaa vielä kolmannen lämpimän aterian - intialainen ei syö samaa ruokaa kahta kertaa eikä edes lounaan ylimäämäriisiä voi ajatella lämmitettävän. Sen hän mahdollisesti kiikuttaa taloyhtiön vartijamiehen illalliseksi... - On Poornima, apulaiseni, joka yksinään luotsaa eteenpäin kolmea tytärtä. En ole raatsinut kysyä, lähtikö aviomies menemään kolmannen tyttären jälkeen. Lähtenyt on joka tapauksessa. Poornima tekee työtä kolmessa huushollissa apulaisena. Jotain on mennyt pieleen jossain vaiheessa, koska hän on käynyt 9 luokkaa koulua ja puhuu hyvää englantia. Kenties hänestä piti tulla ihan jotain muuta. Poornima kokkaa ja siivoaa ja silittää ja kouluttaa tyttäriään. Hänellä ei ole varmaan aikaa pohtia, onko hän kuten äitinsä - uskon että hän suuntaa tarmonsa tyttäriensä tulevaisuuden rakentamiseen.

Minä, itsellinen suomalainen sinkkunainen, istun ja bloggaan - keitettyäni teetä vain itselleni. Mene ja tiedä, onko tämäkään hyvä...

"Kuinka köyhä on oikeasti köyhä?"

Intialainen Gautam Adhikari otsikoi kolumninsa provosoivasti. Oxfordin yliopisto ja YK:n kehitysohjelma UNDP julkistivat vastikään köyhyystutkimuksen, jonka tulokset ovat käynnistäneet Intian mediassa kovan keskustelun. Kahdeksassa Intian köyhimmässä valtiossa on 410 miljoonaa virallista köyhää - enemmän kuin 26:ssa Afrikan valtiossa yhteensä!

Adhikari kertoo tarinaa, kuinka 1993 Delhin keskushallinto pyysi osavaltioita laskemaan köyhänsä. Länsi-Bengalin hallitus vyörytti laskemisvastuuta eri lääneilleen ja nämä edelleen kylätoimikunnilleen. Tämän massiivisen operaation seurauksena keskushallinto veti annettuja lukuja yhteen ja lopputulos oli ällistyttävä: monissa lääneissä köyhien osuus väestöstä ylitti reippaasti 100 prosenttia! Laskennan perimmäinen tarkoitus oli matkan varrella hämärtynyt ja paikallistasolla oletettiin Delhistä olevan tulossa tukiaisia sitä enemmän mitä suurempi on köyhien osuus... Länsi-Bengalin silloinen pääministeri esikuntineen väänteli numeroita poliittisesti korrektimpaan suuntaan - mielestäni oivallinen esimerkki intialaisesta tilastoinnista.

Intian keskushallinto on hankalassa tilanteessa: kansainväliset arviot osoittavat Intian keikkuvan globaalin köyhyystilaston huipulla ja samaan aikaan Intialla on tarve viestiä maailmalle Intian nopeaa talouskasvua ja lisääntyvää vaurastumista. Kriittisten intialaisten asiantuntijoiden mukaan köyhiä on vähintään 300 miljoonaa, mutta jopa lähes 700 miljoonan köyhän armeijasta on arvioita. Mikä lie korrelaatio WHO:n tutkimuksella, jonka mukaan Intiassa on 638 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole vessaa...

Intian bruttokansantuote kasvaa lähes 10 prosenttia vuodessa. Talouskasvun ja lisääntyvän vaurauden hedelmät ovat harvojen herkkua: arvioidaan että vain 10 prosenttia intialaisista hyötyy siitä. Hyötyjiä ovat Intian suurissa metropoleissa asuvat urbaanit menestyjät ja maaseutujen köyhät ja vähemmän koulutetut elävät ahdingossa, vailla lupausta helpotuksesta. Inflaatio laukkaa lähes 18 prosentissa ja ruokakorin hinta on kallistunut saman verran - valtion ruokakupongeista huolimatta yhä useammalla perheellä nälkä on jatkuva vieras.

Moni nimekäs kolumnisti ja intellektuelli vaatii mediassa toimenpiteitä ja poliittista tahtotilaa köyhyyden vähentämiseksi - Intiassa kiehuu pinnan alla aineksia suuriin levottomuuksiin. Intia elää jo nyt itsenäisyyden aikansa levottominta aikaa, kun kahdeksassa osavaltiossa on levottomuuksia ja väkivaltaisuuksia. Myös omaisuuten kohdistuvat rikokset ovat rajusti lisääntymässä: kateus ja osattomuuden tunne ajavat murtoihin ja ryöstöihin. Intian korruptoitunut poliitikkokunta ei vielä ole avannut silmiään: heidän agendallaan köyhyydenpoistaminen ei todella vielä ole. Keitä he sitten kyykyttäisivät ja keiltä he ostaisivat ääniä, jos köyhiä ei olisi.

Intian valtava, isolta osin kouluttamaton pienempien kaupunkien ja maaseudun nuoriso eittämättä on valmis barrikadeille vaatimaan parempaa elämää: hindulainen alistuminen karman lakiin ei ilmeisesti enää ole heidän mantransa. Intian kuuluisa koulutettu IT-ammattikunta on loppujen lopuksi vain pieni osa, alle miljoona, Intian valtavasta väestöstä. Loput, noin 550 miljoonaa nuorta intialaista, vaatii pian suureen ääneen osuuttaan kasvusta eikä heistä iso osa kuulemma tyydy vaatimaan vaan lähtee hakemaan oikeutta. Intian yhteiskuntarauha on siis uhattu ja on mielenkiintoista nähdä, missä vaiheessa valtiovalta herää asian vakavuudelle.

Suurimalle osalle intialaisista 100 rupiaa (noin 1,7 euroa) on iso raha. Se on monen päivätyöläisen päivän palkka. Minä ostin viikolla vihanneksia ja ihmettelin kauppiaalle ostosteni hintaa: hän yllätti minut kertomalla että kilo porkkanoita maksaa nykyisin 60 rupiaa eli lähes euron. Se herätti minut ymmärtämään, miksi monet keskiluokkaisetkin intialaiset ovat alkaneet tinkiä vihannesten määrästä.

Intian kylissä ja kaduilla elää USA:n väestöä suurempi määrä ihmisiä, jotka eivät aamulla tiedä, onko heidän päivittäinen riisi- ja linssiannoksensa turvattu. Eikö niin köyhä ole ihan oikeasti köyhä!