Suomi ei kovin usein ylitä uutiskynnystä Intian lehdissä. Viime aikoina sentään jotain on tihkunut: eilen ostin lentokentältä trendikkään sisustuslehden jossa oli artikkeli Katajanokan vankilahotellista. Juttu oli erittäin positiivinen ja kauniisti kuvitettu.
Pari viikkoa sitten yksi iso päivälehti, Times of India, kertoi kuvan kanssa Imatralla pidetyistä avantouinnin maailmanmestaruuskilpailuista. Tarinassa siteerattiin nimeltä monia innokkaita avantouimareita ja listattiin avaintouinnin terveysvaikutuksia. Kuvassa pipo päässä polskivat suomalaiset näyttivät eittämättä intialaisten mielestä hilpeiltä. Tosin täällä ei moni osaa millään kuvitella kuinka kylmää vesi noissa olosuhteissa voi olla...
Tämän aamun lehti otsikoi: suomalainen tietokoneohjelmoija rakensi sormeensa muistitikkuproteesin ja kuvassa oli Jerry Jalava jonka kerrottiin suunnitelleen ja toteuttaneen moottoripyöräonnettomuuden jälkeen amputoituun nimettömäänsä muistitikun sisältävän proteesin. - Kaikenlaisilla innovaatioilla me maailman mediassa näymme!
Itse odottelen (ehkä pitäisi tehdäkin jotain eikä vain odotella...) koska joku innokas reportteri bongaa minut ja naapurin Sarin jotka taas tänä aamuna puoli seitsemän aikaan painelimme sauvakävelylenkillä. Kävelyä suositellaan lehdissä jatkuvasti ja aamun lehti korosti kuinka kävelyyn pitäisi saada tehoa. Tilaus sauvakävelylle ja sen julkisuudelle olisi olemassa - eiköhän minun suurena kansainvälistäjänä pitäisi tarttu tähän vahvaan signaaliin? - Sauvominen herättää huomiota: riksakuskit tolpallaan hihittelevät ja toljottavat uteliaina ja ohikulkijat kääntyvät usein vielä perään. Lenkkeilemme läheisellä Kalakshetran puistoalueella jossa käy aamukuuden jälkeen kuhina kun lähinnä vanhemmat herrat ovat siellä aamukävelyllä. Harva se kerta joku rohkenee kysyä: "madam, what are you using those sticks for?" - Kysäisipä muuan herrahenkilö kerran, onko madamella mahdollisesti joku fyysinen vamma kun noin keppien kanssa pitää mennä! - Hokasin vasta jälkeenpäin että olisi varmaan pitänyt murjaista että ei nyt ihan fyysistä vammaa, mutta kenties nuppipuolella voi jotain olla....
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Matkantekemistä intialaisittain
Puoli vuotta Intiassa on opettanut ettei täällä yksinkertaisesti vain piipahdeta missään. Vaikka matka ei olisi pitkä, kaikkialle menemiseen tärvääntyy aikaa. Delhistä on Agraan Taj Mahaliin matkaa 180 km osin moottoritietä, mutta matkanteko kestää neljä tuntia yhteen suuntaan. Mumbaissa voi dinneri-reissuun mennä kaikkineen neljä tuntia, mikäli itse asuu etelä-Mumbaissa ja dinneri on pohjoisessa Bandrassa. Chennain naapurikaupunkiin Bangaloreen on 45 minuutin lento, mutta koska Bangaloren kentälle on keskustasta 1,5 tunnin matka ja niin kaikkine kiemuroineen tuonkin reissun tekemiseen lentäen menee ainakin 3,5 h.
Intialainen lentokenttäprosessi on ihan omaa luokkaansa. Monet lentokentät ovat alkaneet kerätä käyttöveroa matkustajilta. Delhin kenttää remontoidaan ja koska remontti on tullut budjetoitua kalliimmaksi, niin kaikilta ulkomaan reittien matkustajilta peritään noin kahden euron maksu. Bangaloren kenttä on upouusi mutta senkin budjetti on ilmeisesti ylitetty, koska siellä oli alettu kantaa vastaavaa veroa mutta vain kotimaan matkustajilta. Jouduin tänään maksamaan veron (3, 5 euroa) ja totesin taas järjestelmän onnistuneen luomaan lisää niin tarpeellisia työpaikkoja. Yksi ukko seisoi portilla ja ohjasi luukulle veronmaksuun, toinen ukko möi kupongin, kolmas leimasi sen ja neljäs tarkisti portilla. Lähempänä ovea viides ukko tarkisti matkalipun ja henkilötodistuksen. - Sisällä pitää mennä läpivalaisemaan ruumaan menevät tavarat ja niihin saa tarran. Check-innissä yksi ukko tarkistaa läpivalaisutarran ja nostaa matkatavarat hihnalle, yksi virkailija tarkistaa lipun ja antaa jokaiseen laukkuun kiinnitettävän pahvilipun. Turvatarkastuksessa yksi ukko läpivalaisee jokaisen laukun ja toinen ukko leimaa käsipelillä joka kassiin kiinnitetyn paperilapun. Mikäli paperilappua ei ole tai siitä puuttuu leima, viimeistään portilta palautetaan tylysti lähtöruutuun. - Naisille on turvatarkastuksessa oma linja ja kopissa äkäinen naisvirkailija skannaa matkalaiset ja lyö kaksi leimaa boarding cardiin. Jos on on ollut niin ääliö, että on jättänyt boarding cardiin käsilaukkuun hihnalle, niin taas palautetaan lähtöruutuun. - Oikean lähtöportin etsintä lentokentillä on työlästä: uudemmillakaan lentokentillä ei ole automaattisia lähtötauluja vaan porteilla laitetaan pahviset kyltit osoittamaan matkan kohdetta. Lisäksi pari ukkelia juoksee salissa matkustajien keskellä ja huutelee "Jet Airways, Bangalore". Taas luodaan lisää työpaikkoja...
Lähtöportilla yksi virkailija tarkistaa boarding cardin. Ovella yksi vartija tarkistaa jokaisesta laukusta leimatun pahvinpalan. Yksi ukko ohjaa bussiin tai tuubiin. Vielä lentokoneen ovella katsotaan kerran boarding card ja jokainen leimattu pahvinpala. - Menen laskuissa sekaisin, mutta hiukan liioiteltuna lentomatkusta Intiassa kohtaa noin 18 ihmistä ennen koneeseen pääsyä!
Puoli vuotta Intiassa on opettanut myös sen, ettei pidä ällistellä miksi täällä ei virtaviivaisteta prosesseja ja vähennetä omituisia käytäntöjä. Ihmisiä kertakaikkiaan on niin valtavasti, että tässä maassa pitää luoda mitä kummallisempia toimenkuvia, jotta ihmiset voivat säilyttää arvokkuutensa ja sanoa olevansa töissä - olipa tehtävä sitten istua matkatavarahihnalla ja leimata tuhansia suttuisia leimoja pieniin pahvinpalasiin, joita kaksi muuta henkilöä prosessin myöhemmässä vaiheessa työkseen tihrustaa...
Joku aika sitten tutustuin intialaiseen matkatoimistopalveluun. Olin lähdössä Andamaanien saarelle Suomesta tulevan ystävän kanssa ja päätin käyttää matkatoimistoa, koska kohde oli minulle outo ja googlettaminen toi kovin hajanaisia tietoja muun muassa eri saarien välisestä lauttaliikenteestä. Tein sähköpostilla selvät speksit päivistä ja reitistä ja majoitustoivomuksista. Aloin saada puheluita Nirmala -nimiseltä nuorelta naiselta jolla oli niin vahva tamilinkielinen MTI (mother tongue influence eli suomeksi sanottuna raju aksentti) että meidän keskustelumme oli jotakuinkin takkuista. Yritin vääntää rautalangasta ja vaihdoin englantini samaan "autokuskienglantiin" jota väännän kuski-Rajulle, jonka englanninkieli on hyvin rajallista.
Aloin vähitellen luottaa, että Andamaanien paketti tulee kuntoon. Niin minä luulin. Ongelmia alkoi ilmaantua: lentolippuja ei buukattaisi ennen kuin menisin maksamaan. Ärhentelin puhelimessa varmasti maksavani kunhan hän ensin varaa liput sitovasti. Olisi pitänyt silpaista siitä paikasta viemään sekkiä toiselle puolelle kaupunkia. Nirmala kauhistui kun tarjosin luottokorttia: sitten hänen hintansa ei olisikaan voimassa vaan siihen pitää lisätä 2,5 prosentin palvelumaksu. Minä nöyrryin ja matkustin tunnin toiselle Chennain reunalle ja puolentoista tunnin säätämisen jälkeen sain liput maksetuksi ja 2,5 korotuksen minä niin ikään nielin...
Lähtöpäivä läheni, mutta minun piti lähteä työmatkalle Mumbaihin. Vannotin sähköpostille Nirmalaa varaamaan majoituksen ja lentoliput ohjeiden mukaan. Ihmettelin kun soittoja eikä meiliä näkynyt. Perjantaina aloin soitella perään: kohta tulisi kiire. Nirmala olikin lähtenyt firmasta jotakuinkin suorin vartaloin ja meilini oli nyt jossain mustassa aukossa. Lähtöön olisi
enää kolme päivää ja minulle valkeni että valitsemani Havelockin saaren ainoa länsimaista tasoa oleva resourt olikin tällä välin jo myyty täyteen. Uusi tamiliaksenttinen mimmi peräsi puhelimessa: "Madam, you go to Seashell instead ok?" Silloin minulla kiehahti: ja mikähän helkkari tämä Seashell on, en kai minä nyt hittovieköön sokkona ota toista paikkaa josta kukaan ei tiedä mitään. - Matkan myöhemmässä vaiheessa opin, että kun intialaiselle matkatoimistovirkailijalle vähänkään hermostuu, he alkavat refleksinomaisesti valehdella. Niin alkoi tämä Sharmilakin: hän vannoi minulle että tämä korvaava majoitus on ihan sen menetyn Wild Orchidin vieressä ja voitte käyttää sen palveluja mutta kunhan vain asutte tässä toisessa.
Aikanaan Havelockille päästyämme totesin hätävalheen: välimatkaa oli ainakin viisi kilometriä!
Lauttalippujen saaminen saarelta toiselle oli ihan oma tarinansa. Niiden saamista odotettiin Port Blairin matkatoimistossa 2,5 tuntia. Kun peräsin miksi touhu kestää, aina oli joku niitä juuri hakemassa, juuri tuomassa ja tämä joku olisi täällä "in two minutes" - mikä on ehkä klassisin intialainen aikaan liittyvä kusetuksen ilmaisu. Intialainen kaksiminuuttinen kun voi olla ihan mitä vaan vartista kahteen tuntiin - voipa se venyä joskus jopa seuraavan vuorokauden puolelle.
Mutta saatiinhan me ne lauttaliput ja kyyti rämisevällä pirssillä sinne lauttarantaan. Peräsin lauttamatkan kestoa ja poika valehteli sujuvasti (tai miten sen ottaa...) sen kestävän kaksi tuntia. Hiukan ihmettelin, kun netistä olin lukenut neljä tuntia, mutta ajattelin että intialainen aikakäsitys nyt kertakaikkiaan on erilainen. - Menimme lipunhankintaprosessin ryydyttäminä varsinaiseen "rottalaivaan" ja istuimme haiseville guttaperkkaisille tuoleille päästäksemme Andamaanien paratiisimaiselle Havelockin saarelle. - Aikaa oli kulunut reilu kaksi tuntia kun satamantapainen alkoi häämöttää. Keräsimme reppujamme ja oioimme hikisiä jäseniämme: olisimme pian perillä! Laivasta purkautui paljon porukkaa ja me päästimme aina niin hätäisesti rynnivät intialaiset ensin. Portilla oli bambukepein varustautuneita koppalakkisia virkailjoita jotka keräsivät meidän harvat ulkomaalaiset jonoon. Mehän olimme täyttäneet laajan selvityksen lentokentällä Port Blairissa ja saaneet ulkomaalaisilta vaadittavan rajoitetun oleskeluoikeuden Andamaanien ja Nicobaarien saarille. Kun meidän vuoromme tuli, virkalija kysäisi, mitä madamet tekevät Neil Islandilla. Minä, jonka kuuluisa kärsivällisyys alkoi olla vähissä tokaisin ettei mitään, mehän olemme Havelockilla. - Kauhullani ei ollut rajoja kun kuulimme, että olimme rantautuneet aivan väärälle saarelle. Havelockille olisi vielä toinen kahden tunnin matka. Kapinen laiva oli irtautunut jo rannasta eikä meillä ollut mitään saumaa päästä enää kyytiin. - Kirosin matkatoimiston pojan alimpaan hornankattilaan intialaisesta valehtelusta - tosin myöhemmin kuulin että suora lautta kyllä kestäisi sen pari tuntia mutta eipä hänelle tullut mieleen kertoa että meidän ottamamme laiva nyt sitten poikkeaisikin ensin jossain muualla. Enpä minäkään kyllä osannut kysyä, ei sen puoleen.
Vietimme yön neuvostotyyppisessä betonihuoneessa. Neil Islandilla ei ollut mitään, ei edes matkapuhelinverkon tukiasemaa, jotta olisimme voineet ilmoittaa jo etukäteen maksettuun resourtiin etteipä me tänään sitten viitsitty vielä tullakaan... Yöllä oli täysikuu ja sitä katsellessani yritin pohtia mikä taivaan tarkoitus oli sillä että jouduimme väärälle saarelle. En saanut kuulta vastausta.
Havelockille pääsimme seuraavana päivänä. Siellä tapahtui sarja erilaisia episodeja, mutta ne ovat ehkä oma tarinansa. Loppuyhteenvetona totean, että kun seuraavan kerran lähden lomalle, kohde on varmasti selkeästi Intian valtakunnan rajojen ulkopuolella...
Intialainen lentokenttäprosessi on ihan omaa luokkaansa. Monet lentokentät ovat alkaneet kerätä käyttöveroa matkustajilta. Delhin kenttää remontoidaan ja koska remontti on tullut budjetoitua kalliimmaksi, niin kaikilta ulkomaan reittien matkustajilta peritään noin kahden euron maksu. Bangaloren kenttä on upouusi mutta senkin budjetti on ilmeisesti ylitetty, koska siellä oli alettu kantaa vastaavaa veroa mutta vain kotimaan matkustajilta. Jouduin tänään maksamaan veron (3, 5 euroa) ja totesin taas järjestelmän onnistuneen luomaan lisää niin tarpeellisia työpaikkoja. Yksi ukko seisoi portilla ja ohjasi luukulle veronmaksuun, toinen ukko möi kupongin, kolmas leimasi sen ja neljäs tarkisti portilla. Lähempänä ovea viides ukko tarkisti matkalipun ja henkilötodistuksen. - Sisällä pitää mennä läpivalaisemaan ruumaan menevät tavarat ja niihin saa tarran. Check-innissä yksi ukko tarkistaa läpivalaisutarran ja nostaa matkatavarat hihnalle, yksi virkailija tarkistaa lipun ja antaa jokaiseen laukkuun kiinnitettävän pahvilipun. Turvatarkastuksessa yksi ukko läpivalaisee jokaisen laukun ja toinen ukko leimaa käsipelillä joka kassiin kiinnitetyn paperilapun. Mikäli paperilappua ei ole tai siitä puuttuu leima, viimeistään portilta palautetaan tylysti lähtöruutuun. - Naisille on turvatarkastuksessa oma linja ja kopissa äkäinen naisvirkailija skannaa matkalaiset ja lyö kaksi leimaa boarding cardiin. Jos on on ollut niin ääliö, että on jättänyt boarding cardiin käsilaukkuun hihnalle, niin taas palautetaan lähtöruutuun. - Oikean lähtöportin etsintä lentokentillä on työlästä: uudemmillakaan lentokentillä ei ole automaattisia lähtötauluja vaan porteilla laitetaan pahviset kyltit osoittamaan matkan kohdetta. Lisäksi pari ukkelia juoksee salissa matkustajien keskellä ja huutelee "Jet Airways, Bangalore". Taas luodaan lisää työpaikkoja...
Lähtöportilla yksi virkailija tarkistaa boarding cardin. Ovella yksi vartija tarkistaa jokaisesta laukusta leimatun pahvinpalan. Yksi ukko ohjaa bussiin tai tuubiin. Vielä lentokoneen ovella katsotaan kerran boarding card ja jokainen leimattu pahvinpala. - Menen laskuissa sekaisin, mutta hiukan liioiteltuna lentomatkusta Intiassa kohtaa noin 18 ihmistä ennen koneeseen pääsyä!
Puoli vuotta Intiassa on opettanut myös sen, ettei pidä ällistellä miksi täällä ei virtaviivaisteta prosesseja ja vähennetä omituisia käytäntöjä. Ihmisiä kertakaikkiaan on niin valtavasti, että tässä maassa pitää luoda mitä kummallisempia toimenkuvia, jotta ihmiset voivat säilyttää arvokkuutensa ja sanoa olevansa töissä - olipa tehtävä sitten istua matkatavarahihnalla ja leimata tuhansia suttuisia leimoja pieniin pahvinpalasiin, joita kaksi muuta henkilöä prosessin myöhemmässä vaiheessa työkseen tihrustaa...
Joku aika sitten tutustuin intialaiseen matkatoimistopalveluun. Olin lähdössä Andamaanien saarelle Suomesta tulevan ystävän kanssa ja päätin käyttää matkatoimistoa, koska kohde oli minulle outo ja googlettaminen toi kovin hajanaisia tietoja muun muassa eri saarien välisestä lauttaliikenteestä. Tein sähköpostilla selvät speksit päivistä ja reitistä ja majoitustoivomuksista. Aloin saada puheluita Nirmala -nimiseltä nuorelta naiselta jolla oli niin vahva tamilinkielinen MTI (mother tongue influence eli suomeksi sanottuna raju aksentti) että meidän keskustelumme oli jotakuinkin takkuista. Yritin vääntää rautalangasta ja vaihdoin englantini samaan "autokuskienglantiin" jota väännän kuski-Rajulle, jonka englanninkieli on hyvin rajallista.
Aloin vähitellen luottaa, että Andamaanien paketti tulee kuntoon. Niin minä luulin. Ongelmia alkoi ilmaantua: lentolippuja ei buukattaisi ennen kuin menisin maksamaan. Ärhentelin puhelimessa varmasti maksavani kunhan hän ensin varaa liput sitovasti. Olisi pitänyt silpaista siitä paikasta viemään sekkiä toiselle puolelle kaupunkia. Nirmala kauhistui kun tarjosin luottokorttia: sitten hänen hintansa ei olisikaan voimassa vaan siihen pitää lisätä 2,5 prosentin palvelumaksu. Minä nöyrryin ja matkustin tunnin toiselle Chennain reunalle ja puolentoista tunnin säätämisen jälkeen sain liput maksetuksi ja 2,5 korotuksen minä niin ikään nielin...
Lähtöpäivä läheni, mutta minun piti lähteä työmatkalle Mumbaihin. Vannotin sähköpostille Nirmalaa varaamaan majoituksen ja lentoliput ohjeiden mukaan. Ihmettelin kun soittoja eikä meiliä näkynyt. Perjantaina aloin soitella perään: kohta tulisi kiire. Nirmala olikin lähtenyt firmasta jotakuinkin suorin vartaloin ja meilini oli nyt jossain mustassa aukossa. Lähtöön olisi
enää kolme päivää ja minulle valkeni että valitsemani Havelockin saaren ainoa länsimaista tasoa oleva resourt olikin tällä välin jo myyty täyteen. Uusi tamiliaksenttinen mimmi peräsi puhelimessa: "Madam, you go to Seashell instead ok?" Silloin minulla kiehahti: ja mikähän helkkari tämä Seashell on, en kai minä nyt hittovieköön sokkona ota toista paikkaa josta kukaan ei tiedä mitään. - Matkan myöhemmässä vaiheessa opin, että kun intialaiselle matkatoimistovirkailijalle vähänkään hermostuu, he alkavat refleksinomaisesti valehdella. Niin alkoi tämä Sharmilakin: hän vannoi minulle että tämä korvaava majoitus on ihan sen menetyn Wild Orchidin vieressä ja voitte käyttää sen palveluja mutta kunhan vain asutte tässä toisessa.
Aikanaan Havelockille päästyämme totesin hätävalheen: välimatkaa oli ainakin viisi kilometriä!
Lauttalippujen saaminen saarelta toiselle oli ihan oma tarinansa. Niiden saamista odotettiin Port Blairin matkatoimistossa 2,5 tuntia. Kun peräsin miksi touhu kestää, aina oli joku niitä juuri hakemassa, juuri tuomassa ja tämä joku olisi täällä "in two minutes" - mikä on ehkä klassisin intialainen aikaan liittyvä kusetuksen ilmaisu. Intialainen kaksiminuuttinen kun voi olla ihan mitä vaan vartista kahteen tuntiin - voipa se venyä joskus jopa seuraavan vuorokauden puolelle.
Mutta saatiinhan me ne lauttaliput ja kyyti rämisevällä pirssillä sinne lauttarantaan. Peräsin lauttamatkan kestoa ja poika valehteli sujuvasti (tai miten sen ottaa...) sen kestävän kaksi tuntia. Hiukan ihmettelin, kun netistä olin lukenut neljä tuntia, mutta ajattelin että intialainen aikakäsitys nyt kertakaikkiaan on erilainen. - Menimme lipunhankintaprosessin ryydyttäminä varsinaiseen "rottalaivaan" ja istuimme haiseville guttaperkkaisille tuoleille päästäksemme Andamaanien paratiisimaiselle Havelockin saarelle. - Aikaa oli kulunut reilu kaksi tuntia kun satamantapainen alkoi häämöttää. Keräsimme reppujamme ja oioimme hikisiä jäseniämme: olisimme pian perillä! Laivasta purkautui paljon porukkaa ja me päästimme aina niin hätäisesti rynnivät intialaiset ensin. Portilla oli bambukepein varustautuneita koppalakkisia virkailjoita jotka keräsivät meidän harvat ulkomaalaiset jonoon. Mehän olimme täyttäneet laajan selvityksen lentokentällä Port Blairissa ja saaneet ulkomaalaisilta vaadittavan rajoitetun oleskeluoikeuden Andamaanien ja Nicobaarien saarille. Kun meidän vuoromme tuli, virkalija kysäisi, mitä madamet tekevät Neil Islandilla. Minä, jonka kuuluisa kärsivällisyys alkoi olla vähissä tokaisin ettei mitään, mehän olemme Havelockilla. - Kauhullani ei ollut rajoja kun kuulimme, että olimme rantautuneet aivan väärälle saarelle. Havelockille olisi vielä toinen kahden tunnin matka. Kapinen laiva oli irtautunut jo rannasta eikä meillä ollut mitään saumaa päästä enää kyytiin. - Kirosin matkatoimiston pojan alimpaan hornankattilaan intialaisesta valehtelusta - tosin myöhemmin kuulin että suora lautta kyllä kestäisi sen pari tuntia mutta eipä hänelle tullut mieleen kertoa että meidän ottamamme laiva nyt sitten poikkeaisikin ensin jossain muualla. Enpä minäkään kyllä osannut kysyä, ei sen puoleen.
Vietimme yön neuvostotyyppisessä betonihuoneessa. Neil Islandilla ei ollut mitään, ei edes matkapuhelinverkon tukiasemaa, jotta olisimme voineet ilmoittaa jo etukäteen maksettuun resourtiin etteipä me tänään sitten viitsitty vielä tullakaan... Yöllä oli täysikuu ja sitä katsellessani yritin pohtia mikä taivaan tarkoitus oli sillä että jouduimme väärälle saarelle. En saanut kuulta vastausta.
Havelockille pääsimme seuraavana päivänä. Siellä tapahtui sarja erilaisia episodeja, mutta ne ovat ehkä oma tarinansa. Loppuyhteenvetona totean, että kun seuraavan kerran lähden lomalle, kohde on varmasti selkeästi Intian valtakunnan rajojen ulkopuolella...
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Isästä ja linnuista
Minun isäni kävi päivältä pienemmäksi. Lopulta niin pieneksi että hänen piti irrota tästä elämästä. Isä näytti viimeisissä valokuvissaan ihan linnulta. Vain nokka erottui tutuista kasvonpiirteistä.
Maaliskuun 10. päivä oli omituinen. Olin noussut neljältä ja lähtenyt lentokentälle. Lentääkseni linnun lailla - kohteena Andamaanien saaret lähelle Thaimaan rannikkoa. Port Blairin kentällä avasin puhelimen. Ullalta oli viesti: Unto hengittää enää hyvin kevyesti. Aikaa ei ole enää paljon. - Lukijan kurkkua kuristi. - Intialainen säätäminen vei kuitenkin ajatukset sinne missä olin: piti taistella lauttaliput Havelockin saarelle ja ymmärtää missä majoittuisimme seuraavat kolme päivää. Parin tunnin päästä istuin romisevassa intialaisessa taksissa. Suomi-puhelin soi ja ruudulla näkyi Ullan nimi. Silloin tiesin. Ulla itki ja minä itkin. Taksi rämisi, torvet soivet ja minä itkin. Isä oli lähtenyt. Ja minä, esikoinen, istuin rämisevässä intialaisessa taksissa jossain helkkarin Port Blairissa. Minä olin rähjännyt matkatoimistossa ja isä oli tehnyt lähtöä omalla tahollaan. "Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...." Mihin isä halusi lähteä linnun lailla pois? - Viestejä alkoi tulla nopeasti puhelimeen. Yhden kauneimmista lähetti Hartolasta sukulaispoika: Niin kuin muuttolintusen tie, taivasta kohden matka vie. Minun isäni, lintubongari ja lintujen äänien matkija, oli muuttunut muuttolinnuksi.
- Minä rämmin tahollani kähyiseen paattiin, joka veisi meidät matkalaiset Havelockin saarelle. Minun päässäni jyskytti ajatus isän kuolemasta. Merellä vietetyt tunnit antoivat aikaa ajatella. - Vihdoin rantauduimme ja jonotimme saaren viranomaisille lupalappu hikisissä kourissa. Lautta irtaantui satamasta ja me jonotimme. Päivän kummallisuus kulminoitui siihen, että havaitsimme lautan juuri irtaannuttua että olimme rantautuneet ihan väärälle saarelle. Saarelle jossa ei ollut puhelinverkkoa eikä internetiä. Saarelle jolla ei ollut mitään resourtia. Saarelle jolla ei ylipäänsä ollut juuri mitään. Saarelle jossa jouduimme lusimaan seuraavaan aamuun asti lauttaa odottaaksemme. Saarelle jossa jouduimme yöpymään betonibunkkerimaisessa hotellihuoneessa.
Minä olin niin sekaisin ja vihainen että olisin voinut tappaa. Yritin parkua lauttaa, helikopteria, edes kapista kalastajavenettä viemään sinne minne piti päätyä. Lähetin kaikki murhanhimoisimmat ajatukseni ääliölle matkatoimistohepulle joka oli kertonut laivamatkan kestävän kaksi tuntia. Mistä hitosta me saatoimme tietää että suora lautta kyllä kestääkin mutta tämä nimenomainen poikkeaa Neil Islandilla ja lähtee sitten vasta toiselle kahden tunnin siivulle kohti Havelockia. - Neil Islandille me jäimme. Niin tahtoi kohtalo. Vai oliko matkatoveri Maarit oikeassa kun hän lohkaisi että kenties isäsi halusi sinun muistavan ikuisesti hänen lähtöpäivänsä...
Myöhemmin iltapäivällä kävelimme rannalla vesirajassa. Vesiraja oli paennut rantaviivasta ja kalastajaveneitä kökötti kuivan maan rajapinnassa. Löysin rannasta omituisen mallisen simpukan. Pyörittelin sitä kädessäni. Laskeuduin kyykkysilleni hiekalle ja piirsin simpukan kärjellä Neil Islandin kuumaan hiekkaan isäni nimen ja syntymä- ja kuolinpäivät. Unto 5.6.1934 - 10.3.2009. Kirjoitin ja itkin. Minä, isäni esikoinen, itkin haikeasti oudolla alttarilla saarella johon minun ei pitänyt joutua.
Yöllä oli täysikuu. Vesi nousi ja huuhteli nimen ja päivämäärät. Mutta minun mieleeni ja sydämeeni ne piirtyivät. Katselin kuuta ja uskoin että isä näki minut. Esikoisensa kummallisella saarella jossain maailman äärissä.
Maaliskuun 10. päivä oli omituinen. Olin noussut neljältä ja lähtenyt lentokentälle. Lentääkseni linnun lailla - kohteena Andamaanien saaret lähelle Thaimaan rannikkoa. Port Blairin kentällä avasin puhelimen. Ullalta oli viesti: Unto hengittää enää hyvin kevyesti. Aikaa ei ole enää paljon. - Lukijan kurkkua kuristi. - Intialainen säätäminen vei kuitenkin ajatukset sinne missä olin: piti taistella lauttaliput Havelockin saarelle ja ymmärtää missä majoittuisimme seuraavat kolme päivää. Parin tunnin päästä istuin romisevassa intialaisessa taksissa. Suomi-puhelin soi ja ruudulla näkyi Ullan nimi. Silloin tiesin. Ulla itki ja minä itkin. Taksi rämisi, torvet soivet ja minä itkin. Isä oli lähtenyt. Ja minä, esikoinen, istuin rämisevässä intialaisessa taksissa jossain helkkarin Port Blairissa. Minä olin rähjännyt matkatoimistossa ja isä oli tehnyt lähtöä omalla tahollaan. "Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...." Mihin isä halusi lähteä linnun lailla pois? - Viestejä alkoi tulla nopeasti puhelimeen. Yhden kauneimmista lähetti Hartolasta sukulaispoika: Niin kuin muuttolintusen tie, taivasta kohden matka vie. Minun isäni, lintubongari ja lintujen äänien matkija, oli muuttunut muuttolinnuksi.
- Minä rämmin tahollani kähyiseen paattiin, joka veisi meidät matkalaiset Havelockin saarelle. Minun päässäni jyskytti ajatus isän kuolemasta. Merellä vietetyt tunnit antoivat aikaa ajatella. - Vihdoin rantauduimme ja jonotimme saaren viranomaisille lupalappu hikisissä kourissa. Lautta irtaantui satamasta ja me jonotimme. Päivän kummallisuus kulminoitui siihen, että havaitsimme lautan juuri irtaannuttua että olimme rantautuneet ihan väärälle saarelle. Saarelle jossa ei ollut puhelinverkkoa eikä internetiä. Saarelle jolla ei ollut mitään resourtia. Saarelle jolla ei ylipäänsä ollut juuri mitään. Saarelle jossa jouduimme lusimaan seuraavaan aamuun asti lauttaa odottaaksemme. Saarelle jossa jouduimme yöpymään betonibunkkerimaisessa hotellihuoneessa.
Minä olin niin sekaisin ja vihainen että olisin voinut tappaa. Yritin parkua lauttaa, helikopteria, edes kapista kalastajavenettä viemään sinne minne piti päätyä. Lähetin kaikki murhanhimoisimmat ajatukseni ääliölle matkatoimistohepulle joka oli kertonut laivamatkan kestävän kaksi tuntia. Mistä hitosta me saatoimme tietää että suora lautta kyllä kestääkin mutta tämä nimenomainen poikkeaa Neil Islandilla ja lähtee sitten vasta toiselle kahden tunnin siivulle kohti Havelockia. - Neil Islandille me jäimme. Niin tahtoi kohtalo. Vai oliko matkatoveri Maarit oikeassa kun hän lohkaisi että kenties isäsi halusi sinun muistavan ikuisesti hänen lähtöpäivänsä...
Myöhemmin iltapäivällä kävelimme rannalla vesirajassa. Vesiraja oli paennut rantaviivasta ja kalastajaveneitä kökötti kuivan maan rajapinnassa. Löysin rannasta omituisen mallisen simpukan. Pyörittelin sitä kädessäni. Laskeuduin kyykkysilleni hiekalle ja piirsin simpukan kärjellä Neil Islandin kuumaan hiekkaan isäni nimen ja syntymä- ja kuolinpäivät. Unto 5.6.1934 - 10.3.2009. Kirjoitin ja itkin. Minä, isäni esikoinen, itkin haikeasti oudolla alttarilla saarella johon minun ei pitänyt joutua.
Yöllä oli täysikuu. Vesi nousi ja huuhteli nimen ja päivämäärät. Mutta minun mieleeni ja sydämeeni ne piirtyivät. Katselin kuuta ja uskoin että isä näki minut. Esikoisensa kummallisella saarella jossain maailman äärissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
