Seuraan ällistellen ja tuohtuneenakin Intian mediassa vellovaa keskustelua "pubikulttuurista". Kuohunnan aihetti Mangaloren kaupungin episodi, jossa äärihindut (miehet) iskivät paikalliseen pubiin ja yrittivät raastaa sieltä ulos säädyttömästi pukeutuneet intialaisnaiset jotka hindujen mukaan "tanssivat ja käyttivät huumeita". Iskun tekijät joutuvat oikeuden eteen mutta tapahtuma on synnyttänyt laajan arvokeskustelun.
Termi "pubikulttuuri" on keskeinen ja sille haetaan tulkintaa. Erään artikkelin mukaan sanan taakse kätkeytyy merkitys, joka tarkoittaa sitä että naiset käyvät anniskelupaikoissa juomassa, tanssimassa ja seurustelemassa tuntemattomien miesten kanssa. Väistämättä tulee mieleen ikiaikainen suomalainen piiloilmaisu "päiväkahvit" joka aikanaan vakiintui sanomalehtien treffipalstoille eufemismina seksiseuran haulle. - Tuntuu käsittämättömältä, että 2000-luvulla Intian kaltaisessa monikulttuurisessa ja monessa mielessä tilaa antavassa yhteiskunnassa naisen julkinen vapautuminen on yhä näin vaikea asia. Intian naisasianaiset ja tasa-arvoasian ministeri tietenkin ilmaiset pöyristyksensä mutta vain yhden osavaltion pääministeri on toistaiseksi rohjennut tuomita Mangaloren pubi-välikohtauksen. Perinteet istuvat lujassa - Intia on yhä miesten temmellyskenttä ja miehen sana on laki. Pubista naisia ulos raahanneet "extremehindut" totesivat tyynesti tehneensä vain sen, mitä kuka tahansa veli olisi tehnyt oman sisarensa kohdalla! - Länsimaisia naisia ei vähäisen kokemukseni mukaan pidetä pubeissa tai klubeissa kummajaisena - mehän nyt joka tapauksessa edustamme länsimaista dekadenssia! Rappeutuneisuutta, jossa kuitenkin on monen intialaisen miehen mielestä jotain hyvin houkuttelevaakin...
Pitää kuitenkin muistaa, että Intialla on tässäkin suhteessa monet kasvot. Suurissa kaupungeissa (Delhi, Mumbai, Chennai, Hyderabad, Kolkata) on paljon kosmopoliittisempi meno kuin pienemmissä kaupungeissa - syvästä maaseudusta puhumattakaan. Chennai on suurista kaupungeista ehkä kaikkein konservatiivisin kun taas Mumbai on hyvin länsimainen. Chennaista ei tarvitse mennä kuin tunnin matka maalle niin ollaan kylissä joissa eletään vielä täysin eri todellisuudessa: maaseudun lukutaidottomat köyhät elävät täysin heimorituaaleissaan, joihin kuuluu mitä pöyristyttävimpiä menoja. Uhreina juuri naiset - tai tytöt joita isät naittavat 12-13 vuotiaina, tytöt, joita valellaan kerosiinilla ja poltetaan hengiltä jos he edes juttelevat pojan kanssa.
Luen tuoretta intialaista romaania, josta käy hyvin ilmi, että yhä vielä nuoret koulutetut naiset elävät hyvin tiukoissa raameissa. Vaikka oma perhe olisikin joustava ja sallisi tytön käyttää länsimaisia vaatteita, farkkuja ja tiukkoja toppeja, avioliitto voi muuttaa kaiken. Naimisiin mentyään tyttö on miehensä perheen "omaisuutta" ja anoppi voi painostaa perinteisiin vedoten miniää pukeutumaan sariin arkisinkin. Intiassa vanhempia totellaan yhä hyvin tiukasti ja heidän uskotaan maailmaa - tai elämää - enemmän nähneinä kuitenkin tietävän paremmin mikä nuorille on parasta. Media ja vauhdilla vyöryvä länsimaisuus aiheuttaa kovan ristipaineen ja voi veikata, että intialainen arvomaailma kokee melkoisia järistyksiä. - Kunpa vain naiset eivät aina olisi uhreja....
Tänä iltana uhmaan hindulaisten sielunrauhaa ja suunnistan toisen suomalaisen daamin kanssa pubiin....
perjantai 30. tammikuuta 2009
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Kenen luvalla se nainen vie mun lehdet....
ja mistä hemmetistä kaivan sähkömiehen? Tekstasin vuokraemännälle että boileri on pimeänä ja olen tässä jo monta viikkoa ollut ilman lämmintä vettä. Hän tekstasi ,että soita sähkömiehelle. Mistä tana-keleestä minä hankin jonkun tamilisähkömiehen numeron?
Tänään taisin nousta väärällä jalalla. Laahustin alakertaan ja kahvinkeitosta tuli niin hiki että olisi pitänyt mennä takaisin suihkuun. Aloin etsiskellä viikonlopun lehtiä sekä Bangkokista tuomaani lehteä jossa oli mielenkiintoinen artikkeli Intian ja Thaimaan suhteista. Piianpiru oli hävittänyt lehteni ja siitä lähti aamun toinen herne nenään. Painelin ovesta ulos kärtttyisenä kun ampiainen ja pauhasin kuskille että piianpiru on hukannut lehdet ja käskin soittaa sille - vanhoja työkavereita kun ovat jo aiemman suomalaisen isännän ajoilta. - Töissä ketutus jatkui: netti tökki eikä kaipaamiani asiakirjoja löytynyt dokumentinhallinnasta. Yritin soittaa Suomeen lankapuhelimesta joka toisti vakiovirttään " all the lines in this connection are busy". Kännyllä pääsin läpi mutta vaihde hoki typeriä mantrojaan kuinka NN ei nyt vastaa. Eipä niin, minähän huvikseni täällä roikun linjoilla intialaisesta kännykästä. Kaiken maailman intialaiset soittivat ja vinkuivat edes parin minuutin paltsua just tänään. Olin tiukkana enkä joustanut: tekemistä on muutenkin kun lauantaina on toimiston muutto ja ensi viikon lopulla saamme kylään itsensä Tarja Halosen ja tohtori Arajärven.
- Illansuussa painelin yhä kärttyisenä kuntosalille jossa hindipoppi pauhasi täysillä ja naisten pukuhuoneessa lasolikoipallot löyhkäsivät. Pudotin tietenkin treenivaatteeni mustien hiuksien peittämälle lattialle ja v-sanat sinkoilivat! Matkalla olin yrittänyt varata puhelimitse pöytää perjantai-illan Finn-Fridaylle mutta ääliö myyntihemmo jankutti puhelimessa että yli 10 hengen seurueelle pitää tilata yksi sama ruoka. Pöytä jäi tilaamatta. Olin aikeissa lähteä hakemaan tilaamaani sohvapöytää mutta sekin paikka oli juuri menossa kiinni. Päätin edes palauttaa viallisen silkkisen päiväpeitteen mutta sekin liike oli juuri mennyt kiinni. Sentään onnistuin Vodafonen toimistossa sumplimaan toimiston osoitteenmuutoksen: ystävällinen poika suostui noteeraamaan hienon logopaperille printtaamani ja leimalla komistamani kirjeen vaikka Intiassa osoitteenmuutos pitää tehdä jälkikäteen. Syy on se, että 72 h sisällä muuttoilmoituksesta operaattori lähettää jonkun hemmon tekemään "domicile verificationin" eli joku tonttu tulee katsomaan että olemme siellä missä on ilmoitettu. En onnistunut saamaan haraviini mitä ketun väliä sillä on onko siellä ketään jos laskut maksetaan....
Kurjuuuttani kumuloi vielä viime viikolla ostettu lukulamppu johon ei tule valoa. Intialaiset hehkulamput tosin ovat typeriä: niissä on ihmeelliset ulokkeet joiden vuoksi lamppua ei koskaan saa ihan jengoilleen. Vihdoin löydetty päiväpeitto oli tosiaan susi: vuoriosa pienempi kuin päällyskangas ja lopputulos mystisen kupruileva.
Kotiintulo loivensi päivän v*****tusta: piika oli jostain palauttanut lehdet (ehkä hän oli aikonut myydä ne jätepaperiksi, tosin muutamasta lehdestä ei montaa rupiaa saa...) ja tehnyt lisäksi herkullisen illallisen valmiiksi. Autonkuljettaja lupasi hommata lauantaiksi sähkömiehen joten lämmintä vettäkin varmaan tulee ennen pitkää.
Kohta painun pehkuihin: naapurin koira on ollut yllättävän hiljaa tämän illan - ehkä saan vaivatta unen päästä kiinni. Toivon että uni tuo lempeyttä ja pitkämielisyyttä muassaan: tämä kaikki on osa minun intialaisen elämäni käsikirjoitusta. Ehkä minun läksyni täällä on oppia kärsivällisyyttä ja oppia sietämään erilaisuutta.
Tänään taisin nousta väärällä jalalla. Laahustin alakertaan ja kahvinkeitosta tuli niin hiki että olisi pitänyt mennä takaisin suihkuun. Aloin etsiskellä viikonlopun lehtiä sekä Bangkokista tuomaani lehteä jossa oli mielenkiintoinen artikkeli Intian ja Thaimaan suhteista. Piianpiru oli hävittänyt lehteni ja siitä lähti aamun toinen herne nenään. Painelin ovesta ulos kärtttyisenä kun ampiainen ja pauhasin kuskille että piianpiru on hukannut lehdet ja käskin soittaa sille - vanhoja työkavereita kun ovat jo aiemman suomalaisen isännän ajoilta. - Töissä ketutus jatkui: netti tökki eikä kaipaamiani asiakirjoja löytynyt dokumentinhallinnasta. Yritin soittaa Suomeen lankapuhelimesta joka toisti vakiovirttään " all the lines in this connection are busy". Kännyllä pääsin läpi mutta vaihde hoki typeriä mantrojaan kuinka NN ei nyt vastaa. Eipä niin, minähän huvikseni täällä roikun linjoilla intialaisesta kännykästä. Kaiken maailman intialaiset soittivat ja vinkuivat edes parin minuutin paltsua just tänään. Olin tiukkana enkä joustanut: tekemistä on muutenkin kun lauantaina on toimiston muutto ja ensi viikon lopulla saamme kylään itsensä Tarja Halosen ja tohtori Arajärven.
- Illansuussa painelin yhä kärttyisenä kuntosalille jossa hindipoppi pauhasi täysillä ja naisten pukuhuoneessa lasolikoipallot löyhkäsivät. Pudotin tietenkin treenivaatteeni mustien hiuksien peittämälle lattialle ja v-sanat sinkoilivat! Matkalla olin yrittänyt varata puhelimitse pöytää perjantai-illan Finn-Fridaylle mutta ääliö myyntihemmo jankutti puhelimessa että yli 10 hengen seurueelle pitää tilata yksi sama ruoka. Pöytä jäi tilaamatta. Olin aikeissa lähteä hakemaan tilaamaani sohvapöytää mutta sekin paikka oli juuri menossa kiinni. Päätin edes palauttaa viallisen silkkisen päiväpeitteen mutta sekin liike oli juuri mennyt kiinni. Sentään onnistuin Vodafonen toimistossa sumplimaan toimiston osoitteenmuutoksen: ystävällinen poika suostui noteeraamaan hienon logopaperille printtaamani ja leimalla komistamani kirjeen vaikka Intiassa osoitteenmuutos pitää tehdä jälkikäteen. Syy on se, että 72 h sisällä muuttoilmoituksesta operaattori lähettää jonkun hemmon tekemään "domicile verificationin" eli joku tonttu tulee katsomaan että olemme siellä missä on ilmoitettu. En onnistunut saamaan haraviini mitä ketun väliä sillä on onko siellä ketään jos laskut maksetaan....
Kurjuuuttani kumuloi vielä viime viikolla ostettu lukulamppu johon ei tule valoa. Intialaiset hehkulamput tosin ovat typeriä: niissä on ihmeelliset ulokkeet joiden vuoksi lamppua ei koskaan saa ihan jengoilleen. Vihdoin löydetty päiväpeitto oli tosiaan susi: vuoriosa pienempi kuin päällyskangas ja lopputulos mystisen kupruileva.
Kotiintulo loivensi päivän v*****tusta: piika oli jostain palauttanut lehdet (ehkä hän oli aikonut myydä ne jätepaperiksi, tosin muutamasta lehdestä ei montaa rupiaa saa...) ja tehnyt lisäksi herkullisen illallisen valmiiksi. Autonkuljettaja lupasi hommata lauantaiksi sähkömiehen joten lämmintä vettäkin varmaan tulee ennen pitkää.
Kohta painun pehkuihin: naapurin koira on ollut yllättävän hiljaa tämän illan - ehkä saan vaivatta unen päästä kiinni. Toivon että uni tuo lempeyttä ja pitkämielisyyttä muassaan: tämä kaikki on osa minun intialaisen elämäni käsikirjoitusta. Ehkä minun läksyni täällä on oppia kärsivällisyyttä ja oppia sietämään erilaisuutta.
tiistai 27. tammikuuta 2009
Naisen elämää 2009
Minä itsellinen nainen. Pitänyt elämänvaiheissa oman pääni. Joskus liiankin jääräpäisesti. Välillä antanut elämän viedä. Ottanut riskejä ja lentänyt kontalleni iskun tultua kohdalle. Aina silti noussut. Hapuillen mutta noussut kuitenkin. - Me "valkoiset" naiset pidämme helposti itseämme etuoikeutettuina: meillä on oma luottokortti, voimme mennä baariin tyttöjen kanssa, valita puolisomme, värjäyttää hiuksemme kirkuvanpunaisiksi, kuljeskella uikkareissa julkisesti. Me myös siivoamme kotimme, tapetoimme seinämme, huollamme vaatteemme, pesemme ja huollatamme automme, vaihdamme lamppumme ja viritämme teeveeseen kanavat.
Elämä Intiassa auttaa jäsentämään elämää ja naisenelämää eri tavoin kuin elämä Suomessa. Intialainen nainen, työuraakin tekevä, on monella lailla erilainen kuin me länsimaiset siskot. Hän ei siivoa kotiaan, laita läheskään aina aterioitaan, ei huolla itse vaatteitaan eikä hoida kodin pikkuremontteja. Hänellä on apulainen, kokki, autonkuljettajakin kenties. Hänen ei tarvitse tehdä kahta työpäivää. Hän ei myöskään käy tyttöjen kanssa baarissa koska hänellä on suuri perhe jonka ympärillä hänen elämänsä pyörii. Hän ei yleensä harrasta koska hänen perheensä tarvitsee hänen läsnäoloaan. - Mutta intialainenkin keskiluokkainen nainen elää suurta murrosta: media ja elokuvat tuovat viestejä länsimaisista naisista jotka eivät enää sitoudu suureen, laajennettuun perheeseen. Intian nainen elää valtavassa muutoksessa, joka tosin ei vielä kosketa välittömästi kuin pientä osaa tämän maan sadoista miljoonista naisista. - Silti ällistyin, kun aamun lehti kertoi kuinka naapurivaltiossa Karnatakassa äärihindut olivat tehneet lauantaina iskun mangalorelaiseen pubiin yrittäen poistaa sieltä naiset, jotka järjestön mukaan rapauttavat Intian moraalia ja vetävät intialaisen naisen kunnian lokaan menemällä baariin ja nauttimalla alkoholia. Pubissa oli syntynyt käsirysy, kun baarissa olleet miehet olivat puuttuneet tilanteeseen ja estäneet äärijärjestön moraalinvartijoita raahaamasta naisia ulos.
Äärijärjestön jäsenet joutuvat vastaamaan lain eteen tekosestaan, mutta ryhmän nokkamies ilmoitti ettei kadu tekoa, koska jonkun on puolustettava Intian perusarvoja. Intian tasa-arvoasioista vastaava ministeri (nainen) puolestaan ilmaisi pöyristyksensä moisesta Intian "talebanisoimisyrityksestä"!
Intian köyhät ja kouluttamattomat naiset elävät toisessa maailmassa. Intian naisista vain noin puolet osaa lukea. He eivät eivät osaa eivätkä pysty nostamaan itseään monikasvoisesta kurjuudesta. - Päivittäin voi lukea lehdestä, kuinka miestensä pieksemät ja kaltoinkohtelemat naiset hirttävät itsensä epätoivossaan salwar kameez -housupuvun pitkään huiviin, dupattaan. Osa heistä valelee itsensä kerosiinilla ja tuikkaa tuleen. Osan heistä valelee kerosiinilla alkoholisoitunut puoliso joka epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Osa hestä saa yhä vuonna 2009 syövyttävää happoa kasvoilleen jos miehen suvun mielestä naisesta on maksettu liian vaatimattomat myötäjäiset tai jos vaimo alkaa ilmaista liikaa omaa tahtoaan. Hapolla syövytetty nainen on "pilaantunut kauppatavara" - "damaged goods" - jonka voi palauttaa vanhempien kotiin armeliaisuuden varaan. - Kurjuudella ja kärsimyksellä on Intiassakin liian usein naisen ja lapsen kasvot. Lehtien tarinat ja kadunvarsilla nähdyt naiset jotka iltahämärässä käpertyvät nukkumaan jalkakäytävälle tai sepelikasaan ovat saaneet minut pohtimaan kuinka voisin auttaa. Minun apuni olisi pisara kurjuuden meressä mutta jollekin se voisi olla merkityksellinen. Yritän luvata itselleni, että otan selvää ihan oikeasti kuinka voisin omasta yltäkylläisyydestäni antaa niille, joilla ei ole mitään. Ehkäpä löydän hylättyjen tyttöjen orpokodin tai varattomia tyttöjä kouluttavan kansalaisjärjestön jonka toimintaa voisin tukea ja ehkäpä tehdä vapaaehtoistyötäkin pienimuotoisesti. - On niin helppo piiloutua kiireen taakse, on niin helppo sanoa ettei tiedä miten auttaisi, on niin helppo ajatella ettei pieni auttaminen poista maailman eikä naisten kurjuutta. Mutta yksikin hymy kaukaisen sisaren kasvoilla, yksikin kouluun päässyt pieni tyttö, yksikin elämänsä takaisin saanut hylätty orpo tyttövauva - sen pitäisi koskettaa kaltaistani naista jonka kaapeissa on liian monta käsilaukkua, liian monta kenkäparia, liian monta merkkituotetta. Toivon että Intia auttaa minua löytämään itsestäni ihmisten hoivaajan - että oppisin enemmän kääntämään katseeni itsestäni poispäin.
Elämä Intiassa auttaa jäsentämään elämää ja naisenelämää eri tavoin kuin elämä Suomessa. Intialainen nainen, työuraakin tekevä, on monella lailla erilainen kuin me länsimaiset siskot. Hän ei siivoa kotiaan, laita läheskään aina aterioitaan, ei huolla itse vaatteitaan eikä hoida kodin pikkuremontteja. Hänellä on apulainen, kokki, autonkuljettajakin kenties. Hänen ei tarvitse tehdä kahta työpäivää. Hän ei myöskään käy tyttöjen kanssa baarissa koska hänellä on suuri perhe jonka ympärillä hänen elämänsä pyörii. Hän ei yleensä harrasta koska hänen perheensä tarvitsee hänen läsnäoloaan. - Mutta intialainenkin keskiluokkainen nainen elää suurta murrosta: media ja elokuvat tuovat viestejä länsimaisista naisista jotka eivät enää sitoudu suureen, laajennettuun perheeseen. Intian nainen elää valtavassa muutoksessa, joka tosin ei vielä kosketa välittömästi kuin pientä osaa tämän maan sadoista miljoonista naisista. - Silti ällistyin, kun aamun lehti kertoi kuinka naapurivaltiossa Karnatakassa äärihindut olivat tehneet lauantaina iskun mangalorelaiseen pubiin yrittäen poistaa sieltä naiset, jotka järjestön mukaan rapauttavat Intian moraalia ja vetävät intialaisen naisen kunnian lokaan menemällä baariin ja nauttimalla alkoholia. Pubissa oli syntynyt käsirysy, kun baarissa olleet miehet olivat puuttuneet tilanteeseen ja estäneet äärijärjestön moraalinvartijoita raahaamasta naisia ulos.
Äärijärjestön jäsenet joutuvat vastaamaan lain eteen tekosestaan, mutta ryhmän nokkamies ilmoitti ettei kadu tekoa, koska jonkun on puolustettava Intian perusarvoja. Intian tasa-arvoasioista vastaava ministeri (nainen) puolestaan ilmaisi pöyristyksensä moisesta Intian "talebanisoimisyrityksestä"!
Intian köyhät ja kouluttamattomat naiset elävät toisessa maailmassa. Intian naisista vain noin puolet osaa lukea. He eivät eivät osaa eivätkä pysty nostamaan itseään monikasvoisesta kurjuudesta. - Päivittäin voi lukea lehdestä, kuinka miestensä pieksemät ja kaltoinkohtelemat naiset hirttävät itsensä epätoivossaan salwar kameez -housupuvun pitkään huiviin, dupattaan. Osa heistä valelee itsensä kerosiinilla ja tuikkaa tuleen. Osan heistä valelee kerosiinilla alkoholisoitunut puoliso joka epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Osa hestä saa yhä vuonna 2009 syövyttävää happoa kasvoilleen jos miehen suvun mielestä naisesta on maksettu liian vaatimattomat myötäjäiset tai jos vaimo alkaa ilmaista liikaa omaa tahtoaan. Hapolla syövytetty nainen on "pilaantunut kauppatavara" - "damaged goods" - jonka voi palauttaa vanhempien kotiin armeliaisuuden varaan. - Kurjuudella ja kärsimyksellä on Intiassakin liian usein naisen ja lapsen kasvot. Lehtien tarinat ja kadunvarsilla nähdyt naiset jotka iltahämärässä käpertyvät nukkumaan jalkakäytävälle tai sepelikasaan ovat saaneet minut pohtimaan kuinka voisin auttaa. Minun apuni olisi pisara kurjuuden meressä mutta jollekin se voisi olla merkityksellinen. Yritän luvata itselleni, että otan selvää ihan oikeasti kuinka voisin omasta yltäkylläisyydestäni antaa niille, joilla ei ole mitään. Ehkäpä löydän hylättyjen tyttöjen orpokodin tai varattomia tyttöjä kouluttavan kansalaisjärjestön jonka toimintaa voisin tukea ja ehkäpä tehdä vapaaehtoistyötäkin pienimuotoisesti. - On niin helppo piiloutua kiireen taakse, on niin helppo sanoa ettei tiedä miten auttaisi, on niin helppo ajatella ettei pieni auttaminen poista maailman eikä naisten kurjuutta. Mutta yksikin hymy kaukaisen sisaren kasvoilla, yksikin kouluun päässyt pieni tyttö, yksikin elämänsä takaisin saanut hylätty orpo tyttövauva - sen pitäisi koskettaa kaltaistani naista jonka kaapeissa on liian monta käsilaukkua, liian monta kenkäparia, liian monta merkkituotetta. Toivon että Intia auttaa minua löytämään itsestäni ihmisten hoivaajan - että oppisin enemmän kääntämään katseeni itsestäni poispäin.
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Kiinalainen uusi vuosi Thaimaassa
Kapealla kujalla gongi soi ja pauhaa. Pauhina sen kuin yltyy, punahousuisia miehiä kiipeää toistensa hartioille ja ällistyttävän korkea ihmistorni syntyy korviahuumaavan metelin säestämänä. Pitkät lohikäärmeet kiemurtelevat nauhoina kujalla ja nostavat naamioitua päätään. - On hämärä linnunmaidon leppeä iltayö ja seison pienellä kujalla todistamassa kuinka Bangkokin kiinalaiset juhlistavat uutta vuottaan. Ilmeisesti kaikkialla maailmassa uutta tervehditään melulla ja paukkeelle: asuuko meissä rotuun katsomatta joku ylimuistoinen uskomus että pahan voisi karkottaa metelöimällä? Mene ja tiedä: toivon että kiinalaisten lehmänvuonna maailma ei ainakaan menisi enää hullumpaan suuntaan!
Kotoani Chennaista on vajaan kolmen tunnin lento Bangkokiin. Paljosta matkustelusta huolimatta Thaimaa oli minulle uusi kokemus: Thai Airways laskeutui keskiviikkoaamuna varhain Bagkokin kentälle ja taksimatkalla kurkin aamuhämärässä ulos ja tein vertailua Intiaan. Vain kolme tuntia ja tunsin jälleen kerran tulleeni uudelle planeetalle. - Ihastuin Thaimaaseen jo ensimmäisenä päivänä. Kaikkialla on Intian jälkeen niin puhdasta ja modernia ja ihmisillä on tutun länsimaiset vaatteet. Carrefourit, Tescot, Starbucksit ja Macit vilkuttavat tuttuja logojaan. Naisilla on lyhyissä stailatuissa hiuksissaan trendiaurinkolasit päälaelle nostettuina - ei jasmiininkukkaterttuja pitkissä leteissä. Naisilla on kapeat hameet ja korot ja minä keksin ensimmäisenä iltana pukeutua intialaiseen salwar kamez -asuun (tunikaan ja väljiin housuihin) ja tunsin olevani väärässä paikassa! - Kaupungilla on viinibaareja ja pubeja ja ruoan kanssa voi tilata olutta ihan missä vain. Sian- ja naudanlihaa myydään ja tarjoillaan joka ravintolassa ja kadunvarren kojussa.
Vajaa viisi kuukautta Intiassa on jättänyt minuun ällistyttävän paljon jälkiä. Kuljen Bangkokissa kuin liisa ihmemaassa ja ihmettelen kuinka Bangkok ja Helsinki ovat toisiaan paljon lähempänä vaikka Intia kaikkine ihmeineen on fyysisesti Suomea lähempänä. Huomaan ihmetteleväni vapaata alkoholinmyyntiä ja naisten paljastettuja sääriä. Yhtälailla vessojen ja katujen siisteys ihastuttaa: tässä miljoonakaupungissa osataan ja halutaan pitää puhtautta yllä. - Olen monelle kysyjälle vastannut viihtyväni Intiassa ja sopeutumisen olevan hyvässä vauhdissa - tämä viiden päivän Thaimaan -matka osoittaa minulle että sopeutumisen tie on vielä pitkä. Huomenna laskeudun Chennain kentälle: liikenne varmaan on vapaapäivän vuoksi hiljaisempi kuin tavallisena maanantaina, mutta odotan jännityksellä kuinka kriittisin silmin katson rähjäisiä kadunvarsia, roskakasoja tonkivia kapisia vuohia tai lentokentällä norkoilevia avojalkaisia riippuviiksisiä tyhjäntoimittajaheppuja. - Onneksi Chennaissa on jo paljon mukavia ihmisiä ja heidän myötään tapahtumia ja menoja jotka yksi kerrallaan rakentavat minulle omaa Silva in India - identiteettiä. - Johan minä kirjoitin Facebookin statukseenkin, että huomenna olen menossa kotiin Intiaan.... Mutta Thaimaaseen palaan varmasti: tämän päivän golfkierros kaikkine ryssimisineen muistutti golfaamisen hienoudesta ja thairuoka jätti kutkuttavia makuja muistuttamaan hienoudestaan.
Kotoani Chennaista on vajaan kolmen tunnin lento Bangkokiin. Paljosta matkustelusta huolimatta Thaimaa oli minulle uusi kokemus: Thai Airways laskeutui keskiviikkoaamuna varhain Bagkokin kentälle ja taksimatkalla kurkin aamuhämärässä ulos ja tein vertailua Intiaan. Vain kolme tuntia ja tunsin jälleen kerran tulleeni uudelle planeetalle. - Ihastuin Thaimaaseen jo ensimmäisenä päivänä. Kaikkialla on Intian jälkeen niin puhdasta ja modernia ja ihmisillä on tutun länsimaiset vaatteet. Carrefourit, Tescot, Starbucksit ja Macit vilkuttavat tuttuja logojaan. Naisilla on lyhyissä stailatuissa hiuksissaan trendiaurinkolasit päälaelle nostettuina - ei jasmiininkukkaterttuja pitkissä leteissä. Naisilla on kapeat hameet ja korot ja minä keksin ensimmäisenä iltana pukeutua intialaiseen salwar kamez -asuun (tunikaan ja väljiin housuihin) ja tunsin olevani väärässä paikassa! - Kaupungilla on viinibaareja ja pubeja ja ruoan kanssa voi tilata olutta ihan missä vain. Sian- ja naudanlihaa myydään ja tarjoillaan joka ravintolassa ja kadunvarren kojussa.
Vajaa viisi kuukautta Intiassa on jättänyt minuun ällistyttävän paljon jälkiä. Kuljen Bangkokissa kuin liisa ihmemaassa ja ihmettelen kuinka Bangkok ja Helsinki ovat toisiaan paljon lähempänä vaikka Intia kaikkine ihmeineen on fyysisesti Suomea lähempänä. Huomaan ihmetteleväni vapaata alkoholinmyyntiä ja naisten paljastettuja sääriä. Yhtälailla vessojen ja katujen siisteys ihastuttaa: tässä miljoonakaupungissa osataan ja halutaan pitää puhtautta yllä. - Olen monelle kysyjälle vastannut viihtyväni Intiassa ja sopeutumisen olevan hyvässä vauhdissa - tämä viiden päivän Thaimaan -matka osoittaa minulle että sopeutumisen tie on vielä pitkä. Huomenna laskeudun Chennain kentälle: liikenne varmaan on vapaapäivän vuoksi hiljaisempi kuin tavallisena maanantaina, mutta odotan jännityksellä kuinka kriittisin silmin katson rähjäisiä kadunvarsia, roskakasoja tonkivia kapisia vuohia tai lentokentällä norkoilevia avojalkaisia riippuviiksisiä tyhjäntoimittajaheppuja. - Onneksi Chennaissa on jo paljon mukavia ihmisiä ja heidän myötään tapahtumia ja menoja jotka yksi kerrallaan rakentavat minulle omaa Silva in India - identiteettiä. - Johan minä kirjoitin Facebookin statukseenkin, että huomenna olen menossa kotiin Intiaan.... Mutta Thaimaaseen palaan varmasti: tämän päivän golfkierros kaikkine ryssimisineen muistutti golfaamisen hienoudesta ja thairuoka jätti kutkuttavia makuja muistuttamaan hienoudestaan.
lauantai 17. tammikuuta 2009
Ruoan kirjosta & syömisestä
Sain Hartolasta mukavan pyynnön kertoa kokemuksiani intialaisen ruokapöydän iloista ja koko kirjosta. Itse olen aina pitänyt yhtenä matkailun suurimpana "suolana" mahdollisuutta kokeilla, makustella ja nautia erilaisista keittiöistä. Intia tarjoaa uskomattoman makumatkan vaikka jokaiselle aterialle - onhan maassa varmaan parikymmentä erilaista keittiötä joita lisäksi värittävät vaikutteet Lähi-idän maista ja kaakkois-Aasiasta. Löytöretkeilijät ja kauppamiehet ovat tuoneet Intiaan monia mausteita: kaikki nykyisin yleisesti käytetyt mausteet eivät suinkaan ole kotoperäisiä vaan niitä on tullut portugalilaisten ja arabien laivoissa Intian maaperälle - chilinkin väitetään tulleen muualta.
Intialaista keittiötä leimaa vahvasti hindulaisuuteen perinteisesti kuulunut vegetarianismi. Lukemani mukaan vajaa puolet intialaisista on kasvissyöjiä ja puhtaimmillaan kasvissyönti tarkoittaa myös, ettei kananmuniakaan kuulu ruokavalioon. Konditorioissa on myytävänä siis "eggless cakes"! Suomessa joskus esiintyvä "joustovegeily" eli vaikkapa kalan ja äyriäisten sisällyttäminen ei ole Intiassa vaihtoehto. Suomessa kasvissyönti tuntuu olevan välillä sama kuin "ei-lihan-syönti": Intiassa lentokoneessa ateriaa tuotaessa kysytään "would you like veg or non-veg?". Alussa minun piti oikein funtsia vastausta - jos olen lihansyöjä niin olen tietenkin non-veg...
Liha Intiassa on käytännössä joko kanaa tai lammasta. Intian 140 miljoonaa muslimia ei syö sikaa eikä valtaväestö hindut syö nautaa. Lehmistä saatavat maitotuotteet sen sijaan ovat sallittuja ja Intia onkin maailman suurin maidontuottaja. Juustot eivät kuitenkaan ole intialainen tuote, mikä suomalaisesta tuntuu oudolta: täältä saa kotoperäisenä melkeinpä vain kotijuustotyyppistä paneer'ia, jota käytetäänkin taidolla erilaisissa kasvisruoissa. Kovat ja tuorejuustot ovat tuontitavaraa ja kalliita. - Kalaa ja äyriäisiä syödään rannikolla, kuten täällä Bengalinlahden rannalla. Olen itsekin käynyt paikallisella kalatorilla ja se oli ELÄMYS!
Kasvissyönnin ohella toinen intialaisen keittiön ominaispiirre on upea mausteiden ja nimenomaan maustesekoitusten käyttö. Nykyään mausteseoksia ja erilaisia tahnoja saa ostaa kaupasta valmiina, mutta jokaisella kunnianarvoisella perheenäidillä on omat salaiset reseptinsä kuinka tehdään omat masala garamit ja muut. Chilin määrä vaihtelee ja minun kaltaiseni "not-too-spicy-please" -kaltaisen on helppo löytää vaihtoehtoja. Käsittääkseni täälläkin pätee sama kuin monessa muussa maassa: mitä lämpimämpää on sitä enemmän käytetään chiliä.
Riisi on aasialaiseen tapaan yksi aterian peruselementti. Riisi valmistetaan erityisessä riisikattilassa, jotka nykyään ovat usein sähkökäyttöisiä eikä riisiä siis keitetä vedessä. Nykyisin Intiassakin lifestyle- ja terveyslehdissä pelotellaan liiallisesta hiilihydraattien syömisestä, onhan intialaisistakin jo yli 5 prosenttia ylipainoisia. Prosentti kuulostaa pieneltä, mutta kun väestöä on toista miljardia, ylipainoisia on jo paljon ja määrä lisääntyy keskiluokassa kovaa vauhtia varallisuuden lisääntymisen ja erittäin "istuvan" elämäntyylin vuoksi. Arki- ja hyötyliikunnan puute on silmiinpistävä piirre verrattuna suomalaiseen elämiseen.
Leipä on toinen peruselementti - missäpä se ei olisi! Eri puolilla maata leivällä on eri nimi ja erilaiset litteät leivät ovat levinneet sisäisen muuttoliikkeen myötä ympäri Intiaa. Kaikki tuntevat naanin, jota voi valita joko "plain" (kevyin); voisulalla reippaasti sivellyn "butter naanin", tai juustolla tai vaikkapa pistaasipähkinärouheella maustetun lämpöisen herkun. Täällä etelässä tehdään paljon rotia, joka muistuttaa pohjoissuomalaista litteää rieskaa, halkaisijaltaan 15-20 cm. Apulaiseni teki perjantaina minulle roteja, jonka taikinaan tulee vehnäjauhoja, suolaa ja aavistus ruokaöljyä. Taikinasta hän kaulii pulikalla pyöreän puisen alustan päällä tasaisen pyöreän parin millin vahvuisen "rieskan", jotka hän kypsensi kaasuliekillä laakean teflonisen rotipannun päällä. - Itse pidän erityisen paljon ohuenohuesta "romali rotista" jolla olen oppinut kauhomaan suuhuni erilaisia curreja. - Leipälajeja on monia muitakin: paratha, kulcha (herkullinen täytetty ohut leipä) ja toisessa eteläisessä valtiossa Keralassa tehtävä suussasulava rasvainen herkku parotha. - Intialaiset näkyvät usein valitsevan aterialle joko riisin tai jonkun leipätyypin: pääruoat eli yleisnimeltään curryt kauhotaan suuhun joko kääräisemällä sattumat leipäpalaseen ja "toppaamalla" herkullista kastiketta leipään tai vaihtoehtoisesti sekoittamalla kastike näppärästi käsin kietaistuihin "riisipalloihin".
Intiassa syödään paljon käsin - tarkemmin sanottuna oikealla kädellä. Vasenta kättä lepuutetaan usein aterian aikana pöydällä lautasen edessä: vasen käsi ei ole hindujen käsityksessä puhdas koska sitä käytetään vessapuuhiin. Tosin tässäkin yleistäminen on väärin: olen nähnyt monesti vasenta kättä käytettävän leivän riipimiseen suikaleiksi! Joskus käsinsyöminen on länsimaalaisen silmiin hiukan roisin näköistä: voi nähdä kuinka intialainen nuolaisee ranteensa puhtaaksi kun kastike valuu pitkin pitkin käsivartta... Haarukka ja lusikkaa käytetään mutta eri tavoin kuin meillä. Veitsiä ei ole mutta kyllä niitä paremmista kuppiloista saa: ruoka tosin on usein aasialaiseen tapaan valmistettu siten ettei veistä tarvita. Lusikalla pistellään riisiä ja haarukkaa käytetään apuna. Länsimäiset tavat leviävät nopeasti ja viidentähden hotelleissa kattaus on ihan länsimaista.
Intialainen dinner on monella lailla erilainen kuin lännessä. Alkuun tarjoillaan valtaviakin määriä toinen toistaan rasvaisempia snackeja, upporasvassa paistettuja erilaisia "kökkösiä", jopa kevätrullia. Mikäli ollaan hienommilla kekkereillä, tarjolla on myös drinksuja ja viiniä. Tämä alkupala vaihe voi kestää kauan ja sen aikana ei yleensä vielä istuta pöydässä vaan seurustellaan. Varsinaiselle aterialle kutsuminen merkitsee sitä että ilta alkaa lähestyä loppuaan: intialaiset syövät varsin vauhdikkaasti ja sen jälkeen painellaan kotiin. Viinitarjoilu loppuu alkupaloihin kuin seinään ja aterialla tarjotaan yleensä vettä. Vesi voi yllättäen ollakin lämmintä tai vähintään haaleaa - jäähdytettyä pitää yleensä erikseen pyytää.
Intialaiset pääruoat ovat joko "kuivia" (dry) tai kastikkeellisia ("curries"). Kuivista hyviä esimerkkejä ovat erilaiset tandooriuunissa tai hiiligrillissä valmistetut ruoat. Itse pidän niistä ehkä eniten - nekin ovat upeasti maustettuja ja suussasulavia. Currien kanssa olen varuillani: niistä on vaikea hahmottaa energiapitoisuutta, sillä kastikkeisiin käytetään usein reiluja määriä kirkastettua voita (ghee) ja täällä etelässä usein myös kookoskermaa, joka tosin antaa chilin kanssa vaikkapa jättikatkarapucurryyn lähes jumalaisen maun.
Intialaiset ovat varsinaisia "sokerirottia": alkupaloissakin voi olla jo makeita herkkuja mukana mutta jälkiruoat ovat varsinaisia vyötärölinjan vihollisia. Erilaisia kakkuja on paljon (double chocolate chip truffle cake with hot fudge and whipped cream -tyyppisiä killereitä) ja omia perinteisiä sokeriliemessä ja voissa haudutettuja herkkuja. Itse pidän eniten "carrot halwasta" joka on voista, porkkanaraasteesta ja maidosta kokoonkeitetty hiukan vielä lämpimänä tarjoiltu"puuro" jonka päälle usein raastetaan pistaasipähkinöitä. - Kotini lähellä on suosittu kasvisravintola Eden jonka ruokalistalla on suklaa-kerma-toffee-jäätelöjälkiruoka, jonka nimi on enteellisesti "The last time you see your waistline". - On siis vielä nautiskelijoiden maailmankolkka johon kevyttuoteanarkistit eivät ole päässeet iskemään täydeltä laidalta!
Intialainen ruoka on yleisaasialaiseen tapaan yleensä aina kypsennettyä. Salaatit ja tuoreina tarjoiltavat vihannekset ovat viidentähden hotelliravintoloiden kamaa ja moni ulkomaalainen varoo niitäkin vatsataudin pelossa. Itse olen päätynyt siedätyshoidon kannalle ja olen syönyt tyynesti tomaattejakin kraanavesipesun jäljiltä. Neljä kuukautta on mennyt ilman vatsatautia - mutta varmasti se vielä iskee. - Käsihygiena on avainasia: itsekin kuljetan mukana pientä pulloa desinfiointigeeliä mutta jokaisessa intialaisessa ravintolassa on käsienpesuallas ravintolasalin nurkassa. Itse asiassa kodeissakin on ruokailutilassa erillinen allas - minullakin vaikka en ole sitä vielä koskaan käyttänyt. Ajatus käsienpesualtaasta ruokasalissa oli ensiksi outo: tuntui kuin söisi vessassa=)
Pikaruoka eli Macit, Kentucky Fried Chickenit, pizzat (jonka intialaiset ääntävät "piiszaa") ovat rantautuneet ja nuoriso on ottanut ne kohtauspaikoikseen. Uskon että vahva intialainen ruokakulttuuri kuitenkin säilyy: perheet syövät yhä yhdessä ja jokaisessa keskiluokkaisessa huushollissa on yleensä apulainen tai ihan kokki joka yhdessä perheen emännän kanssa valmistaa ateriat, jotka eivät synny ihan kädenkäänteessä. Länsimaissa trendikäs kokkausharrastus ei ole vielä tänne tullut mutta merkkejä on: äskettäin luin lehdestä kuinka on havaittu että naisiin vetoaa, jos mies osaa valmistaa elämänsä valolle aterian. - Ehkäpä kohta näemme ensimmäiset kokkisodat Intiankin teeveessä!
Intialaista keittiötä leimaa vahvasti hindulaisuuteen perinteisesti kuulunut vegetarianismi. Lukemani mukaan vajaa puolet intialaisista on kasvissyöjiä ja puhtaimmillaan kasvissyönti tarkoittaa myös, ettei kananmuniakaan kuulu ruokavalioon. Konditorioissa on myytävänä siis "eggless cakes"! Suomessa joskus esiintyvä "joustovegeily" eli vaikkapa kalan ja äyriäisten sisällyttäminen ei ole Intiassa vaihtoehto. Suomessa kasvissyönti tuntuu olevan välillä sama kuin "ei-lihan-syönti": Intiassa lentokoneessa ateriaa tuotaessa kysytään "would you like veg or non-veg?". Alussa minun piti oikein funtsia vastausta - jos olen lihansyöjä niin olen tietenkin non-veg...
Liha Intiassa on käytännössä joko kanaa tai lammasta. Intian 140 miljoonaa muslimia ei syö sikaa eikä valtaväestö hindut syö nautaa. Lehmistä saatavat maitotuotteet sen sijaan ovat sallittuja ja Intia onkin maailman suurin maidontuottaja. Juustot eivät kuitenkaan ole intialainen tuote, mikä suomalaisesta tuntuu oudolta: täältä saa kotoperäisenä melkeinpä vain kotijuustotyyppistä paneer'ia, jota käytetäänkin taidolla erilaisissa kasvisruoissa. Kovat ja tuorejuustot ovat tuontitavaraa ja kalliita. - Kalaa ja äyriäisiä syödään rannikolla, kuten täällä Bengalinlahden rannalla. Olen itsekin käynyt paikallisella kalatorilla ja se oli ELÄMYS!
Kasvissyönnin ohella toinen intialaisen keittiön ominaispiirre on upea mausteiden ja nimenomaan maustesekoitusten käyttö. Nykyään mausteseoksia ja erilaisia tahnoja saa ostaa kaupasta valmiina, mutta jokaisella kunnianarvoisella perheenäidillä on omat salaiset reseptinsä kuinka tehdään omat masala garamit ja muut. Chilin määrä vaihtelee ja minun kaltaiseni "not-too-spicy-please" -kaltaisen on helppo löytää vaihtoehtoja. Käsittääkseni täälläkin pätee sama kuin monessa muussa maassa: mitä lämpimämpää on sitä enemmän käytetään chiliä.
Riisi on aasialaiseen tapaan yksi aterian peruselementti. Riisi valmistetaan erityisessä riisikattilassa, jotka nykyään ovat usein sähkökäyttöisiä eikä riisiä siis keitetä vedessä. Nykyisin Intiassakin lifestyle- ja terveyslehdissä pelotellaan liiallisesta hiilihydraattien syömisestä, onhan intialaisistakin jo yli 5 prosenttia ylipainoisia. Prosentti kuulostaa pieneltä, mutta kun väestöä on toista miljardia, ylipainoisia on jo paljon ja määrä lisääntyy keskiluokassa kovaa vauhtia varallisuuden lisääntymisen ja erittäin "istuvan" elämäntyylin vuoksi. Arki- ja hyötyliikunnan puute on silmiinpistävä piirre verrattuna suomalaiseen elämiseen.
Leipä on toinen peruselementti - missäpä se ei olisi! Eri puolilla maata leivällä on eri nimi ja erilaiset litteät leivät ovat levinneet sisäisen muuttoliikkeen myötä ympäri Intiaa. Kaikki tuntevat naanin, jota voi valita joko "plain" (kevyin); voisulalla reippaasti sivellyn "butter naanin", tai juustolla tai vaikkapa pistaasipähkinärouheella maustetun lämpöisen herkun. Täällä etelässä tehdään paljon rotia, joka muistuttaa pohjoissuomalaista litteää rieskaa, halkaisijaltaan 15-20 cm. Apulaiseni teki perjantaina minulle roteja, jonka taikinaan tulee vehnäjauhoja, suolaa ja aavistus ruokaöljyä. Taikinasta hän kaulii pulikalla pyöreän puisen alustan päällä tasaisen pyöreän parin millin vahvuisen "rieskan", jotka hän kypsensi kaasuliekillä laakean teflonisen rotipannun päällä. - Itse pidän erityisen paljon ohuenohuesta "romali rotista" jolla olen oppinut kauhomaan suuhuni erilaisia curreja. - Leipälajeja on monia muitakin: paratha, kulcha (herkullinen täytetty ohut leipä) ja toisessa eteläisessä valtiossa Keralassa tehtävä suussasulava rasvainen herkku parotha. - Intialaiset näkyvät usein valitsevan aterialle joko riisin tai jonkun leipätyypin: pääruoat eli yleisnimeltään curryt kauhotaan suuhun joko kääräisemällä sattumat leipäpalaseen ja "toppaamalla" herkullista kastiketta leipään tai vaihtoehtoisesti sekoittamalla kastike näppärästi käsin kietaistuihin "riisipalloihin".
Intiassa syödään paljon käsin - tarkemmin sanottuna oikealla kädellä. Vasenta kättä lepuutetaan usein aterian aikana pöydällä lautasen edessä: vasen käsi ei ole hindujen käsityksessä puhdas koska sitä käytetään vessapuuhiin. Tosin tässäkin yleistäminen on väärin: olen nähnyt monesti vasenta kättä käytettävän leivän riipimiseen suikaleiksi! Joskus käsinsyöminen on länsimaalaisen silmiin hiukan roisin näköistä: voi nähdä kuinka intialainen nuolaisee ranteensa puhtaaksi kun kastike valuu pitkin pitkin käsivartta... Haarukka ja lusikkaa käytetään mutta eri tavoin kuin meillä. Veitsiä ei ole mutta kyllä niitä paremmista kuppiloista saa: ruoka tosin on usein aasialaiseen tapaan valmistettu siten ettei veistä tarvita. Lusikalla pistellään riisiä ja haarukkaa käytetään apuna. Länsimäiset tavat leviävät nopeasti ja viidentähden hotelleissa kattaus on ihan länsimaista.
Intialainen dinner on monella lailla erilainen kuin lännessä. Alkuun tarjoillaan valtaviakin määriä toinen toistaan rasvaisempia snackeja, upporasvassa paistettuja erilaisia "kökkösiä", jopa kevätrullia. Mikäli ollaan hienommilla kekkereillä, tarjolla on myös drinksuja ja viiniä. Tämä alkupala vaihe voi kestää kauan ja sen aikana ei yleensä vielä istuta pöydässä vaan seurustellaan. Varsinaiselle aterialle kutsuminen merkitsee sitä että ilta alkaa lähestyä loppuaan: intialaiset syövät varsin vauhdikkaasti ja sen jälkeen painellaan kotiin. Viinitarjoilu loppuu alkupaloihin kuin seinään ja aterialla tarjotaan yleensä vettä. Vesi voi yllättäen ollakin lämmintä tai vähintään haaleaa - jäähdytettyä pitää yleensä erikseen pyytää.
Intialaiset pääruoat ovat joko "kuivia" (dry) tai kastikkeellisia ("curries"). Kuivista hyviä esimerkkejä ovat erilaiset tandooriuunissa tai hiiligrillissä valmistetut ruoat. Itse pidän niistä ehkä eniten - nekin ovat upeasti maustettuja ja suussasulavia. Currien kanssa olen varuillani: niistä on vaikea hahmottaa energiapitoisuutta, sillä kastikkeisiin käytetään usein reiluja määriä kirkastettua voita (ghee) ja täällä etelässä usein myös kookoskermaa, joka tosin antaa chilin kanssa vaikkapa jättikatkarapucurryyn lähes jumalaisen maun.
Intialaiset ovat varsinaisia "sokerirottia": alkupaloissakin voi olla jo makeita herkkuja mukana mutta jälkiruoat ovat varsinaisia vyötärölinjan vihollisia. Erilaisia kakkuja on paljon (double chocolate chip truffle cake with hot fudge and whipped cream -tyyppisiä killereitä) ja omia perinteisiä sokeriliemessä ja voissa haudutettuja herkkuja. Itse pidän eniten "carrot halwasta" joka on voista, porkkanaraasteesta ja maidosta kokoonkeitetty hiukan vielä lämpimänä tarjoiltu"puuro" jonka päälle usein raastetaan pistaasipähkinöitä. - Kotini lähellä on suosittu kasvisravintola Eden jonka ruokalistalla on suklaa-kerma-toffee-jäätelöjälkiruoka, jonka nimi on enteellisesti "The last time you see your waistline". - On siis vielä nautiskelijoiden maailmankolkka johon kevyttuoteanarkistit eivät ole päässeet iskemään täydeltä laidalta!
Intialainen ruoka on yleisaasialaiseen tapaan yleensä aina kypsennettyä. Salaatit ja tuoreina tarjoiltavat vihannekset ovat viidentähden hotelliravintoloiden kamaa ja moni ulkomaalainen varoo niitäkin vatsataudin pelossa. Itse olen päätynyt siedätyshoidon kannalle ja olen syönyt tyynesti tomaattejakin kraanavesipesun jäljiltä. Neljä kuukautta on mennyt ilman vatsatautia - mutta varmasti se vielä iskee. - Käsihygiena on avainasia: itsekin kuljetan mukana pientä pulloa desinfiointigeeliä mutta jokaisessa intialaisessa ravintolassa on käsienpesuallas ravintolasalin nurkassa. Itse asiassa kodeissakin on ruokailutilassa erillinen allas - minullakin vaikka en ole sitä vielä koskaan käyttänyt. Ajatus käsienpesualtaasta ruokasalissa oli ensiksi outo: tuntui kuin söisi vessassa=)
Pikaruoka eli Macit, Kentucky Fried Chickenit, pizzat (jonka intialaiset ääntävät "piiszaa") ovat rantautuneet ja nuoriso on ottanut ne kohtauspaikoikseen. Uskon että vahva intialainen ruokakulttuuri kuitenkin säilyy: perheet syövät yhä yhdessä ja jokaisessa keskiluokkaisessa huushollissa on yleensä apulainen tai ihan kokki joka yhdessä perheen emännän kanssa valmistaa ateriat, jotka eivät synny ihan kädenkäänteessä. Länsimaissa trendikäs kokkausharrastus ei ole vielä tänne tullut mutta merkkejä on: äskettäin luin lehdestä kuinka on havaittu että naisiin vetoaa, jos mies osaa valmistaa elämänsä valolle aterian. - Ehkäpä kohta näemme ensimmäiset kokkisodat Intiankin teeveessä!
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Pongal - tamilien sadonkorjuujuhla
Välillä tuntuu että Intian kalenteri(t) ovat täynnä erilaisia juhlapyhiä. Niiden ajankohta ja luonnekin vaihtelevat valtioittain. Tänään ja huomenna täällä Tamil Nadussa on sadonkorjuu- ja kiitosjuhla, Pongal. Sitä juhlitaan vähintään kaksi päivää, maalaiset vielä kolmannenkin. - Kotiapunikin yritti selittää että vielä perjantai olisi vapaa mutta totesin, että olemmme sen verran city people, että kaksi riittää! Sitä paitsi astianpesukoneettomassa huushollissa kolme päivää aiheuttaisi jo sellaisen oudon (!) tilanteen että joutuisin itse tarttumaan tiskiharjaan. - Äkkiäpä minusta on tullut varsin hemmoteltu!
Pongal on kiitosjuhla erityisesti riisisadon osalta ja juhlaruoat ovat erilaisia riisiruokia (makea sakarai pongal ja mausteinenk hara pongal). Juhlan henkeen kuuluu, että riisiä valmistetaan sen verran enemmän että siitä riittää myös jollekin vähäosaiselle. Pongal -sana tulee tamilinkielen sanasta joka tarkoittaa "kiehua yli". Juhlan riisipuuron kuuluu antaa kiehua yli uudesta saviastiasta. Urbaanit tamilit kuitenkin jo käyttävät tavallisia kattiloita. Siinäpä pukkaa taas piioille duunia jos miljoonissa kotitalouksissa annetaan ehdoin tahdon kookosmaitoon keitetyn riisipuuron kiehua yli... Ylikiehuminen symboloi tietenkin vaurautta ja runsautta.
Maalla kolmantena Pongalin päivänä hemmotellaan myös lehmiä, niille laitetaan kukkaseppeleet kaulaan ja annetaan hyvät sapuskat. -Aamulla minua ällistytti lehdestä lukemani erään rouvan kommentti, että kaupungissa he antavat lehmien (cow) puutteessa herkkuja variksille (crow). Siinäpä oivallinen tapa saada mokomat roskiksia ja roskapusseja hakkaavat roskalinnut oikein elämöimään.
Aurinko avittaa sadon kasvussa, joten hindut kiittävät Auringon jumalaa rukoillaan. Juhlan kunniaksi moneen kotiin pyydetään pappi, joka viettää talonväen kanssa "poojaa" eli rukous- ja siunaushetkeä. - Pongalin aikana ihmiset matkustavat kaupungeista maalle, ainakin ne joilla on vielä sukua ja juuria maaseudulla. Tänään Chennain liikenne olikin poikkeuksellisen leppoista sillä iso osa liikkeistä on kiinni ja ihmiset lähteneet reissuun. Ilma on kuin auringonjumalan itsensä lähettämä: aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja lämpötila on leppoisat 27 astetta ja Bengalinlahdelta käy virkistävä tuuli. Minun tammikuun 14. päiväni 2009.
Pongal on kiitosjuhla erityisesti riisisadon osalta ja juhlaruoat ovat erilaisia riisiruokia (makea sakarai pongal ja mausteinenk hara pongal). Juhlan henkeen kuuluu, että riisiä valmistetaan sen verran enemmän että siitä riittää myös jollekin vähäosaiselle. Pongal -sana tulee tamilinkielen sanasta joka tarkoittaa "kiehua yli". Juhlan riisipuuron kuuluu antaa kiehua yli uudesta saviastiasta. Urbaanit tamilit kuitenkin jo käyttävät tavallisia kattiloita. Siinäpä pukkaa taas piioille duunia jos miljoonissa kotitalouksissa annetaan ehdoin tahdon kookosmaitoon keitetyn riisipuuron kiehua yli... Ylikiehuminen symboloi tietenkin vaurautta ja runsautta.
Maalla kolmantena Pongalin päivänä hemmotellaan myös lehmiä, niille laitetaan kukkaseppeleet kaulaan ja annetaan hyvät sapuskat. -Aamulla minua ällistytti lehdestä lukemani erään rouvan kommentti, että kaupungissa he antavat lehmien (cow) puutteessa herkkuja variksille (crow). Siinäpä oivallinen tapa saada mokomat roskiksia ja roskapusseja hakkaavat roskalinnut oikein elämöimään.
Aurinko avittaa sadon kasvussa, joten hindut kiittävät Auringon jumalaa rukoillaan. Juhlan kunniaksi moneen kotiin pyydetään pappi, joka viettää talonväen kanssa "poojaa" eli rukous- ja siunaushetkeä. - Pongalin aikana ihmiset matkustavat kaupungeista maalle, ainakin ne joilla on vielä sukua ja juuria maaseudulla. Tänään Chennain liikenne olikin poikkeuksellisen leppoista sillä iso osa liikkeistä on kiinni ja ihmiset lähteneet reissuun. Ilma on kuin auringonjumalan itsensä lähettämä: aurinko paistaa siniseltä taivaalta ja lämpötila on leppoisat 27 astetta ja Bengalinlahdelta käy virkistävä tuuli. Minun tammikuun 14. päiväni 2009.
maanantai 12. tammikuuta 2009
English, Hinglish, Tanglish & MTI
"India ia the most talkative country in the world, it often seems, and it comes at you in almost 200 languages, 1652 dialects and a million signs and slogans screaming out of every store and taxicab." (Pico Iyer)
Viikonloppuna lehdessä oli huima artikkeli Intian kielellisestä baabelintornista ja lähinnä maassa puhutun englanninkielen kirjosta. Kuten kirjoittaja totesi: "it is definitely not the Queen's English"! Britit jättivät siirtomaanperintönä Intiaan englanninkielen. Noin 50 prosenttia intialaisista puhuu englantia - mutta puhutun (ja kirjoitetunkin) kielen kirjo on päätähuimaava. Itsenäisyyden jälkeen Intian keskushallinto on puskenut hindiä englannin rinnalle kakkoskieleksi. Etelävaltiot, kuten minun "kotivaltioni" Tamil Nadu, ovat vastustaneet sitkeästi hindiä ja pitäneet lujasti kiinni omasta kielestään (Tamil Nadu tamilista, Kerala malayalamista ja Karnataka kannadasta).
Artikkelissa väitetään Bollywood -elokuvien tasoittaneen tietä hindin leviämiselle ja jopa etelävaltioissa hindi leviää suosittujen leffojen myötä. Lopputulemana on riemukkaita kielten cocktaileja: erityisesti nuoren polven tamilinpuhujat sotkevat estotta puheeseensa hindinsanoja aiemmin mausteina olleiden englanninsanojen lisäksi. Toinen levittämiskanava on mainonta: kuluttajamarkkinoinnissa on alettu estotta käyttää sekakieltä, seikka mikä saa kielenhuoltajat puhaltelemaan kevyttä pintahengitystä! Mutta kielihän elää: haastatellun professorin mukaan Hinglish kuvastaa tämän ajan kuvaa ja tilaa, myös irtautumista paikallisuudesta globaaliin kontekstiin. Itsenäisyyden jälkeen englannintaito symbolisoi menestyneisyyttä ja monet hindiä äidinkielenään puhuneet hylkivät äidinkieltään ja siirtyivät käyttämään englantia. Nyt aika on kypsä ja Hinglish onkin trendikästä!
Walesin yliopistossa on yritetty laskeskella, kuinka pian nykyiset 350 Hinglishin puhujaa ylittävät lukumäärässä "oikeaa" englantia puhuvat. Huima ajatus; se pistää englanninkielen kieliopin ja kirjoitusasun rajusti uusiksi. Nyt jo englanninkielen raamattuun, Oxford Dictionary of Englishiin, on otettu Hinglishin sanoja ja sanontoja. 350 Hinglish-speakeria ei voi olla tyystin väärässä! Haastateltu mainostoimistoguru on vastannut nasevasti syytöksiin englanninkielen tärvelemisestä: "I am not in the business of language but in the business of communication." Paremmin ei voisi sanoa; elävä kieli puhuttelee ja kehittyy eikä mielikuvituksella ole varmasti rajoja.
Tamilin kielen ja englannin sekoitusta kutsutaan Tanglishiksi - se ei ole vielä Hinglishin tasolla koska tamilit ovat pitempään pitäytyneet omassa kielessään. Tamilien oma elokuvateollisuus (Kollywood -leffat) on vaalinut sitkeästi tamilinkielen asemaa mutta englanti on uinut sinnekin. Bollywood -elokuvat ovat vaikuttaneet Kollywood-elokuviin ja nuoriso toimii viestinviejänä - sille ei perinteissä pitäytyminen ole enää itsestäänselvyys. Länsimaisuudella on huikea vetovoima ja kieli on yksi väkevä väline toteuttaa sitä. - Intiaa odottaa suuri sisäinen eri kulttuurien kohtaaminen ja siitä seuraavat sukupolvien väliset konfliktit, sillä nyt kasvava sukupolvi on ehkä ensimmäinen joka kyseenalaistaa perinteiset arvot ja rituaalit. - Nyt jo monissa perheissä puhutaan luonnostaan montaa kieltä: täkäläisten parsiystävien perheessä vaimo Sarla puhuu miehelleen Bishulle bengalia, isälleen gujaratia ja lapsilleen tamilinsekaista englantia. Ja lapset käyvät ranskankielistä koulua... Tähän baabelinkielten sekamelskaan lisätään vielä Hinglish ja Tanglish - tuntuu jotenkin kohtuuttomalta että Suomessa meuhkataan "pakkoruotsista"!
MTI on hauska lyhenne: se tarkoittaa "mother tongue influence". Intialaisilla on omasta kielestään riippuen vaihtelevan vahva aksentti: hindin puhujilla on monelle elokuvista tuttu nasaali kun taas tamilit "laulavat" veikeällä nuotilla englantia - piirre minkä hienoiseksi kauhukseni huomaan hiipivän omaan puhuttuun englantiini! MTI-"disabled persons" ovat erityisesti call centereihin töihin päästäkseen joutuneet tiukalle kurssille joissa amerikanenglantia puhuvat opettajat iskostavat intialaisille jenkkiaksenttia jotta puhelinkohtaamiset onnistuisivat.
Mutta nyt lopetan: romba thanks kuten Tanglishiksi sanotaan!
Viikonloppuna lehdessä oli huima artikkeli Intian kielellisestä baabelintornista ja lähinnä maassa puhutun englanninkielen kirjosta. Kuten kirjoittaja totesi: "it is definitely not the Queen's English"! Britit jättivät siirtomaanperintönä Intiaan englanninkielen. Noin 50 prosenttia intialaisista puhuu englantia - mutta puhutun (ja kirjoitetunkin) kielen kirjo on päätähuimaava. Itsenäisyyden jälkeen Intian keskushallinto on puskenut hindiä englannin rinnalle kakkoskieleksi. Etelävaltiot, kuten minun "kotivaltioni" Tamil Nadu, ovat vastustaneet sitkeästi hindiä ja pitäneet lujasti kiinni omasta kielestään (Tamil Nadu tamilista, Kerala malayalamista ja Karnataka kannadasta).
Artikkelissa väitetään Bollywood -elokuvien tasoittaneen tietä hindin leviämiselle ja jopa etelävaltioissa hindi leviää suosittujen leffojen myötä. Lopputulemana on riemukkaita kielten cocktaileja: erityisesti nuoren polven tamilinpuhujat sotkevat estotta puheeseensa hindinsanoja aiemmin mausteina olleiden englanninsanojen lisäksi. Toinen levittämiskanava on mainonta: kuluttajamarkkinoinnissa on alettu estotta käyttää sekakieltä, seikka mikä saa kielenhuoltajat puhaltelemaan kevyttä pintahengitystä! Mutta kielihän elää: haastatellun professorin mukaan Hinglish kuvastaa tämän ajan kuvaa ja tilaa, myös irtautumista paikallisuudesta globaaliin kontekstiin. Itsenäisyyden jälkeen englannintaito symbolisoi menestyneisyyttä ja monet hindiä äidinkielenään puhuneet hylkivät äidinkieltään ja siirtyivät käyttämään englantia. Nyt aika on kypsä ja Hinglish onkin trendikästä!
Walesin yliopistossa on yritetty laskeskella, kuinka pian nykyiset 350 Hinglishin puhujaa ylittävät lukumäärässä "oikeaa" englantia puhuvat. Huima ajatus; se pistää englanninkielen kieliopin ja kirjoitusasun rajusti uusiksi. Nyt jo englanninkielen raamattuun, Oxford Dictionary of Englishiin, on otettu Hinglishin sanoja ja sanontoja. 350 Hinglish-speakeria ei voi olla tyystin väärässä! Haastateltu mainostoimistoguru on vastannut nasevasti syytöksiin englanninkielen tärvelemisestä: "I am not in the business of language but in the business of communication." Paremmin ei voisi sanoa; elävä kieli puhuttelee ja kehittyy eikä mielikuvituksella ole varmasti rajoja.
Tamilin kielen ja englannin sekoitusta kutsutaan Tanglishiksi - se ei ole vielä Hinglishin tasolla koska tamilit ovat pitempään pitäytyneet omassa kielessään. Tamilien oma elokuvateollisuus (Kollywood -leffat) on vaalinut sitkeästi tamilinkielen asemaa mutta englanti on uinut sinnekin. Bollywood -elokuvat ovat vaikuttaneet Kollywood-elokuviin ja nuoriso toimii viestinviejänä - sille ei perinteissä pitäytyminen ole enää itsestäänselvyys. Länsimaisuudella on huikea vetovoima ja kieli on yksi väkevä väline toteuttaa sitä. - Intiaa odottaa suuri sisäinen eri kulttuurien kohtaaminen ja siitä seuraavat sukupolvien väliset konfliktit, sillä nyt kasvava sukupolvi on ehkä ensimmäinen joka kyseenalaistaa perinteiset arvot ja rituaalit. - Nyt jo monissa perheissä puhutaan luonnostaan montaa kieltä: täkäläisten parsiystävien perheessä vaimo Sarla puhuu miehelleen Bishulle bengalia, isälleen gujaratia ja lapsilleen tamilinsekaista englantia. Ja lapset käyvät ranskankielistä koulua... Tähän baabelinkielten sekamelskaan lisätään vielä Hinglish ja Tanglish - tuntuu jotenkin kohtuuttomalta että Suomessa meuhkataan "pakkoruotsista"!
MTI on hauska lyhenne: se tarkoittaa "mother tongue influence". Intialaisilla on omasta kielestään riippuen vaihtelevan vahva aksentti: hindin puhujilla on monelle elokuvista tuttu nasaali kun taas tamilit "laulavat" veikeällä nuotilla englantia - piirre minkä hienoiseksi kauhukseni huomaan hiipivän omaan puhuttuun englantiini! MTI-"disabled persons" ovat erityisesti call centereihin töihin päästäkseen joutuneet tiukalle kurssille joissa amerikanenglantia puhuvat opettajat iskostavat intialaisille jenkkiaksenttia jotta puhelinkohtaamiset onnistuisivat.
Mutta nyt lopetan: romba thanks kuten Tanglishiksi sanotaan!
lauantai 10. tammikuuta 2009
Adoptoisinko Bengalin tiikerin....
Intiassakin eläintarhat ovat monesti ahtaalla, rahapula vaivaa. Naapurivaltion Karnatakan Mysoren eläintarha on keksinyt oivallisen tavan turvata 130 eläinlajin edustajalleen ruokahuollon ja eläinlääkäripalvelut. Mysore Zoo tarjoaa eläimiään adoptoitaviksi joko vuodeksi tai loppuelämäksi - ilmeisesti adoptoijan elämäksi... Sekä yksityishenkilöt että yritykset ovat adoptoineet eläimiä ja tarinaa kertonut lehtiartikkeli mainitsee joogi B.K.S. Iyengarin, joka oman 90-vuotispäivänsä kunniaksi adoptoi Bengalin tiikerin loppuelämäkseen. Bengalin tiikerin kerta-adoptiomaksu on varsin kunnioitettava summa: lähes 1500 euroa. Tiikeri syö päivässä jopa 14 kiloa lihaa eli sen eväät ovat kalliimmasta päästä.
Kuningaskobran voisi adoptoida vuodeksi 40 eurolla, riikinkukon 45:llä ja leopardin viidellä sadalla. Adoptiojonoon varmasti vielä ehtii: Mysoren eläintarhassa on yli 1000 asukkia. - Aloin suorastaan pohtia, pitäisikö adoptoida riikinkukko - se voisi kuvastaa hiukan luonnettani. Vai pitäisikö tiedustella onko tarhassa korppikotkaa... Lähiseudun poliisin ylipäällikkö oli adoptoinut kaksi kuningaskobraa ja paikallinen gynekologi simpanssin. - Houkuttelevaa pohtia, millä perusteella kukin adoptoitavansa valitsee!
Aiemmin viikolla luin päivälehdestä, kuinka eteläisessä Keralan valtiossa on perustettu Intian ensimmäinen elefanttien vanhainkoti. Kodille oli polttava tarve: omistajat hylkäävät vanhoiksi ja työkyvyttömiksi käyneitä kärsäkkäitään, koska niiden ylläpito on liian kallista niiden lakatessa olemasta työkoneita. Lehden mukaan elefantin ylläpito voi maksaa jopa 300 euroa vuodessa minkä on helppo päätellä olevan aivan valtava raha niiden omistajille. Eläähän 70 prosenttia intialaisista alle kahdella US-dollarilla päivässä ja voisin jotenkin kuvitella "elefanttikuskien" olevan osa tuota porukkaa. - Lehti ei maininnut millainen on elefanttien vanhustentalon arkkitehtuuri ja palvelut - jotenkin voisin kuvitella että Keralassa, jota mainostetaan "Jumalan omaksi maaksi", elefanttivanhukset viettävät elämänsä ehtoon luojan aurinkoisen taivaan alla!
Kuningaskobran voisi adoptoida vuodeksi 40 eurolla, riikinkukon 45:llä ja leopardin viidellä sadalla. Adoptiojonoon varmasti vielä ehtii: Mysoren eläintarhassa on yli 1000 asukkia. - Aloin suorastaan pohtia, pitäisikö adoptoida riikinkukko - se voisi kuvastaa hiukan luonnettani. Vai pitäisikö tiedustella onko tarhassa korppikotkaa... Lähiseudun poliisin ylipäällikkö oli adoptoinut kaksi kuningaskobraa ja paikallinen gynekologi simpanssin. - Houkuttelevaa pohtia, millä perusteella kukin adoptoitavansa valitsee!
Aiemmin viikolla luin päivälehdestä, kuinka eteläisessä Keralan valtiossa on perustettu Intian ensimmäinen elefanttien vanhainkoti. Kodille oli polttava tarve: omistajat hylkäävät vanhoiksi ja työkyvyttömiksi käyneitä kärsäkkäitään, koska niiden ylläpito on liian kallista niiden lakatessa olemasta työkoneita. Lehden mukaan elefantin ylläpito voi maksaa jopa 300 euroa vuodessa minkä on helppo päätellä olevan aivan valtava raha niiden omistajille. Eläähän 70 prosenttia intialaisista alle kahdella US-dollarilla päivässä ja voisin jotenkin kuvitella "elefanttikuskien" olevan osa tuota porukkaa. - Lehti ei maininnut millainen on elefanttien vanhustentalon arkkitehtuuri ja palvelut - jotenkin voisin kuvitella että Keralassa, jota mainostetaan "Jumalan omaksi maaksi", elefanttivanhukset viettävät elämänsä ehtoon luojan aurinkoisen taivaan alla!
perjantai 9. tammikuuta 2009
Terveydestä. sairaudesta ja talvesta
Päivisin mittari on 25 Celsiuksen huiteilla ja illalla viilenee lähemmäksi kahtakymmentä. Eteläintialainen talvi. Suomalaista huvittaa kun lehdissä varoitellaan vilustumasta kylmän ilman saavuttua. Poliklinikat ja sairaalat ovat tungoksessa kun talviflunssan ja vilustumisten riivaamat ihmiset rynnivät hakemaan apua. Lapsille puetaan pipot päähän - mutta silti he ovat avojaloin! - Palasin Suomesta aamuyön lennolla ja kotimatkalla näin yössä ahkeroivia asvalttimiehiä joilla myös oli pipo korvilla. - Kylmyytensä kullakin... Tämä ilmanala kun kestäisi: se on todella miellyttävä ja lempeä. Minut on peloteltu henkihieveriin Chennain keväällä: huhti-toukokuussa elohopea voi yltää 45 asteeseen. En taida edes haluta kuvitella etukäteen millaista täällä silloin on.
Intialaiset eivät ole vain talviflunssan riivaamia. Heillä on ihan geneettinen taipumus sydän- ja verisuoniin ja rahakkaamman kansanosan vitsaus alkavat olla elintapasairaudet. Istuva elämäntyyli, runsaat rasvaiset ateriat ja hurja makeansyönti rapauttavat kansanterveyttä. Vaikuttaa, että koulutettujenkin intialaisten ravitsemustietämys on käsittämättömän olematonta tai täysin tuulesta temmattua - väittipä nuori kollegani taannoin siirtyneensä oluesta rommiin koska "on kuulemma tieteellisesti todistettu rommin polttavan kaloreita"...
Intian keskushallintokin on huolestunut kansalaisten sekä fyysisestä että henkisestä hyvinvoinnista ja päivän lehti kertoikin hallituksen suunnittelevan joogaa pakolliseksi eri kouluasteille. Jo aiemmin luin, että Chennain poliisit on pistetty joogaamaan, koska heidän kuntonsa on täysin rapautunut ja kolme neljästä poliisista on reippaasti ylipainoisia ja sama määrä vetää norttia. - Jooga on vanha intialainen hyvin holistinen keino huolehtia ruumiin ja sielun tasapainosta ja hyvinvoinnista, mutta sen harrastaminen ei suinkaan ole niin yleistä kuin olin luullut. Lännessähän jooga on valtavan suosittua, mutta siellä se tuntuu paikoin olevan yksi vaihtoehtoinen ryhmäliikunta aerobicille, spinningille, stepille tai circuit trainingille.
Intiassa hartaat hindut yhdistävät fyysiseen jooganharjoittamiseen myös hengellisen, spirituaalisen tason eli meditaation ja rukouksen. Kasvisravinto on ainoa oikea eikä alkoholi tai kahvi kuulu elämäntapoihin. - Eräs täällä asunut suomalaisdaami kertoi oman joogaopettajansa edellyttäneen oppilaidensa menevän iltayhdeksältä nukkumaan ja nousemaan kello neljältä. Länsimaiset oppilaat kuulemma varsin joustavasti oppivat hiukan värittämään hänelle totuutta... Itse olen nyt innoissani aloittamaan joogaharrastuksen, sillä intialainen ystäväni on löytänyt minulle opettajan joka tulisi aamuisin kotiini. Aika ylellistä, sillä autonkuljettajastani täysin riippuvaisena en oikein repeä kello kuudeksi minnekään!
Intialaisten terveyttä rapauttaa myös tupakointi. Siitä huolimatta, että tupakointi julkisilla paikoilla kiellettiin viime vuoden lopussa, tupakointi on yleistä. Intiassa luvut ovat aina hurjia mutta silti ällistyin uutista: vuosittain miljoona intialaista menehtyy tupakoinnin seurauksiin, puolet heistä syöpään! Alkoholin käyttö lisääntyy länsimaisen elämäntyylin leviämisen ja osittaisen ihannoinkin vuoksi vauhdilla: alkoholia aletaan nykyisin maistella jo varhaisteininä kun aiemmin aloitusikä oli lähempänä 30 ikävuotta.- Intialaisista yli 80 prosenttia on hinduja, mikä on enemmän elämäntapa, maailmankatsomus kuin puhdas uskonto. Hindulaisuuteen kuuluu puhdas, vaatimaton ja nautintoaineista ja päihteistä vapaa elämäntyyli ja ravinto, mutta maallistuminen (länsimaistuminen) tekee myyräntyötään: drinksut maistuvat eritoten nuorelle polvelle reippaasti ja jopa naiset ovat ryhtyneet tähän kansakunnan moraalia rapauttavaan harrastukseen (vapaa sitaatti Tamil Nadun 83-vuotiaan pääministerin lausunnosta kun hän viime vuoden lopulla kaavaili "kuivattavansa" koko osavaltion). - Intian liikenneonnettomuuksista 40 prosenttia on rattijuoppojen tekosia. Minuakin varoitettiin heti alussa moporikshan ottamisesta varsinkaan iltaisin: rikshakuskit ovat ilta- ja yöaikaan pääsääntöisesti melkoisessa känässä. Halpa kotimainen viski taitaa olla heidän lohtunsa. Sama on monen kerrostalon pakollisen yövartijan vitsaus: vartijat koisivat parkkeerattujen autojen välissä kännistä untaan - ei heistä taida olla tosi paikan tullen murtoja estämään.
Saapas nähdä koska täällä aletaan raportoida kotirouvista jotka tissuttelisivat valkoviinillä... Viini on vielä suuri harvinaisuus: tosin muoti leviää vauhdilla ja lehdissä opastetaan viininmaistelun saloihin ja miehille mainostetaan viinietiketin tuntemusta myös oivallisena valttikorttina naisen valloituksessa. - Oma kokemukseni on parempienkin hotelliravintoloiden viiniosaamisesta varsin lohduton: tarjoilijat erottavat valko- ja punaviinin mutta jo valkoviinin kuivuuden varmistaminen menee yli. Saatikka rypälelajikkeidein kysely: vastaus on on yleensä selkeä "madam, this is RED wine". - No eipä sillä, eihän tänne olla snobbailemaan tultu: itse jään välittömästi kiinni heikosta paikallisten ruokalajien ja mausteiden tuntemuksesta!
Edessä on viikonloppu: nautin Bengalinlahden talvesta ja taidan painua viimeistään sunnuntaina poolille hyvän kirjan kanssa....
Intialaiset eivät ole vain talviflunssan riivaamia. Heillä on ihan geneettinen taipumus sydän- ja verisuoniin ja rahakkaamman kansanosan vitsaus alkavat olla elintapasairaudet. Istuva elämäntyyli, runsaat rasvaiset ateriat ja hurja makeansyönti rapauttavat kansanterveyttä. Vaikuttaa, että koulutettujenkin intialaisten ravitsemustietämys on käsittämättömän olematonta tai täysin tuulesta temmattua - väittipä nuori kollegani taannoin siirtyneensä oluesta rommiin koska "on kuulemma tieteellisesti todistettu rommin polttavan kaloreita"...
Intian keskushallintokin on huolestunut kansalaisten sekä fyysisestä että henkisestä hyvinvoinnista ja päivän lehti kertoikin hallituksen suunnittelevan joogaa pakolliseksi eri kouluasteille. Jo aiemmin luin, että Chennain poliisit on pistetty joogaamaan, koska heidän kuntonsa on täysin rapautunut ja kolme neljästä poliisista on reippaasti ylipainoisia ja sama määrä vetää norttia. - Jooga on vanha intialainen hyvin holistinen keino huolehtia ruumiin ja sielun tasapainosta ja hyvinvoinnista, mutta sen harrastaminen ei suinkaan ole niin yleistä kuin olin luullut. Lännessähän jooga on valtavan suosittua, mutta siellä se tuntuu paikoin olevan yksi vaihtoehtoinen ryhmäliikunta aerobicille, spinningille, stepille tai circuit trainingille.
Intiassa hartaat hindut yhdistävät fyysiseen jooganharjoittamiseen myös hengellisen, spirituaalisen tason eli meditaation ja rukouksen. Kasvisravinto on ainoa oikea eikä alkoholi tai kahvi kuulu elämäntapoihin. - Eräs täällä asunut suomalaisdaami kertoi oman joogaopettajansa edellyttäneen oppilaidensa menevän iltayhdeksältä nukkumaan ja nousemaan kello neljältä. Länsimaiset oppilaat kuulemma varsin joustavasti oppivat hiukan värittämään hänelle totuutta... Itse olen nyt innoissani aloittamaan joogaharrastuksen, sillä intialainen ystäväni on löytänyt minulle opettajan joka tulisi aamuisin kotiini. Aika ylellistä, sillä autonkuljettajastani täysin riippuvaisena en oikein repeä kello kuudeksi minnekään!
Intialaisten terveyttä rapauttaa myös tupakointi. Siitä huolimatta, että tupakointi julkisilla paikoilla kiellettiin viime vuoden lopussa, tupakointi on yleistä. Intiassa luvut ovat aina hurjia mutta silti ällistyin uutista: vuosittain miljoona intialaista menehtyy tupakoinnin seurauksiin, puolet heistä syöpään! Alkoholin käyttö lisääntyy länsimaisen elämäntyylin leviämisen ja osittaisen ihannoinkin vuoksi vauhdilla: alkoholia aletaan nykyisin maistella jo varhaisteininä kun aiemmin aloitusikä oli lähempänä 30 ikävuotta.- Intialaisista yli 80 prosenttia on hinduja, mikä on enemmän elämäntapa, maailmankatsomus kuin puhdas uskonto. Hindulaisuuteen kuuluu puhdas, vaatimaton ja nautintoaineista ja päihteistä vapaa elämäntyyli ja ravinto, mutta maallistuminen (länsimaistuminen) tekee myyräntyötään: drinksut maistuvat eritoten nuorelle polvelle reippaasti ja jopa naiset ovat ryhtyneet tähän kansakunnan moraalia rapauttavaan harrastukseen (vapaa sitaatti Tamil Nadun 83-vuotiaan pääministerin lausunnosta kun hän viime vuoden lopulla kaavaili "kuivattavansa" koko osavaltion). - Intian liikenneonnettomuuksista 40 prosenttia on rattijuoppojen tekosia. Minuakin varoitettiin heti alussa moporikshan ottamisesta varsinkaan iltaisin: rikshakuskit ovat ilta- ja yöaikaan pääsääntöisesti melkoisessa känässä. Halpa kotimainen viski taitaa olla heidän lohtunsa. Sama on monen kerrostalon pakollisen yövartijan vitsaus: vartijat koisivat parkkeerattujen autojen välissä kännistä untaan - ei heistä taida olla tosi paikan tullen murtoja estämään.
Saapas nähdä koska täällä aletaan raportoida kotirouvista jotka tissuttelisivat valkoviinillä... Viini on vielä suuri harvinaisuus: tosin muoti leviää vauhdilla ja lehdissä opastetaan viininmaistelun saloihin ja miehille mainostetaan viinietiketin tuntemusta myös oivallisena valttikorttina naisen valloituksessa. - Oma kokemukseni on parempienkin hotelliravintoloiden viiniosaamisesta varsin lohduton: tarjoilijat erottavat valko- ja punaviinin mutta jo valkoviinin kuivuuden varmistaminen menee yli. Saatikka rypälelajikkeidein kysely: vastaus on on yleensä selkeä "madam, this is RED wine". - No eipä sillä, eihän tänne olla snobbailemaan tultu: itse jään välittömästi kiinni heikosta paikallisten ruokalajien ja mausteiden tuntemuksesta!
Edessä on viikonloppu: nautin Bengalinlahden talvesta ja taidan painua viimeistään sunnuntaina poolille hyvän kirjan kanssa....
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Neljän kuukauden oppimäärä
Syyskuun 6. päivä laskeuduin Chennain lentokentälle varsin sekavin tuntein. Toisaalta olin halunnut muutosta elämääni mutta hektisen Suomen -kodin purkamis- ja ystävienhyvästelyprosessin jälkeen mietin olinko ihan näin suurta muutosta kuitenkaan havitellut...
Vuosi on vaihtunut ja neljä kuukautta Intiaa on takana. Jaksoa rikkovat kaksi Suomen -matkaa. Olen enimmäkseen viihtynyt enkä kertaakaan ole oikeasti katunut. Tajuan kuitenkin nyt että olen vasta hyvin alussa tällä matkalla. - Olen lukenut paljon, tavannut lukemattomia ihmisiä ja opetellut ymmärtämään erilaisia aksentteja mutta silti tiedän ja osaan vain murusen.
Intia on kuin sipuli - aina löytyy uusi kerros ja välillä taatusti itkettää! Intialla on niin tuhannen monet kasvot: mitä täällä ei ole, sitä ei tarvita - hyvässä eikä pahassa. Maailman Fortune -listalla sadan rikkaimman joukossa lienee yli 40 intialaista. Toisaalta maailman köyhistä asuu 33 prosenttia Intiassa. Eikä kai saisi puhua Intiasta ja intialaisista - 23 perustuslain tunnustamaa virallista kieltä, parikymmentä osavaltiota, lukuisia rotuja, kasteja, uskontoja, sosioekonomisia ryhmiä.
Olen oppinut että jossain vaiheessa pitää alkaa luottaa. Muutoin kyttäysmentaliteetti jää päälle ja tulee vainoharhaiseksi. Aikani kyttäsin, pölliikö piika pyykkipulveria. Meinasin alkaa merkata juomavesisäiliöön viivoja epäillessäni että samainen mimmi kantaa pullolla vettä kotiinsa. Otin ylös joka tankkauksen jälkeen auton kilometrilukemat - olihan minua varoitettu että jokainen intialainen kuski pöllii työnantajan ostamia polttoaineita. - Kyttääminen ja valvontatoimi ovat uuvuttavia. Siksi olen päättänyt jollen ihan lopettaa niin ainakin vähentää. Intia vie monella lailla voimia eli on opeteltava keskittymään olennaiseen. Toisaalta Intiassa tulee hemmotelluksi: piika siivoaa jäljet, tiskaa, pyykkää, silittää, moppaa, sijaa vuoteet, vaihtaa lakanat, vie roskat, putsaa keittiön kaapit, pesee jääkaapin, pilkkoo hedelmät. Kosmetologi viilaa kynnet, poistaa lakan, tasaa kynsinauhat, lakkaa ja puunaa, hioo jalkojen kovettumat, hieroo, rasvaa, leikkaa varpaankynnet. Autonkuljettaja kantaa juomaveden sisään, hakee vaatteet pesulasta, korjauttaa madamen kengät, hakee puuttuvan kaapelin ja tilaa lehden tamilinkieliseltä asiamieheltä, huollattaa auton, pesee sen ja ajaakin....
Mitä minä valkoinen nainen sitten teen? Pyöritän toimistoa, opettelen olemaan johtaja ihmisille ja asioille, myyn Intiaa asiakkaille. Minun pitäisi osata tehdä tilaa muullekin: jooga on yhä aloittamatta, tamilin opiskelu on aloittamatta, intialaisen keittotaidon kurssi on samoin aloittamatta. Vaikken uuden vuoden lupauksia yleensä teekään, lupaan ottaa itselleni enemmän aikaa saadakseni tästä uskomattomasta maasta enemmän irti. Henkistä pääomaa, sisältäpäin elettyä Intiaa. Ja näihin ihaniin, positiivisen uteliaisiin ja avuliaisin intialaisiin haluan tutustua enemmän: täällä on sen puoleen helppo olla ulkomaalainen että tulija otetaan hyvin ennakkoluulottomasti vastaan. Ambika, Rekha, Sree, Lakshmi, Sarla, Ranjana, Joshua, Sudipto, Bindu, Anupama, Chandrika, Ashoka, Sai - alkua minun intialaiselle verkostolleni!
Vuosi on vaihtunut ja neljä kuukautta Intiaa on takana. Jaksoa rikkovat kaksi Suomen -matkaa. Olen enimmäkseen viihtynyt enkä kertaakaan ole oikeasti katunut. Tajuan kuitenkin nyt että olen vasta hyvin alussa tällä matkalla. - Olen lukenut paljon, tavannut lukemattomia ihmisiä ja opetellut ymmärtämään erilaisia aksentteja mutta silti tiedän ja osaan vain murusen.
Intia on kuin sipuli - aina löytyy uusi kerros ja välillä taatusti itkettää! Intialla on niin tuhannen monet kasvot: mitä täällä ei ole, sitä ei tarvita - hyvässä eikä pahassa. Maailman Fortune -listalla sadan rikkaimman joukossa lienee yli 40 intialaista. Toisaalta maailman köyhistä asuu 33 prosenttia Intiassa. Eikä kai saisi puhua Intiasta ja intialaisista - 23 perustuslain tunnustamaa virallista kieltä, parikymmentä osavaltiota, lukuisia rotuja, kasteja, uskontoja, sosioekonomisia ryhmiä.
Olen oppinut että jossain vaiheessa pitää alkaa luottaa. Muutoin kyttäysmentaliteetti jää päälle ja tulee vainoharhaiseksi. Aikani kyttäsin, pölliikö piika pyykkipulveria. Meinasin alkaa merkata juomavesisäiliöön viivoja epäillessäni että samainen mimmi kantaa pullolla vettä kotiinsa. Otin ylös joka tankkauksen jälkeen auton kilometrilukemat - olihan minua varoitettu että jokainen intialainen kuski pöllii työnantajan ostamia polttoaineita. - Kyttääminen ja valvontatoimi ovat uuvuttavia. Siksi olen päättänyt jollen ihan lopettaa niin ainakin vähentää. Intia vie monella lailla voimia eli on opeteltava keskittymään olennaiseen. Toisaalta Intiassa tulee hemmotelluksi: piika siivoaa jäljet, tiskaa, pyykkää, silittää, moppaa, sijaa vuoteet, vaihtaa lakanat, vie roskat, putsaa keittiön kaapit, pesee jääkaapin, pilkkoo hedelmät. Kosmetologi viilaa kynnet, poistaa lakan, tasaa kynsinauhat, lakkaa ja puunaa, hioo jalkojen kovettumat, hieroo, rasvaa, leikkaa varpaankynnet. Autonkuljettaja kantaa juomaveden sisään, hakee vaatteet pesulasta, korjauttaa madamen kengät, hakee puuttuvan kaapelin ja tilaa lehden tamilinkieliseltä asiamieheltä, huollattaa auton, pesee sen ja ajaakin....
Mitä minä valkoinen nainen sitten teen? Pyöritän toimistoa, opettelen olemaan johtaja ihmisille ja asioille, myyn Intiaa asiakkaille. Minun pitäisi osata tehdä tilaa muullekin: jooga on yhä aloittamatta, tamilin opiskelu on aloittamatta, intialaisen keittotaidon kurssi on samoin aloittamatta. Vaikken uuden vuoden lupauksia yleensä teekään, lupaan ottaa itselleni enemmän aikaa saadakseni tästä uskomattomasta maasta enemmän irti. Henkistä pääomaa, sisältäpäin elettyä Intiaa. Ja näihin ihaniin, positiivisen uteliaisiin ja avuliaisin intialaisiin haluan tutustua enemmän: täällä on sen puoleen helppo olla ulkomaalainen että tulija otetaan hyvin ennakkoluulottomasti vastaan. Ambika, Rekha, Sree, Lakshmi, Sarla, Ranjana, Joshua, Sudipto, Bindu, Anupama, Chandrika, Ashoka, Sai - alkua minun intialaiselle verkostolleni!
tiistai 6. tammikuuta 2009
Sielu tulee perässä...
Maananaiaamuna kello soi pimeässä Helsingissä neljän aikaan. Väännyin lentokentälle ja jouduin välittömästi Lufthansan antipaattisen virkailijan hampaisiin: ylipainoa - laukuista oli nyt kyse.... Kun tilanteesta seurannut rumba oli viimein ohi, tiesin lentäneeni Lufthansalla Intiaan tasan kaksi kertaa: ensimmäisen ja viimeisen. Niuhotuksen lisäksi reissaamiseen tärväytyi koko päivä ja osa yötäkin: Frankfurtin kentän lumimyräkkä viivästytti lähtöä ja olin lopulta kotona Chennaissa kahdelta seuraavana yönä. Matkalla tietenkin hävisin 3,5 tuntia.
Vaikka matkaan tärväytyi aikaa, lopputulemana oli jakomielinen fiilis. Varpaani ihastuivat kun pääsivät sukista ja saappaista eroon sujauttaessani loppiaisaamuna ne kultaisiin kolkattalaissandaaleihin. Sääret ällistelivät lempeää 25 asteen lämpöä vapautettuani ne kahden viikon 70 denierin piinasta. Mutta mielessä myllersi: mietin yöllä Chennain kotia kohti mennessäni, olenko menossa kotiin. Helsingissä tuntui nyt korostetusti irtolaiselta: sitä korosti sekin että kävin ihanien Askartien naapureideni joukkokahveilla ja näin oman kotini ikkunoissa valot...
Lentokone on jotenkin armoton vehje: se tuo ihmisen liian nopeasti "toiselle planeetalle" ja sielu tuppaa jäämään norkoilemaan jonnekin välille. Ehkäpä huomenna olen jo enemmän kotona täällä. Toivon niin. - Melkein päätin etten mene vähään aikaan Suomeen: kotiutuminen ja sopeutuminen tänne häiriintyy kun nytkin kävin kahteen kertaan varsin lyhyellä aikavälillä.
Odotan innolla ystäviä ja perhettä luokseni: maaliskuun alussa tulee Maarit. Huhtikuun alussa tulee poikani Erno. Toukokuussa toivottavasti Laura ja Ilkka. Odotan että pääsen jakamaan omaa Intiaani heidän kanssaan ja toisaalta myös katsomaan Intiaa heidän silmillään. -
Nyt painelen pehkuihin ja lasken saavani ruhtinaalliset seitsemän tunnin unet ennen kuin naapurin koira taas aloittaa. Sitä ei ollut kukaan Suomen -matkani aikana valitettavasti listinyt - tänä aamuna se kajautti demonisen ulinansa kello kuudelta. Mutta sen kanssa on elettävä - vuokraemäntäni suositteli joogaa ja hengitysharjoituksia jotta pääsisin tilaan etten noteeraisi rakin ulvontaa. - Joogaan kyllä haluan perehtyä mutta en jaksa uskoa vaikutuksen olevan noin massiivinen....
Vaikka matkaan tärväytyi aikaa, lopputulemana oli jakomielinen fiilis. Varpaani ihastuivat kun pääsivät sukista ja saappaista eroon sujauttaessani loppiaisaamuna ne kultaisiin kolkattalaissandaaleihin. Sääret ällistelivät lempeää 25 asteen lämpöä vapautettuani ne kahden viikon 70 denierin piinasta. Mutta mielessä myllersi: mietin yöllä Chennain kotia kohti mennessäni, olenko menossa kotiin. Helsingissä tuntui nyt korostetusti irtolaiselta: sitä korosti sekin että kävin ihanien Askartien naapureideni joukkokahveilla ja näin oman kotini ikkunoissa valot...
Lentokone on jotenkin armoton vehje: se tuo ihmisen liian nopeasti "toiselle planeetalle" ja sielu tuppaa jäämään norkoilemaan jonnekin välille. Ehkäpä huomenna olen jo enemmän kotona täällä. Toivon niin. - Melkein päätin etten mene vähään aikaan Suomeen: kotiutuminen ja sopeutuminen tänne häiriintyy kun nytkin kävin kahteen kertaan varsin lyhyellä aikavälillä.
Odotan innolla ystäviä ja perhettä luokseni: maaliskuun alussa tulee Maarit. Huhtikuun alussa tulee poikani Erno. Toukokuussa toivottavasti Laura ja Ilkka. Odotan että pääsen jakamaan omaa Intiaani heidän kanssaan ja toisaalta myös katsomaan Intiaa heidän silmillään. -
Nyt painelen pehkuihin ja lasken saavani ruhtinaalliset seitsemän tunnin unet ennen kuin naapurin koira taas aloittaa. Sitä ei ollut kukaan Suomen -matkani aikana valitettavasti listinyt - tänä aamuna se kajautti demonisen ulinansa kello kuudelta. Mutta sen kanssa on elettävä - vuokraemäntäni suositteli joogaa ja hengitysharjoituksia jotta pääsisin tilaan etten noteeraisi rakin ulvontaa. - Joogaan kyllä haluan perehtyä mutta en jaksa uskoa vaikutuksen olevan noin massiivinen....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
